315# Belize, 2

18.1.2014, Lauantai

Overcast, +22, Caye Caulker, Belize




Päiväreitti.

Ainoa mikä hotellissa oli hyvä, oli sänky ja peite. Olisi nukuttanut enemmänkin, mutta herätys silti klo 6.30. Siitä sitten katsomaan, mitä aamiaisenlaittajat olivat saaneet aikaiseksi.


Samaa helvetin vetelehtimistä se oli taas. Musta ukko oli paistinpannuineen laitettu tekemään munakkaita aamiaistiskin jatkoksi. Hän niitä pyynnöstä siinä kokkaili odotellessa. Mä pyysin omeletin. Äijä rikkoi munat kulhoon, kaasi ne paistinpannulle ja sitten odoteltiin. Ja odoteltiin. Ja odoteltiin. Välillä ukko sekoitti lastalla sitä munavelliä. Aloin sitten katsomaan tarkemmin, niin eihän ukolla ollut edes tulta siinä liedessä!?!? Sanoin sitten epävarmasti, että varmaan valmista tulisi jos löisi klapei pesään. Ukkeli siirsi tyhjän katseensa liedelle, laahusti sitten sanaakaan sanomatta kyökin puolelle ja palasi hetken päästä mukanaan kaasupullo. Putelinvaihdon jälkeen alkoi tulostakin tulla. Millainen kokki? Takanajonottanutkin naureskeli tilanteelle, mutta kokilla ei ilmekkään värähtänyt. Kyllä mua olisi hävettänyt kovastikin.


Tänään oli tarkoitus lähteä Caye Caulkerin saarelle. Aamiaisen jälkeen hain päiväkamat reppuun, ja lähdimme sitten kahdeksan maissa bussilla satamaan. Tai no, lähdön piti olla klo 8, mutta kumma juttu miten aina samoja tyyppejä saa odotella. Joka kerta. Nytkin myöhästyivät varmaan vartin. Eivätkö he ymmärrä, että toiset joutuvat aina näitä odottamaan - ja jos joka kerta pitää odottaa 10-15 minuuttia, siitä tulee kahdessa viikossa melkoinen aika? Ehkä toisen ihmisen kunnioitus on sitten vain nollatasolla.


Matkalla satamaan ajettiin Belize Cityn halki. Kaupunki on Belizen suurin kaupunki, joskaan ei pääkaupunki (pääkaupunki Belmopan on sisämaassa). 100% slummi. Talot olivat hökkeleitä, autot romuja, ihmiset näyttivät rikollisilta. Valkonaamalla ei olisi tänne mitään asiaa omin päin. Mua melkein pelotti jo bussissakin katsella sen paikallisväen touhuja, jotka provosoiden näyttivät meille jengimerkkejään. Kaikki rakennukset olivat eristetty katualueesta jykevin aidoin ja piikkilangoin. Vähänkin arvokkaamman paikan eteen oli portille pistetty aseistetut vartijat. Kyltit alueiden tonttirajalla pyysi jättämään tulijoiden ampuma-aseet pois.

Belize City.

Belize City

Tervetuloa Belize Cityyn.

Mukanamme oli tänään pelkästään paikallisoppaat Miguel ja Adrian, joskaan jälkimmäistä en juuri nähnyt. Miguel kävi hankkimassa meille laivaliput. Lähtömme satamasta oli klo 9 paatilla, matka kestäisi tunnin. Laivoja meni parin tunnin välein. Ei osattu päättää vielä tässä vaiheessa takasintuloaikaa; sää oli pilvinen, eikä saarella välttämättä olisi kivaa sateella.


Aika pompukasta menoa oli. Paatti kulki kyllä todella kovaa, ja oli ihan aikataulussa vaikka vain kaksi moottoria kolmesta toimi. Kolmattakin yritettiin satamassa korjata, mutta ei ilmeisesti saatu kuntoon. Kauhea katkukin niistä moottoreista lähti, hyvä ettei alkanut päätä särkemään.


