perjantai 28. helmikuuta 2014

321# Helvetillinen helmikuu, 2

Helmikuu vetelee viimeisiään. Kuukauden lyhyys kuuluu ehdottomasti tämän talvikuukauden valtteihin. Tänä vuonna meitä on vielä erikseen siunattu mitä parhaimmilla talvikeleillä - lumi ja pakkanen ovat loistanut poissaolollaan. Vaikka on ollut harmaata, niin päivien pidempää valoisuusaikaa ei voi olla huomaamatta.

Koska tänä vuonna tammikuu meni lomaillessa, niin päätin ryhdistäytyä kuukautta myöhemmin. Aikaisempina vuosina mä olen onnistunut pudottamaan painoa, joskus yli 5 kiloakin. Nyt ei ollut sellaisesta onnistumisesta tietoakaan. Syy löytyy itsestä. Sipsilakko lähti viikon myöhässä käyntiin, silti oli lipsumisia pari kertaa pop korniin. Kebabeja, pitzoja, subeja, hampurilaisia tuli syötyä. Ennen kaikkea tuli syötyä liikaa. Kasvispäivät jäivät tasan yhteen. Liikuntaa en juuri jaksanut harrastaa, vaikka kelien puolesta jopa pyöräily olisi lähes tulkoon onnistunut. Töistäkin jaksoin kävellä koko matkan kotiin vain kerran, muutaman kerran puoliväliin. Siksipä tuloksiakaan oli turha odottaa. Itse asiassa, painoin 0,3 kg jopa enemmän kuin kuukausi takaperin. Muutenkin paino pyöri koko kuukauden ajan noin 1,5 kilon haarukassa. Mutta kuten sanoin, niin missään vaiheessa en saanut tätä laihishommaa käyntiin.

Hampaita sain kunnostettua. Kyllä sekin on niin kamalaa. Pari tunnin settiä hammaslääkärissä. Siinäkin mentiin vähän niin ja näin; hammaskivi jäi poistamatta, joskin puolustukseksi voidaan sanoa ettei sitä niin huolestuttavan paljon ilmeisesti ollutkaan. Viisuri puolestaan jäi edelleen turpavärkkiin. Hammaslääkäri olisi poistanut sen jälkimmäisellä kerralla. Hän ehdotti sitä kaikkien niiden kauheuksien jälkeen joita oli jo ennättänyt sillä kertaa tekemään, aivan niin kuin tarjoilija ravintolassa ehdottaa jälkiruokaa maittavan aterian päätteeksi. Ei saatana, enhän mä nyt voi valmistautumatta semmoiseen ruveta. Myöhemmin vähän harmitti miksei? Ehkä se olisi juuri helpompi homma tuolleen ex temporena? Tosin, mulla oli jo suu siinä vaiheessa niin paskana, että miten mä olisin seuraavat päivät saanut syötyä? Mä luulen, että koska siellä oli jo harjoittelija ihmettelemässä, niin halusi vain päästä pätemään. Perustelut viisurin poistollekin olivat vähän väkinäiset - en kuulemma tee sillä mitään. Enhän mä tee nänneillänikään mitään, mutta en mä niitä ala silti poistattamaan? Mut eniveis, toivottavasti siellä ei tarvitse nyt ihan heti käydä. Tai ainakin myöhemmin.

Tukankin kävin leikkuuttamassa, sehän on myös helvetillistä. Ei siitä nyt hyvä tullut, mutta parempi kuin viimeksi. Mä vähän yritin vastata kaverin haasteeseen, käydä hammaslääkärissä ja parturissa samana päivänä, mutta tässä en kiireiden vuoksi aivan onnistunut.

Ainoa mikä onnistui putkeen, oli tipattomuus. Siitä ei lipsuttu. Tätä kirjoittaessa on jo 34. raitis päivä putkeen, joten yli mentiin komeasti. Melko helppo homma. Tipattomuuden tarkoitus on vakuuttaa itselleen, että pystyy olemaan juomatta, jos haluaa. Mä en yleensä halua. Enkä mä varmaan pystyisi olemaan toista kuukautta juomatta. Jos se on juopon merkki, niin olkoot niin.

Juomattomuudesta on vähän vaikea löytää hyötyjä. No joo, eipähän tarvitse hävetä niitä kännitoilailujaan. Ei ole krapulaa, jaksaa tehdä muutakin kuin potea semmoista. Mutta olenko mä nukkunut paremmin? En. Voinko mä henkisesti paremmin? En. Joten kyllä mä sanon, että järkevästi ryypättynä viinakset on ihan hyödyllinen aine. Kunhan sen tekee niin, etteivät toiset siitä joudu kärsimään.

Mutta katotaas mitä maaliskuu tuo tullessaan. Luultavasti ainakin takatalven, sipsit ja suuremman kaljavatsan jos pitäis veikata.

sunnuntai 23. helmikuuta 2014

320# Meksiko, 12

23.1.2014, Torstai / 24.1.2014, Perjantai

Mostly cloudy, +23, Cancun, Mexico / Partly cloudy, -18, Vantaa, Finland



Päiväreitti.


Aamiaisen kävimme syömässä klo 8.15. Munat jne alkoivat jo kovasti kyllästyttämään, en muutenkaan ole mikään aamiaisihminen. Aamupalan jälkeen olisi ennättänyt vielä aamu-uinnille Karibianmereen, ennen kuin kotimatka kylmään Pohjolaan alkaisi. En kuitenkaan mennyt, vaan jäin huoneeseen lepäämään. En saanut kylläkään enää nukutuksi. Ehkä johtui siitä, että olin nukkunut 10,5 tunnin yöunet, enkä toisaalta halunnut kastella enää uikkareitakaan ja pakata niitä sitten laukkuun muuta sisältöä homehduttamaan.

Tämä oli tietysti virhe, joka myöhemmin harmitti. Olisin mennyt jos olisin tässä vaiheessa tiennyt, millainen keli Suomessa tulisi olemaan.

Luin kirjaa hetkisen, pakkasin sitten kamat. Siihen nyt ei sinänsä kauaa mennyt. Klo 11.20 käytiin tekemässä respassa check out, josta oli operaationa saatu lähes yhtä monimutkainen prosessi kuin check inistä. Kaiken maailman typerää ylimääräistä lappua tuli taas annettavaksi jollekin erilliselle virkailijalle.

Bussi tuli hakemaan meidät ajallaan. Käytiin keräämässä väkeä vielä muista hotelleista ja sitten kohti lentokenttää. Matka Playa del Carmenista Cancunin lentokentälle kesti noin tunnin. Meille tuntematon opas höpötti melkein koko matkan ärsyttävällä äänellään, mainostaen firmaansa.


Liverpoolin pitkäkin matka täältä?


Viimeiset kuvat Meksikosta.

Lentokentällä normisähläykset, mutta yllättävän vähän oli jonoa. Laukku painoi 19 kg. Yli 23 kilon veskasta meni 80 €:n sakko, ja drop inissä näkikin ihmisiä purkamassa ja siirtelemässä kamojaan matkalaukusta toiseen.

