lauantai 30. maaliskuuta 2019

628# Filippiinit, 7

19.2.2019, Tuesday, +31, Scattered clouds, Manila, Philippines

 

Yö oli yhtä kärsimystä. Yhteen asti torkahtelin, mutta sitten hotelliin saapui joku juopporemmi joka jäi käytävälle meluamaan viiteen saakka. Semmoista humalaista huutoa, naisten kikatusta yms. möykkää. Äänieristystä ei ollut ollenkaan, päin vastoin äänet kaikuivat tyhjillä käytävillä. Jossain vaiheessa kuulin, miten joku seurueestamme ryntäsi käytävään huutamaan, että turvat kiinni. Hotellin vartija oli käytävällä, mutta ei uskaltanut sanoa kenellekään mitään. Kai se kasvojen menetys on niin hanakassa täällä, että jos joku perseilee niin muiden täytyy vain tyytyä sietämään öykkärimäistä käytöstä ettei synny konfliktia.

Kolmen kieppeillä otin Buranan ja sinisen pillerin, kuume laski hieman ja sain vähän nukutuksi. Herätyskellon soidessa olo oli sellainen, että piti tosiaan pakottaa itsensä suihkuun ja hammaspesulle sekä avaamaan matkalaukun ja etsimään sieltä puhtaat vaatteet. Keuhkoista nousi yskösten mukana vertakin, olin vähän huolissani. Kahdeksalta menimme aamiaiselle, joka oli yhtä surkea kuin koko helkkarin hotelli. Tässä vaiheessa matkaa olisin ollut jo valmis vaikka maksamaan, että minut olisi teleportattu takaisin kotiin.

Tänään oli tarkoitus jatkaa bussilla Manilaan. Saimme huilata vielä huoneessa hetkisen, kymmeneltä teimme check outin ja matkustimme puolen kilometrin päähän museoon, joka kertoi Aquinon suvun historiasta. Suvun kuuluisin henkilö oli Corazon Aquino, joka oli Filippiinien ensimmäinen naispresidentti. He olivat tietysti vähän parempaa ja varakkaampaa väkeä, ja he olivat kotoisin täältä Tarlacista. Näin turistin näkökulmasta en oikein ymmärtänyt sitä kaikkea hehkutusta muijasta; meillä oli Halosen Tarja vallassa sentään kaksi kautta. En jaksanut osallistua tunnin kestävälle museokierrokselle, jäin lepäilemään aulan pehmeille nahkasohville.

Aquinon suvun museo.
Mosaiikki.

Lähdimme sitten ajelemaan kohti Manilaa. Istuin bussin takaosassa, nukahtelin vähän väliä. Puolen päivän kieppeillä söimme lounaan lähellä Angelesin kaupunkia. Ruoka oli ihan kohtalainen mutta ärsytti kun joku äänekäs kolmikko paukkasi esiintymään ja musisoi sekavasti ja kerjäsi tippejä. Jatkoimme sitten vielä kolme tuntia ajamista, joskin viimeiset 1,5 tuntia kului Manilan liikenneruuhkissa madellen.

Lounas.

Meillä oli sama Dusit Thani hotelli kuin tullessamme Manilaan ensimmäisen kerran. Hotellin check inin tekemiseen meni jostain syystä melkoinen tovi. Olin aiemmin kysynyt Tonyltä eräältä bensikseltä, olisiko mahdollista päästä käymään lekurissa kun muistelin sellaisen nähneen hotellirakennuksessamme. Tony järkkäsikin tämän (oma matkanjohtajamme vaan nauroi asialle, kyllä varsinainen moukka). Joku äijä respasta tuli minut hakemaan ja vei minut kolmannen kerroksen vastaanotolle. Jouduin esittämään oireet kolmelle eri henkilölle, jokainen kirjoitti asiat ylös ja vei seuraavan henkilön luo jolle esitin taas samat asiat. Minulta otettiin sormista jotain näytteitä ja mitattiin kuume korvasta (ei kerrottu tuloksista mitään). Lääkäri oli vanhempi nainen joka kynä sauhuten kirjoitteli paperille harakanvarpaitaan (tästä tuli myöhemmin reseptini). En oikein ymmärtänyt muuta kuin "tonsillitis", mutta jäisin todennäköisesti henkiin kun söisin antibioottikuurin ja muutamat muut hänen määräämät lääkkeet, ja koittaisin nauttia loppulomastani niin paljon kuin mahdollista. Sitten minut ohjattiinkin jo ulos, parisenkymppiä euroissa piti pulittaa lähtiessä.

Resepti. Tästä vielä tarttis itekin saada annosteluohjeet selville.

Sitten yytsimään respaan, josko minulle olisi huonetta jo tarjolla. Toiset olivatkin jo saaneet huoneet ja poistuneet paikalta ja itsekin sellaisen sitten sain, joskin avainkortti oli jäänyt aktivoimatta. Sekin piti käydä uusimassa. Laukkuani sain odotella melkoisen tovin, mutta lopulta sekin löysi tiensä perille.

Näkymä hotellihuoneen ikkunasta.

