tiistai 30. lokakuuta 2018

612# Tsernobyl, 1

12.10.2018, Friday, +16, Clear, Pripyat, Ukraine


Nukuin viiteen saakka, sen jälkeen AT:n kuorsauslääkkeen teho heikkeni ja alkoi moottorisaha laulamaan. Ukon herättäminen oli turhaa, sillä sahausääni jatkui taas 10 sekunnin kuluttua uudelleen. Lopulta kello tuli 6.30 jolloin meidän piti herätä jo muutenkin. Tänään tekisimme retken Tsernobylin ydinvoimala-alueelle, ja meidän piti olla kokoontumispaikalla Maidanin aukion reunamilla jo kahdeksalta. Pikasuihkut heräämisen takaamiseksi ja sitten kaivoimme jääkaapista edellisiltana ostamamme patongit. Ne olivat niin kamalan makuisia ettei niitä pystynyt syömään erkkikään, joten tyhjin vatsoin oli lähdettävä pitkälle retkelle.

Hotellihuoneessamme alkoi näkymään vierailun merkit.
Seinällä oli tällainen. Kai tässä joku kuuntelulaite on sisällä.

Olimme respassa klo 7.15 ja tilasimme taksin. Respa soitti ilmeisesti luotettavalle yhteistyökumppanille ja sanoi taksin tulevan vartin kuluttua. Kirjoitti lappuun kuitenkin ajan 7.40, harmaa Chevrolet, iso puhelimen luuri katolla. Siirryimme ulos odottamaan mutta taksia ei näkynyt eikä kuulunut vielä klo 7.47:kään. Alkoi tosissaan hermostuttaa, koska täältä oli 3-4 kilometrin matka aamuruuhkassa tapaamispaikalle. AT soitti sitten yhteyshenkilöllemme Igorille ja minä sillä välin takaisin respaan tilaamaan uutta taksia. Pirssi sitten saapui lopulta - lommoinen, likainen ja jääkylmä romu. Bensavalo huusi punaista ja mittari oli niin tyhjänä kuin olla voi. Tai ehkäpä mittari oli rikki, mutta ainakaan meidän kohdalla ei onneksi bensa loppunut. Ukko ajoi suht vikkelästi Maidanille, mutta ei osannut tietenkään täsmälliseen tapaamispaikkaan Kozatskiy-hotellin edustalle. Päätimme jalkautua sillä ajattelimme pääsevämme näin nopeammin perille - ja niin onneksi kävikin sillä autolla olisi joutunut kiertämään pitkälti. Matka maksoi nelisen euroa. Lopulta myöhästyimme vain noin kahdeksan minuuttia; ei niin paljoa että retki olisi mennyt muilta piloille, mutta onhan se suomalaisena tosi noloa myöhästyä.

Hotellimme aulaa.

Olimme varanneet Tsernobyl-retkemme SoloEast Travelin nettisivujen kautta, se vaikutti TripAdvisorin mukaan luotettavimmalta järjestäjältä. Varaus piti tehdä hyvissä ajoin - itse varasimme sen suositellun 10 arkipäivää etukäteen - sillä kyseessä oli suljettu ja armeijan vartioima alue jonne päästäkseen passitiedot piti luovuttaa ja järjestäjän piti varmasti pistää byrokraattinen lomakeralli käyntiin. Hinta oli 84 US$ / naama (joskin hinta tuntui vaihtelevan kansallisuuden mukaan, halvinta retki oli ukrainalaisille, kalleinta - yllätys, yllätys - venäläisille ja valkovenäläisille), joka sisälsi päiväretken ja jotain muita "maksuja" tai mitä lie voitelurahoja. Tämä maksettiin etukäteen netissä, saimme heti tästä vahvistuksen sekä vähän ohjeita tulevasta retkestä ja valmistautumisesta. Tärkein tavara mukana oli ehdottomasti passi, koska sitä tultaisiin kysymään moneen kertaan; yhtä tärkeää oli tietysti varausvaiheessa syöttää passitiedot oikein. Umpinaiset kengät, pitkät housut ja puserot piti olla päällä - aamulla lähtiessä lämpötila ei ollut kuin muutaman asteen plussan puolella joten tämä ei tuottanut ongelmia - ja lisäksi olimme ottaneet mukaan vettä ja sipsejä, sekä sitä koiranruokaa, alueella kun käyskenteli paljolti nälkäisiä koiria. Lisäksi muistutettiin, ettei alueella saanut roskata vaan omat jätteet piti kiikuttaa takaisin Kiovaan. Minusta se oli vähän absurdia, nyt oltiin sentään menossa maailman saastuneimmalle alueelle jossa ei voisi asua kymmeniin tuhansiin vuosiin, mutta toisaalta ymmärrettävää. Geigermittarin olisi saanut vuokrata 10 US$ hintaan (ja halutessaan sen olisi voinut ostaakin, en nyt muista kuinka paljon se olisi maksanut), mutta se olisi pitänyt ymmärtää buukata jo varausvaiheessa ja se jäi meiltä tällä kertaa tekemättä. Se vähän harmitti, kolme henkilöä oli kuitenkin ymmärtänyt tämän mittarin buukata. Oppaalla oli oma mittari ja hän kertoilikin lukemia päivän aikana useaan otteeseen.

