841# Lappi, 21

 27.7.-28.7.2024, +24, Scattered clouds, Kolari

 

Mude kuorsasi taas 1,5 tuntia siinä neljän jälkeen mutta muuten nukuin ihan hyvin. Koska olimme menneet edellisenä iltana niin aikaisin nukkumaan, niin myös heräsimme aikaisin; ehkä emme olleet kunnolla ennättäneet aklimoitumaan tunnin jetlagiin.

Aamiaiselle menimme kahdeksalta. Henkilökuntaa ei näkynyt, mutta tarjottavat oli jätetty framille. Nakkeja ei ollut joten siitä aina miinusta, mutta muuten ihan kelpo aamupala, pekonikin oli paistettu sopivan rapeaksi. Aamu oli kaunis ja aurinkoinen, maisemat näyttivät entistä paremmalle.

Oli lauantai, ja maanantaiaamuna pitäisi raportoida työpaikalta, joten oli aika lähteä kotiin päin. Hesaan oli täältä 1250 km, mutta onneksi riitti kun ajoimme Kolariin, juna hoitaisi loput. Aikaero piti kuitenkin ottaa huomioon, sillä menettäisimme tunnin kun saapuisimme takaisin Suomen puolelle. Laitoimme kamat kasaan ja yhdeksän maissa lähdimme. Kukaan ei ollut tietenkään respassa; jonkun työntekijän yhytimme ja sanoimme lähtevämme, johon hän totesi lakonisesti "okay". Ollaan muden kanssa totuttu edes pienimuotoisiin kohteliaisuuksiin, jossa mahdollisesti kysytään miten viihdyitte ja tervetuloa uudelleen yms jargonia, mutta täällä ei sellaista harrastettu.

Näille näkymille jäähyväiset.

Ajoimme ensiksi Kilpisjärvelle noin 50 kilometriä. Tankkasimme auton. Tuntui aivan kuin olisi kotiinsa palannut. Norjassa emme nähneet ainuttakaan poroa, mutta heti Kilpisjärven puolella niitä liikkui laumoittain. Yleensä seisoivat keskellä tietä tai sitten juoksivat auton ympärillä. Sympaattisia otuksia kyllä ja vaikuttavat useinkin niin hyväntuulisilta, mutta vaarallisia liikenteessä. Eräässä varjokatveessa oli yksittäinen pieni poro, mutta onneksi vastaantulijat väläyttelivät siinä kohdassa valoja.

Norja jäi taakse.

Heti Suomen puolelle päästyämme alkoi tulemaan poroja vasten.

Ajoimme nopeasti Karesuvantoon, vain yksi asuntovaunu piti ohittaa joka ajoi matelemalla, muuten tosi hiljainen liikenne tähän saakka. Karesuvannossa kävimme kahvilla ja parissa myymälässä, joskaan emme ostaneet mitään. Jatkoimme sitten kohti Muoniota; Hetan tien yhdistyttyä ja Käsivarrentien loputtua tien kunto parani ja leveni ja nopeusrajoitus nousi sataseen.

Karesuvannon kaffepaikka.

Ja turismimyymälä.

Muoniossa jätimme auton samalle parkkikselle kuin tullessamme, mutta emme menneet samaan kauppaan. Kävelimme hetken kylillä, eipä täällä nyt ihmeitä ollut. Jonkunlainen kauppabussikin oli josta sai eräilyyn sopivia tarvikkeita, toisin sanoen meille ei tarjolla mitään. Sitten löytyi sellainen minimaalinen "Koskipuisto" jossa ämyreistä tuli jotain musiikkia, sekä jonkun ranskalaisen patsas (Louis Philippe), ja ihmettelimme miksi sellainen oli täällä (oli saanut jopa oman kadun tänne). Kävimme sitten S-marketissa ostamassa vähän juotavaa, joka oli haastavaa siinä mielessä, että melkein kaikki vissyputelit olivat lopussa.

Matti Mainio ja Jussi Muonio.

