Mä en muista edes koska olen viimeksi ollut plunssassa. Tupakoinnin lopettamisella ja käsien pesemisellä on ollut suuri merkitys plunssien määrän vähenemisellä. Mutta nyt sellainen taisi päästä yllättämään. Mä olen miettinyt pääni pahki, kuka jumankeklis se tartuttaja on ollut, mutta ei tule mieleen ketään. Pyrin välttelemään plunssapotilaita. Mutta metrotunneleissa käy niin pirunmoinen veto ja siellä kun ihmiset köhivät niin minkäs teet.
Kyseessä on vielä viheliäinen miesplunssa, josta naiset tietävät yhtä vähän kuin miehet kuukautiskivuista. Mä olen sinnitellyt duunissa, koska eihän mulla tässä kuin kurkkua jiuli, mutta ulkoiset plunssan merkit loistavat vielä poissaolollaan. Sellaisesta ei saikkua saa. Ehkä ne tulevat myöhemmin.
Henkikin tuntuu kiertävän keuhkojen sijaan peräsuonen kautta. Ja semmoinen vetämätön olo ettei jaksaisi tehdä mitään (kyllä, tämä poikkeaa normi-laiskuudestani). Ja nukuin helkkarin huonosti, nähden painajaisia. Jopa hissiunia, joita en muista nähneeni sitten lapsuuden. Ja putoamisunia, jossa putosin kohti kuolemaa. Ja unia, jossa muurahaiset olivat kasvaneet kengän mittoihin ja vaikka miten niitä nuiji puukolla hengiltä, ne heräsivät aina eloon pienen ajan päästä -> heräsin siinä vaiheessa kun yritin polttaa niitä. Yhtä kaikki, ahdistuneisuus oli joka unessa. Ja sitten välillä heräsi siihen kun fyysinen olotila oli kurja.
Mutta on siinä hyvä puoli, ettei tarvitse tehdä normaaleja kodin askareita enää työpäivän jälkeen, vaan voi hyvillä omillatunnoilla laiskotella. Ei siivousta. Ja syödä epäterveellistä ruokaa. Kukaties vältyn veljen perheen viikonlopputapaamiseltakin.
Kyllä mä silti olisin terveenä mieluummin. Toivottavasti pääsiäiseksi olisi jo kondiksessa taas.
Rauhallisempi vastine ruohon kasvun seuraamisen tuottamalle jännitykselle. Pääsääntöisesti matkusteluun keskittyvä tekstien sekamelska.
torstai 26. maaliskuuta 2015
keskiviikko 25. maaliskuuta 2015
387# Luettua
Olen nyt hieman ryhdistynyt tämän lukemisen suhteen, ja jos saan luettua kymmenenkin kirjaa vuodessa niin se on minun tasoiselleni lukijalle hyvin. Aikaansa voi tuhlata tyhjänpäiväisemminkin, ja jostain syystä vanhempi sukupolvi tuntuu arvostavan lukemista huomattavasti enemmän kuin nuoriso? Tiedä sitten syytä.
Mä olen ehkä vähän naiivi, mutta toivon lukemisen edesauttavan kirjallista ulosantiani ja ehkä jopa jäsentelmään ajatuksiani paremmin. Ja kai näistä vaivihkaa tarttuu enempi ajatuksen siementä ja sivistystä muutenkin kuin jalkapallopeliä kaiket illat hakkaamalla?
Muistan kun koulussa piti tehdä aina kirjarapsaa. Silloin ei ollut edes nettiä josta olisi saanut valmiin tiivistelmän editoitua esitelmäksi kuten nykyajan penskoilla, vaan kirja piti melkeinpä selata, että siitä sai jotain irti (no okei, Lokki Joonatan meni kyllä takakannen luvulla). Nyt en sen kummemmin rapsaa, kunhan brassailen muutamalla luetulla teoksella.
Ihan OK kirja, tämän luki mielellään vaikkei nyt Kambodzaan olisi menossakaan. Selviytymistarinat toimivat aina. Vähän oli kirjan loppuosaa venytetty ehkä liikaa jälkimaininkien puimiseen, mutta menkööt. Arvosana 3/5.
Kirjailija ei tunnu arvostavan etunimiään, koska etunimet ovat lähes poikkeuksetta lyhennetty aina nimikirjaimin. Ehkä tämä on sitten yleisempää amerikkalaisille.
Muistan, miten lukiossa meidän ikäloppu äidinkielenopettaja piti tätä eittämättä lempikirjanaan, ja suositteli joka käänteessä tätä kaikille luettavaksi. Vuosikymmeniä myöhemmin näin Pp:n lukevan kyseisen kirjan, joten päätin seurata hänen esimerkkiään. En sitten tiedä, onko tämä nuorten kirja vai hullujen kirja - muistan joskus lukeneeni, että kirja kuului niin John Lennonin murhaajan kuin Ronald Reaganin murhayrittäjän lemppareihin kirjassa mainittujen piiloviestien vuoksi. Mä en semmoista osannut rivien välistä hakea, mutta meidän mutsi innostui heti kun näki mun lukevan kyseistä kirjastosta lainattua kirjaa - antoi minulle hyllystään jopa oman kappaleen omaksi :D Siinä sitä olisikin ollut selittelemistä jos olisi joutunut jonkinlaiseen ratsiaan, kun repussa oli Siepparia peräti kaksin kappalein.
Mutta joka tapauksessa, kirja oli minun mielestäni jumalattoman tylsä. Yritin lukea kirjaa niin, että otin ajanhampaan ruokailun huomioon (kirja oli kirjoitettu 50-luvun alussa), mutta mitään nautintoa sen luku ei tuottanut. En pystynyt samaistumaan päähenkilön ajatusmalleihin.
Mulla on yleensä periaate, että annan kirjalle 100 sivua aikaa saada minut vakuuttuneeksi, että kirjaa kannattaa lukea pidemmälle, ja jos tämä ei olisi ollut aikansa klassikko, niin olisi todennäköisesti jäänyt kesken. Todella pettymys. Arvosana 2/5.
Ainoa plussa mitä kirjasta voidaan sanoa, että tämä oli äärimmäisen helppolukuinen kirja. Helppolukuisella tarkoitan, että sen silmäili nopeasti läpi parissa illassa.
Ja niinäkin iltoina ehti pelaamaan jalkapallopeliä pitkät tovit. Arvosana 1/5.
Tätä kirjaa on ylistetty poikkeuksetta lähes missä tahansa arvostelussa, ja mäkin jouduin jonottamaan kirjastossa tätä peräti viisi kuukautta. Ehkäpä juuri siksi mä olin ladannut kirjaa kohtaan valtavat odotukset, ja tälläkin kertaa jouduin hieman pettymään. Enkä niin hiemankaan.