Turvatarkastusjono meni myös nopeasti. Vähän se ukkeli valitti kun mulla oli nestepussukassani käsidesiä. Kyseli lentoyhtiön nimeä, ja kun vastasin Finnair, niin viittasi kintaalla ja ojensi käsidesin takaisin. Pääosa koneista lähti Jenkkeihin, joten ilmeisesti niille lennoille ei käsidesiä saanut ottaa. Muusta ei niin väliä?

Kävin ostamassa kaupasta litran lekan whiskeytä kotiinviemisiksi kun halvalla sai, ja käytiin sitten vielä baarissa parilla kaljalla. Katseltiin siinä sitä lentoaseman tohinaa, ennen kuin kutsu koneeseen kävi.

Tällä kertaa mulla oli vieruskavereitakin, joten en päässyt levyttämään pitkin pituuttaan kuten menomatkalla. Tuttu pariskunta matkaltamme. Kapteeni hehkutti, miten tänään olisi myötätuuli  suotuisa (muutenkin mä olen aina miettinyt, että miksi itäänpäin lentää nopeammin? Mun mielestä se johtuu osittain maapallon pyörimissuunnasta, ennenmmin kuin tuulista, mutta myöhemmin tarkistin asian ja tosiaan, maapallon pyörimissuunnalla ei ole mitään tekemistä tämän kanssa, vaan tuulista se johtuu - ellei sitten vallitseva länsituuli johdu pyörimissuunnasta?) ja olisimme etuajassa perillä. Vaan sen jälkeen alkoikin joku ongelma jossain tietokoneraportin teossa ja jäpitimme paikoillamme toista tuntia ennen kuin kone pääsi edes lähtöön. Just joo.

Sen verran kuulin lentoemojenkin jutustelevan, että tosiaan näitä lomalentoja tehdään Helsingistä Cancuniin vain kerran viikossa. Koska lento kestää sen 12 tuntia, niin sama miehistö ei voi tietenkään palata saman tien takaisin, vaan he saavat viikon loman kohdemaassa! Ei hullumpi lepotauko, sano.

Muuten lento meni kyllä ihan hyvin. Kone lähti (aikataulun mukaan) puoli neljältä ja olisi seuraavana aamuna perillä yhdeksän jälkeen, eli yön yli lento siis. Edessäni istui venäläisiä, ja niiden sähläykset alkumatkasta ärsyttivät (lähinnä kun se penkki piti tietysti taas ruuvata hammaslääkärintuolin asentoon). Mitään viihdekeskusta en hommannut tälläkään kertaa; mulle riitti ne ilmaiseksi näkyvät mittarit + lennon eteneminen kartalla, jotka ovat mielestäni huippumielenkiintoisia! Ryypiskelin aika tavalla ja ehkä siksi sain itseni tainnutettua muutamaksi tunniksi. Valot sytytettiin uudelleen Norjan yläpuolella, sitten tarjoiltiin vielä aamiainen. Loppumatka meni jutellessa vierustoverin kanssa.

Kone oli myöhässä ja Hesaan laskeuduttiin vähän ennen puolta yhtätoista. Laukut tulivat ok, ja ulos kentältä päästiin nopeasti. Pakkasta oli lähes parikymmentä astetta ja lunta maassa. Siinä oli kyllä sietämistä ja varsinkin kun oli pelkät kesävaatteet yllä. Suomi antoi taas muistutuksen maantieteellisestä sijainnistaan.


lauantai 22. helmikuuta 2014

319# Meksiko, 11

22.1.2014, Keskiviikko

Partly cloudy, +26, Playa del Carmen, Mexico


Nukutti kyllä hyvin, ja oli mukava herätä ilman krapuloita. Ensi kertaa tässä hotellissa pääsi testaamaan aamiaisen; se oli buffet-tilassa, ei mikään hääppöinen. Sitä ennen kuitenkin käytiin tekemässä "saksalaiset", eli varaamassa pyyhkeiden kanssa rannalta aurinkotuolit. Ärsyttävä tapa kyllä, mutta minkäs teet kun toiset menettelevät näin? Muuten joutuupi hiekalle.

Koko päivä kului rannalla. Aallot olivat korkeampia kuin edellisenä päivänä, ja iltapäivällä ei oikein pystynyt enää uimaankaan. Tuulikin aika kovasti. Välillä käytiin allasbaarin puolella oluella ja syömässä. Iho tietysti hieman kärtsäsi.


Biitsi.
Biitsi <3
Lisko vol. 100. Creepy.

Auringon laskettua teimme pienen kävelylenkin puolen kilometrin päässä olevalla ostarille. Emme saaneet sieltä muuta kuin hammastahnaa ja purukumia, ukko myös partavaahdon.



Tästähän saisi oivan kämpän? Creepy.
Omituinen combo.

Hotellilla kävimme allasbaarissa, joimme mojitot. Olivat huomattavasti parempia kuin Guatemalassa.

Sitten syömään. Olimme yrittäneet aiemmin varata italialaisesta ravintolasta pöytää, mutta ei onnistunut, joten jouduimme taas buffettiin. Saimme tällä kertaa kuitenkin paremmat paikat rauhallisemmalta alueelta, täällä näki joskus jopa tarjoilijoita, jotka eivät rynnänneet paikasta toiseen unohtaen tilauksia kuin tsunamin alta. Ruoan laatu itsessään oli niin ja näin. Toivottavasti ei tule vatsatautia, eikös sellainen muhi juuri aina noissa buffa-pöydissä kun ei tiedä miten kauan ruoka on kylmennyt pöydissä, ja ihmiset paskaisilla käsillään sitä käyneet lääppimässä? Vatsatauti ei olisi kiva kaveri seuraavan päivän paluulennolla Suomeen.


Siivoojien taittelema pyyhe. Creepy.



torstai 20. helmikuuta 2014

318# Meksiko, 10

21.1.2014, Tiistai

Scattered clouds, +30, Playa del Carmen, Mexico


Jotenkin ihmeen tavalla olin osannut laittaa herätyskellon soimaan oikeaan aikaan, mutta olo oli kellon soittaessa täysin katastrofaalinen, joten kävin sanomassa porukoille, etten ollut kykeneväinen aamiaiselle. Nukuin vielä pari tuntia, mutta olo oli kaamea edelleen, ja sekapäinen. Mitä helkkarin myrkkyä oli oikein tullut juotua?

Luojan kiitos ohjelmassa ei ollut mitään muuta kuin rötväystä. Sen pystyi suorittamaan rannallakin, ja siksi toisekseen ajattelin uimisen vähän virkistävän. Sain vaihdettua kortin pyyhkeeseen ja itselleni jonkun lavitsan. Ilmeisesti täällä oli sen verran saksalaisia, että parhaimmat rantapedit ja aurinkovarjot olivat jo menneet vaikka kello oli tosiaan vasta vartin yli yhdeksän.