Louis Philippe.

Koskipuisto.

Seuraavaksi kohti Kolaria, joka oli tämän päivän viimeinen paikka. Sinne oli vajaa 80 kilsaa, joka ei näillä etäisyyksillä tuntunut enää missään. Sinne päästyämme kävimme ensiksi tsekkaamassa juna-aseman. Kello oli vasta kolme, joten meillä oli kolme tuntia aikaa junan lastaukseen. Ajoimme kirkonkylälle ja koitimme etsiä ruokapaikkaa, mutta kaikki paikat olivat kiinni tai luultavammin konkurssissa, sellaista puuta kasvoi jo oven edessä, että niitä tuskin oli avattu vähään aikaan. Masentava paikka kaiken kaikkiaan päättää lomansa. Aseman lähellä päätien varressa oli kuitenkin Meän paikka, joka vaikutti ihan ok. Nainen toivotti meidät heti tervetulleeksi, antoi ruokalistat käteen jne. Palvelualttius oli vähän toista kuin Skibotnissa. Tilasimme pitset ja vissyt. Ne tulivat nopeahkosti ja olivat ihan kelvon makuiset.

Meän paikka.

Pitse.

Koitimme vetelehtiä kippolassa mahdollisimman pitkään, mutta myyjä tuli keräämään astiat ja vihjailemaan, haluaisimmeko jotain muuta. Maksoimme ja poistuimme. Kävelimme läheiselle marketille ja ostimme vielä mutsille yhden lonkeron junajuomaksi. Sitten hengailimme melko tovin autolla, kunnes kyllästyimme siihenkin ja ajoimme Kolarin juna-asemalle yytsäilemään tilannetta. Meitä ennen oli jo viisi autoa. Siinä oli helkatin kuuma odotella, aurinko paahtoi ja ei yhtään tuulenviri käynyt. Tosi pitkään saimme odotella siinä, taaksemme kertyi jonoa ja sitten hetken päästä vierellemme. Olin melko varma, että Jyrki Sukula oli takanani, mutta mude oli toista mieltä. Viimein VR:n ukko tuli listojensa kanssa paikalle, ja ohjasi minut ajamaan kakkosvaunuun. Aika pitkälle piti auto ajaa usean eri vaunun läpi, mutta ehkä sitten pääteasemalla olisin ensimmäisten lähtijöiden joukossa tai sitten joutuisin peruuttelemaan niin uskomattomasti.

Paluu sivistyksen ja kulkuyhteyksien pariin.

Kolarin juna-asema.

Suomen pohjoisin juna-asema.

Pitkä juna.

Osa oli vanhoja vaunuja.

Kemiin asti kolkuteltaisiin diesel-vetureilla.

Meidän piti odotella vielä tunnin verran sikakuumalla asemalla, ennen kuin pääsisimme junaan. Asemarakennus oli auki, mutta siellä ei ollut ilmastointia eikä minkäänlaista kippolaa, harmi sinänsä, joten katsoimme parhaaksi odotella sittenkin ulkona. Viimein pääsimme junaan puolta tuntia ennen sen lähtöaikaa. Matkaa Helsingin päärautatieasemalle oli 1067 km. Hyttimme oli valmiina, mielialakin vähän koheni. Onneksi se oli uudemmassa vaunussa, ilmastoitu ja vessallnen & suihkullinen. Junan perässä oli niitä sinisiä vanhanajan makuuvaunuja, miten kuuma sellaisenkin täytyi olla? Junan lähdettyä klo 19.42 menimme ravintolavaunuun, joimme kaljat ja lonkerot. Se oli täynnä ihmisiä ja jouduimme jakamaan pöydän tuntemattoman pariskunnan kanssa, mutta onneksi ne eivät paljoa meille jutelleet vaikka luultavasti heidän olisi tehnyt mieli niin tehdä. Nainen vielä niisti nokkansa siinä pöydässä (mikä on aivan käsittämättömän epäkohtelias tapa muutenkin), ja kiinnitimme molemmat muden kanssa siihen huomiota, vaikka emme siitä tässä vaiheessa keskustelleet. Parin päivän päästä äitee sai kuitenkin koronan, ja epäiltiin molemmat, että se tuli juurikin tältä pariskunnalta.