Kirja on suurimmaksi osaksi henkilökuvauksia. Mä tykkään niitä lukea, ne ovat esimerkiksi Stephen Kingin teoksissa kaikkein parasta. Mutta lähes koko kirja perustuu niihin... en oikein tiedä. Henkilökohtaista teostahan tässä kirjailija on selvästi tehnyt ja viitteitä tositapahtumiin onkin. Pohjatyötä on varmasti tehty valtavasti; asiat oli kuvattu tarkasti ja mietinkin miten kirjailija on hallinnut niin omituisia kokonaisuuksia niin monesta eri aihealueesta.
Kerrontatapa oli minulle ehkä vähän vieras, tai ehkä se on nykyaikainen; osa tapahtumista perustuu 1960-luvulla, osa nykyaikaan. Osa kerrotaan kaikkitietävästi, osa minä-muodossa. Mutta juoni ja tapahtumat, niitä mä jäin kaipaamaan.
Mitähän mä nyt antaisin tästä. Missään nimessä ei voi kolmosta enempää. Hyvän kirjan tunnistaa kuitenkin siitä, että sen lukemista ei malta jättää kesken, ja tämä ei valitettavasti niihin lukeutunut 2½/5.
Mä olen ehkä vähän naiivi, mutta toivon lukemisen edesauttavan kirjallista ulosantiani ja ehkä jopa jäsentelmään ajatuksiani paremmin. Ja kai näistä vaivihkaa tarttuu enempi ajatuksen siementä ja sivistystä muutenkin kuin jalkapallopeliä kaiket illat hakkaamalla?
Muistan kun koulussa piti tehdä aina kirjarapsaa. Silloin ei ollut edes nettiä josta olisi saanut valmiin tiivistelmän editoitua esitelmäksi kuten nykyajan penskoilla, vaan kirja piti melkeinpä selata, että siitä sai jotain irti (no okei, Lokki Joonatan meni kyllä takakannen luvulla). Nyt en sen kummemmin rapsaa, kunhan brassailen muutamalla luetulla teoksella.
1. Denise Affonço: Elossa Kuoleman kentillä.
Joo, eipä tätä olisi varmaan tullut luettua, ellei talvimatkani olisi osunut Kambodzaan. Ajattelin, että etukäteen olisi hyvä perehtyä vähän aiheeseen. Ensiksi kummastelin kirjailijan nimeä, joka nyt ei aivan kambodzalaiselta nimeltä vaikuta, mutta hän oli ranskatar ja Kambodza entisiä Ranskan alusmaita. Nainen olisi päässyt pakenemaan maasta perheineen ennen kuin asiat lähtivät menemään vinoon, mutta pahaksi onnekseen hän sattui olemaan kommunistin kanssa naimisissa ja näin ollen jäivät paikalle todistamaan neljä vuotta kestäneitä kauheuksia.
Ihan OK kirja, tämän luki mielellään vaikkei nyt Kambodzaan olisi menossakaan. Selviytymistarinat toimivat aina. Vähän oli kirjan loppuosaa venytetty ehkä liikaa jälkimaininkien puimiseen, mutta menkööt. Arvosana 3/5.
2. J. D. Salinger: Sieppari ruispellossa.
Kirjailija ei tunnu arvostavan etunimiään, koska etunimet ovat lähes poikkeuksetta lyhennetty aina nimikirjaimin. Ehkä tämä on sitten yleisempää amerikkalaisille.
Muistan, miten lukiossa meidän ikäloppu äidinkielenopettaja piti tätä eittämättä lempikirjanaan, ja suositteli joka käänteessä tätä kaikille luettavaksi. Vuosikymmeniä myöhemmin näin Pp:n lukevan kyseisen kirjan, joten päätin seurata hänen esimerkkiään. En sitten tiedä, onko tämä nuorten kirja vai hullujen kirja - muistan joskus lukeneeni, että kirja kuului niin John Lennonin murhaajan kuin Ronald Reaganin murhayrittäjän lemppareihin kirjassa mainittujen piiloviestien vuoksi. Mä en semmoista osannut rivien välistä hakea, mutta meidän mutsi innostui heti kun näki mun lukevan kyseistä kirjastosta lainattua kirjaa - antoi minulle hyllystään jopa oman kappaleen omaksi :D Siinä sitä olisikin ollut selittelemistä jos olisi joutunut jonkinlaiseen ratsiaan, kun repussa oli Siepparia peräti kaksin kappalein.
Mutta joka tapauksessa, kirja oli minun mielestäni jumalattoman tylsä. Yritin lukea kirjaa niin, että otin ajanhampaan ruokailun huomioon (kirja oli kirjoitettu 50-luvun alussa), mutta mitään nautintoa sen luku ei tuottanut. En pystynyt samaistumaan päähenkilön ajatusmalleihin.
Mulla on yleensä periaate, että annan kirjalle 100 sivua aikaa saada minut vakuuttuneeksi, että kirjaa kannattaa lukea pidemmälle, ja jos tämä ei olisi ollut aikansa klassikko, niin olisi todennäköisesti jäänyt kesken. Todella pettymys. Arvosana 2/5.
3. Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja ja ruskeakastike
Joululahjaksi saatu ilmiselvä hätäratkaisu. Käsittämätöntä, että tämä on saanut jossain arvostelussa jopa 4/5. Muhun tälläinen huumori ei sitten uponnut alkuunkaan, vaan ehkä mun täytyisi olla pari kolme sukupolvea vanhempi, että vitsit toimisivat. Tässä tapauksessa Mielensäpahoittaja on siis lukija itse, eikä suinkaan kirjan pääosan kertoja.
Ainoa plussa mitä kirjasta voidaan sanoa, että tämä oli äärimmäisen helppolukuinen kirja. Helppolukuisella tarkoitan, että sen silmäili nopeasti läpi parissa illassa.
Ja niinäkin iltoina ehti pelaamaan jalkapallopeliä pitkät tovit. Arvosana 1/5.
4. Juha Itkonen: Ajo
Tätä kirjaa on ylistetty poikkeuksetta lähes missä tahansa arvostelussa, ja mäkin jouduin jonottamaan kirjastossa tätä peräti viisi kuukautta. Ehkäpä juuri siksi mä olin ladannut kirjaa kohtaan valtavat odotukset, ja tälläkin kertaa jouduin hieman pettymään. Enkä niin hiemankaan.
Kirja on suurimmaksi osaksi henkilökuvauksia. Mä tykkään niitä lukea, ne ovat esimerkiksi Stephen Kingin teoksissa kaikkein parasta. Mutta lähes koko kirja perustuu niihin... en oikein tiedä. Henkilökohtaista teostahan tässä kirjailija on selvästi tehnyt ja viitteitä tositapahtumiin onkin. Pohjatyötä on varmasti tehty valtavasti; asiat oli kuvattu tarkasti ja mietinkin miten kirjailija on hallinnut niin omituisia kokonaisuuksia niin monesta eri aihealueesta.