Sitten apteekkiin hakemaan lääkkeitä; sellainen löytyisi läheisestä SM-ostoskeskuksesta. Lääkkeiden saanti ei silti ollut helppoa; antibiootit kyllä löytyi, mutta yhtä lääkettä ei löytynyt ollenkaan ja yhdestä heillä oli vain 600mg:n vahvuisena - reseptissä oli 400mg, mutta apteekkari kysyi haittaisiko asia minua. Se oli minusta vähän outoa, kun upgradasi noin vain vahvemmat tropit, mutta ei siinä mitään, otin sellaiset tietysti. Toisessakaan apteekissa ei puuttuvaa lääkettä ollut, vaan jouduimme menemään aina seuraavaan ostoskeskukseen asti josta löytyikin iso apteekki. Jonotus siellä oli vaan harmittavan sekavaa ja ihmiset etuilivat mutta lopulta joku järkkäri tuli pitämään järjestystä ja sain lääkkeet hankittua.

Kävimme syömässä jälleen Max'sissa kun emme jaksaneet muuta kippolaa hakea. Tällä kertaa ruoka oli pahaa ja sitä sai odottaa pitkään. Rupesi melkein sapuska oksettamaaan. Porukat jäivät vielä ostarille ihmettelemään mutta itse painelin hotellille lepäämään ja vetämään lääkkeet tauluun. Otin päälle pienet torkut ja herättyäni olo oli vähän parempi. Avasin matkalaukun ja katselin typertyneenä noin puolta miljoonaa pienen pientä muurahaista jotka olivat syömässä laukkuni sisältöä. Ne eivät pelästyneet edes äkillisestä valosta vaan jatkoivat muina miehinä ja naisina puuhailujaan. Mistä helkkarista ne olivat sinne tulleet, sitä ei moni arvaa. En keksinyt muuta kuin kaivaa punkinkarkoitusaineeni joka oli niin voimakasta kamaa että se sulatti muovikassitkin (miten helkkarissa sitä pystyy levittämään iholle??). Muurahaiset depsivät siihen paikkaan, mutta sen jälkeen laukkuni ja vaatteeni haisivat sangen karsealle loppumatkan ajan.

Minimuurahaisia.

Kävin suihkussa pesemässä päivän rasitukset pois, söin hieman jäljelle jääneitä sipsejä ja surffasin toimivassa netissä ja blogailin. Matka oli mennyt aika vihkoon toistaiseksi. Toivottavasti alkaisi tulemaan onnistumisiakin välillä.

maanantai 25. maaliskuuta 2019

627# Filippiinit, 6

18.2.2019, Monday, +28, Clear, Tarlac, Philippines


Yö oli levoton, tuntui ettei kuume ollut kaukana. Henkitorvi ja kurkunpää olivat kuin tulessa. Kolmen kieppeillä otin Buranan, ja huomasin miten gekkoliskot pitivät rallia seinällä sängynpäätyni yläpuolella. Ne pitivät välillä myös outoa kurnutusta, aivan kuin vispilällä olisi vatkattu kulhoa. Pystyin vain toivomaan, ettei niiden ote kirpoaisi juuri kohdallani ja välttyisin niiden kosketukselta. En saanut enää juuri nukutuksi muuta kuin pienen pätkän viiden kieppeillä.

Herättyäni kävin suihkussa, ei tullut kuin kylmää vettä. Ennen aamiaista ehdin vielä käymään lukemassa Messenger-viestit aulassa. Pakkasin sitten kamat kasaan koska tänään oli lähtöpäivä. Aamiaiselle menimme porukoiden kanssa seitsemältä, ja ehdin sen jälkeen vielä lepäämään hetkisen, ennen kuin klo 9 lähdimme pitkälle bussimatkalle kohti Tarlacia. Sinne kestäisi matkustaa koko päivän.

Plunssa alkoi pahentua entisestään. Pysähdyimme ensimmäisen kerran huonekalukauppaan, jossa artesaanit ja puutaiteilijat tekivät itse kaikki veistoksensa ja mööpelit puusta. Tuotteet näyttivät sangen raskastekoisilta ja huonekalut ehkä vähän epämukaviltakin joskin kestäviltä. Se ei siitä huolimatta herättänyt minussa juurikaan kiinnostusta. Jatkoimme ajamista vuoristoteitä kohti etelää. Nukuin tietysti suurimman osan matkasta. Parin tunnin ajon jälkeen pysähdyimme pitämään wc-taukoa ankealla bensiksellä, josta emme oikein keksineet mitään ostettavaa. Kuski kävi tankkaamassa ajopelimme. Jatkoimme sitten taas ajamista muutaman tunnin saapuen Daltonin solaan; Toisen maailmansodan aikana täällä oli ollut verisiä taisteluja Japanin ja Yhdysvaltojen välillä Luzonin saaren herruudesta. Meille ei suotu edes tilaisuutta käydä muistomerkillä josta olisi ilmeisesti avautuneet hienot näkymät solaan, sen sijaan pelkkä kusiputkan esittely kuulemma riitti ennen kuin piti jatkaa matkaa taas tuli persiin alla.

Melkoinen puuveistos.