Kajuutta.

Kippolavaunu.

Ylitimme napapiirin (metka, että siitäkin oli laitettu kyltti junaraiteelle keskelle korpea) ja Ylitornion kieppeillä palasimme makuuvaunuumme. Kauaa siinä ei kehdannut hengailla, ja menimme nukkumaan Kemiin mennessä.

Tunturimaisemat vaihtuivat suomaastoksi.

Kemijoki.

Nukuin yön yllättävän hyvin, mude vähän valitteli ettei uni maistunut metelissa ja hytkeessä. En minäkään ole aiemmin juuri saanut unta junissa, mutta nyt jostain syystä unetti mukavasti. Kahdeksan kieppeillä menimme aamiaiselle, joka käsitti vain kahvin ja croissantin, mutta olipahan jotain suupalaa kuitenkin. Sitten vielä tunniksi makkoomaan vaunuun. Pasilaan saavuttiin peräti 8 minuuttia etuajassa.

Hämeenlinnan asemalla jo.

Vitsikkäitä aamiaiskahvekuppeja.

Autovaunut ohittivat meidät!

Meidän vaunu oli ihan alkupäässä junaa joten siitä oli varmaan 700 metrin kävelymatka autojuna-asemalle. Matkalla näimme vuvven loukkaavan koipisen asemalaiturilla, olikohan astunut johonkin lasinsiruun tms kun pisaroi vertakin hurjasti. Toivottavasti ei ollut mitään pahempaa. Jonkun verran autoa piti odotella. Ne autovaunut ovat kyllä tosi ahtaita, laukut kolhivat autojen peilejä. Joku mummeli valitti minullekin ulkomaaksi kun ajoin autoa pois, että hän ei mahdu väistämään - outoa kyllä se ei tuottanut ongelmia muille. Auto saatiin kuitenkin vaunusta ulos ja sitten piti vielä peippailla Pasilan ahtaita katuja. Itäväylälle päästyämme auto alkoi huutamaan kuin syötävä. Pelkäsin jo että takarengas oli mennyt rikki kun varoitusvaloissa luki pelkkä "rear", mutta jostain syystä auto kuvitteli kesken ajon takapenkillä matkuvastan jonkun joka ei käyttänyt turvavyötä (siinä kohdassa oli reppuni). Ensiksi veimme minun kamani kämpille ja sitten kävin droppaamassa muden ja auton porukoille.

Lähtöpisteessä.

* * * *

Arvio: 5/5. Minusta tuli Käsivarrenlapin fani samoin tein. Matka oli raskas ja uskomattoman pitkä, mutta todellakin vaivan arvoinen, vaikka hotellit yms olivat mitä olivat. En enää pidä Etelä- ja Keskilappia minään, mutta ne Lapin pohjoisosat ovat kyllä huimat. Kummallista ajatella, että kun jonnekin Ouluunkin on jo niin jumalaton matka ja siitä vielä 600 kilometriä ylöspäin teitä riittää, ja vielä senkin jälkeen. Ei se maailma siihen lopu. Huimat maisemat, ja hyvä fiilis, tänne on päästävä uudelleen.

840# Lappi, 20

 26.7.2024, Friday, +20, Shower, Skibotn, Norway

 

Ihan hyvin nukutti muuten, mutta valvoin ehkä tunnin verran kolmen ja neljän välillä. Aika kovasti satoi vettä, ja sade jatkui aamuun asti ja vielä aamullakin. Aamiainen oli samanlainen kuin edellisenäkin päivänä; mun oli tarkoitus ottaa sitä superkuuluisaa puuroa, mutta jäipähän taas ottamatta.