Vaikka sää Caye Caulkerissa oli niin ikään pilvinen, niin äänestimme 5 tunnin vierailua saarella. Porukat äänestivät 3 tuntia, mutta mitä helvetin järkeä olisi istua siellä ankeassa hotellihuoneessa? Ennemmin sitä olisi raikkaassa meri-ilmastossa katsomassa Karibianmerta.

Caye Caulkerin pääraitti.

Asuntoja.

Belizeläinen hautausmaa.

Saari oli noin kilometrin pituinen, jossa meni vain kaksi pääkatua ja sitten pienempiä välikatuja. Täällä ei ollut autoja, pelkästään golf-kärryjä, ja pyöriä tietysti. Toisessa päässä oli paikallisten ihmisten asuntoja, pääkadun varressa oikeastaan kauppoja, majapaikkoja ja ravintoloita. Siinä mielessä saari oli äkkiä kierretty. Oma oppaamme oli mainostanut uintimahdollisuutta, ja tällä kertaa mulla oli uimakamat mukanakin. Etsin uimarantaa, mutta en sellaista nyt aivan löytänyt. Olihan siellä hiekkaa juu, mutta myös levää. Ainoa uimapaikka olisi ollut sitten laskeutua laiturilta raput alas mereen mutta se ei oikein kiehtonut. Kaiken lisäksi pelikaanit olivat vielä valloittaneet laiturin. Onneksi olkoon vaan pelikaanille, se on tyhmin lintu mitä olen ikinä tavannut, niin uskomatonta kuin se onkin niin fasaani on viimein kohdannut voittajansa. Jotkut jätkät niitä siinä ruokkivatkin.

Pelikaanit.

Pilvisyydestä huolimatta oli aika lämmin. Istuskeltiin ainakin neljässä eri baarissa, ja se aiheutti ikävän noidankehän; käyn kaljalla ja lähden kävelemään -> kusihätä -> uuteen baariin kaljalle -> lähden kävelemään -> uusi kusihätä jne. Huolestutti, miten paluumatkasta selviää kun veneessä ei ollut vessaa. Sinänsä olutpullon koko oli jostain syystä varsin pieni - vain 250 ml. Yleisin paikallisista olutmerkeistä taisi olla Belikin. Tuontioluista kannatti ehkä valita jamaikalainen Red Stripe, sitä kun sai 330 ml:n "kannuissa".

Uskon asialla.

Vessasta tulikin mieleeni, kun eräässä ravintolassa odottelin vuoroani mukavuuslaitokseen. Hetken päästä sieltä kampesi ulos sellainen ehkä 10-12 -vuotias mukula, joka huikkasi mulle jotain jota en ymmärtänyt. No, kakarahan oli jättänyt paskat vetämättä. Eikä mitkä tahansa pienet tuotokset, mä en ole koskaan nähnyt niin paljoa paskaa tai sitten myös edellinenkin kävijä on jättänyt vessan vetämättä (paperithan heitetään täällä roskiin). Siis niin kuvottavaa sakkia jumalauta. Oikein suututti katsella jannua tämän jälkeen terassilla tekemässä hiphop-liikkeitä musiikin tahtiin. Kyllä sen näkee jo täältä jo millainen röyhkimys tästäkin sankarista isona tulee.

Mikä yllätys paljastuukaan.

.

Ensimmäisessä baarissa tapahtui vielä semmonen moka, että tilattiin kaljat ja pyydettiin lasku. Belizen rahayksikkönä on joko a) oma Belizen dollari tai b) US dollari. Belizen dollari on kiinnittty US dollariin niin, että 2 Belizen dollaria on 1 US dollari. Noh, lasku tuli ja siinä oli hinta $12 ja jostain syystä maksettiin US dollareina, ja vasta vähän ajan päästä tajuttiin, että sehän oli saatana tietysti Belizen dollareissa se hinta, maksettiin siis kaksinkertainen summa :) Noh, onneksi ei sentään menty ensimmäisenä syömään. Mutta että kyllä turisti sitten osaa olla tyhmä, ei voi paljon muuta sanoa.