Kerrontatapa oli minulle ehkä vähän vieras, tai ehkä se on nykyaikainen; osa tapahtumista perustuu 1960-luvulla, osa nykyaikaan. Osa kerrotaan kaikkitietävästi, osa minä-muodossa. Mutta juoni ja tapahtumat, niitä mä jäin kaipaamaan.
Mitähän mä nyt antaisin tästä. Missään nimessä ei voi kolmosta enempää. Hyvän kirjan tunnistaa kuitenkin siitä, että sen lukemista ei malta jättää kesken, ja tämä ei valitettavasti niihin lukeutunut 2½/5.
keskiviikko 18. maaliskuuta 2015
386# Vietnam, 8
30.1.2015, +1, Partly cloudy, Helsinki, Finland
Tuhlaajapojan paluu. |
Nukuin ihmeen hyvin siihen verrattuna, että pitkä kotimatkapäivä tiedossa. Klo 5.30 herätys, 20 minuuttia aikaa saada matkalaukku huoneen ulkopuolelle (täällä on ollut loistava palvelu, kun kantajat ovat koko ajan kantaneet laukkuja), ja muutenkin saada itsensä kuosiin. Ennen aamiaista check out, sitten pika-aamiainen naamariin, sillä bussissa piti olla jo puoli seitsemältä. PE sekoili visansa kanssa, epäili hävittäneensä sen tai unohtaneensa sen hotellihuoneeseen, ja hän lähti sitä vielä etsimään. Mulle respasta taas huomautettiin, että check outia ei ole tehty, mutta kas kummaa, kun avainkortti löytyi silti äijältä.
Kymmenen minuuttia myöhemmin päästiin matkaan, opas tästä kyllä huomauttikin, mutta ehkä vain sarkastisesti. Yleensä on aina ryhmässä joku jota pitää odotella, mutta tällä reissulla sellaisia kupeksijoita ei ollut.
Kauaa ei kestänyt lentokentälle meno, kenttä oli vain kahdeksan kilometrin päässä keskustasta ja aamuruuhkakin kävi päinvastaiseen suuntaan. Paikallisopas näytti, että hänessä on ekstrovertin vikaa ja halusi välttämättä laulaa Righteous brothersin "Unchained Melody"n. Odotin jo jotain kovin kiusallista hetkeä, mutta ukkelihan osasi laulaa mahtavasti.
Lentokenttä ei ollut iso, ja aika looginen, joskin check inin jälkeen piti jäädä pieneksi, epämääräiseksi hetkeksi odottelemaan matkalaukkujen läpivalaisua. Ilmeisesti niissä ei ollut mitään hämminkiä, koska kukaan ei tullut sanomaan mitään. Käärmeviinakin pääsi onnellisesti matkaan. Muussa tapauksessa kai matkalaukku olisi otettu pois hihnalta.
Hyvästeltiin opas, ja sitten mentiin turvatarkastusjonoon, jossa ainakin yks lapsiperhe etuili sikana. Niillä oli tavaratkin roskapusseissa. Kun kauhalla annetaan, niin ei kai lusikalla voi vaatia.
Ensimmäisessä turvatarkastuksessa katsottiin pelkästään laukun kamat, mutta ei menty metallitarkastuksen läpi. Sitten jonotettiin passintarkastukseen; viereisellä linjalla joku rikollisen näkönen ukko yritti kusettaa, varmaan itse koittanut väärentää viisumin päivämäärää, koska sai jäädä setvimään asiaa. Onneksi kerrankin oltiin valittu oikea jono, toiset joutuivat odottamaan siinä vaikka kuinka pitkään tätä setvimistä ennen kuin kyseinen herrasmies vietiin takahuoneeseen. Sen jälkeen jonotettiin taas toiseen turvatarkastuspisteeseen, jossa tällä kertaa tutkittiin uudestaan sekä laukku että taskut ja metallinpaljastin oli myös. Mitähän järkeä siinä ekassa laukun tarkastuksessa sitten oli? Vain vietnamilainen sen tietäköön.
Viimein kentän kansainväliselle alueelle. Käytiin ostamassa viskipullot; vaikka se olikin kalliimpi kuin maissa, niin litra skottiviskiä ei maksanut kuin $19. Katsoin vielä tuliaisia mutta en löytänyt oikein mitään. Istuimme sitten käytävillä ja ihastelimme muiden lentoyhtiöiden lentoemäntiä; sen näki jo kaukaa kun Finnairin kantturat tekivät tuloaan. Käsittämätöntä, miten pisimpään virkasuhteessa olleet kypsiin kymmeniin ennättäneet lentoemot ovat arvostetuinta kastia ja saavat nämä pitkien matkojen lennot. Mä olen nyt ehkä vähän konservatiivinen sovinisti, mutta mielestäni lentoemot voisi päästää toisiin tehtäviin viimeistään nelikymppisinä, ja jättää kabiinin puoli nuorille ja näteille lentoemännille.
Näimme myös menomatkalla olleen vierustoverimme. Hänellä se vasta oli ollut seikkailua ja viisumisekoilua kerrakseen. Oli käynyt myös Kambodzassa, muttei meinannut päästä takaisin Vietnamin puolelle kun ei ollut viisumia. Vuoden vaihteen jälkeen suomalaiset saivat Vietnamiin kahden viikon kertaviisumin, mutta jos käväisi muualla niin ei päässyt takaisin ilman uudelleen hankittua viisumia. Tämä selvisi hänelle vasta rajalla takasintulomatkalla. Viisumi olisi pitänyt anoa sitten hankalan matkan päässä lähetystössä Phnom Penhissä, mutta oli sitten saanut neuvoteltua itselleen diilin; viisumi järjestyi $240:lla - joka on valtava summa paikallisille lahjuksiin, mutta minkäs teet. Huvittavaa oli, että viisumi, joka järjestyi tunneissa oli leimattu satojen kilometrien päässä rajanylityspaikasta. Mutta oli kuulemma hieman ollut kuumottava tilanne odotellessa raja-asemalla ilman passia ja rahaa, vailla tietoa miten asiat järjestyisivät.
Lentokoneessa meillä oli koneen takaosassa keskirivin paikat. Pyysimme vierustovereiltamme jo etukäteen anteeksi ja aloimme dokaileen. Miten muutenkaan saisi masentavan 12 tunnin kotimatkan taltutettua? Ensiksi shampanjaa, sitten viiniä, lonkeroa ja kolme gini-tonicia. Tässä vaiheessa siirsin kelloa Suomen aikaan, näytti olevan varttia yli yhdeksän aamulla ja olo oli kuin seipäässä. Söimme hieman lentokoneruokaa, ja otimme parin tunnin unet; tällä kertaa se jopa onnistui.