Aamiaisen jälkeen tylsähköä hengailua ja sateen loppumisen odottelua. Meillä oli tänään siirtyminen Norjan puolelle Skibotniin. Sinne oli matkaa vajaat 50 kilometriä, joten mitään kiirusta ei ollut. Pakkasimme sitten kuitenkin kamat ja teimme check outin 11 aikaan. Ensiksi menimme tankkaamaan Kilpisjärven Nesteelle; siinä oli vain kaksi pumppua, joten sai vähän aikaa odotella omaa vuoroa. Lisäksi sössin automaatin kanssa niin etten saanut edes täyttä tankillista kallista penssiiniä.

Ajoimme Norjan rajalle, jossa kuvasimme rajapyykin. Mude yritti kuumeisesti muistella, oliko se sama rajapyykki mitä hän oli kiertänyt 50-luvulla, mutta se jäi mysteeriksi. Ehkäpä kotopuolessa olisi jokin valokuvakin vielä aiheesta? Hieman inhotti kun jengi oli ehkä käynyt mielenosoituksellisesti sheissella juuri Suomen puolella.

Kotimaa kun taakse jäi...

Yksi rajapyykeistä.

Jatkoimme Norjan puolelle; tie muuttui nopeasti mutkaisemmaksi ja vaarallisemmaksi, ja maisemat hulppenivat. Edellisenä päivänä täällä oli pyörinyt jonkun verran pyöräilijöitä, niillä taisi olla jonkunlaiset skabat. Kilpisjärveltä olikin varmasti mukava ajella Norjaan, kun tie oli käytännössä alamäkeä seuraavat 50 kilometriä. Autoilijana pyöräilijät ärsyttivät; ne tietysti ajoivat rinnakkain, ja niitä sai alati olla ohittelemassa, ja välillä piti pysähtyä porojen vuoksi jolloin pyöräilijät singahtivat taas ohitse.

Helligskogenilla äitee muisti leiriytyneensä lapsella, ja muisteli täällä olleen myös jonkun vesiputouksen, mutta epäilin sen olevan hivenen kauempana, nimeltään Rovijokfossen. Pysähdyimme tähän ja kuvasimme kosken alkupäätä, mutta parasta näkymää varten olisi pitänyt mennä alas asti jyrkkää ja vaikeakulkuista polkua pitkin, ja kaiteesta huolimatta se oli sen verran haastava etten minäkään pystynyt alas asti menemään. Harmi sinänsä, mutta aamuinen ukkossade oli vielä tehnyt mudasta vaarallisen liukasta.

Jonkunlainen puro tämäkin.

Ei liikuntaesteisille.

Koski olisi pitänyt nähdä alhaalta päin, mutta väliin jäi.

Korpimaata riitti...

Sitten jatkoimme ajaen jyrkkää alamäkeä pitkin. Kilpisjärvi oli reilun puolen kilometrin korkeudessa, ja tuntui, että koko matka Skibotniin asti oli pelkkää alamäkeä. Ihan harmitti kun ei ollut taaskaan kameraa kuvaamassa maisemia. Skibotniin päästyämme teimme ensiksi stopin Joker-kaupalle; luulimme sen olevan "keskustaa", ja sitten luulimme, ettei se ollutkaan mutta kyllä se oli keskusta. Tämä keskusta oli vain äärimmäisen mitätön. Ostimme kaupasta vähän juotavaa. Sen jälkeen ajoimme hotelli Skibotniin asti, jonka löysimme helposti. Kello oli vasta jotain yhden maissa, kun aikaeron takia kellojakin oli siirretty tunti taaksepäin. Emme kehdanneet mennä vielä hotelliin. Lisäksi alkoi satamaan kaatamalla, 1800 metrin korkeuteen ulottuvat vastapäiset vuoret hävisivät sadepilveen. Kuuntelimme radiota ja lähdimme sitten vähän kuin todistamaan itsellemme, että ei kai Skibotn voinut olla niin mitätön paikka kuin se oli. Mutta heti päätieltä ajaessa sivuun soratie oli sateen ja roudan syövyttämä ja missään ei ollut mitään. Näimme jonkun museon, jonne kokeilimme mennä kahville, mutta sekin epäonnistui. Hyvin kiusallinen tunne valtasi meidät nopeasti, kun tunsimme jokaisen sisällä istuneen katseet porautuvan meihin. Pakenimme paikalta ja palasimme hotelliin.