Ravintolan terassi on kokenut kosteusvaurion.

Väriloistoa.

Hammocks.

Lounasravintola oli hyvä. Vaikka täälläkin oli mustat tarjoilijat niin laahustelua ja haahuilua ei tapahtunut, vaan oli hyvin aktiivinen ote. Oltiin toisaalta ainoat asiakkaat, joka on aina huono merkki ravintolassa, mutta ei kusetettu, ruoka oli hyvää, palvelu oli hyvää, eikä tullut vatsatautiakaan. Mä söin kalaa. Hyvä ravintola verrattuna siihen hotellin karmeuteen.

Asunnot rakennettiin edelleen tolpannokkiin.

Käytiin vielä viinakaupassa ennen satamalle menoa. Paluumatka oli ok, joskin näitä myöhästelijöitä saatiin taas odotella. Vessahätäkään ei meitä yllättänyt toisin kuin yhtä paikallista naista joka voivotteli asian kanssa koko matkan ja hyppäsi jo vauhdista laiturille ja paineli vessaan, kaverinsa naureskellessa voimakkaasti vieressä. Oltiin nähty kyseinen naiskaksikko jo mennessä; heillä oli myös pieni lapsi mukana, jolla oli tänään 4-vuotissynttärit, ja meillä kun oli ollut ylimääräisiä lippuja niin oltiin annettu ne kyseiselle seurueelle, vähän niin kuin syntymäpäivälahjana. Hyvää varmaan teki heillekin päästä vähäksi aikaa pois Belize Cityn kaltaisesta slummista.

Viinakauppa.

Ennen hotellille menoa käytiin vielä supermarketissa (no joo, tässä vaiheessa muakin alkoi jo kusettamaan, kun ei oltu kerrottu ajoissa tällaisesta ohjelmanumerosta). Se oli täysi katastrofi. Kolme kassaa eikä mikään toiminut, näistä paikallisista ei vain yksinkertaisesti ole työntekoon. Muutenkin oli erikoista, että siinä oli paitsi kassahenkilö, niin myös joku avustaja joka auttoi kassahenkilöä (ja vielä kolmas pakkaamassa ostokset muovikasseihin). Älyttömintä oli, että kassahenkilönä työskennellyt ei osannut edes laskea yksinkertaista laskutoimitusta (paljonko viisi seteliä tekee yhteensä ja paljonko annetaan takaisin) vaan tämä apuhenkilö jeesasi vieressä.


Noh, saatiin kuitenkin tarvittavat ostokset lopulta hankittua. Ostin chilikastiketta, Lerskaa-vodkaa, vähän Spriteä, olutta ja Breezerin sekä sipsejä ja deodorantin. Eiköhän niillä nyt potkisi taas vähän aikaa eteäpäin.


Hotellilla lepäsimme hieman. Korkkasin Lerskaan, se oli jotain niin oksettavaa, että harvoin muistan maistaneeni mitään niin skeidaa. Otin kulauksen, kaadoin loput viemäriin ja jätin loppupullon siivoojille. Korkkasin breezerin, joka kuohahti peilipöydälle. Parin tunnin kuluttua pöytä kuhisi pienen pieniä muurahaisia, varmaan kolmasosan kokoisia meidän muurahaisista. Mä en tiedä paljon sen kokoisen muurahaisen pitäisi breezeriä juoda, mutta sammuneita tai kuolleita yksilöitä lepäsi breezer-lammikossa. Pöydältä lähti muurahaisvana pitkin seinää kadoten sitten sellaiseen pieneen rakoon. On niillä hajuaisti ainakin kondiksessa? Tai ehkä jos suhteuttaa, jos meilläkin olisi järvi Breezeriä, niin kai se tuoksu tuntuisi ihmisenkin nokassa?

Hupsista.