Aurinko paistoi lähes kirkkaalta taivaalta ja ilma tuntui lämpöiselle. Aivan eteläeurooppalaiselta kesäaikaan. En ollut ottanut aurinkorasvaakaan mukaan, koska eihän nyt tammikuussa voi auringossa palaa.

Ranta oli kyllä upea. Kymmeniä kilometrejä pitkä, lähes valkoista hienoa hiekkaa, turkoosi meri, ei roskia niin kuin vaikkapa Italiassa, jossa piti uida tyhjien vesipullojen, muovikassien ja banaaninkuorten seassa. Vesi oli todella lämmintä; mittaria ei ollut mukana, mutta ajattelin sen olevan 26-27 asteista. Oli absurdia ajatella, että jossain päin maailmaa muka joku palelisi.

Biitsi

Menin lillumaan veteen. Pohja oli outo, kun aluksi oli matalaa, sitten syvää, mutta kun ui hieman eteen päin, vettä oli jälleen vain polviin asti. Tässä matalikossa myös aallot murtuivat ja keinuttivat mukavasti.

Menetin ajantajuni, enkä oikein osannut arvioida kauanko siinä meni puljatessa. Hieman huoletti kuitenkin ihon palaminen joten nousin vastahakoisesti vedestä. Vesirajalla törmäsin myös A:han, meidän matkaryhmästämme sellainen vähän varttuneempi nainen. Hän ripitti eilisestä ryyppäämisestä. Miten hänkin pystyi siitä tietämään?

Rapuloitti, joten en uskaltanut ottaa baarista kuin kokiksen. Klo 13 kävin suihkussa ja vaihtamassa vaatteet, ja käytiin syömässä lounas. Otin hampurilaisen, se oli yllättävän hyvä. Pari olutta kyytipojaksi; arvelin sen parantavan oloa mutta olin väärässä. Toinen olut jäi tosin juomatta, koska iski niin äkillinen vessahätä, että piti poistuman huoneeseen, ja isän tehtäväksi jäi kolmen oluen juonti.

Hotellin allasalue.


Hotellihuone.

Vähän aikaa huilattiin ja otettiin sitten hotellilta taksi ja lähdettiin kylille Playa del Carmenin turistikaupunkiin. Hotellialueelta oli matkaa sinne ehkä 4 km, taksi maksoi 70 pesoa. Taksi jätti meidät 5th Avenuen alkupäähän joka on kaupungin ns. pääkatu. Se oli täynnä turistikauppoja ja baareja, ja koko ajan joku oli käsivarressa kiinni ohjaamassa liikkeeseensä ja kaupittelemassa jotakin. Oikein rasittavaa sellainen. Ei millään haluttaisi olla töykeä, mutta lopulta palaa pinna. "No thank you" aiheuttaa vaan yleensä jatkokysymyksen "why not?". Sitä kun on tapahtunut noin 100 kertaa 5 minuutin sisään niin lopulta ei vaan enää jaksa.  Pari kertaa tultiin myymään avoimesti huumeitakin; se ei poikennut rihkamakauppiaiden menettelytavoista millään tavoin, vaan jouduin perustelemaan miksi ei kamat kiinnosta. Uskomatonta.



5th Avenue, Playa del Carmen, Mexico.

Olo huononi entisestään. Lämpöä oli 30 astetta, mulla oli vielä musta t-paita ja tuntui että nestehukka pökerryttää hetkenä minä hyvänsä. Kävin sitten apteekissa, mutta en keksinyt sieltä muuta ostettavaa kuin kokiksen :D Se tosin teki tehtävänsä ja jaksoin taas hetken aikaa kävellä eteäpäin. Vastaan tuli Tequila barrel -niminen ravintola, jossa oli ilmainen Wi-Fi, joten siinä oli pakko pysähtyä (kaljalla).



Kippola, joka tosin jäi väliin vaikka viikonpäivä olisi "oikeanlainen" ollutkin.

Käytiin kaupassa katsomassa josko löytyisi tuliaisia (olisihan niitä ollut mutta ei pystynyt oikein keskittymään, ostin sitten itselleni pullon Mescalia - sellaista ruskeaa viinaa jonka pullon pohjalla on matoja). Ukko sai ostettua itselleen vyön; ei tajunnut tosin edes tinkiä, voi mikä urpo. Hinta oli varmaan nelinkertainen.


Hyvällä maulla (sic!) nimetty ostoskeskus.

Taksilla takaisin hotellille. Täälläkin kannattaa aina sopia taksikuskin kanssa etukäteen hinta, ettei tule mitään ylläreitä. Kuitenkin taksilla operoiminen vaikutti suht luotettavalta toimenpiteeltä.

Taas vähän aikaa lepoa. Käytiin vielä kiertelemässä hotellialuetta ja pikaisella kaljalla. Lepakoita oli hirveästi. Olimme aiemmin varanneet pöydän ravintolasta, mutta sen sai vasta klo 21, joten aikaa oli tapettavaksi asti.

Käytiin syömässä a la carte -ravintolassa. Se oli huomattavasti mukavampi kokemus kuin edellisen illan buffet. Ruoka ihan ok, ainakin oli rauhallista eikä semmoista kamalaa kännistä mölyä ympärillä. Tällä kertaa viinipullosta tosin joutui pulittamaan sen 15 U$D.

Baarin puolella oli sama myyjä kuin edellisiltana. Hän minut tunnistikin ja vinoili jotain (en ymmärtänyt). Onkohan tullut jotenkin munattua?

Teatterilla katsottiin hetken aikaa jotain musiikkiesitystä. Vaihdoin pari sanaa matkalaisten kanssa. Krapula oli ollut silläkin suunnalla. Väsytti voimakkaasti, ja nukkumaan olisi tehnyt jo mieli puoli yhdentoista aikaan, mutta teatterilta kantaunut musiikkiesitys soi niin voimakkaasti huoneeseeni, että piti lukea vielä tunti kirjaa ennen kuin desibelit laskivat unen edellyttämälle tasolle. Ihoa kuumotti, huoneen peilistä huomasin palaneeni.


tiistai 18. helmikuuta 2014

317# Meksiko, 9

20.1.2014, Maanantai

Partly cloudy, +23, Tulum, Mexico


Päiväreitti.

Heräsin joskus neljän aikaan pieneen krapulaan ja hirveään meluun enkä saanut nukuttua enää loppuyönä. Mitä lie ryminää käytävältä kuuluikaan. Silmät ristissä aamiaiselle. Ensimmäistä kertaa tällä matkalla se ei ollutkaan sellainen buffet-aamiainen, vaan ruoka piti tilata tarjoilijalta. Ehkäpä täällä haluttiin hillitä suursyömäreitä, nirsoilivat sen ruoan kanssa selvästi. Omeletti naamaan ja kaffetta ja taisi siinä joku leipäkin olla.