Retkiläisiä oli tänään tusinan verran, meidät ahdettiin sellaiseen pieneen shuttle-pakuun, jonne ei olisi enempää väkeä mahtunutkaan. Kolme muuta suomalaista oli mukana myös, puhuivat maalaisittain mutta vaikuttivat muuten joviaaleilta. Sitten oli kolmikko tanskalaisia, pari pariskuntaa ja yksittäinen nainen. Kaikki olivat suht nuoria (pl. minä). Kuskina ja oppaana toimi tänään Pavlo. Venäläisempää Ukrainalaisempaa ukkoa ei olisi voinut enää odottaa saavansa, sellainen pieni hintelä mies nahkatakissaan vaikutti leppoiselta ja rauhalliselta oppaalta. Puhui selkeää englantia joskin jaksoi vitsailla loputtomiin, että jos ette päivän päätteeksi läpäise säteilytestiä, joudutte tänne itse oppaiksi. Asiallisesti kertoi kuitenkin säteilyrajat ja ohjeisti muutenkin vielä erikseen matkan ja päivän kulkua. Geigermittaristaan esitteli lähtölukemat;  Kiovassa mittari näytti nyt 0,14 mikrosievertiä tunnissa, joka on ns. normaalin luonnon taustasäteilyn puitteissa.

Retkibussimme.

Pääsimme viimein matkaan. Tunnelmat ajoneuvossa olivat ahtaat mutta olimme etukäteen naureskelleet, että meidät varmaan vietäisiin paikalle sellaisella ränsistyneellä, ikivanhalla Ladalla, jonka ikkunat olisivat huurteessa. Siihen nähden auto oli kelvollinen, täällä oli jopa toimiva ja nopea langaton netti saatavilla. Pavlo laittoi meille muutamat videot pyörimään, jossa toisessä käsiteltiin itse onnettomuutta ja toisessa uutta sarkofagia, jota oli suunniteltu ja rakennettu kahdeksan vuotta. Vanhan suojarakennelman yläpuolella oli säteilyvuotojen takia liian vaarallista työskennellä, joten uusi suojakuori jouduttiin rakentamaan sivussa ja kiskoja pitkin liu'uttamaan valmiiksi tultuaan paikoilleen. Korkeutta hökötyksellä oli 110 metriä ja pituuttakin 165 metriä, joten mistään pienestä kyhäelmästä ei ollut kyse. Uuden sarkofagin ennustettiin kestävän sata vuotta, jonka jälkeen paikalle pitää rakentaa uusi, entistä isompi suojarakennelma. Rahallisia kustannuksia voi vain arvailla, sillä pelkästään sarkofagia varten tarvittiin huomattava määrä kansainvälisten insinöörien ja rakennusmiesten apua.

Pysähdyimme ensimmäisen kerran bensikselle noin 20 minuutin ajon jälkeen päästyämme keskustan ulkopuolelle. Täältä saimme ostettua vähän evästä matkaa varten. Se olikin hyvä jutska, koska aamiaisemme oli jäänyt väliin. Hätäisimmät pääsivät käymään vessassakin, joka osoittautui yllättävän siistiksi. Bensiksen myyntivalikoimiin kuului Moet-shampanjaakin, se tuntui vähän oudolle mutta ehkä menekkiä sitten piisaa. Me tyydyimme kuitenkin vain veteen, limsaan, lisäsipseihin ja makeisiin. Jatkoimme sen jälkeen matkaa pomppuisella ja huonokuntoisella tiellä. Kuski ajeli aika reippaasti viivasuoraa tietä läpi tasaisten peltomaisemien ohitellen romuautoja joiden ei olisi uskonut ikinä edes pääsevän liikkeelle.