Sitten lisää juomista, ja loppumatka menikin nopeasti. Vierustovereista en tiedä; toivottavasti juttumme ei aivan pohjamutia ruopannut. Lentoemännät vaikuttivat kireiltä, erityisesti se meidän puolella oleva tantta, joka hermostui melkein riitelemään takanamme istuvan matkustajan kanssa rahaan liittyvistä epäselvyyksistä.
Vähän kone oli myöhässä jo lähtiessä, ja lisäksi kova vastatuuli hidasti matkantekoa melkoisesti. Maanopeus oli paikoitellen vain 700 km/h, joka on hidas vauhti lentokoneelle. Siinä viiden aikoihin iltapäivällä laskeuduimme pimeään Suomeen. Lämpö oli nipin napin plussalla, joten mikään superpaha keli ei ollut kuten viime vuonna palatessamme Meksikosta -19 asteen ilmastoon kesävaatteissa.
Matkalaukut löysivät perille helposti tälläkin kertaa, emmekä joutuneet tullimiesten tutkittavaksikaan, joten käärmeviinakin löysi tiensä kotiin. Passeja piti esitellä virkailijalle, mutta hänelläkään ei ollut siitä kommentoitavaa - joskus virkailija on alkanut kysymään "kenes passi tää on".
Otettiin kimppataksi PE:n kanssa. Oli outoa olla kotona. Porukat olivat niin ikään reissussa joten arki piti aloittaa samana tien ruokauppavisiitillä.
* * * * *
Epilogi:
Kiva oli tammikuun loma. Tammikuu on jotain niin pirullista Suomen oloissa mutta lomailemalla se tosiaan menee kuin itsestään. Kelit osuivat kohdilleen, ja matkakohteet oli juuri sitä mitä hain. Etukäteen olin jo totutellut ajatukseen liikenteen kaoottisuudesta ja kaupustelun ja huoramyynnin rasittavuudesta joten ei päässyt sekään yllättämään - joskin aika ajoin se oli rasittavaa silti. Mutta ymmärrettävää; äärimmäinen köyhyys oli jatkuvasti läsnä. Valkoinen on täällä vielä herra ja jos on ollut rahaa matkustaa toiselle puolen maapalloa, on todennäköisesti pari dollaria liikeneväksi myyjällekin.
Opastoiminta täydellistä. Epäonnistumisia ei ollut, ei sairastumisia eikä mitään. Ehdottomasti suosittelen Kaakkois-Aasiaa kaikille, ja jos vain mahdollista niin suuntaan tuonne jatkossa itsekin. Mennen tullen voittaa Amerikan maat. Ei tästä voi antaa huonompaa kuin 5/5.
Aikaeroon tottuminen (+5 tuntia suomeen verrattuna) meni kuin itsestään Aasiaan päin mentäessa, mutta takaisin päin tultaessa yhtä tuskaa taas kerran. Varmaan meni viikon verran palautumiseen; illalla piti mennä kahdeksalta nukkumaan ja sitten heräili aamuyöllä viiden kieppeillä. Mä en ymmärrä miksi jotkut sanovat, että itään päin on vaikeampi matkustaa. Ei minusta.
Mutta, uusia retkiä odotellessa...
sunnuntai 15. maaliskuuta 2015
385# Vietnam, 7
29.1.2015, +33, Mostly cloudy, Ho Chi Minh City, Vietnam
Viimeistä lomapäivää vietiin. Tänään olisi saanut nukkua pisempään kun vapaapäivä, vaan heräsin viiden jälkeen enkä saanut enää nukutuksi. Harmi. Kasilta ylös, suihkuun ja sitten aamiaiselle. Sen verran jo nälättikin, että otin minäkin omeletin, toisen kerran tällä reissulla. Se oli ihan hyvä.
Hotellissa pieni lepo ja puoli yhdentoista aikoihin suunnistimme kaupungille. Ensin etsimään taas sitä viheliäistä käärmeviinaa. Olin jo laittanut faijalle tekstaria "mistä ostitte viimeksi käärmeviinaa vietnamista? Tarkka vastaus, ei pelleilyä. Eli kaupasta, torilta vai mistä?" ja vastaus "taisi olla Hanoi". Kyllä ihmiset ovat välillä niin uskomattomia, että ei sitä pysty edes sanomaan.
Suunnistimme kauppahalliin, jossa oli kuumuutta puoli miljoonaa ja saman verran kauppiaita jotka tarttuivat käteen ja estivät poispääsyn. Kyllä ne sitten uskoivat etten ole kiinnostunut t-paidoista kun sanoin haluavani käärmeviinaa, ja viimein joku eukko sanoi tietävänsä mistä sitä saa. Hän tarttui käteeni ja talutti pimeimmälle kujalle mitä löytyy hallista löytyi. Sormustillisen olisi saanu 200 000, jättimäisen pullon 300 000 dongilla. Sanoin maksavani isosta 200 000, ja eukko myi sen oitis (eli oikea hinta olisi ollut varmaan 20 000?). No juu, en tiedä mitä myrkkyä se oli, mutta ostinpahan nyt kuitenkin. Tuskin se juomakelpoista on. Ja toivottavasti ei tullin setä sitä takavarikoi.
Sitten kävelimme Bitexco-pilvenpiirtäjälle. Se löytyikin helposti seuraamalla vain Saigonin korkeinta rakennusta, joka näkyi lähes kaikkialle keskustan alueella. Sisään maksoi 200 000, mutta siellä oli ihana ilmastointi ja vain muutama vierailija; ihanan väljää ja hiljaista. Kiersimme 49 kerroksen ympäri ja kuvasimme maisemat. Tapasimme pari suomalaistakin.
Bitexco-pilvenpiirtäjä ulkoa. |
Pilvenpiirtäjä sisältä. |
Savuinen Saigon. |
Kiva allas. |
Zuumi todistaa: ei ollut uijia. |
Ulospäästyämme mietimme mitä seuraavaksi tekisimme. Kuumuus ajoi meidät kuitenkin pian etsimään Parkson-tavarataloa, joka löytyikin melko helposti muutaman kadunylityksen ja metrotyömaalla haahuilun jälkeen. Vähän jännitti, että päästääkö ovella seissyt poke meidät sisään, mutta päästi hän.
