848# Nihon, 17

19.9.2024, Thursday, +33, Scattered Clouds, Kyoto, Japan

Herätyskellot oli viritetty soimaan klo 7.45, mutta ehkä se oli vähän turhan aikaisin. Lentomme Osakan Itamin kentälle lähtisi vasta klo 12.30, mutta koska olimme lintsanneet junamatkan tullessamme, meidän piti varata vähän enempi aikaa kentälle siirtymiseen kun emme olleet varmoja mitä linjoja pitäisi käyttää. Söimme hiljaksiin aamiaisen, pakkasimme loput neljän päivän kamat (palaisimme tänne vielä takaisin, joten suurin osa matkatavaroista jäi odottelemaan kämpille) ja matkaan lähdimme ehkä 9.45. Reppu tuntui heti painavalta, ja ulkoilma tuskallisen kuumalta. Lähdimme vielä kävelemään aluksi väärälle asemalle kuin tottumuksesta, mutta onneksi havahduimme asiaan ja palasimme Togoshin asemalle (Togoshi-Koen aseman sijaan), ja matkalta kävimme vielä ostamassa vesipullot. Latasimme metroasemalla 5000 yeniä matkakortille, sama Welcome Suica-kortimme pitäisi käydä myös Osakassa ja Kiotossa, mikä oli näppärää.

Matka Hanedan kentälle oli vaikea, meinasimme eksyä monta kertaa junavaihtojen kanssa ja tuntui, että olimme jatkuvasti väärässä junassa tai laiturilla. Apuja piti kysyä monta kertaa, mutta iloikseni huomasin, että aloin jo ymmärtämään muutaman sanan vastauksistakin. Ja lopulta pääsimme perille Haneda Terminal 1:seen.

Siellä konettamme ei näkynyt ollenkaan missään näyttötauluissa, mutta olimme tehneet edellisenä iltana check innin ja olimme saaneet boarding passit sähköpostiimme, ja pääsimme näyttämällä ne puhelimen kautta. Turvatarkastus ei kestänyt mitään, pääsimme siihen heti eikä tarvinnut edes reppua purkaa ja tällä kertaa molemmat laukut ja me itse pääsimme läpi ykkösellä. Ehdimme käymään juomassa pienet oluet lentokenttäbaarisssakin ennen lähtöä + tietysti kaupassa & vessassa.

Lentoyhtiönä oli tänään Japan Airlines, paikkamme olivat rivillä 34. Mulla oli ikkunapaikka, AT:lla keskipaikka. Jatlkatiloja oli ihmeen paljon. AT:n viereen tuli lihavahko japsiukko. Matkustajat olivat pääosin kaikki japanilaisia, ja plunssaa tuntui olevan joka toisella, kovasti siellä yskittiin. Matka kesti onneksi vain reilun tunnin (joista puoli tuntia meni kiitoradalla rullailuun) ja kone lähti aikataulussa. Hätäisesti tarjottiin vesilasi (kuumia juomia ei voitu tarjoilla mukamas turbulenssin takia, mutta kyyti oli kuitenkin tasainen). En ottanut mitään, koitin vähän torkkua siinä samalla.

JAL hoiti maan sisäisen lennon.

Boardausta venaillessa.

Osaka tuli näkyviin nopeasti.

Tuo taisi olla Osakan linna.

Perille laskeuduttiin puoli kahden jälkeen, mitään passintarkastuksia ei täällä ollut kun oli kotimaan lento kyseessä. Meillä ei ollut kuin käsimatkatavarat, joten pääsimme siirtymään heti ulos. Ensiksi otimme monorailin jolla matkustimme 24 minuuttia, sen jälkeen 3-4 erillistä junaa ennen kuin pääsimme Kioton päärautatieasemalle, matka kesti varmastikin pitkälti toista tuntia. Asemalta oli helppo löytää meidän Hokke-hotellille, sillä se oli heti asemaa vastapäätä Kyoto Towerin vieressä. Kuuma oli kyllä, voi jessus sentään. Kello oli sentään jo kolme joten pääsimme heti tsekkaamaan itsemme sisään. Meille oli kummallekin omat huoneet, ja jostain syystä saimme ne ylimmästä kerroksesta.