Ensimmäiselle checkpointille oli Kiovasta 90 kilometrin matka, aikaa oli kulunut tässä vaiheessa liki kaksi tuntia. Tämä ensimmäinen checkpoint eristi 30 kilometrin suojavyöhykkeen Tsernobylin ydinvoiman ympärille. Sotilaat valvoivat aluetta eivätkä näyttäneet kovinkaan tuttavallisilta kavereilta ja heidän valokuvaaminen oli ankarasti kielletty. Meidät pyydettiin ulos autosta; tässä oli muutama asuntovaunu, joiden ikkunaluukusta myytiin matkamuistoja (ostin itse pari jääkaappimagneettia), muutama infotaulu kertoen säteilyn levinneisyydestä ja itse ydinvoimalaonnettomuudesta (ukrainaksi). Opas kertoi tässä muutaman sanan, mutta ympärillä hyörivät sotilaat saivat olon jotenkin hermostuneeksi. Muodostimme sitten rivin ja nimenhuudolla kävimme esittelemässä passimme sotilaalle joka tarkisti papereistaan, että annetut tiedot olivat passin kanssa vastaavat. Sen jälkeen meille tarjoutui mahdollisuus käydä vessassa, itse skippasin tämän. Jouduimme odottelemaan vielä tovin että auto saatiin sulun toiselle puolen ja allekirjoittamaan lomakkeen jossa vakuutimme, ettemme vieneet alueelle aseita, alkoholia emmekä huumeita, emme sytyttelisi tulipaloja emmekä makaisi maassa emmekä ottaisi alueelta mitään mukaamme. Tupakointi oli myös kielletty, kuten myös rakennuksissa vierailu ja asfalttitieltä poikkeaminen, mutta kuten myöhemmin kävi ilmi, näitä ei noudatettu millään tavoin.

Ensimmäisellä checkpointilla.

Pääsimme jatkamaan matkaa. Tie oli valtavan leveä, ei ristinsielua missään. Täällä taisi olla 40 km/h rajoitus, mutta opas paineli varmaan liki satasta. Pavlo oli kertonut, että tie oli pesty ja asfaltoitu siivoustoimenpiteenä uudelleen, mutta helkkarin pomppuista meno oli silti. Peltomaisema oli muuttunut metsäksi, semmoista samanlaista metsää kuin Suomessakin on. Nyt oli syksyn värit parhaimmillaan, aurinko paistoi kirkkaasti täydellisen siniseltä taivaalta korostaen entisestään ruskaa. Tien varrella oli satunnaisia betonista valmistettuja bussipysäkkejä, joiden varrelta ei oltu poimittu kyytiin ketään yli 30 vuoteen. Metsän siimeksessä lymyili lahoamispisteissä olevia rakennuksia siellä täällä; osasta luonto oli jo ottanut selkeän niskalenkin. Vaikka tie olikin "siivottu" niin metsä ympärillä saattoi olla hyvinkin myrkyllinen - ja tulisi olemaan kymmeniä tuhansia vuosia, vaikkei metsä itse siitä tuntunut välittävän. Se juuri teki paikasta jotenkin pelottavan.

Tie Tsernobyliin.
Syksyn värejä.

Pysähdyimme hetkiseksi kuvaamaan Tsernobylin kaupungin rajalle tehdyn kyltin. Voimissaan olivat vielä kaikki kommunismin tunnusmerkit. Jatkoimme eteenpäin, Tsernobylin kylän keskustaan ei ollut tästä enää pitkä matka. Kylä itsessään oli vanha, täällä oli ollut asutusta jo 1100-luvulla ja siksi ydinvoimalakin oli nimetty Tsernobylin ydinvoimalaksi, vaikka itse asiassa ydinvoimalat sijaitsivat lähempänä Pripyatin kaupunkia, n. 15 kilometrin päässä Tsernobylistä. Mikä minua ihmetytti, niin 25% Tsernobylin kämpistä oli ainakin jollakin tapaa asutettuja. Lisäksi täällä oli muutama kauppa ja hostelli jonka yhteydessä baari. Hostelliin pystyi jäämään yöksikin. Tätä ei pidä sekoittaa varsinaiseen Pripyatin kaupunkiin, joka oli edelleen täysin autio, mutta oletin silti ettei suljetulla alueella ollut lupaa hengailla pidempiä aikoja.