Sitten kiireellä kamat kasaan ja baanalle. Chetumal jäi tosi vähälle huomiolle, mutta oppaan puheiden mukaan siellä ei juuri mitään turistille ollutkaan. Heitettiin pieni kieppi bussilla kylillä kuitenkin, ennen kuin lähdimme isommalle tielle kohti Tulumia. Kaupungin ulkopuolella oli jälleen poliisien tarkastuspiste. Meidätkin pysäytettiin, tällä kertaa tarkistettiin jopa matkatavaratilat.

Onneksi ei tarvinnut tuolla yöpyä.

Noin kolmen vartin ajon jälkeen pysähdyimme Cenote Azulille. Kuten nimestä voipi päätellä, se oli siis sellainen luolajärvi, joka ei ollut tällä kertaa luolassa vaan ihan taivasalla. Järvi oli pyöreän mallinen, ei mitenkään iso paitsi syvyydeltään. Kyltti seinässä mainitsi syvyydeksi 90 metriä, joka minusta oi uskomatonta. Koska tämä oli romahtanut luolajärvi, niin se oli tietysti äkkisyvä. Vesi oli äärimmäisen kirkasta, ja tuntui käteen todella lämpimälle.

Oli vielä aamu, ja paikkaa vasta availtiin, ja baarikin oli kiinni. Monet kävivät uimassa. Aurinko paistoi ja ilma tuntui lämpimälle joten se oli oikein otollinen uimiselle. Mua olisi huvittanut myös, mutta kun ei ollut sitä pyyhettä.

Cenote Azul.

Sen jälkeen 2,5 tuntia ajoa Tulumiin, yksitoikkoista moottoritietä. Puolessa välissä pidettiin kusitauko. Ei hädättänyt joten keskityin kuvaamaan huoltoaseman pihassa olevaa Kuplavolkkaria, ja hengailemalla semmoisen palmun varjossa. En oikein tiedä itsekään miksi siirryin, mutta noin kymmenen sekuntia tästä yksi matkalaisistamme käveli saman palmun alta saaden sellaisen jumalattoman oksan päähänsä. Se vaan lahomistaan sen pudotti. Noin käy kun on väärässä paikassa väärään aikaan. Oksa lennätti silmälasit hänen naamaltaan, ja ne hajosivat ja taisipa tuo loukata siinä olkapäätäänkin.


Kupla.

Ajomatkalla näimme myös jaguaarin (ei se ajopeli vaan eläin) loikkimassa tien yli; sitä ei juuri tällä alueella näy, ja muutenkin se välttelee ihmiskontakteja. Oppaamme ei ollut nähnyt sellaista koskaan, paikallisoppaammekin vain pari kertaa elämässään.

Ohitimme myös kylän, joka oli äänestänyt kesäaikaan siirtymistä vastaan. Toisin kuin muualla Meksikossa, niin täällä pysyttiin koko ajan normaaliajassa (talviajassa), joten kesäisin täällä oli eri kellonaika kuin muualla maassa. Eikö ole outoa? Onnistuisiko tuommoinen Suomessa?

Mua sitten inhotti nämä.

Kävimme syömässä lounaan paikassa, jossa oli eräs toinenkin matkalaisryhmä. Ruokalista muuttui koko ajan, ruoka oli täyttä paskaa, palvelu hidasta ja töykeää.

Olimme keränneet oppaallamme kolehtikuoren, ja matkaryhmäläisistämme M antoi sen oppaalle kera kiitospuheen. Tämän päivän jälkeen emme näkisi opastamme enää ennen lentokentälle menoa, joten siksi oli hyvä hetki tämmöiselle toimenpiteelle. Vaikka minusta oli vähän outoa lahjoa opasta sillä lailla.

Ajoimme vielä n. 15 minuuttia ja saavuimme Tulumin raunioalueelle. Se oli aika pieni, tarjoten katsojalle vain muutamia kivisiä töllejä, mutta hienolla paikalla, ylhäällä korkealla rantatörmäällä. Alhaalla kuohusi sinisenä Karibianmeri, kauempana suuremmat mainingit löivät maailman toiseksi suurimpaan koralliriuttaan. Oikein kauniin näköistä, jollain kummallisella tavalla tuli mieleen Suomenlinna mieleen.

Tulum, Meksiko.


Tulum, Meksiko.
Karibianmeri.

Rauniokierroksen jälkeen oppaalla tuntui olevan taas vaikeuksia saada porukka kasaan vessa- ja ostoskohteiden jäljiltä, joten aikaa siinä meni kupeksiessa. Tästä oli vielä 45 minuutin ajomatka Playa Del Carmeniin, jossa seuraava ja viimeinen hotellimme olisi. Ilta alkoi jo pimetä ennen kuin pääsimme perille. Playa del Carmenin turisteja varten rakennettu kaupunki jäi vähän sivummas varsinaisesta hotellialueesta; kaikki hotellit oli rakennettu samalle aidatulle alueelle, jota taas poliisit vartioivat.

Talitiainen.


Isompia talitiaisia.

Hotellimme oli Occidental Allegro. Sisäänkirjautuminen hotelliin oli tällä kertaa kusinen homma. Ensiksi jokaisen piti näyttää passit, josta otettiin kopiot, sen jälkeen täyttää joku typerä lomake ja kaikenlaista muuta säätöä. Koska meillä oli all inclusive, niin piti käydä pyytämässä ranneke sekä hommaamassa joku erillinen kortti rantapyyhettä varten, sekä käydä vielä laukkupojille merkitsemässä laukkunsa ja huoneensa numeron. Nopeasti kyllä laukut siirtyivät, laukku oli huoneessani ennen minua.

Hotellin majoitustilat olivat isohkolla alueella, sellaisia neljän huoneiston kämppiä ripoteltu sinne tänne. Muut saivat huoneensa rannan lähettyviltä, meidän majoitustilat olivat lähempänä respaa, vähän tylsässä kohdassa. Muutenkin huone oli nuhjuinen. Varmaan tämä oli ollut 80-luvulla hienoistakin hienompi hotelli, mutta kun uusiutumista ei ole tapahtunut remontin tai sisäänkirjautumisen osalta, niin taso on romahtanut. Nettiäkään ei huoneissa ollut, vaan pelkästään respassa ja siitäkin olisi joutunut maksamaan $10 / päivä. Meillä kaikilla oli ollut kovat ennakko-odotukset tätä hotellia kohtaan, joten oli siinä mielessä iso pettymys.

Ruoat ja juomat olivat siis ilmaisia maksuttomia. Illemmalla lähdimme testaamaan buffetin tarjonnan. Se oli täyttä paskaa. Ovella oli kyltti "Wait to be seated", mutta vaikka siinä kuinka kauan arvoimme niin kukaan tarjoilijoista ei tullut meitä minnekään saattamaan. Hälinä oli kova, tarjoilijat juoksivat pää kolmantena jalkana eessun taassun. Pysäytimme pari tarjoilijaa jotka sanoivat "kysykää joltakin muulta". Kävimme sitten vain istumaan johonkin pöytään, lopulta joku tarjoilija tuli nakkelemaan meille astiat.