Menimme vitoskerrokseen jossa näimme mainoksen keilauksesta. Hetken katsottuamme kävimme kyselemässä, että pääseekö pelaamaan ja päästiinhän me. Rata oli todella outo, kengät olivat todella outoja emmekä saaneet yhteensäkään niin paljon pisteitä kuin normaalisti yksinään. Lisäksi kyselyt sukkien koosta ihmetytti - mutta ymmärrettiin sentään sen verran, että mehän ollaan Suomesta ja meillä on aina jaloissa sukat toisin kuin paikallisilla. Mutta kivaa oli kokeilla keilausta Vietnamissakin. Ja palvelu tietty pelasi sen jälkeen kun oli käynyt ilmoittamassa kenkäkokonsa; kengät tuotiin framille ja sai pelata niin paljon kun jaksoi, ja takana päivysti rivi työntekijöitä siltä varalta jos laite sattui hajoamaan / menemään jumiin ja toisaalta näille pystyi ilmoittamaan jos halusi saada jotain baarista tai jos peli alkoi kyllästyttämään ja halusi alkaa tekemään lähtöä (virkailija kirjoitti laskun joka maksettiin lähtiessä kassalle).
Keilaamaan! |
Keilauksen jälkeen kävimme myös paikallisessa Stokkan herkussa ostamassa jotain arkipäivän tuotteita. Oudonmakusia fisherman friendsejä löytyi ainakin, ja tietysti chilisoosia pitää ain olla. Täälläkin sitä meinaan syödään ja välistä on niin tulista kampetta että oksat pois.
Palasimme paahtavassa kuumuudessa takaisin hotellille. Oli pilvistä, mutta ehdottomasti kuumin päivä tähän mennessä ja hotellilla tarkistin lämpötilankin, melkeinpä +34 astetta. Päätimme pitää kolmen tunnin vapaa-ajan toisistamme. Mä lähdin uima-altaille ja siellä menikin melko tovi, kävin tosin kaljallakin - jonka hinta oli 11-kertainen verrattuna siihen paikkaan jossa kävimme aiemmin Can Tho'ssa. Sen jälkeen otin pienet päikkärit huoneessani. En ole nukkunut juurikaan viime aikoina, enkä paljoa saanut nukutuksi nyttenkään, koska parvekkeeni vieressä olevalla terassilla alkoi jotkin kutsuvieraspippalot.
Hotellia vierustava katu iltahämärissä. |
Hotellin parvekkeelta - taustalla Bitexcon pilvenpiirtäjä jossa aiemmin vierailimme. |
PE tuli viiden kieppeillä huoneeseen, otettiin siinä vähän kaljaa ja lähdettiin sitten etsimään ravintolaa Huong Lai, joka on ainakin osittain entisten katulasten ylläpitämä ravintola. Hyvä oli ruoka, joskin kakkoskerroksessa sijaitsevaan ravintolaan olevat portaat olivat hengenvaaralliset, ja paikka niin vaatimaton ulkoapäin, ettei sitä meinannut löytää millään.
Sen jälkeen vielä gin-tonicille Caffe Cosmoon, jossa nuoret ja nätit neitokaiset tarjoilivat drinkkejä ja juoksuttivat astioita kerääviä poikia. Kikattelivat ja tirskuivat, keikistelivät ja läpsivät toisiaan persiille. Ymmärrän, tippiä on jätettävä.
PE kävi ostamassa vielä iltamarkkinoilta paidan. Hotellille palattiin yhdeksän jälkeen pakkaamaan kamoja. Aamulla olisi klo 5.30 herätys ja kotialähdön aika, joten piti yrittää aikasin makkoomista.
torstai 12. maaliskuuta 2015
384# Vietnam, 6
28.1.2015, +30 Partly cloudy, Ho Chi Minh city, Vietnam
(bongatut eläimet: hedelmälepakko)Päivän retkikohde Cu Chi:n tunnelialue. |
Aikainen herätys on tullut tunnetuksi, tänäänkin ylös klo 6.30. Aamiainen naamariin, vessan kautta bussille.
Bussilla matkasimme aamuruuhkaa vastapalloon parin tunnin matkan Cu Chi:n tunnelialueelle. Se on metsän keskellä oleva läiskäre, joka oli kova taistelupaikka Vietnamin sodan aikoihin. Alueen maaperä on kovaa kalliota, joten Vietkongin sissit kaivoivat sinne satoja kilometrejä tunneleita maan sisään. Eikä pelkästään tunneleita, vaan myös majoitustiloja, sairaaloita, ruokasalia, keittiöitä ja sen semmoista, pelkästään pienillä kuokillaan, jotka paremmin soveltuisivat kukkapenkin möyhentämiseen.
Lisäksi pykäsivät raakalaismaisia ansoja amerikkalaisia sotilaita varten. Mä en tiedä miten he sitten itse erottivat ansan, todennäköisesti eivät erottaneet vaan rysähtivät välillä niihin itsekin. Ansojen tarkoitus ei ollut tappaa (välittömästi) vaan aiheuttaa kipua ja lävistää esim. jalka. Jenkit eivät hylänneet omiaan, vaan tulivat noutamaan loukkaantuneita, joten ansa ja loukaantunut toimivat myös syöttinä. Tietysti viidakon oloissa haavat nopeasti tulehtuivat ja kuolema tuli ennemmin tai myöhemmin.
Jos metsään haluat mennä nyt - joo haluun! |
Peekaboo! Paikallisopas kujeilee. |
Tunnelit olivat erittäin kapeita, jotkut niin pitkiä että siellä piti kävellä kyyryssä 40 metrin matkoja. Kaiken huipuksi niitä on vielä suurennettu länsimaisia turisteja varten. Se oli silti erittäin raskasta, siellä oli kuuma, ei ilmaa, liikkuminen mahdotonta. Hedelmälepakot toivat vielä lisämausteen lentelemällä pään vierestä. Kamala paikka. En mäkään ihan kaikkiin luoliin mennyt, osaan ei olisi mahtunutkaan.
Luolan suuaukko. |
Nykyään luolat asuttaa katossa majailevat lepakot. |
Näitä touhuja kuin katseli, niin äkkiä tuli selväksi ettei jenkeillä ollut mitään mahdollisuutta vietkongeja vastaan. Sen näki jo täältä jo. Lisäksi sissit olivat varmasti sitkeitä kuin mitkäkin. Jotkut asuivat luolissa jopa kymmenen vuotta. Itse en olisi pystynyt olemaan kymmentä minuuttiakaan siellä. Ehkä eka vuosi oli pahin, sitten alkoi tottumaan?
Mutta mielenkiintoinen paikka kaiken kaikkiaan. Kylmä olut maistui kyllä sen jälkeen.