Tsernobylin kyltti kaupaungin rajalla.

Teimme stopin Leninin patsaalle; se oli ainoa Leninin patsas koko maassa. Ukrainassa oli itsenäistymisen jälkeen lailla kielletty Leninin patsaat, mutta tuota lain pykälää ei oltu ulotettu tänne suljetulle alueelle. Vieressä oli suuressa lasivitriinissä Chernobyliä käsitteleviä sanomalehtiuutisia (ukrainaksi). Kivenheiton päässä oli lisää muistomerkkejä, joista vaikuttavin oli polun viereen asetetut kylien nimikyltit, jotka jouduttiin onnettomuuden seurauksena evakuoimaan. Kävimme erillisessä museorakennuksessa, joka oli ehkä vähän liian omituinen makuuni. Siellä oli muutama valokuva sekä taideteos kaiken kauheudesta. Rakennuksen edustalla oli vanhalta vaikuttava koira ottamassa aurinkoa. Kaivoimme edellisiltana ostamamme koirille suunnatut herkkupalat taskustamme, ja viskasimme sille yhden. Otus otti haistiaisen mutta osoitti sitten kiitollisuutensa tuhahtamalla ja kallistamalla päänsä hietikolle uudelleen. Hetken päästä huomasimme vuvven - ja makupalan - kuitenkin häippässeen paikalta.

Patsastelija.
Sanomalehtikollaasi.
Muistomerkki evakuoiduista kylien kylteistä.
Oppaamme museorakennuksen edessä.
Sekava näyttely.
Koiraa ei olisi voinut herkkupalamme vähempää kiinnostaa.

Opas totesi olevan aika jatkaa matkaa. Seuraavaksi olisi kuulemma päivän paras hetki, lounas. Ajoimme pienen matkan eteenpäin hostellille, jonka yhteydessä lounaskippola sijaitsi. Rakennus oli puinen parakki, melko pieni sellainen. Majoitustilat olivat yläkerrassa, samoin kuten naisten vessat, miehet joutuivat käymään alakerran vessassa. Kävin pesemässä hetken mielijohteesta kädet - en tosin tiedä puhdistiko se vai saastuttiko se minua lisää. Muistelin kuitenkin oppaan kertoneen, että tänne oli vedetty uudet maanpäälliset vesiputket (sillä maaperään ei voitu kaivaa mitään), niitä näkyikin risteilevän lähes kaikkialla.

Käytävällä oli t-paita-automaatti (enpä ollut sellaistakaan nähnyt ennen), mutta ostokset jäi tällä kertaa tekemättä. Ravintolasalissa oli kymmenkunta pöytää ja pieni baaritiski, mutta se oli auki vain klo 19-21. Meidät jaettiin pöytäkuntiin; jouduimme AT:n kanssa tanskalaiskolmikon kanssa samaan, ahtaaseen pöytään. Vaihdoimme muutaman sanan kohteliaisuuttamme, muuten sapuska lapioitiin naamariin kiusallisen hiljaisuuden saattelemana. Tarjolla oli veden lisäksi paikallista mehua (arvosana 2/5), alkuruuaksi keitto (3/5), kertaalleen nakerrettu peruna-sianliha setti (1/5 - tämä jäi niin minulta kuten todennäköisesti myös edelliseltä syöjältä syömättä). Harmitti, kun olisi ollut mahdollisuus vege-ruokaan, se tuskin olisi ollut näin kamala. Lounas sisältyi retken hintaan, ja siitä vakuuteltiin moneen kertaan, ettei ollut ns. viherpöpien arvostamaa lähiruokaa, vaan safka oli kyörätty Kiovasta saakka. Uskokoon ken tahtoo. Parasta paikassa oli sen ulkopuolella pyörinyt koirakaksikko, joista toinen ei turhia kursaillut herkkujemme perään, sille ne tuntuivat maistuvan oikein hyvin. Toisella koiralla näytti olevan legojen kanssa vähän ongelmaa eikä syöminen luonnistunut niin hanakasti.

Lounaspaikkamme.
Lounaskeitto.
Tämä oli pahaa, hyh.