Kyoton päärautatieasema.

Hotellimme oli Kyoto Towerin alapuolella.

Huone oli pieni, eikä kuplamuovilla vuoratusta ikkunasta näkynyt mitään ja siinä oli vielä joku varoituskin, joten en viitsinyt sitä avata, todennäköisesti maisema olisi ollut kuiluun jos ylipäätänsä oli mitään maisemaa. Muuten huone oli tosi siisti, joten kyllähän tässä kehtasi pari yötä viettää.

Japanilaiset hotellihuoneet ovat kenkälaatikon kokoisia.

Ei juuri suurempi kuin Ruotsinlaivan hytti.

Vessanpöntön hallintapaneeli.

Ilmastointilaite oli säädetty pakkaselle.

Meillä ei ollut paljoa aikaa tuhlattavaksi, vaan lähdimme heti AT:n kanssa kylille. Ensiksi menimme viereiseen Kyoto Toweriin, sinne maksoi 900 yeniä per naama. Se oli vuodelta 1968, olisikohan tuo ollut joku 130 metrin korkuinen. Sinne ei ollut juurikaan jonoa, pääsimme jo toiseen hissiin. Ylhäältä avautuivat hyvät maisemat. Temppeleitä näkyi täällä olevan vaikka millä mitoin. Kauempana horisontissa näkyivät Osakan pilvenpiirtäjät.

Pääsylippu Kyoto Toweriin.

Näkymä tornista.

Muistan käyneeni tuolla temppelissä 11 vuotta aiemmin.

Osakan pilvenpiirtäjät siinsivät horisontissa.

Shinkansenissa piisasi vaunuja.

Kävimme vielä turistikaupassa, mutta se oli hyvin heikko esitys, vaikka AT sieltä jotain ostettavaa löysikin. Palasimme sitten alas, ja menimme oluelle + myöhäiselle lounaalle viereiseen Yebisu-kippolaan. Automaatista piti tilata ruoka, ja sitäkin piti kysyä myyjältä mistä sai ruokaosion esiin, mutta lopulta saimme homman toimimaan. Ihan ok ruoka, joskin hyvin kallis (maksoi yli 6000 jeniä).

Makkaravalikoma lounahaksi.

Sitten kävelimme viereiselle Kioton päärautatieasemalle, ja otimme junan Inarin asemalle. Lappiin asti ei tarvinnut matkata, sillä sinne oli vain muutaman pysäkinverran matkaa, mutta itse oikean junan löytäminen superkuumuudessa ja ihmisryysiksessä koetteli taas voimavaroja. Inarin asemalle päästyämme näimme heti Fushimi Inarin temppelialueen, joka oli kuuluisa 10000 portistaan (torii - 鳥居), ja aivan uskomaton määrä temppeleitä. Turisteja oli toki myös kovasti ja aivan uskomattoman kuuma. Ostimme heti automaatista vedet ja Pocari Sweatit (jota yleensä litkitään krapulaan elektrolyyttien vuoksi, mutta nyt tuntui olo kovin nestehukkaiselta). Kuvasimme pääalttarialueen, ja lähdimme sitten kävelemään porttitietä pitkin. Tiesimme polun kilometrejä pitkäksi ja sen nousevan 233 metriä korkealle Inari-vuorelle, joten sinne pääsy olisi varmaan raskasta. Olin pitänyt AT:tä vähän laiskana, joten minulle oli yllätys, että hän halusi mennä huipulle asti. Itse asiassa en ollut itse varautunut henkisesti sellaiseen urheilusuoritukseen ollenkaan. Ja kyllä siinä käveltävää ja noustavaa sitten riittikin. Ostimme toiset juotavat (jotenkin metkaa kun temppelialueiden keskellä oli yleensä aina juoma-automaatti). Roskiksia ei ollut ainuttakaan, joten oli ikävä raahata tyhjiä pulloja mukanaan - roskaaminen itsessään oli hyvin kiellettyä ja siitä uhattiin jopa vankeustuomiolla. Lisäksi täällä varoitettiin apionoista ja villisioista; jälkimmäisiä alkoikin näkymään ja kuulumaan heti auringonlaskun jälkeen. Myös Iphonen kokoisia yökkösiä oli ja karmeita hämähäkinseittejä ja hämähäkkejä piisasi. Siat pelottivat silti enemmän; ylös huipulle ei enää auringonlaskun jälkeen paljoa porukkaa viitsinyt tulla, joten täällä sai kävellä jo yksikseen ja alkoi olla vähän karmivaa ja pelottavaakin sellaisessa yömettässä. Kyltit mainostivat aina vaan perille olevan 10 minuutin matkan, ja lopulta sinne pääsimmekin, mutta olimme yltä päältä hiessä aivan kuin olisimme käyneet uimassa.