Juomia saatiin koko ajan kinuta ja tarjoilija sanoi aina "yes, yes", kiiruhti pois ja unohti saman tien asian. Neljännen kerran jälkeen isä sai kauhean raivokohtauksen, jyrähti niin että koko ravintolasali tuntui hiljenevän. Meksikaani laski tarjottimensa, kävi hakemassa täyden pullon viiniä, kaatoi lasit täyteen ja jätti loppuputelin pöytään. Kokonaisesta pullosta olisi pitänyt vissiin 15 taalaa pulittaa mutta nyt saatiin sekin ilmaiseksi. Vau. Mä olin hämmästynyt, olisi tehnyt mieli melkein taputtaa.

Viinipullo ei silti pelastanut buffettia. Ruoka oli pahaa, meteli salissa oli niin jumalaton ettei ajatuksiaan kuullut. Vähän tasoa pitäisi olla edes buffassakin. Tämä oli pelkkä räkälä.

Porukat menivät aikaisin nukkumaan. Mä ajattelin käydä vielä tarkistamassa rantabaarin tilanteen. Otin kaljan. Sen jälkeen tein lähtöä hotellihuoneeseen, mutta muut matkalaiset saapuivat baariin ja pyysivät jäämään. Viinin ja oluen jälkeen olin varsin helposti ylipuhuttavissa.

Ensin ryypiskelimme baarin ilmaisia viinoja yhteen saakka katsellen jotain tulishow'ta, ja kippolan mentyä kiinni menimme M:n kanssa jatkoille J:n huoneeseen, jonne oli hotellin puolelta tuotu 4 putelia ilmaista viinaa. No, senhän tietää miten siinä hommassa kävi. Ei juuri muistikuvia moneltako ja miten päin olen hotellihuoneeseeni kömpinyt.


J:n viinakaappi.

sunnuntai 16. helmikuuta 2014

316# Belize, 3 / Meksiko 8

19.1.2014, Sunnuntai

Partly cloudy, +22, Chetumal, Mexico



Päiväreitti.

Puoli seitsemältä taas herätys. Aamiainen ja sen saaminen lautaselle oli yhtä vastenmielinen ja hankala operaatio kuin edellisenäkin aamuna. Toisaalta, tarjoilija osoitti tehokkuuteensa keräämällä mun keskeneräisen kaffekupin pois pöydältä sillä välin kun olin santsaamassa. Huomasin tämän, kävin hakemassa kupin takaisin tarjoilijan tarjottimelta. Ensimmäistä kertaa näin hymyn henkilökunnan kasvoilla.

Olin silti iloinen kun pääsi pakkaamaan kamat ja poistumaan hotellista. Jotenkin ärsytti se hotellihuonekin niin... semmonen ankea, käytännössä ikkunaton koppi. Aikaa check outin jälkeen jäi vielä sen verran että ehdin ostamaan postikortin hitaalta myyjältä, ja siihen sai jopa merkit. Saas nähdä, tuleeko koskaan perille (kyllä tuli, 3 viikkoa nopeammin kuin Meksikosta).

Ajoimme bussilla noin 40 minuuttia New River-joen yläjuoksulle. Siirryimme Reyes & Son-yrityksen veneille, ja Ayran-niminen ukko kuskasi meitä puolitoista tuntia jokea pitkin esitellen mm. McAfee-virusmiehen asunnon, lintuja, lepakoita, kasvillisuutta ja sen semmoista. Valitettavasti kaikki krokotiilit loistivat tänään poissaolollaan. Ukko osasi kyllä asiansa, pystyi bongaamaan ihan uskomattoman kaukaa erinäisiä asioita, joita itse pystyi erottamaan ryteikön keskeltä vasta aivan läheltä. Äijä oli muutenkin varsin sympaattinen; ei mitään belizeläistä, joskin hän oli mayojen jälkeläisiä selvästi. Englantikin oli erittäin ymmärrettävää.



Joella kerran.
McAfeen kämpillä.
Alkuasukkaat.

Saavuimme Lamanain raunioille. Alue ei ollut kauhean suuri, ja päätimme kiertää sen ennen lounasta. Ylhäällä puiden oksilla oli paljon apinoita, joiden lempihommaa oli pommittaa alapuolella olevia turisteja erilaisilla puista irroitetuilla kamppeilla ja paskapökäleillä. Tästä syystä keskittyminen taas herpaantui luentojen suhteen, kun piti tihrustella yläpuolelle pommeja väistellen.


Apina punoi juonia.

Yksi iso temppeli siellä oli, jonne pääsi kiipeämään, mutta raput näyttivät jo alhaalta päin niin vaikeakulkuisilta, että en viitsinyt lähteä hapottamaan jalkojani ja testaamaan korkeapaikan kammon tämänhetkistä tilaa. Muutama sinne ryhmästämme kiipesi. Ylhäältä alas rappujen suuntaisesti oli keskeltä laskettu köysi, jonka tarkoitusta en aivan ymmärtänyt. Kai siitä sai ottaa sitten tukea, jos tunsi käsivoimiensa olevan paremmassa kondiksessa kuin jalkojen.



Kiipeilyä temppelille.

Semmoinen jenkkikolmikko - kaksi vanhaa naista ja yksi vanha ukko lähti huipulle kiipeämään. Kyllähän nyt ylös pääsee aina, mutta meidän piti jäädä jännäämään, miten kolmikko pääsee alas. Se olikin omanlainen jännitysnäytelmä; ukko tuntui jäätyvän sinne ylös paikoilleen. Toinen muijista osasi käyttää köyttä, toinen otti istuin-taktiikan, eli laski aina jokaisen rapun alas niin kuin olisi istuutunut tuoliin. Tietysti hänellä oli valkoiset housut, ja mietimme miten paskainen persus mahtaisikaan olla kunnes nainen pääsisi maan kamaralle - jos housuista ylipäätänsä oli mitään jäljelläkään.


Laskeutuminen kesti kuitenkin niin kauan, että opas käski jatkamaan matkaa, tai muuten olisimme täällä vielä illallakin. Lähdimme sitten takaisin päin kohti venelaituria. Siinä oli sellainen pieni katosalue, ja nautimme siinä taas piknik-lounaan. Ayranin vaimo oli paistanut meille kanaset, jotka olivat tällä kertaa onneksi ihan kypsiä, ja ruoka oli muutenkin hyvää, joskin sitä oli vähän niukanlaisesti.


Oisko tää patsas?
Mehtä.
Termiittien pesä.