Tästä tuleekin sen verran pitkä postaus, että jatketaanpa toisella kertaa lisää.

perjantai 26. lokakuuta 2018

611# Ukraina, 1

11.10.2018, Thursday, +18, Clear, Kiev, Ukraine


Jo keväällä olimme miettineet ex-työkaverini AT:n kanssa matkaa Ukrainaan, mutta jotenkin kohde vaikutti mielikuvissamme hivenen vaaralliselta joten päädyimme silloin Krakovaan. Tuo reissu oli kuitenkin sen verran onnistunut, että päätimme kesän kuluessa buukata matkan Ukrainaan. Maa itsessään nyt ei varmaan ihmeitä tarjoaisi, mutta meitä kumpaakin kiehtoi suuresti Tsernobylin ydinonnettomuusalue, joten siksi reissuvalinta oli tällä kertaa tämä. Lennot ja hotelli oli valittu tuttuun tapaan Ebookersin kautta; lennot olivat Air Balticin järjestämät (Riikan kautta) ja hotellimme oli Lybid Premier. Kolmen yön reissu lentoineen ja hotelleineen maksoi meille vain 288€ / naama, joten mielestäni melko edukas.

Lento lähti klo 10.15 torstaiaamuna. Päätin vähän sniiduilla ja riskeerasin ottamaan junan lentokentälle. Samalla minulle tarjoutui vielä tilaisuus osallistua työpaikan palaveriin puhelimen kautta, joskin missasin siitä puolet saavuttuani kentälle klo 8.45. AT oli jo odottelemassa minua kentällä, terminaalissa 1. Turvatarkastukseen ei ollut mainittavaa jonoa. Aivan kuten Santorinillekin mentäessä, reppuni feilasi taas läpivalaisun; sama vesipullo kummitteli siellä jälleen. Elättelin toiveita, jos sateenvarjoni olisi näyttänyt skannerissa vesipullolta, mutta eihän virkailija sitä uskonut. Laukku purettiin ja sisältö leviteltiin kaiken kansan katseltavaksi ja lopputulemana samat sydämettömät pahoittelut. Jouduin pakkaamaan laukun ja tietysti kaikki olivat nyt epäjärjestyksessä ja vaatteet menevät ryppyyn. Täytyypä hankkia jatkossa uusi veska, alkaa olla aika turhauttavaa hommaa tällainen.

Kävimme bissellä Oak Barrelissa, maksoivat jo yli kympin muki. Melko hiljaista oli kentällä. Aika meni nopeasti ja siirryimme sitten lähtöportille. Lentokoneemme oli piskuinen propellikone, vain kaksi paikkaa / sloossi. Air Balticilla oli kyllä hyvä puoli se, että check inin sai tehtyä netissä jopa 118 tuntia etukäteen. Olimme saaneet siis checkattua itsemme jo paluulennoillekin. Vähän häiritsi, kun nimeni oli lentolipussa väärin (molemmat etunimeni olivat jostain syystä kirjoitettu yhteen yhdeksi etunimeksi) ja toisaalta checkausta tehdessämme jouduimme Ukrainan viranomaisille ilmoittamaan henkilötietoja jotka poikkesivat lentolipuistamme ja passitiedoista skandien vuoksi (ä:t muuttuivat ae:ksi yms).

Sää oli aurinkoinen ja tasainen, lento lähti ajallaan, Riikaan oli noin tunnin lento. Tarjoilukärryt menivät nopeasti koneen läpi, emme ostaneet mitään. Laskeuduttuamme meillä oli noin puolitoista tuntia aikaa tuhlattavana; vaihdoimme lentokentän toiseen siipeen josta lähtivät non schengen-lennot. Tässä oli passintarkastus, kypsänoloinen miesvirkailija kyseli vielä minne matka. Tästä selvittyämme menimme hodarille ja oluelle; melko hiljaista oli Riikankin kentällä.

Kone Riikaan.
Ahdasta oli.
Riikan lentoaseman käytävät olivat yksitoikkoisia.