Fushimi Inari-Taisha.

Sisempiä pyhäkköjä.

Alue oli valtava.

Lahjoittajien nimikylttejä.

Yksi monista aluetta vartioivista ketuista.

Sitten ei muuta kuin matkaan.

Tolppaa läheltä.

Alkumatkasta pelottavin eläin oli kisse.

Koko metsä oli täynnä pyhäkköä.

Metsä ympärillä synkkeni mitä korkeamalle pääsi.

Ylämäkeä riitti.

Aurinkokin ennätti laskemaan.

Ja portaat jatkuivat loputtomiin.

Villieläimistä varoiteltiin.

Emme jaksaneet tehdä shintolaismenoja vaikka olisimme osanneet. Palasimme alas, siinäkin piti katsoa tarkkaan mihin astui ettei kompuroinut ja telonut itseään portaissa. Viimein pääsimme takaisin lähtöpaikkaan; meiltä meni tuohon kierrokseen 1,5 tuntia aikaa, sports-trackerin mukaan talsittua tuli 5,5km. Meidät palkittiin hienolla kuutamolla.

Huippukin saavutettiin viimein.

Omituista meininkiä.

Ja välillä karmivaakin.

Aavemaista.

Aivan kuin kauhuelokuvasta.

Viimein pääsi alaspäin.

Lähtöpaikalla ihmiset ihmettelemässä kuuta.

Sitten takaisin juna-asemalle, laituri oli täynnä väkeä ja huomasimme junan olevan 26 minuuttia myöhässä. Meille oli aina uskoteltu, että japanilaiset junat liikkuvat minuutilleen aikataulussa, mutta nyt sitten tämmöinen. Asema oli tietysti ulkoasema, ja hiki virrasi edelleen kun lämpötila oli reilusti 30 asteen yläpuolella, vaikka oli jo pimeä. Ja se kosteus tiivistyi iholle kuin sitkeä hämähäkinseitti. Viimein juna tuli ja pääsimme takaisin Kiotoon.

Kyoto station by night.

Kyoto Tower yövalaistuksessa.

Asemalla etsimme ikuisuuden 7-eleviä, ennen kuin sellaisen löysimme. Kävimme hakemassa kaljat ja vedet, ja palasimme sitten hotellille. Vaatteet haisivat päivän urheilusuorituksesta johtuen karmealle. Suihku teki todella terää.

Kymmeneltä lähdimme vielä käymään mäkkärissä, kävelylenkki oli saanut meidät hiukomaan. Mäkkäri oli täynnä väkeä, ostimme Samurai Makkut myyjän avustuksella automaatista (vaikka jonottaminen menikin vähän pieleen, kun emme tienneet koska meidän vuoro tuli). Löysimme istumapaikat. Ranskalaisia oli vähän liikaa minulle, soodaa ei saanut, ja Samurai-hamppiksessa oli teriyaki-kastike, joka ei ehkä ollut mieleiseni. Annan arvosanaksi 2/5, mutta AT tykkäsi omastaan. Sitten hotellille, jossa koitimme juoda oluet, mutta ei oikein maistunut, oli aika väsynyt fiilis. Kävin vielä ostamassa hotellin automaatista vettä vaikka täällä mainostettiin, että kraanavettäkin voisi juoda. Täällä oli jopa kalja-automaatti (josta sai myös chu-hitä). Vau! Piti vielä bloggailla, joten nukkumaan ehdin vähän ennen yhtä.