Koko päivän oli paistanut aurinko - sen huomasi meidän länkkäreiden naamoista, joista kukaan ei ollut ymmärtänyt laittaa aurinkovoidetta ja voimakkus oli luultavasti vielä tehnyt tepposet heijastuessaan vedestä. Nyt kuitenkin sadealue näytti kohoavan horisontista, ja meille tuli vähän kiirekin poistua takaisin veneelle. Juuri ennätimme lähteä sadetta pakoon. Palasimme samaa jokea pitkin lähtöpaikalle, jossa meidät oli vastaanottamassa extrasöpö koiraperhe parine pentuineen. Äitee kielsi kuitenkin leikittämästä niitä, kun niistä voi saada jonkun taudin. Kieltämättä kirppukäsittelyä ne olisivat hiukan tarvinneetkin.

Leikitettävä kirppukasa.

Ajoa 1,5 tuntia läpi tasaistakin tasaisemman Belizen maaseudun, kunnes saavuimme Belizen ja Meksikon väliselle rajalle. Se olikin ehkä kaikkein hankalin rajanylityspaikka, joskin myös uusin - opaskin oli siellä vasta ensimmäistä kertaa, joten ennakko-ohjeistusta ei tullut sitä vähääkään mitä aiemmin.


Puuduttavaa maisemaa Belizen pohjoisosassa.

Ensiksi täytettiin poistumislappu, jota ei kuitenkaan lopulta tarvittu mihinkään. Sitten kaikkien piti mennä passintarkastukseen, sekä antaa 20 U$ dollaria poistumisrahaa. Sinänsä vähän outoa, että paikallista väkeä valui koko ajan jonon ohi eivätkä he näyttäneet passia sen koommin kuin 20 US dollariakaan, eli tämä oli vain valkoisen miehen (ja naisen) taakka. Eikös tuommoinen ole vähän rasismia? Kyllä kannattaisi Suomenkin ottaa käyttöön tämmöiset maahantulomaksut sun muut...

Passiin iskettiin leimat, ja oltiin ei-kenenkään-maalla. Ilta alkoi pimetä. Laukkuja joutui raahaamaan pehmeän hiekkapellon läpi parkkipaikalle, jossa ne lastattiin uudelleen bussiin. Vähän aikaa piti odotella muita. Sitten ajoimme bussilla parin kilometrin päähän Meksikon puoleiseen rajatarkastusasemaan (miten se ei-kenenkään-maa olikin näin laaja?). Tässä vaiheessa otettiin käsimatkatavarat mukaan, matkalaukut jäi vielä bussiin. Virkailija tarkisti passit. Sen jälkeen jaettiin uusi nippu lomakkeita, joissa tarvittiin jo paikallisoppaan apua, kun ei mistään hotellien osoitteista tai edes nimistä ollut juuri tietoa. Joku tarkastaja niitä mukamas oikein tutkiskeli hetken aikaa, iski sitten parit leimat passiin. Tämän jälkeen jatkettiin uuteen rakennukseen, haettiin matkalaukut ja käveltiin tulliin. Kamat läpivalaistiin, ja piti taas painaa sitä nappia joka arpoi joko vihreän tai punaisen valon. Mä olin pelännyt sitä kovasti, mutta pääsin läpi vihreällä. Ukko tosin sai punaisen, ja joutui sivuun, mutta kamoja tutkittiin vain suurin piirtein. Diabetes-piikit sun muut jäi virkailijalta huomaamatta. Kyllä siinäkin olisi saanut taas selitellä...

Emme saaneet poistua tullirakennuksesta ennen kuin kaikki olivat päässeet siitä läpi. Kusetti, mutta rakennuksen vessa ei toiminut. Joten piti sitten pidätellä. Opas tuli viimeisenä, ja näin pääsimme jatkamaan taas matkaa.

Rajalta oli 20 minuutin bussimatka Chetumaliin, jossa hotellimme oli. Tiet muuttuivat heti rajan jälkeen välittömästi hyväkuntoisiksi moottoriteiksi, rakennukset olivat uudenaikaisia ja siistejä, valomainokset välkkyivät. Aivan niin kuin olisi sivistysmaahan tullut, ja nyt oltiin hei Meksikossa!? Hotellissa avainkortit jaettiin heti ilman odottelua - jotka eivät tosin aluksi toimineet, mutta respa sai ne aktivoitua kymmenessä sekunnissa - ja laukut tulivat huoneeseen melkeinpä yhtä nopeasti.

Meillä oli yhteinen illallinen hotellin ravintolassa. Pihassa naukui kisse, jolle muiden huomaamatta naukaisin. Se tulikin luokseni heti puskien, mutta äitee kielsi leikittämästä sitä, kun niistä voi saada jonkun taudin. Kisse seurasi minua ravintolan ovelle, joskin sillä ei ollut mitään asiaa sinne, vaan tarjoilija sulki lasioven tylysti sen edestä. Opastakin jäi ulkopuolelle jäänyt naukuva kisse askarruttamaan, ainakin hän sitä ääneen ihmetteli.

Ruoaksi oli kanakeitto, pääruoaksi niin ikään kanaa, joten kanakiintiö alkoi olla täyttymäisillään. Jälkkäriksi oli joku leivos. Mä en semmosista makeista juuri niinkään välitä, mutta kyllä mä sen alas sain. Loppuillan lipittelin whiskyä, miettien edelleenkin miten Belizen ja Meksikon ero pystyi olemaan niin suuri. Tuntui aivan kuin olisi kotiin tullut.


torstai 13. helmikuuta 2014

315# Belize, 2

18.1.2014, Lauantai

Overcast, +22, Caye Caulker, Belize




Päiväreitti.


Ainoa mikä hotellissa oli hyvä, oli sänky ja peite. Olisi nukuttanut enemmänkin, mutta herätys silti klo 6.30. Siitä sitten katsomaan, mitä aamiaisenlaittajat olivat saaneet aikaiseksi.


Samaa helvetin vetelehtimistä se oli taas. Musta ukko oli paistinpannuineen laitettu tekemään munakkaita aamiaistiskin jatkoksi. Hän niitä pyynnöstä siinä kokkaili odotellessa. Mä pyysin omeletin. Äijä rikkoi munat kulhoon, kaasi ne paistinpannulle ja sitten odoteltiin. Ja odoteltiin. Ja odoteltiin. Välillä ukko sekoitti lastalla sitä munavelliä. Aloin sitten katsomaan tarkemmin, niin eihän ukolla ollut edes tulta siinä liedessä!?!? Sanoin sitten epävarmasti, että varmaan valmista tulisi jos löisi klapei pesään. Ukkeli siirsi tyhjän katseensa liedelle, laahusti sitten sanaakaan sanomatta kyökin puolelle ja palasi hetken päästä mukanaan kaasupullo. Putelinvaihdon jälkeen alkoi tulostakin tulla. Millainen kokki? Takanajonottanutkin naureskeli tilanteelle, mutta kokilla ei ilmekkään värähtänyt. Kyllä mua olisi hävettänyt kovastikin.