Jatkoimme jälleen puuduttavaa ajelua kohti lounaspaikkaa. Pilkin taas siihen malliin, etten edes muista kaupungin nimeä missä lounastimme. Se oli buffet-lounas; monet kehuivat ruokaa mutta minulla oli sen verran huono olo ettei ruokakaan maistunut. Matkalaukkuja kuljettava autokuski tarjosi minulle autonsa sivuovesta jotain sinipunaista pilleriä, jonka heitin sumeilematta naamariin. Tonyn kanssa käytiin myös apteekissa hakemassa minulle lisää lääkettä; täällä sai ostaa lääkkeitä bulkkina, ilmoitti vain mitä lääkettä halusi ja kuinka monta kappaletta. Sinisiä pillereitä tuli 10 kpl levyllinen, mutta mitään pakkausta, tuoteselostetta tai annosteluohjetta ei ollut mukana enkä oikein tarkkaan tiennyt miten niiden kuuluisi vaikuttaa. Hintaa oli 70 pesoa eli noin euron verran. Otin yhden heti kokeeksi. Tunnin kuluttua olo vähän parani mutta kurkkuun ja keuhkoputkiin sattui kyllä edelleen. Apteekista tultuamme Tony astui vielä koiranpaskaan jota ei tietysti huomattu kuin vasta autossa hajun tulviessa sisätiloihin. Vaikea oli sitten putsata kengät ja lattia.

Sentään joku kuva lounaspaikastakin jäi muistoksi.
Sinisiä pillereitä.

Ajomatka jatkui, olimme jättäneet vuoriston taaksemme ja täällä oli tasaista peltomaisemaa. Saavuimme moottoritielle jossa näimme pahan kolarin, bussikin oli siinä osallisena ja ikkunat pirstaleina. Ukon piti pyytää päästä vessaan, ja vasta tässä vaiheessa kuski huomasi ajaneensa ainakin 20 kilometriä harhaan. Ihmettelinkin kyllä yhdessä vaiheessa kun näin kyltin "Tarlac 1km", että kylläpäs hotelli olikin kaukana kaupungin keskustasta. Kuski olisi ajatuksissaan varmaan posottanut Manilaan asti.

Viimein pääsimme Microtel-nimiseen hotelliimme joka ei tosiaankaan ollut hääppöinen, vaikka tähtiluokituksen mukaan sen piti olla parempi kuin edellinen majapaikkamme Banauessa. Huone oli pieni, siellä oli likaista ja aluksi luulin ettei siellä olisi edes ilmastointia. Jonkinlaisia hyönteisiä näytti pörräävän huoneessa ja välillä kuului aivan kuin gekko-liskojen ääniä. Lisäksi huoneeni oli katutasossa kadun puolelle, joten meteliä kantautui sieltäkin. Netti oli onneksi nopea ja televisio jonkinlainen. Sen verran pitää antaa myös positiivista palautetta, että television kaukosäädin oli vuorattu elmukelmulla; näin bakteerikammoiselle se on huojentavaa, kun on tullut monta kertaa luettua että suurin tautipesäke hotelleissa on juurikin telkkarin kaukosäädin.

Illalla lähdimme kalaravintolaan, jossa kuitenkin oli buffet. Se oli ihan ok. Olo ei ollut edelleenkään hyvä joten pysyttelin vesilinjalla. Hotellille ostin limsaa ja sipsejä. Seuraavana päivän jatkaisimme kohti Manilaa, joten en viitsinyt juuri laukkuanikaan purkailla ja pakkailla.

tiistai 19. maaliskuuta 2019

626# Filippiinit, 5

17.2.2019, Sunday, +22, Mostly cloudy, Banaue, Philippines

Olin nukahtanut kahdeksalta, ja metelistä ja kiekuvista kukoista ja haukkuvista koirista huolimatta nukuin viiteen asti. Hengailin sen jälkeen tunnin, kävin suihkussa ja katselin jälleen auringonnousun. Komea oli tälläkin kertaa. Aamiaiselle suuntasimme seitsemältä. Eräs rouva ryhmästämme kertoi aamiaisella kauhutarinan edellisestään yöstään; sisäkatosta oli pudonnut laatta sängynpäätyyn ja kaiken lisäksi huoneeseen oli reiästä putkahtanut rotta roteva päälliköimään. Oli sitten saanut huoneen vaihdettua, mutta vaikutti saaneen henkisen kolauksen. Eikä ihme, mä olisin varmasti saanut isommankin slaagin.

Huoneessa pakkasin retkikamat. Tarkoitus oli lähteä minibussilla Sagadaan katsomaan vuorenseinämiin kiinnitettyjä ruumisarkkuja. Faija jättäytyi tällä kertaa vapaaehtoisesti pois retkeltä vedoten huonoon olon ja hankalalta vaikuttavaan maastoon. Virolaismies peesasi, ilmeisesti mielenkiinnon puutteesta jätti osallistumatta.

Sagadaan oli vain 55 kilometriä, mutta vuoristotie oli niin mutkainen ja hidas ajettava, että aikaa meni pari tuntia suuntaansa. Pysähtelimme menomatkalla muutamaankin otteeseen räpsimässä kuvia näköalapaikoilta - yksi niistä oli päässyt jopa 20 peson seteliin. Toinen paikoista oli ollut ennen Unescon maailmanperintölistalla, mutta joku onneton oli mennyt bygäämään betonisen näköalatasanteen ilman riittävää luvitusta ja olivat täten menettäneet tuon Unescon myöntämän arvonimen. Olisi ollut kiva tietää, saiko kyseinen arkkitehti / suunnittelija minkälaisen sanktion tuosta :)

Penkereitä aina vaan.
Vasemmalla kiemurteleva betonilisäke poisti Unescon maailmanperintökohteen arvonimen.