Mäkkärisafkaa.

Samurai-makku.

Hotellissa oli kalja-automaatti.

Hotellihuoneeseen taiteltu origami.

Hotelli tarjosi yöppärinkin.

847# Nihon, 16

18.9.2024, Wednesday, +34, Scattered clouds, Tokyo, Japan

Heräsimme krapulaisina joskus puoli yhdentoista aikaan, mutta emme päässeet vielä ylös ennen kuin vasta puolilta päivin. Edellisillan kaljoittelut tuntuivat nyt typerältä, ja vähän kaduttikin. Ulkona oli aivan posketon helle, ja kosteuden vuoksi tuntui vielä kymmenen astetta kuumemmalta. Meillä oli ollut suunnitelmissa lähteä Akihabaraan, mutta aloimme miettiä tässä kuumuudessa jo muita vaihtoehtoja. Lopulta kuitenkin ajattelimme, että kaippa metrossa nyt on ilmastointi, joten jos vain selviämme asemalle asti...

Jotakuta oli kämpillä janottanut...

Huh hellettä!

Jäätävän kokoinen kärpänen.

Lawsonista kävimme ostamassa vesiputelit, jotka meni naamariin luikauksella. Togoshi-Koenin juna-asemalta otimme taas junan Oimachille, jossa vaihdoimme junaa. Akihabaraan oli jonkunlainen matka, varmasti 20 minuuttia vielä täältä. Saimme kuitenkin ikkunapaikat. Melkoisesti rupeaa aina ramaisemaan metrossa, ja pilkkiviä matkustajia näki siellä täällä.

Akihabara oli juuri niin animemainen kuin kuvitella saattaa. Kävimme muutamassa kaupassa katsomassa tarjontaa, mutta emme vielä tehneet tässä vaiheessa ostoksia. Kävelimme kuumuudessa tovin, mutta sitten lähdimme virkistäytymään maid cafeeseen - se oli pääsyy tänne tulemiseen ylipäätänsä. Maid cafeita on täällä jos jonkunlaisia ja eri teemoilla, eikä kaduilla voi olla törmäämättä viehkoisiin naisflaijerinjakajiin. Sen verran olimme skoutanneet cafeita, että "At home cafe" vaikutti parhaimmalta ja "turvallisemmalta" vaihtoehdoilta. Meitä jännitti asia ihan hirveästi - enemmän kuin hammaslääkäriin meno - mutta pakkohan se oli pakottaa itsensä sinne. Olimme yytsäilleet videon, jonka perusteella tiesimme mitä odottaa.

Tervetuloa Akihabaraan.

Värikkäitä julkisivuja.

Ja laatikkomallisia kaupunkibusseja.

Röökinpoltto on Japanissa kaduilla kielletty.

Ja joskus myös istuskelu.

At home Maid Cafe.

Aika tovin jouduimme jonottamaan superkuumassa rappukäytävässä, ennen kuin vuoromme tuli. Meidät haettiin ovelta, sitten kelloa kilautettiin ja kaikki maidit huusivat tervetulotoivotuksen (お帰りなさいませ、ご主人様 - "tervetuloa takaisin kotiin, mestari", naiset olivat prinsessoja) ja meidät talutettiin pöytään. Täällä istuttiin porrastetuissa riveissä vähän niin kuin elokuvateatterissa, ja oma maid oli aina pöydän edessä. Valitettavasti kuvaaminen (muista kuin omasta annoksesta) oli kiellettyä, joten asiat piti tallettaa vain mielikuviin.