Tänään oli tarkoitus lähteä Caye Caulkerin saarelle. Aamiaisen jälkeen hain päiväkamat reppuun, ja lähdimme sitten kahdeksan maissa bussilla satamaan. Tai no, lähdön piti olla klo 8, mutta kumma juttu miten aina samoja tyyppejä saa odotella. Joka kerta. Nytkin myöhästyivät varmaan vartin. Eivätkö he ymmärrä, että toiset joutuvat aina näitä odottamaan - ja jos joka kerta pitää odottaa 10-15 minuuttia, siitä tulee kahdessa viikossa melkoinen aika? Ehkä toisen ihmisen kunnioitus on sitten vain nollatasolla.


Matkalla satamaan ajettiin Belize Cityn halki. Kaupunki on Belizen suurin kaupunki, joskaan ei pääkaupunki (pääkaupunki Belmopan on sisämaassa). 100% slummi. Talot olivat hökkeleitä, autot romuja, ihmiset näyttivät rikollisilta. Valkonaamalla ei olisi tänne mitään asiaa omin päin. Mua melkein pelotti jo bussissakin katsella sen paikallisväen touhuja, jotka provosoiden näyttivät meille jengimerkkejään. Kaikki rakennukset olivat eristetty katualueesta jykevin aidoin ja piikkilangoin. Vähänkin arvokkaamman paikan eteen oli portille pistetty aseistetut vartijat. Kyltit alueiden tonttirajalla pyysi jättämään tulijoiden ampuma-aseet pois.

Belize City.


Belize City
Tervetuloa Belize Cityyn.

Mukanamme oli tänään pelkästään paikallisoppaat Miguel ja Adrian, joskaan jälkimmäistä en juuri nähnyt. Miguel kävi hankkimassa meille laivaliput. Lähtömme satamasta oli klo 9 paatilla, matka kestäisi tunnin. Laivoja meni parin tunnin välein. Ei osattu päättää vielä tässä vaiheessa takasintuloaikaa; sää oli pilvinen, eikä saarella välttämättä olisi kivaa sateella.


Aika pompukasta menoa oli. Paatti kulki kyllä todella kovaa, ja oli ihan aikataulussa vaikka vain kaksi moottoria kolmesta toimi. Kolmattakin yritettiin satamassa korjata, mutta ei ilmeisesti saatu kuntoon. Kauhea katkukin niistä moottoreista lähti, hyvä ettei alkanut päätä särkemään.


Vaikka sää Caye Caulkerissa oli niin ikään pilvinen, niin äänestimme 5 tunnin vierailua saarella. Porukat äänestivät 3 tuntia, mutta mitä helvetin järkeä olisi istua siellä ankeassa hotellihuoneessa? Ennemmin sitä olisi raikkaassa meri-ilmastossa katsomassa Karibianmerta.

Caye Caulkerin pääraitti.


Asuntoja.
Belizeläinen hautausmaa.

Saari oli noin kilometrin pituinen, jossa meni vain kaksi pääkatua ja sitten pienempiä välikatuja. Täällä ei ollut autoja, pelkästään golf-kärryjä, ja pyöriä tietysti. Toisessa päässä oli paikallisten ihmisten asuntoja, pääkadun varressa oikeastaan kauppoja, majapaikkoja ja ravintoloita. Siinä mielessä saari oli äkkiä kierretty. Oma oppaamme oli mainostanut uintimahdollisuutta, ja tällä kertaa mulla oli uimakamat mukanakin. Etsin uimarantaa, mutta en sellaista nyt aivan löytänyt. Olihan siellä hiekkaa juu, mutta myös levää. Ainoa uimapaikka olisi ollut sitten laskeutua laiturilta raput alas mereen mutta se ei oikein kiehtonut. Kaiken lisäksi pelikaanit olivat vielä valloittaneet laiturin. Onneksi olkoon vaan pelikaanille, se on tyhmin lintu mitä olen ikinä tavannut, niin uskomatonta kuin se onkin niin fasaani on viimein kohdannut voittajansa. Jotkut jätkät niitä siinä ruokkivatkin.

Pelikaanit.


Pilvisyydestä huolimatta oli aika lämmin. Istuskeltiin ainakin neljässä eri baarissa, ja se aiheutti ikävän noidankehän; käyn kaljalla ja lähden kävelemään -> kusihätä -> uuteen baariin kaljalle -> lähden kävelemään -> uusi kusihätä jne. Huolestutti, miten paluumatkasta selviää kun veneessä ei ollut vessaa. Sinänsä olutpullon koko oli jostain syystä varsin pieni - vain 250 ml. Yleisin paikallisista olutmerkeistä taisi olla Belikin. Tuontioluista kannatti ehkä valita jamaikalainen Red Stripe, sitä kun sai 330 ml:n "kannuissa".


Uskon asialla.

Vessasta tulikin mieleeni, kun eräässä ravintolassa odottelin vuoroani mukavuuslaitokseen. Hetken päästä sieltä kampesi ulos sellainen ehkä 10-12 -vuotias mukula, joka huikkasi mulle jotain jota en ymmärtänyt. No, kakarahan oli jättänyt paskat vetämättä. Eikä mitkä tahansa pienet tuotokset, mä en ole koskaan nähnyt niin paljoa paskaa tai sitten myös edellinenkin kävijä on jättänyt vessan vetämättä (paperithan heitetään täällä roskiin). Siis niin kuvottavaa sakkia jumalauta. Oikein suututti katsella jannua tämän jälkeen terassilla tekemässä hiphop-liikkeitä musiikin tahtiin. Kyllä sen näkee jo täältä jo millainen röyhkimys tästäkin sankarista isona tulee.

Mikä yllätys paljastuukaan..


Ensimmäisessä baarissa tapahtui vielä semmonen moka, että tilattiin kaljat ja pyydettiin lasku. Belizen rahayksikkönä on joko a) oma Belizen dollari tai b) US dollari. Belizen dollari on kiinnittty US dollariin niin, että 2 Belizen dollaria on 1 US dollari. Noh, lasku tuli ja siinä oli hinta $12 ja jostain syystä maksettiin US dollareina, ja vasta vähän ajan päästä tajuttiin, että sehän oli saatana tietysti Belizen dollareissa se hinta, maksettiin siis kaksinkertainen summa :) Noh, onneksi ei sentään menty ensimmäisenä syömään. Mutta että kyllä turisti sitten osaa olla tyhmä, ei voi paljon muuta sanoa.

Ravintolan terassi on kokenut kosteusvaurion.

Väriloistoa.

Hammocks.

Lounasravintola oli hyvä. Vaikka täälläkin oli mustat tarjoilijat niin laahustelua ja haahuilua ei tapahtunut, vaan oli hyvin aktiivinen ote. Oltiin toisaalta ainoat asiakkaat, joka on aina huono merkki ravintolassa, mutta ei kusetettu, ruoka oli hyvää, palvelu oli hyvää, eikä tullut vatsatautiakaan. Mä söin kalaa. Hyvä ravintola verrattuna siihen hotellin karmeuteen.



Asunnot rakennettiin edelleen tolpannokkiin.