Lounastettiin "valtion" ravintolassa. Poikkeuksellista, mutta palvelu oli tällä kertaa äärimmäisen nopeaa, ruokaa tuli siihen tahtiin ettei edellisiä ehtinyt syömään. Mitenkään kovin hyvää se ei ollut, mutta paikka oli kiva, joen rannassa oli kiva katsella ohi ajelehtivia vesihyasinttikasvustoja.
Piha. |
Taas toi ukkeli. |
Palasimme bussilla pari tuntia takaisin päin kaupunkiin. Etäisyys ei välttämättä ollut kovin pitkä, mutta tie huono ja kaupungin päässä tietysti mielipuolinen ruuhka. Hotellille päästyäni otin päikkärit, käytiin sen jälkeen PE:n kanssa vähän lähialueella kävelemässä ja kaljalla pubissa. Sen jälkeen takaisin hotellille, kävin testaamassa hotellin uima-altaan. Se oli katolla, aika iso allas, vain muutama muu uija minun lisäkseni. Tulipunainen aurinko oli laskemassa tammikuun illassa ympärillä olevien pilvenpiirtäjien välistä, alhaalta kuului liikenteen tasainen jyminä ja tuhansien moottoripyörien torvien toitotukset. Tilanne oli todella epäuskottava. Jos jokaisessa päivässä on hetki, jota saatana ei löydä, niin se oli tässä.
Join kahvin ja oluen, sen jälkeen menimme PE:n kanssa hotellin baariin neuvoa-antaville. Olimme nähneet edellisinä iltoina siinä jonkun laulajan esiintyvän; me halusimme jutella keskenämme rauhaksiin, ja pyysimme tarjoilijaa viemään meidät hiljaisimpaan pöytään, mutta niitä ei ollut juuri tarjolla. Pari minuuttia istuskeltuamme naislaulaja ja pianisti tulikin estradille, melkeinpä viereemme. Hämmästyin kuitenkin laulajan tasoa: oli tietysti nätti likka mutta osasipa hän laulaakin hienosti. Ja lisäksi esitti koko joukon suosikkibiisejäni kuten Besame mucho'n ja Carpentersin Yesterday once more'n - sekä Kun saapuu syys - tietysti englantilaisena versiona, mutta en malttanut olla huomioimatta ironiaa. Sopiiko sellainen syysmasennuslaulu tällaiseen ilmastoon?
Baari oli muutenkin tasokas; juuri sellainen elitistinen, joka Suomesta puuttuu. Sellainen, jossa tarjoilijat tekevät työnsä zeniläisen tarkasti, ja jota räkäisiin keskiolutkippoloihin tottunut ei osaa edes huomata. Taso pitäisi aina olla tekemisissä.
Paukut naamariin ja sitten etsimme Blue Ginger-nimisen ravintolan jota meille oli kehuttu. Se löytyi puolivahingossa ykkösellä. Ravintolassa ei ollut muita asiakkaita kuin paikallinen humalainen kopla, joka lauloi karaokea omassa boksissaan mutta jumalaton meteli kuului läpi seinien läpi. Tarjoilija vaikutti myös epärehelliseltä ja ihmettelimme miten meille tälläistä paikkaa oli suositeltu. Ruokalista myös hyvin erikoinen. Saimme kuitenkin jotain tilatuksi ja kun ruoka tuli niin hämmästyimme molemmat valtavasti. Varmaan paras ruoka koko matkan aikana. Wau. Palvelu oli surkeaa, meteli oli surkeaa, miljöö oli surkeaa mutta ruoka ykkösluokan kamaa. Ja hinta siis taas vietnamilaiseen tapaan älyttömän halpa. Olisikohan maksanut juomineen molempien setti yhteensä 15$.
Ruoka oli tuoretta - ja lihotettavana. |
Sitten se vaikein osuus, eli baarin etsintä. Sitä sai hakea kissojen ja koirain kera. Toki on olemassa baari-alueita, mutta ärsyttää sitten kun ei voi muualla olla mitään baareja, eikä jaksa lähteä ylittelemään katuja ja kävelemään baarin perään. Huora- ja huumemyyntiä kyllä oli sen verran että alkoi suututtamaan. Ikinä ei pitäisi Aasiassa menettää malttiaan. Mutta kun niitä huoramyyjiä tulee n. 6 sekunnin välein ja jos ensin sanoo nätisi "no thanks" ja sitten "i want nothing" ja vieläkin myyjä roikkuu käsikyykässä hokemassa "very young girliä" niin se alkaa kahden viikon jälkeen jyrsimään.
"Vuvve... etsi baari, missä on baari, missä?" |
Krumeluureja riittääpi. |
Sinällään kylillä ei pelota liikkua. Varkaita toki on, sellaisia jotka ohiajavasta moposta kiskovat veskat selästä, mutta yleensä kusetus on se mihin paikalliset pyrkivät. Sanotaanko, että Suomessa mua pelottaa järjettömän paljon liikuskella illalla ulkona, täällä ei niinkään (joka voi toki olla virheellinen ajatustapa).
Löysimme kuitenkin hiljaisen baarin, jossa otimme pari kaljaa naamariin, ennen kuin jätkä alkoi sulkemaan sitä yhdentoista aikaan. Kävelimme hotellille ja ihmettelimme, miten jotkut kaupat pitivät vieläkin ovensa auki, esimerkiksi kännykkäkauppa. Onko niille sitten kysyntää?
Nukkumaan pääsin vasta puoli kahdelta yöllä.
sunnuntai 8. maaliskuuta 2015
383# Vietnam, 5
27.1.2015, +31 Partly cloudy, Ho Chi Minh city, Vietnam
(bongatut eläimet: kilpikonna)Herätys klo 6.45. Yöllä olin nukkunut melko hyvin, joskin heräsin kerran kuumuuteen vaikka nukuinkin ilmastointi päällä. Ilmastointilaite oli sen verran hiljainen, mutta peitot olivat paksut. Aktiivirannekkeen unenmittaus väitti tosin mun valvoneeni puolet yöstä, mutta mitään en tunnusta. Eikä täällä liikaa ole tullut nukuttua, kuten ei matkoilla yleensäkään.
Aamiaiselle, se oli taas vähän vaikeampaa kun uusi hotelli ja uudet kujeet, vaikka aika pitkältihän se samalla kaavalla meni kuten tähänkin saakka. Mä olen huono syömään aamuisin; jos on viikonloppuaamu niin en ota muuta kuin kahvia ensimmäiseen pariin tuntiin, sitten pystyy syömään jo tukevammin. Mutta että heti herättyään vetäisi täyden setin safkaa, sitä mun vatsa ei kestä.
Melkein tuli kiire, koska lähtö oli jo puoli yhdeksältä. Tänään olikin tiukka päivä.