Pysähdyimme meille tuntemattomaan pikkukylään - nimeä ei löytynyt myöhemmin edes kartasta. Tony näytti miten filippiiniläinen paikallisherkku balut nautitaan. Balut on ankan muna, jota emo on hautonut 14-21 päivän ajan (sanottiin, että 17 päivän ikäinen ankansikiö on parhaimmillaan, koska se on jo riittävän muodostunut mutta höyhenet ja luusto ovat vielä nielaistavissa) jonka jälkeen muna on riistetty emoankan hoivista ja keitetty. Munia myytiin bulkkina siellä täällä; tällä kertaa olimme erään marketin tiloissa mutta harvinaista ei ollut nähdä katumyyjää joka oli erikoistunut pelkästään näiden munien blisaamiseen. Ensiksi munaan iskettiin kärkiosaan pieni reikä ja kuorittiin sitä hieman. Uteliaina uskalsimme ottaa skinderit, ei haissut mitenkään kovin voimakkaalle. Munassa oli jonkinlainen neste - "which is also very tasty" - jonka Tony hörppäsi ykkösellä naamariin. Sen jälkeen munaa kuorittiin lisää ja kaivettiin itse sikiö esiin ja syötiin. Se näytti kyllä niin ällöttävältä, ettei pahemmasta väliä. Kovikset veti munan sellaisenaan mutta tarjolla oli myös vinegaria, suolaa ja chiliä, jolla pystyi vähän dumppaamaan makua. Kovan osion Tony antoi paikalle yytsäilemään tulleelle koiralle joka söikin sen hyvällä ruokahalulla. Eräs ryhmäläisistämme halusi kokea elämyksen, ja testata itse balutia - kukaan turisteista ei kuulemma koskaan ollut rohjennut tätä tehdä. Hyvin upposi muna tällekin, antoi arvosanaksi 4/5. Itselläni ei moiseen pokka olisi riittänyt, ei ainakaan selvinpäin, eikä etenkään marketin patiolla yleisön tuijottaessa vieressä. Ja yleensähän näitä baluteja nauttivatkin juuri nuoret miehet dokaussessioissaan, eli kyseessä lienee jonkinlainen riitti, sillä palkkioksi sen syömisestä mieskunto koheni roppakaupalla.

Porukka hengaili kaduilla sunnuntaita viettämässä.
Balut.

Lähdimme ajelemaan eteenpäin. Olimme Luzon-saaren korkeimmalla vuorella, n. 1900mpy. Siellä täällä näkyi vaeltelevan pilviä. Huomasimme metsäisillä rinteillä myös metsäpaloja; niistä ei ollut varmuutta, olivatko tahallaan sytytettyjä vai eivät, mutta vaikeasta maastosta johtuen niitä ei ainakaan sammutettua saatu. Muutenkin kasvillisuus oli kovin erilaista kuin tropiikissa yleensä; täällä viihtyivät männyt ja kuusipuut ennemmin kuin vehreät lehtikasvit. Saavuimme Bontocin kaupunkiin, joka oppaidemme mukaan oli 100 000 asukkaan kaupunki. Kaupungin kokoon nähden itse epäilin tätä sen verran, että laitoin asian tarkistettavien listalle - Wikipedian mukaan asukkaita oli kuitenkin alle neljännes tuosta (25 000). Pysähdyimme täällä markkinoilla, jotka olivat samantyyppiset mitä olimme nähneet edellisenä päivänä Banauessa. Meidän piti käydä myös erillisessä museossa, joka olisi käsitellyt päivän teemaa - Sagadan hautaamisrituaaleja. Se oli kuitenkin suljettu sunnuntaisin, joten ei ihan hyvin vedetty järjestäjiltä. Tämäkin tuntui tulleen yllätyksenä matkanjärjestäjille, mutta minkäs sille sitten voi.

Pilvet tekivät itseään tykö.
Metsäpaloa.
Maasto jatkui kumpuilevana.
Torituotteita.
Eläviä kanasia.

Jatkoimme viimeiset parikymmentä kilometriä Sagadaan. Minibussimme alkoi pitämään omituista ääntä ja olimme varmoja, että ajopeli laukesi tänne vuoristoseuduille, mutta kuski sai homman korjattua viidessä minuutissa. Sagadaan saavuttuamme menimme ensiksi lounastamaan erääseen kuppilaan; meiltä oli etukäteen kyselty kumpaa tilaisimme, vaihtoehdot olivat tänään kalaa tai kanaa ja millä lisukkeella. Itse olin valinnut kanan ja riisin; syömistä ei paljoa ollut, maku oli ihan OK. Ravintolan vessat sijaitsivat alakerrassa jossa oli myös erillinen, varattava ravintolatila. Täällä oli ilmeisesti hautajaisten muistotilaisuus menossa, mutta väki ei ilmeisesti pahastunut vaikka asiakkaat ravasivat vessassa. Ukot dokailivat siellä whiskyä, vainajan kuva oli ripustettu kunniapaikalle.

Jeepneyssä riitti matkustajia.