"Onks tää se keskusta..?"

Näkymä hotellin parkkipaikalta.

Hotellin ovi oli lukossa, ja ovessa oli lappu ja puhelinnumero mihin pyydettiin soittamaan jos paikalla ei olisi ketään. Nainen vastasi ja sanoi tulevansa avaamaan oven. Hän haki meidät sivuovelta, ja sanoi ettei huoneemme ollut vielä valmiina, mutta voisimme odottaa tunnin. Kysyimme, mitä Skibotnissa voisi tehdä, ja nainen vastasi rehellisesti ettei yhtään mitään. Hän tarjosi kahvit jotka joimme eteisaulassa. Iso "vahtikoira" retkotti maassa, mutta oli niin patalaiska, että hyvä kun jaksoi avata silmänsä kun ohitimme sen.

Odottelua hotellin loungessa.

Juttelimme sheissea kolmisen varttia, ja sen jälkeen joku nainen tuli sanomaan meille norjaksi, että huoneemme oli valmis. Olimme maksaneet huoneen jo aiemmin sisäänkirjautuessa, ja saaneet jopa avaimen. Veimme kamat sisään. Vähän meitä haittasi kun oli vain kapea "aviovuode" ja mikä pahinta, ei televisiota. Tänään olisi tullut telkkarista vielä olympialaisten avaijaiset mitkä olisivat kiinnostaneet ainakin äiteetä.

Ankeahko hotellihuone.

Järkytyksestä toivottuamme lähdimme ajelulle. Ensiksi menimme Strandbun leirintäalueelle, jossa piti olla joki jonne pääsisi uimaan. Pahaksi onneksi itse ranta oli joen toisella puolen, ja sinne mennyt silta oli puolittain romahtanut eikä sitä voinut enää käyttää, joten sinne meni sekin uimapaikka sitten. Ajoimme Nalluvuopiolle seuraavaksi joka oli 1820-luvun markkinapaikka ja vähän edempänä oli Skibotnin keinu. Ne kuvasimme. Ajoimme K Circlen bensikselle, josta ostimme vähän hiukopalaa, hodarit ostpolsella. Ne olivat ok. Sen jälkeen palasimme uudelleen Joker-kauppaan josta hankimme vähän hyvin huonoja tuliaisia.

Silta yli synkän virran - suljettu?!

Nalluvuopion ostostori oli hiljentynyt sitten 1800-luvun.

Keinu sentään vielä löytyi.

Välipalaa bensikseltä.

Hodari.

Tavaroiden taikamaailmasta vastasi Joker.

Tunnin aikaero tuntui yllättävän paljolta, joten päätimme lähteä vielä Lokvolleen. Se oli kalastajakylä 24 kilometrin päässä, mutta ajotie sinne mukaili Lyngenin vuononrantoja pitkin ja maisemat olivat upealta. Aivan kuin olisi Garda-järvellä ollut. Sateinen sääkin oli kaikonnut, ja sinitaivas vallannut alaa, ja oli lisäksi täysin tyyntä. Näimme jotain hylkeen tapaisia eläimiä leikittelevän merenlahdella. Juuri ennen Lokvollenia oli 6 kilometrin tunneli, alkuun vähän ahdisti ajaa sitä mutta nopeasti siihen tottui, ei ollut niin paha tunneli kuin Nordkappiin mentäessä. Harmitti niin juukelisti kun gopron kojelautakamera loisti taas poissaolollaan, enkä saanut ajajana ainuttakaan kuvaa maisemista.