Käytiin vielä viinakaupassa ennen satamalle menoa. Paluumatka oli ok, joskin näitä myöhästelijöitä saatiin taas odotella. Vessahätäkään ei meitä yllättänyt toisin kuin yhtä paikallista naista joka voivotteli asian kanssa koko matkan ja hyppäsi jo vauhdista laiturille ja paineli vessaan, kaverinsa naureskellessa voimakkaasti vieressä. Oltiin nähty kyseinen naiskaksikko jo mennessä; heillä oli myös pieni lapsi mukana, jolla oli tänään 4-vuotissynttärit, ja meillä kun oli ollut ylimääräisiä lippuja niin oltiin annettu ne kyseiselle seurueelle, vähän niin kuin syntymäpäivälahjana. Hyvää varmaan teki heillekin päästä vähäksi aikaa pois Belize Cityn kaltaisesta slummista.



Viinakauppa.

Ennen hotellille menoa käytiin vielä supermarketissa (no joo, tässä vaiheessa muakin alkoi jo kusettamaan, kun ei oltu kerrottu ajoissa tällaisesta ohjelmanumerosta). Se oli täysi katastrofi. Kolme kassaa eikä mikään toiminut, näistä paikallisista ei vain yksinkertaisesti ole työntekoon. Muutenkin oli erikoista, että siinä oli paitsi kassahenkilö, niin myös joku avustaja joka auttoi kassahenkilöä (ja vielä kolmas pakkaamassa ostokset muovikasseihin). Älyttömintä oli, että kassahenkilönä työskennellyt ei osannut edes laskea yksinkertaista laskutoimitusta (paljonko viisi seteliä tekee yhteensä ja paljonko annetaan takaisin) vaan tämä apuhenkilö jeesasi vieressä.


Noh, saatiin kuitenkin tarvittavat ostokset lopulta hankittua. Ostin chilikastiketta, Lerskaa-vodkaa, vähän Spriteä, olutta ja Breezerin sekä sipsejä ja deodorantin. Eiköhän niillä nyt potkisi taas vähän aikaa eteäpäin.


Hotellilla lepäsimme hieman. Korkkasin Lerskaan, se oli jotain niin oksettavaa, että harvoin muistan maistaneeni mitään niin skeidaa. Otin kulauksen, kaadoin loput viemäriin ja jätin loppupullon siivoojille. Korkkasin breezerin, joka kuohahti peilipöydälle. Parin tunnin kuluttua pöytä kuhisi pienen pieniä muurahaisia, varmaan kolmasosan kokoisia meidän muurahaisista. Mä en tiedä paljon sen kokoisen muurahaisen pitäisi breezeriä juoda, mutta sammuneita tai kuolleita yksilöitä lepäsi breezer-lammikossa. Pöydältä lähti muurahaisvana pitkin seinää kadoten sitten sellaiseen pieneen rakoon. On niillä hajuaisti ainakin kondiksessa? Tai ehkä jos suhteuttaa, jos meilläkin olisi järvi Breezeriä, niin kai se tuoksu tuntuisi ihmisenkin nokassa?


Hupsista.

Suuntasin seuraavaksi suihkuun. Sekin oli hämmentävä kokemus, koska suihkun seinässä oli kolme erillistä hanaa. Mä en pystynyt järkeilemään, mitä eroa niillä oli, kaikista hanoista tuli kuumaa vettä, vaikka niitä kuinka ruuvaili ja pyöritteli. Onhan se toisaalta vaihtelua kylmälle suihkulle.


Illallispaikka tuotti myös suuria vaikeuksia. Hotellissa emme voineet kuvitellakaan syövämme, mutta muuallekaan ei voinut lähteä. Hotellin lähettyvillä piti olla kiinalainen ravintola, ja vähän aikaa suhailimme edes takaisin sitä etsien, mutta emme löytäneet muuta kuin säkkipimeää peltoaluetta - katuvalojakaan ei ollut. Hotellin vastapäätä oli pieni ravintola, Sahara Grill, joten päätimme sitten mennä sinne. Ravintolan edustalla faija löysi 20 belizen dollarin setelin, mutta antoi sen jollekin äijälle, se kuulemma tarvitsi sitä enemmän kuin hän??


Ravintolassa oli muitakin suomalaisia matkaryhmästämme, jotka olivat jo syöneet ja kehuivat ruokaa hyväksi. Tarjoilu sitä vastoin oli luokatonta, oli vain yksi karibialaisen rennokkuuden omaksunut tarjoilija, jota ei voi siis varsinaisesti henkilökuntaan lukeutuvaksi laskea. Suomalaisporukkakin oli jo tovin yrittänyt laskua pyytää sitä saamatta. Me emme saaneet edes ruokalistaa. Lisäksi ukko oli juonut ennen lähtöään rähinäviinaa, ja menetti malttinsa totaalisesti ja suurin elkein poistui puoliksi haistatellen ravintolasta. No eihän meidän auttanut kuin seurata.


Kävelimme taas edes takaisin aikamme säkkipimeällä peltoaukiolla, odottaen sydän syrjällä koska tien viereen pysähtyisi autolastillinen karibialaisia meidät ryöstämään. Pitkän ajan päästä saimme ukon ymmärtämään, että alueella ei ole mitään, pelkästään meidän hotelli tai sitten Sahara Grill. Ja juu, oli meinaan kohtalaisen noloa palata sinne ravintolaan takaisin! Varsinkin kun suomalaisryhmä naureskellen ja laskuaan edelleen odotellen toivotti meidät tervetulleeksi uudelleen. Mutta nälkä on niin tehokas motivaattori.


Kyllä siinä aikansa meni ennen kuin laahustelija sai ne ruokalistat nenän eteen. Asiakkaita ei ollut kuin kolme pöytäkuntaa, mä en jumalauta tajua mikä siinä oikeasti voi olla niin ylivoimaista. Suomalaisryhmä kyllästyi ja meni maksamaan "tiskille" ja sen jälkeen mekin saimme ruokatilauksen sisään. Ruoka tulikin ihmeen nopeasti ja oli erittäin hyvää. Mä söin semmoiset lihavartaat, maistoin ensimmäistä kertaa kuskusta, joka sekin oli hyvää vaikka näyttikin epämääräiseltä. Toivottavasti ei vatsatauti iskisi.


Myös lasku tuli nopeasti, joskin outoa kyllä, kokki tuli ne itse tuomaan. Hän oli maahanmuuttaja Libanonista. Noh, nyt mä selvisi sekin, miksi ruoka (ja lasku) tulivat niin nopeasti, ja ruokakin oli kunnolla valmistettu. Ei millään pahalla belizeläiset... ei pahalla.


Illallisen jälkeen palasimme hotelliin, mä jäin vielä vähäksi aikaa aulaan surffaamaan netissä, kun netti ei oikein tuntunut toimivan huoneeseen saakka. Ulkona tihutti hieman vettä, joten sisäpihan baarikin oli suljettu. Pääsinpähän aikasemmin nukkumaan.