Minulla oli ollut koko päivän omituinen tunne kurkussa ja pistävä, raskas tunne keuhkoputkessa, mutta viimeistään lounaan jälkeen minun oli tunnustettava itselleni, että taisin olla tulossa kipeäksi. Se vähän vitutti koska olin syönyt tuplavitamiineja, pessyt käsiäni hullun lailla aina kuin mahdollista, vältellyt sairaita ihmisiä, kylpenyt käsidesissä ja ajatellut stressaavia asioita jotta olisin sairastelemiselta välttänyt. Täytyi vaan toivoa ettei tauti äityisi kovin pahaksi.

Täältä meidän oli tarkoitus jatkaa itse hautausmaalle, eli toisin sanoen katsomaan, miten arkut ovat ripustettu vuorenseinämille roikkumaan. Parin tuhannen vuoden ajan täällä oli vallinnut länkkäreiden näkövinkkelistä omituinen hautausseremonia joskin nykyään yhä harvenevissa määrin. Jotta vainaja sai kyseisen arvokkaan hautausseremonian, hänellä täytyi olla lapsenlapsia. Kun tällainen henkilö oli depsinyt, hänet sidottiin tuoliin ja häntä savustetiin 24 vuorokauden ajan mätänemisen estämiseksi. Omaiset kävivät tänä aikana sanomassa vainajalle jäähyväiset sekä järjestettiin myös "jäähyväisillallinen" jossa ruumis oli yksi vieraista, istui pöydän ääressä juhlakaluna. Lopulta ruumis taivutettiin luut murskaamalla väkisin sikiöasentoon (sama asento kun ihmisen syntyessä), jonka jälkeen sitä "heiteltiin" omaiselta toiselle ruumiinnesteiden valuessa heittelijöiden päälle. Näin depsineen voiman ja älyn uskottiin siirtyvän seuraaville. Ruumis sijoitettiin reilun metrin kokoiseen hauta-arkkuun, jonka suvun nuoret miehet hilasivat hankalaan paikkaan vuoren seinämälle ja kiinnittivät sen siihen ikuisiksi ajoiksi (kaippa nuo arkut sitten jossain vaiheessa lopulta lahosivat ja hävisivät?). Näin ruumis ei mätänisi maassa, eivätkä koirat tai muut elikot päässeet syömään sitä. Alueella oli aiemmin pyörinyt myös pääkallonmetsästäjäheimoja, ja koska arkku sijaitsi hankalassa paikassa, saivat ruumiit luultavasti olla rauhassa myös näiltä. Ja tokihan ruumis oli nyt jo "valmiiksi" lähempänä taivasta. Sangen omituiselta meiningiltä tämä vaikutti, ja jenkit olivatkin yrittäneet kieltää tätä miehityksensä aikana vedoten "hygieniasyihin", joten kenties nykyaikana seremonia ei ollut enää yhtä brutaali ja jostain rituaaleista oli oiottu.

Joka tapauksessa, Tony oli käynyt lounaan aikana tekemässä meistä jonkin rekisteröinnin paikallisille viranomaisille. Nämä olivat kuitenkin sanoneet, ettei meillä olisi mitään asiaa tänään hautausmaalle, sillä sunnuntai kun oli, niin tadaa - siellä oli hautajaiset menossa. Täytyy kyllä sanoa, että harvinaisen huonoa duunia matkanjärjestäjältä - etenkin kun perjantaina meille mainostettiin, miten lauantain ja sunnuntain ohjelmanumerot oli vaihdettu bussikuskin saatavuusongelman vuoksi. Pysähdyimme tien varteen, jossa näimme etäisyyden päässä muutaman arkun kiinnitettynä vuorenseinämään, mutta hei, camoon. Poimimme mukaamme paikallisoppaan, joka vaikutti 16-vuotiaalta  nuorisorikolliselta vaimonhakkajapaidassaan ja puuttuvine etuhampaineen. Ajoimme pienen matkan eteenpäin, laitoimme minibussin parkkiin ja lähdimme kävelemään pientä metsäpolkua eteenpäin. Matkanjohtajan luonnehtima "normaali metsäpolku" vietti alaspäin ja maasto vaikeutui nopeasti puolen metrin pudotuksiksi ja kivien päällä hyppelyksi saaden osan ryhmäläisistämme kääntymään takaisin. Polun päässä oli luolan suu, johon ruumisarkkuja oli viskelty ja pinottu kasoihin. Osa arkuista oli useita vuosisatoja vanhoja, mutta täällä oli ollut 1800-luvulla iso maanjäristys jolloin suurin osa arkuista oli kierinyt luolan syvyyksiin ja ilmeisesti jääneet sinne. Luolasto jatkui kilometritolkulla yhdistyen muihin luoliin - jossa niin ikään oli monen aikojen saatossa menehtyneen viimeinen leposija. Me emme käyneet kuin luolan suulla tsekkaamassa arkut, mutta luola vaikutti hyvin haastavalta maastolta ja säkkipimeältä. Näimme jonkun retkueen sinne suuntaavan öljylamppuineen, mutta minua sinne ei olisi kyllä saanut kovin pienestä hinnasta, sen verran aavemainen mesta kyseessä. Thaimaan luolaepisodista oli täälläkin sen verran viisattu, että nykyään luolaan menijöitä kontrolloitiin nimilistoilla. Ylösnousu (no pun intended) takaisin bussille oli raskas, ja hengästyminen sai keuhkoihin pistämään entistä enemmän. Odottelimme hetken bussilla muiden saapumista bussille. Hampaaton junnuopas viittoili meille ojan suuntaan jossa makoili lisää arkkuja ja kertoili epäselvällä englannillaan niiden kuuluvan äideille, jotka olivat menehtyneet synnytyksessä.