Lokvoll vaikutti heti paremmalta paikalta kuin meidän Skibotn, täällä oli sentään kaksi kauppaa, jopa Coop Prix. Kävimme sieltä ostamassa yhden tuliaisjuoman, mutta paikalle purhehti nainen jolla tuntui olevan mitä pahimmoinen koronayskä. Päästyämme kaupasta pakoon teimme pienen kävelyn venerannassa, hienoa oli. Naureskelimme ajatukselle, että ehkä Stubbin kannattaisi harkita tämän alueen "vapauttamista"; saataisiin kivat maisemat, kunnon vuoret ja pääsy Jäämerelle.

Lokvollenia oli siunattu jopa Coop Prixillä.

Katto tarvis ruohonleikkuria.

Kelo.

Satama.

Miksei meillä ollut mökkimajoitusta?

Palasimme takaisin hotellille, ja menimme sen jälkeen yksille pubiin. Olimme vähän huuli pyöreänä; koitimme mennä Cafeeseen, joka oli täynnä väkeä, mutta joku eukko ajoi meidät sieltä pois, taisi olla saksalaisryhmän opas. Hetken palloilimme varsinaisen ravintolan edustalla, ja viimein joku jätkä tuli kysymään mitä haluaisimme. Kerrottuamme asian hän kuitenkin haki toisen pojan paikalle, emme ymmärtäneet juurikaan mitään. Saimme kuitenkin juomat ja menimme ulos ne juomaan. Siinä terassilla oli suorastaan kuuma. Viereisessä pöydässä oli iso lauma jotain saksalais-tanskalaisia, joista osa oli palannut pyörälenkiltä, ja alkoivat siinä ryypiskelemään.

Hotellin ravintolatilat hämmensi.

Näitä maisemia kelpasi kaljalasin äärellä ihailla.

Illallinen piti olla seitsemältä, mutta meille oli aiemmin ilmoitettu, että se voisikin olla jo kuudelta. Kello oli jo ylittänyt tuon, ja menimme illallissaliin. Siellä oli toinen saksalaisbussin serviisi, mutta ei ainuttakaan tarjoilijaa tai pöytiinohjaajaa, ja joku toinenkin pariskunta ihmetteli samaa. Ei se sitten auttanut kuin lähteä pois. Onneksi olimme katsoneet hätäratkaisun valmiiksi, Skibotnissa oli toinenkin kippola Arctic Bistro. Sinne oli 700 metrin matka, jonka kävelimme. Ruokalistat olivat seinällä. Tilasin fish&chipsin, äitee tilasi kanagyroksen. Ravintolassa oli muutamia asiakkaita. Juuri kun kassaukko oli tuomassa annoksia pöytäämme, joku toinen pysäytti hänet ja alkoi tivaamaan jotain ja annoksemme jäi 10 minuutiksi tyhjän pantiksi viereiseen pöytään. Mitä ihmettä. Lopulta kaikki asiakkaat paljastuivat suomalaisiksi... uskomatonta. Ruoka oli eniveis hyvää, joten siitä propsit.

Arctic bistro.

Kippola sisältä.

Sapuskaa.

Kävelimme sataman kautta takaisin; yritin epätoivoisesti löytää paikkaa, josta olisin pystynyt mittaamaan Jäämeren lämpötilan. Satama-altaasta sain mittarin bakteeriseen veteen, ja lämpötilaksi 17, mutta epäilen että vesi oli tässä seissyttä eikä vastannut koko totuutta. Sitten hotellille, jossa katselimme hetken aikaa läppäriltä olympialaisten avajaisia.

Skibotn.

Muistomerkki. Suomikin mainittu.

Postilaatikoita.

Juna.

Maisema kuin postikortista.

Vedenlämpötilan kolera-altaasta mittaus oli haastavaa.

Vedessä bakteeri.

Hotellimme heti kylän ulkopuolella.

Tynnyrisauna olisi löytynyt (ei käytössä).

Telttaravintola (ei käytössä).