Blondit puluset. |
Edes ajotie ei estä kyykkäystä. |
Posti. |
Notre Dame. |
Ensiksi kävimme kuvaamassa pääpostitalon joka oli säilynyt alkuperäisessä tarkoituksessaan jo toista sataa vuotta, sekä Notre Damen kirkon (luulin sellaisen olevan Ranskassa). Kävelimme siitä sitten entiseen lähetystöön, jossa Etelä-Vietnam piti majaansa, ja joka oli Vietnamin sodan viimeisiä paikkoja joka vallattiin ja johon sota päättyi ja kommunismi alkoi ja valtio yhdistyi. Ei mikään erikoinen rakennus, täytyy ehkä katsoa joku uutispläjäys joskus Vietnamin sodasta, jospa rakennuksesta saa sitten jotain enemmän irti.
Lähetystö. |
Pressan työpiste. Punaisesta puhelimesta oli aikoinaan suora yhteys USA:n presidentille. |
Huone, jossa Etelä-Vietnamin presidentti antautui. |
Mikä käyttis näis on? |
Helikopteri valmiudessa lähetystön katolla. |
Sitten Jade-keisarin pagodille, näitä temppeleitähän nyt on tullut jo nähtyä. Sama jumalaton suitsukkeen katku se oli sielläkin. Sinipaitamies ei voinut olla muistuttamasta, että temppelit ja kirkot kierretään ulkoa ja ravintolat sisältä. Kyllästyneenä hän lähtikin käväisemään kesken temppelikiertueen parturissa. Hoito oli kuulemma hyvä, vaikka opas olikin varoittanut, että miehet saattavat partureissa törmätä omituisiinkin ehdotuksiin.
Temppelissä riitti taas palvottavaa. |
Tästä jatkoimme Dong Khoi-kadulle, joka on tavallaan kaupungin ostoskatu. Olimme seikkailleet täällä PE:n kanssa jo edellisiltana etsiessämme ravintolaa. Kävimme nyt yhdessä kaupassa ja ostoskeskuksessa ostamassa paitoja ja muuta rojua. Sen jälkeen lounaalle. Täälläkin oli valmis setti lounasta, mutta kauhuksemme huomasimme, että kana oli täytetty sienillä. Opas onneksi muisti henkisen allergiamme sieniä kohtaan ja kävi vaihtamassa meille kalaruoat tilalle. Hyvä niin. Muutenkin ruokakääryleissä oli squidia ja sen semmoista, en ollut kovin innostunut niistä.
Konnat. |
Lounaan jälkeen kiinalaiskorttelin markkinoille. Niin ahdasta, kuumaa ja täyteen pakattua paikkaa en ole koskaan nähnyt, sitä ei pysty oikein sanoiksi kuvaamaan. Ja joka jumalan paikkaan piti päästä mopolla. Ihme oli ettei nestehukka tullut tai joutunut tosiaan mopon yliajamaksi. Tuntui, että kaikkialla oli vain tiellä ja kaikki energia kului siihen kun yritti pysyä elossa. Mihinkään ostettavaan ei pystynyt keskittymään.
Kauppahalli sisältä. |
Kauppahallin vierustaa. |
Neukkuutiota ja kivijalkauppaa. |
Seuraavaksi sotarikosmuseoon, jossa oli kuvia Vietnamin sodan amerikkalaisten tekemistä raakuuksista. Totta kai kuvat olivat aitoja, mutta kovin yksipuolisia sodan kannalta; nämä esittelivät vain amerikkalaisten aikaansaannoksia eikä lainkaan mitä vietnamilaiset tekivät. Museossa oli myös aito kuva ehkä kaikkein kuuluisimmasta vietnamin sodan kuvasta, jossa lapset ovat saaneet annoksen napalmia niskaansa. Osa kuvista oli hyvin brutaaleja, joita en halunnut itse edes katsoa enkä kuvata, saati julkaista. Ihmisen raakuus vetää hiljaiseksi.
Niin ja olihan siellä suomalaistakin väriä tunnustumassa muudan nuori Erkki Tuomioja. Sosialismi ei rajoja tunne.
Valokuvanäyttely sodan raakuuksista. |
Olen ennenkin nähnyt tämän. Paljon kertova kuva. |
Tankki täyteen. |
Kävelimme viiden minuutin matkan Vesinukketeatteriin, josta opas oli jauhanut jo monta päivää. Kyllähän sen esityksen nyt katsoi läpi, ilahduttavinta oli että se kesti vain 50 minuuttia. Toki paikalle haalittu paskainen vesi oli erikoista, ja okei, myönnettäköön että hienosti ne esiintyi ja jäi ihmettelemään esitystekniikkaa. Muuten jutut eivät oikein avautuneet, ehkä kulttuurierojen vuoksi (siinä puhuttiin ja laulettiin pelkästään vietnamiksi).
Vesinukketeatterinäytöstä kuvaavia ihmisiä. |
Sitten hotelliin. Kello oli jo kuusi ja koko päivä oltiin oltu menossa. Pakko oli pitää parin tunnin tauko. Kävin suihkussa, surffailin, join kahvin ja pari olutta. Sen jälkeen PE tuli hakemaan ja lähdimme kävellen kippolaan. Suunnistimme ravintola Lemongrassiin, jonne tällä kertaa osuimme ykkösellä, jälleen rakennustyömaan läpi.
Mun ruoka oli ihan hyvää, PE:stä en ole ihan varma. Ruuan jälkeen takaisinpäin, poikkesimme kaljalla ravintolassa, jossa olimme ainoat asiakkaat, ja olimme varma, että meitä ukotettaisiin jotenkin mutta kaikki meni ihan hyvin. Sitten vielä kaupan kautta kotia.
torstai 5. maaliskuuta 2015
382# Vietnam, 4
26.1.2015, +31 Partly cloudy, Ho Chi Minh city, Vietnam
(bongatut eläimet: kuningaskalastaja)Tuonne siis. |
Herätys 6.45. Heräsin jo lähes pari tuntia aiemmin kuumuuteen, joten oli pakko kytkeä ilmastointilaite päälle. Juuri kun nukahdin niin herätyskello soi. Raadollista.
Aamiainen naamariin. Mä olen vasta yhden munakkaan syönyt, enkä syönyt sellaista nyttenkään. Eikö niissä juuri se vaara piile, meinaanpa vatsataudin vaara?
Huoneessa kamat kasaan, kävin sitten tekemässä check outin ja maksamassa edellisillan pyykkimaksun ( lähes puoli miljoonaa dongia maksoi). Sen jälkeen bussiin ja matka kohti Ho Chi Minhiä alkoi.