Vuorenseinämiin kiinnitettyjä muutamia arkkuja.
Luolan suuaukkoon kasattuja arkkuja.

Lähdimme ajamaan samaa tietä takaisin päin mitä olimme tulleet. Pysähdyimme omituisen näköisen talon kohdalla katsomaan paikallista kutomopaikkaa. Siellä ei ollut ketään - olihan sunnuntai - mutta kutomistavat ja -laitteet olivat samanlaisia kuin Suomessa. Ei mikään kiinnostava kohde muutenkaan minusta, joten iso menetys tämä ei ollut. Paikallisopas jäi pois kyydistä Sagadassa ja me jatkoimme eteenpäin ajaen samaan kylään jossa Tony oli aiemmin aamupäivällä esitellyt munansyöntiään. Tämänkertainen stoppi lähinnä mahdollisti vessassa käynnin sitä tarvitseville. Itse kävin kuvaamassa suurehkon Madonna-patsaan, se vähän vetosi minuun. Pilviä oli kertynyt vuoren rinteille huomattavasti enemmän kuin aamupäivällä, ja täällä oli jopa vähän holotna, piti oikein vetää pitkähihainen päälle (jollainen kannattaa aina olla bussimatkoilla mukana, sillä aasialaiset rakastavat jääkylmäksi ilmastoituja tiloja).

Kutomo.
Peltoa kynnettiin lihasvoimilla.
"I'll protect ya."
Poliisiasema.

Hotellille saavuimme neljän jälkeen. Vaihdoimme muutamat sanat ukon kanssa, oli käynyt kylillä kävelemässä ja lounastamassa hotellissa. Palasin huoneeseeni nukahtaen välittömästi. Koisasinkin melko tovin enkä meinannut millään pystyä heräämään. Keuhkoputki tuntui aika pahalta. Otin hieman whiskyä tietäen ettei se plunssaan auttaisi (jos joku on niin urpo että luulee viinanjuonnin auttavan flunssaan, niin olisiko maailmassa yhtään flunssapotilasta?) mutta jos vaikka harmistus helpottaisi.

Vähän ennen klo 19 menimme syömään (ruuhkan välttämiseksi ajattelimme, että väki kuitenkin ajottaisi syömisen tasatunniksi) hotellin baariin. Tällä kertaa päivällinen oli omakustanteinen joten tilasimme sapuskat á la carte-listalta.  Alkuun otin minestrone-keittoa (hyvää), pääruuaksi naudanlihaa ja sipulia (ihan ok) ja jälkkäriksi vain kahvia kun en osannut muuta tilata. Kahvi piristikin mukavasti. Mutsi tilasi breaded porkin ja faija entrecoten; annokset olivat kuulemma aivan liian suuria. Mutsi sai jälkkäriksi kaksi valtavan kokoista kakun palaa, faija tyytyi hedelmiin. Lasku oli 2300 pesoa eli n. 35€, ei mikään paha hinta kolmen hengen illallisesta varsinkin kun hotellit osaavat aina nyhtää melkoiset katteet verrattuna tavalliseen ravintolaan. Lasku laitettiin huoneen piikkiin.

Illallinen.

Syönnin jälkeen koitin vielä kerran hotellin nettiä, mutta eipä tuo toiminut vieläkään. Respaa ei asian korjaaminen tuntunut kiinnostavan, kehoitti ottamaan vain uuden wi-fi passwordin :) Palasin sitten huoneeseen jatkamaan kirjanlukua. Plunssan oireet tuntuivat pahenevan. Seuraavana päivänä olisi lähtö bussilla kohti etelää; olisi pitänyt pakata kamat kasaan, mutta en vain saanut sitä irti itsestäni.

perjantai 15. maaliskuuta 2019

625# Filippiinit, 4

16.2.2019, Saturday, +30, Clear, Banaue, Philippines


Heräsin viiden jälkeen kovaan päänsärkyyn. En saanut enää nukuttua, mutta todistin parvekkeelta yhden komeimmista auringonnousuista. Testasin suihkun, se oli juurikin niin karmea kokemus kuin olettaa saattoi. Sitten aamiaiselle, tarjolla oli lihaa, kanaa ja riisiä. Semmoinen on eurooppalaiselle vähän omituinen aamupala, mutta maku oli kuitenkin ihan OK. Olotilakin koheni edellisillan jäljiltä. Tony oli taas työmoodissa ja vaikutti pirteältä.

Taas aurinko nousee.