Oma maidimme oli nimeltään "Leila", vähän omituinen nimi japanilaiselle (ja nimi oli vielä kirjoitettu katakanalla). Hän selosti ensin menun ja antoi sitten meidän valita rauhassa annoksiamme. Otimme dessert menun, johon kuuluivat juomat, sitten otin itse jonkun jäätelöjutun ja AT otti kakun. Ja tietysti selfie-kuvat maidin kanssa; siihen olisi saanut valita kenet vain - yksi näistä Mizukin on oikein pieni julkkis, ja olisi tehnyt ehkä vähän mieli valita hänet kun hän oli kerran työvuorossa. Toisaalta se olisi ollut ehkä loukkaus omaa maidia kohtaamme + Leila oli muutenkin niin supermukava, joten totta kai valitsimme hänet. Juomat tuotiin ensiksi ja niihin tehtiin moe moe-loitsu (萌え), minun juomani värjäytyi pinkiksi, AT:n siniseksi. Sitten  tuotiin annokset ja lopuksi pääsimme vielä kuvaan. Jotta homma olisi mahdollisimman erikoinen, olin tuonut Suomesta asti mukanani tänne Ikeasta ostetun pehmosian, ja pyysin Leilaa pitelemään siitä kuvan ajan, hän suostui ilomielin. Koko tilanne oli niin kerta kaikkisen absurdi ja omituinen, ettei voi kuin hattua nostaa. Hintaa kokemukselle tuli 6100 jeniä eli reilut 40 € (täällä oli myös tuntimaksu & sisäänpääsymaksu). Tämä oli kyllä yksi hauskimmista kokemuksista. Kuka nyt ikinä kaipaakin vähän iloa ja valoa elämäänsä niin täältä sitä saa. Lisäksi olin ajatellut etukäteen, että tämä on vain luuseriukkojen ja pervojen paikka, mutta mitä vielä, täällä oli nuoria yksittäisiä naisiakin (niiden luuseriukkojen ja pervojen lisäksi). Kiusallisuus oli kyllä valtava aluksi mutta karisi nopeasti pois. Inhoan kaikkea interaktiivisuus-juttua mutta tämä toimi. Vaikka kokemus olisi ollut puolet huonompi, olisin siltikin antanut tästä 5/5.

Diabetes otti varmaan pari askelta eteäpäin...

AT:n annos.

Sitten teimme ostoksia; ostin uuden pinssin ja paidan, AT osti figuurin, paidan ja magneetin. Ja molemmat tietysti tuhlasimme rahojamme claw-laitteisiin ja gashaponiin. Kello oli jo kuusi illalla ja alkoi satamaan, eikä meillä ollut sateenvarjoja edes mukana, joten päätimme lähteä takaisin kämpille päin. Matka tuntui pitkältä. Meitä nälätti, mutta onneksi Togoshi-Koenin aseman lähellä oli Mos Burger, jota olimme halunneet testata Korean matkasta saakka. Nyt siihen tarjoutui tilaisuus. Ruuat tilattiin myyjältä, mutta kuten monesti täällä niin maksu suoritettiin automaattiin. Saimme sen automaatinkin jumiin ryppyisellä setelillä, ja myyjän piti purkaa laite osiin. Ruuat tulivat ja olivat hyviä, mutta annoskoot taisivat olla tehty japanilaisten mahoille, vähän nälkähän tuosta jäi mutta ei haittaa mittään.

Talot ihmetytti aina vaan.

Animehommat kiinnosteli akihabaralaisia.

Animea kaikkialla.

Aina liikennevaloissa venaamista.

Näkymä kuin suoraan Japanista.

Mario Carttiakin ajettiin.

Gashaponeja.

Tuotteistukset oli viety uudelle levelille.

Suomi mainittu!

Erilaisia claw-machineja oli pilvin pimein.

Mosburgerin tuotteita.

Kävelimme Lawsonin kautta kämpille. Alkoi ukkostamaan. Seuraavana päivänä olisi matka Kiotoon, joten piti alkaa valmistautumaan sitä varten. Check innin teimme koneella jo aiemmin, toivottavasti se onnistui. Nukkumaan menin puolen yön jälkeen, AT jäi vielä valvoskelemaan.

Kuu tarkastelemassa Togoshin meininkiä.