Ajoimme alkajaisiksi puolitoista tuntia ja saavuimme Vinh Long -nimiseen kylään, jossa poistuimme busseista ja teimme ensin 45 minuutin veneretken joella ja sitten vielä puolen tunnin minijokireissun soutuveneellä, keskellä viidakkoa, paikallisen naisen soutaessa. Se oli hieno, ja totta munassa mä olin jättänyt kameran bussiin (tässä vaiheessa luulin sen olleen vielä hukassakin), joten kuvia ei tästä syystä juuri blogattavaksikaan ole. Veneisiin mahtui neljä turistia ja meidän mukanamme oli pariskunta, jonka miespuolisen version oli mahdotonta pitää suutansa kiinni puolta sekuntia kauempaa, se vähän latisti tunnelmaa. Näimme kuningaskalastajan, se oli hieno.
Joella taas. |
Nyt haiskahtaa vahvasti kyllä turismille. |
Mökki metsän siimeksessä. |
Ja taas kylä jonka nimeä ei tunnu kukaan tietävän. |
Jatkoimme sitten reilun tunnin verran bussissa, mä nukahdin. Kävimme lounastamassa 7 lajin lounaan keskellä ei mitään. Ruuat olivat erittäin kummallisia; mä luulin että osa niistä käärittiin muovipussiin mutta sen ilmeisesti pystyi syömään, ainakin jos ymmärsin oikein. Ja jos en ymmärtänyt niin tuleepahan ainakin paska siistissä paketissa.
Kohta on kupu ravittu. |
Lounaskala. |
Bussimatkaa oli vielä 70 kilsaa jäljellä, tästä eteen päin oli ensimmäinen moottoritie, ja bussi kurvailikin liki satasta, vauhti tuntui hurjalta kun ollaan totuttu normaaliin valtatiehen, jota pystyi yleensä ajamaan noin kolmeakymppiä. Liikennesäännöt olivat toki niin vietnamilaisia kuin olla ja saattoi. Kaupunkialueelle päästyämme saimme ensikosketukset ruuhkasta ja mielisairaasta moottoripyörien määrästä. Hotellimme oli aivan keskustassa.
Hotellin fasadi oli siisti ala-auloineen ja pukutyypit olivat vastassa ja aukomassa ovia, mutta huone oli pettymys. Mun huone oli tokassa kerroksessa, liikenteen meteli oli tietysti kova kun keskustassa oltiin, mutta huoneessa haisi mielestäni jalkahielle ja homeelle, ja suihkutilakin näytti olevan nuhjuinen. Siinä mielessä pettymys kun eräs matkaryhmäläisemme on aiemmin hotellissa ollut ja kehunut sitä jo viimeiset pari viikkoa. PE:n huone oli vitoskerroksessa, mutta se ei ollut yhtään sen siistimpi.
Kävimme hieman kävelemässä ja uhmaamassa kohtaloamme. Tien ylittäminen on todellakin hengenvarallista puuhaa. Jalkakäytävät on tukittu kaikenlaisella muulla kamppeella + niissäkin ajelee mopoja joten turvassa ei ole missään. Käytiin kaljalla, katselimme ihmismenoa, torjuimme kymmenkunta kaupustelijaa. Kello oli tulossa jo kuusi, mutta kuuma oli ulkona vieläkin.
Ollaan saavuttu Saigoniin.Vai Ho Chi Minhiin? |
Otin hotellissa suihkun ja surffasin hieman netissä, ja kello vartin yli seitsemän lähdimme etsimään ruokapaikkaa. Meillä oli yksi paikka mielessämme, jota opas oli kehunut. Jo alueen löytäminen oli hankalaa, teitä piti ylittää aivan riittävästi ja kaiken huipuksi kaupunkiin oli alettu rakentamaan metroa, joten kokonaisia kortteleita oli suljettu, mutta sitäkään ei voitu kävelijöille sanoa ennen kuin oli kävellyt 500 metriä turhaan, ja lopulta menimme puomien yli ja harhailimme rakennustyömaalla raksamiesten kanssa, jotka toki olivat vielä hommissa (ja olivat myös takaisin tullessa vaikka kello oli jo 22). Ruokapaikkaa emme löytäneet vaikka sahasimme edes takaisin ja ihan läheltä (tajusimme googlettaa osoitteen vasta myöhemmin). Tyydyimme sitten hätäratkaisuun, kun hermot olivat menneet väsymyksestä, kuumuudesta, huorantuputtelijoista, ranskanleivän kokoisista rotista ja kusihädästä.
Jumppatuokio. |
Vietnam House oli kuitenkin hyvätasoinen ravintola, siellä oli elävä pianisti ja pöytäliinat ja ruoka melkeinpä parasta mitä tähän mennessä saaneet. Toki se oli hieman kallis, mutta ei meidän kukkaroita nyt vielä saanut nurin. Syönnin jälkeen palailimme hotellille päin, ylitimme jälleen rakennustyömaan ja etsimme baaria jossa olisi voinut vielä iltakaljat hörppäistä, mutta ei löytynyt kuin kahviloita, ruokaravintoloita ja bordelleita. Baarit olisivat ilmeisesti olleet reppureissaaja-alueella Pham Ngu Lao'ssa (District 1), jossa kävimme aiemmin päivällä, mutta emme jaksaneet mennä sinne saakka enää uudelleen. Haimme sen sijaan pussikaljaa kaupasta, joka oli täynnä suomalaisia (puhuimme jotain suomeksi ja koko kauppa kääntyi meitä katsomaan, onneksi emme möläyttäneet mitään kovin typerää ilmoille). Poikkesimme myös iltamarketti-alueella, jossa oli t-paitoja jollaisia olin halunnut. Laatuhan oli aivan täyttä sekundaa, vaikka tietysti myyjä muuta väitti. Mä en oikein tiedä mitä siellä sen kopissa oli loppujen lopuksi myynnissä, koska myyjä sai houkuteltua minut takahuoneiseen koska sieltä löytyi kuulemma kokoani. Tarttui mua kädestä ja vei perseelleen. Kyseli kuinka paljon tienaan ja olenko mä naimisissa ja vastattuani kielteisesti ja se ihmetteli syytä. Siitä olis varmaan lähtenyt 28-vuotias daami tuliaisiks Suomeen, mut mitäs minä Pp:tä vaihtamaan :) Ja toisaalta, yhtä hyvin eukko olisi voinut mennä naimisiin kukkaroni kanssa. Ja kyllähän mä tiesin että mua kusetettiin, mutta mun oli vaan päästävä pois sieltä kopista. En koe tinkimistä luonnolliseksi ja kaiken huipuksi kaksi likaista kerjäläistä tarttuivat mua käsivarsista rahankerjuun toivossa. Ei mikään nautinnollinen shoppailutapahtuma.
Hotellilla nautin vielä oluen rauhoittuakseni päivän härdelleistä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)