Puoli yhdeksältä otimme suuntimeksi kahdella eri jeepneyllä suurimman paikallisen nähtävyyden, Bangaan Rice Terraces (Bangaanin riisipenkereet). Ensiksi kuitenkin pysähdyimme Banauen kylälle tsekkaamaan markkina-alueen ja torin. Paikallisväestö oli työn touhussa lauantaista huolimatta. Torilla blisattiin kaikenlaista kamaa vihanneksista tuntemattomaksi jääneiden eläinten jalkoihin ja sianpäihin. Betel-pähkinää myytiin täällä yleisesti ja vähän harmittaa ettei tullut itse tätä testattua. Annospussi sisälsi arekepalmun hedelmää (itse pähkinä) ja lehden joka käärittiin pähkinän ympäri ja mausteseoksen (joka koostui tupakasta ja makeutusaineista ja kalkista, jolla edistettiin piristeinä toimivien alkaloidien vapautumista). Paketti heitettiin sitten tauluun ja sitä pureskeltiin "niin kauan kuin hyvältä tuntuu" aiheuttaen käyttäjälleen piristyneen ja jopa euforisen olotilan. Se paitsi muutti syljen verenpunaiseksi, myös lisäsi syljeneritystä rutkasti. Siksi siellä täällä näki maassa veritipluja muistuttavia lammikoita, ja monet julkiset paikat olivatkin pystyttäneet kieltotauluja "No spitting moma". Kuten niin monet nautintoaineet, myös betelpähkinä on hieman koukuttava aine ja riippuvuusriski lienee todellinen. Eikä tietenkään mikään terveystuote, vaan tuhoaa hampaat, limakalvot ja aiheuttaa syöpää pitkään käytettynä.

Jeepney.
Toinen jeepney.
Torilla.
Maistuisiko jalka?
Vai kenties pää?
No spitting moma.

Laskeuduimme portaita ja ylitimme kuivuneen joen huojuvaa ja ruosteista riippusiltaa pitkin takaisin jeepneyllemme. Lähdimme ajelemaan kohti riisiviljelmiä. Jeepney oli kuuma, piti kauheaa meteliä eikä heittelehtivä kyyti mutkaisella vuoristotiellä ollut muutenkaan mitään parasta krapulalääkettä. Matka kesti toista tuntia, pari kuvaustaukoa pidettiin. Riisipenkereet oli tehty kerroksittain vuorten rinteisiin, ja olivat kieltämättä hienon näköisiä täältä ylhäältä katsottuna. Teimme viimein stopin erääseen kylään, josta lähti polku riisipelloille. Matkanjohtaja ei ollut varoittanut ollenkaan reitin haastavuudesta - eikä ylipäätään kertonut mitään etukäteen päivän ohjelmasta. Vaikutti aivan siltä, kun hänellä ei olisi mitään tietoa päivän ohjelmasta sen enempää kuin meillä matkailijoillakaan.

Banaue.
Silta yli synkän virran.
Riisipenkeriä.

Lähdimme laskeutumaan jyrkkiä ja epätasaisia kiviportaita tietämättä kuinka pitkään ne jatkuisivat. Faijalla alkoi kunto loppumaan jo melko alkumatkasta, ja hän jäi mutsin kanssa erään talon pihaan istuskelemaan, eivät uskaltaneet tulla pidemmälle. Se osoittautui hyväksi päätökseksi, sillä polku huononi entisestään ja eräs toinenkin jätti hetken päästä retken väliin kipeytyneen polven vuoksi. Metsäinen vuorenrinne muuttui lopulta riisipenkereiksi jonka päällä polku johdatteli meidät lopulta alhaalla olevaan kylään. Poikkesimme ensiksi Olympian tarjoamille juomille; koska täältä piti ilmeisesti kavuta vielä takaisin ylöskin, niin tyydyin oluen sijasta kokikseen. Meille kerrottiin tarinaa riisinviljelystä aina istutusvaiheesta valmiiseen jyvään saakka. Kovaa ja raskasta hommaa, eikä sitä ollut tullut ajatelleeksi, millaisen duunin riisinviljelijä joutuu näkemään pienenkin riisiannoksen eteen. Riisipellot olivat myös rottien suosiossa, ja rotat taas houkuttelivat paikalle kärmeksiä ja näiden seassa viljelijä sai sitten kahlata tähkiä istuttelemassa ja peltoaan kyntämässä. Kylän lapset tulivat esiintymään meille, lauloivat oikein nätisti. Tony oli hankkinut heille keksejä palkinnoksi. Pöytäämme tuli myös utelias mummo, joka näytti ainakin 150-vuotiaalta. Ei puhunut ollenkaan mutta syljeksi rehvakkaasti pitkiä kaaria läheiseen pusikkoon. Sellainen ei liene epäkohteliasta täällä. Hampaattomuudesta huolimatta hänellekin annettiin keksejä jotka otti kiitollisna vastaan.

Maisemat olivat hulppeahkot.
Suunnaksi alhaalla oleva kyläpahanen.
Riisipeltoja.

Kävelimme sitten hetkisen kylällä ihmettelemässä erikoisia taloja ja talojen koristeellisia fasadeja. Emme olleet varmoja oliko kylää edes sähköistetty, ja muutenkin se vaikutti hyvin takapajuiselta verrattuna moderniin yhteiskuntaamme. Mutta kuka tietää millainen onnellisuuden taso täällä sitten asukkaiden keskuudessa vallitsi. Koiria oli paljon, mutta ne vaikuttivat huomattavasti kilteimmiltä mitä hotellimme ympäristössä pyörivät rakit. Kanoja käppäili siellä täällä - olen aina ihmetellyt mistä kukin omistaja tunnisti omat kanasensa - sekä jonkinlaisia hanhia / hanhen tyyppisiä ratkaisuja. Täältä löytyi jopa kirkko, jonka katto ja seinät olivat tehty pellistä ja siksi rakennus oli kuuma kuin sauna. Sitten meille tuli yhtäkkiä niin jumalattoman kiire takaisin ylös, että meinasi jäädä tuliaisostoksetkin tekemättä. Kävin kuitenkin pikaisesti ostamassa itselleni pienen Bulul-riisinvartijafiguurin (en siksi että se oli mitenkään hieno, mutta halusin jättää vähän fyrkkaa tähän kylään).