Suuntasin seuraavaksi suihkuun. Sekin oli hämmentävä kokemus, koska suihkun seinässä oli kolme erillistä hanaa. Mä en pystynyt järkeilemään, mitä eroa niillä oli, kaikista hanoista tuli kuumaa vettä, vaikka niitä kuinka ruuvaili ja pyöritteli. Onhan se toisaalta vaihtelua kylmälle suihkulle.


Illallispaikka tuotti myös suuria vaikeuksia. Hotellissa emme voineet kuvitellakaan syövämme, mutta muuallekaan ei voinut lähteä. Hotellin lähettyvillä piti olla kiinalainen ravintola, ja vähän aikaa suhailimme edes takaisin sitä etsien, mutta emme löytäneet muuta kuin säkkipimeää peltoaluetta - katuvalojakaan ei ollut. Hotellin vastapäätä oli pieni ravintola, Sahara Grill, joten päätimme sitten mennä sinne. Ravintolan edustalla faija löysi 20 belizen dollarin setelin, mutta antoi sen jollekin äijälle, se kuulemma tarvitsi sitä enemmän kuin hän??


Ravintolassa oli muitakin suomalaisia matkaryhmästämme, jotka olivat jo syöneet ja kehuivat ruokaa hyväksi. Tarjoilu sitä vastoin oli luokatonta, oli vain yksi karibialaisen rennokkuuden omaksunut tarjoilija, jota ei voi siis varsinaisesti henkilökuntaan lukeutuvaksi laskea. Suomalaisporukkakin oli jo tovin yrittänyt laskua pyytää sitä saamatta. Me emme saaneet edes ruokalistaa. Lisäksi ukko oli juonut ennen lähtöään rähinäviinaa, ja menetti malttinsa totaalisesti ja suurin elkein poistui puoliksi haistatellen ravintolasta. No eihän meidän auttanut kuin seurata.


Kävelimme taas edes takaisin aikamme säkkipimeällä peltoaukiolla, odottaen sydän syrjällä koska tien viereen pysähtyisi autolastillinen karibialaisia meidät ryöstämään. Pitkän ajan päästä saimme ukon ymmärtämään, että alueella ei ole mitään, pelkästään meidän hotelli tai sitten Sahara Grill. Ja juu, oli meinaan kohtalaisen noloa palata sinne ravintolaan takaisin! Varsinkin kun suomalaisryhmä naureskellen ja laskuaan edelleen odotellen toivotti meidät tervetulleeksi uudelleen. Mutta nälkä on niin tehokas motivaattori.


Kyllä siinä aikansa meni ennen kuin laahustelija sai ne ruokalistat nenän eteen. Asiakkaita ei ollut kuin kolme pöytäkuntaa, mä en jumalauta tajua mikä siinä oikeasti voi olla niin ylivoimaista. Suomalaisryhmä kyllästyi ja meni maksamaan "tiskille" ja sen jälkeen mekin saimme ruokatilauksen sisään. Ruoka tulikin ihmeen nopeasti ja oli erittäin hyvää. Mä söin semmoiset lihavartaat, maistoin ensimmäistä kertaa kuskusta, joka sekin oli hyvää vaikka näyttikin epämääräiseltä. Toivottavasti ei vatsatauti iskisi.


Myös lasku tuli nopeasti, joskin outoa kyllä, kokki tuli ne itse tuomaan. Hän oli maahanmuuttaja Libanonista. Noh, nyt mä selvisi sekin, miksi ruoka (ja lasku) tulivat niin nopeasti, ja ruokakin oli kunnolla valmistettu. Ei millään pahalla belizeläiset... ei pahalla.


Illallisen jälkeen palasimme hotelliin, mä jäin vielä vähäksi aikaa aulaan surffaamaan netissä, kun netti ei oikein tuntunut toimivan huoneeseen saakka. Ulkona tihutti hieman vettä, joten sisäpihan baarikin oli suljettu. Pääsinpähän aikasemmin nukkumaan.