Lapset painoivat hommia lauantaista huolimatta.
Pikkukoirain ruokailuhetki.
Asunnot oli tehty tolppien varaan.
Matelijat ja rotat pysyivät kämpästä poissa.
Pellistä bygätty kirkko.
Kirkko.

Ylös oli tietysti raskasta kiivetä kuumuudesta, edellisiltojen kaljoista ja huonosta yleiskunnosta johtuen. Muutaman kerran piti pysähtyä huilaamaan ja vetämään henkeä kun pelkäsin veripumpun tulevan rinnastani ulos. Viimein ylös päästyäni hikivirrat juoksivat noroina pisin selkäpiitä. Porukat olivat päässeet takaisin ylös myös, olivat löytäneet baarin ja istuskelleet siellä meitä odottelemassa. Edelleen ihmettelen, miksei reitin haastavuudesta oltu mainittu halaistua sanaa - on vähän kohtuutonta, jos matkatoimisto edellyttää matkailijoiden scouttavan ja googlettelevan tällaiset asiat itse etukäteen. Tuskin olin ainoa jolle tällainen kävi kunnon päälle.

Palasimme hotellille, sinne oli taas tunnin ajomatka. Meille tarjottiin hotellilla lounas; alkuruuaksi oli sienikeittoa, kuinkas muuten. Sitä yritettiin osaltani vaihtaa moneen kertaan eri keitoksi, ja lopulta onnistuikin. Pääruuaksi oli hampurilainen - en edes muista monesko hamppis se oli jo näiden muutamien ensimmäisten päivien aikana. Oli kaiken huipuksi vielä pahahkoa. Sen jälkeen tunsinkin itseni uneliaaksi ja menin huoneeseeni ottamaan 2,5 tunnin päikkärit.

Lounas ei tarjonnut ihmeitä.

Minun piti väkisin pakottaa itseni ylös, olisi nukuttanut ehkä enemmänkin. Oli ollut lämmin päivä, ja huoneessakin alkoi olemaan kuuma kun ilmastointiakaan ei ollut saatavilla. Lähdin vähän tarkastelemaan hotellin tiluksia; täällä oli mainostettu olevan uima-allas, ja sen löytämisessä olikin melkoinen tekeminen. Löytyi se sitten lopulta hotellin toisesta päästä. Uijia ei ollut, joku pieni porukka oli piha-alueen nurkassa dokailemassa whiskyä. Enpä minäkään sitten kehdannut siihen mennä pulikoimaan, jotenkin hotellin siisteystaso vähän arvelutti.

Hotellin uima-allas arvelutti.

Sitä vastoin päätin mennä hieman kylille kävelemään. Hotellin vieressä oli postitoimisto, mutta se oli harmikseni kiinni. En ollut ihan varma, mihin suuntaan minun piti mennä, joten jatkoin mäenrinnettä ylöspäin. Myöhemmin ymmärsin suuntani olleen väärä. Heikkokuntoisia, aaltopellistä kyhättyjä rakennuksia oli tien varrella. Luulisi, että sellainen liukuisi ensimmäisen kaatosateen mukana alas vuorenrinteeltä. Täällä oli yleisesti ottaen hyvin likaisen näköistä ja myös haisi pahalle. Eräs lapsi heitteli minua kivillä aidan takaata ja toinen lapsi tuli tiellä vastaan lyöden minua ensin mahaan, ja sen jälkeen pyysi tästä sirkusnumerostaan rahaa. Kadulla päälliköi aggressiivisten lasten lisäksi myös vihaiselta vaikuttavat koiralaumat, jotka alkoivat haukkumaan ja murisemaan minulle. Ilmeisesti ei valkoihoisen jampan seuraa vaadittu näillä main, ihme rasisteerausta tällaisessa korpikylässä, sano. Palailin sitten puolittain masentuneena takaisin hotellille ja istuskelin vähän aikaa parvekkeella nauttien pienestä tuulenvireestä ja katsellen pääskysten lentosuorituksia.

Hotel / Hostel Banaue.
Mikä saa ihmiset asumaan näissä?
Kerrostaloja.
Kappale kauneinta Jakomäkeä.

Kuuden aikaan oli illallinen. Se oli mielestämme liian aikaisin mutta matkanjohtaja halusi pitää jostain syystä päänsä ja syödä tänään aikaisin. Alkuruuaksi oli asparagus-keittoa, uskalsin syödä sitä lusikallisen. Kanaa oli pääruuaksi. Aika vähän tuli syötyä, ei oikein nälättänyt. Edellispäivästä viisastuneena olin edelleen vesilinjalla, ja kun illallisesta oli selvitty puoli kahdeksalta, niin oli vähän hankala keksiä tekemistä kun ei viitsinyt dokailla, ei ollut televisiota eikä nettiä ja ulkona säkkipimeää. Onneksi olin sentään ottanut kotoota mukaani kirjan (Albert Camus'n Rutto) juuri tällaisia hätätapauksia varten.