Kävimme vielä kaupassa ennen kuin painelimme lähtöportille. Samanlainen pieni propellikone oli Riikan ja Kiovan välilläkin. Bussikuljetusta koneeseen ei ollut, vaan saimme ihan kävellä pienen matkan koneelle. Paikkamme olivat koneen takaosassa. Lento lähti ajallaan ja matka meni varsin jouhevasti. Sää oli selkeä, laskeuduimme melkeinpä keskelle suuria viljapeltoja. Sisälle D-terminaaliin päästyämme kävimme ensin vessassa, koska emme tienneet kauanko passintarkastuksessa tulisi menemään; olimme varautunut pitkiin jonoihin, mutta tämä menikin sukkelasti. Virkailija tsekkasi passin kunnon ja ilmeisesti sen ettei ole Venäjän leimoja passissa? Iski sitten Ukrainan leiman passiin ja se oli siinä. Ruumatavaraa meillä ei ollut joten pääsimme nopeasti ulos. Koska Ukrainan rahaa ei oltu vaihtaa etukäteen Suomessa, niin piti tietysti ensiksi etsiä rahanvaihtopiste kentältä. Olimme etukäteen tsekanneet Wikitravelista, että rahanvaihtajia oli kentällä muutamia mutta osa niistä saattoi ukottaa kiskurikomissioineen tai huonoilla kursseillaan. Emme vertailleet kursseja vaan käytännössä menimme ensimmäiseen rahanvaihtopisteeseen. Ukrainan piti olla poskettoman halpa maa, joten emme vaihtaneet enempää kuin 200€ / naama. Kone laski setelit eikä rahanvaihtaja niitä laskenut näkyvästi, antoi vaan pinkan fyrkkaa ja oli luotettava siihen, että kai siinä about oikea summa oli (sata hrivnaa oli noin kolme euroa). Ainakin saimme saman verran seteleitä. Eikä niitä oikein kehdannut siinä alkaa laskemaankaan koska ympärillä alkoi pyöriä kaiken maailman pimeitä taksikuskeja ja föräreita ja muita ukottajia. Kävelimme ulos asemalta ja kysyimme tolpalta taksia. Grupieeri arvioi hinnaksi noin ₴544, joka oli noin 16 €. Boryspilin lentoasema sijaitsi noin tunnin matkan päästä Kiovan keskustasta, joten se ei tuntunut meistä kovin kalliilta ja suostuimme diiliin vaikka epäilimmekin ettei paikallisjantteri kyydistään sellaisia summia maksanut. Vaihtoehtoisesti täältä olisi päässyt kylille bussilla, mutta Kiova alkoi olemaan jo sen verran suuri kaupunki ettei oikein huvittanut lähteä bussilla jonnekin ja alkaa sieltä sitten luovimaan hotellille.

Eipä ollut isompi Kiovan konekaan.

Tie Kiovaan oli tylsää nelikaista moottoritietä, tiestö oli aika pomppuinen ja autokanta hyvin vaihtelevaa. Kaupungissa alkoi olemaan ruuhkaisaa, joten matkaan meni se tunti. Ehkäpä kuski käytti sittenkin jotain mittaria vaikkei se meidän silmään osunutkaan koska pyysi ₴523. Annoimme 600 ja sanoimme, että voi pitää loput rahat; tippi oli ilmeisesti suuri koska hän ei meinannut millään uskoa että sai tosiaan pitää loput.

Hotelli oli ulkopuolelta ainakin kolossaalinen; pari grupieeri-herrasmiestä päivystivät puvut päällä ulkopuolella. Aulatilat olivat siistit ja huokuivat arvokkuutta. Respa otti meidät vastaan nopeasti, eikä checkaukseen kauaa mennytkään. Saimme huoneen 14. kerroksesta; oli sangen pieni ja venäläinen, lattia oli vuorattu nuhjuuntuneella kokolattiamatolla ja muutenkin huone vähän ajan syömä. Ikkunasta oli näkymä vilkasliikenteiselle risteykselle.  Aika kuuma oli huoneessa mutta ikkunan sai onneksi auki.

Hotellimme Lybid Premier.
Näkymä hotellihuoneemme 14. kerroksen ikkunasta.

Kävimme ulkona etsimässä pientä kauppaa josta saisimme juomaa ja AT:lle tupakkia. Semmoinen pikkukauppa löytyikin, josta ostimme kaksi kaljaa, vettä ja tupakit, maksoivat yhteensä alle 2€. Myöhemmin huomasimme, että kassatätimummeli oli antanut meille vahingossa 500 ₴:n setelin viisikymppisen sijaan. Pitkään mietimme, pitäisikö sellainen käydä palauttamassa, mutta miten olisimme sen osanneet ukrainaksi hoitaa ja olisihan se aiheuttanut ihmetystäkin. Pieni morkkis silti. AT:n blaadatessa hotellimme edessä kiihdyksissä oleva sekopää tuli selittelemään meille ukrainaksi jotain. Onneksi grupieerit huomasivat tilanteen ja kävivät saattelemassa ukkelin pois tiluksilta.

Maha tuntui menneen sekaisin vaikkei vielä oltu ehditty syömäänkään mitään. Se vähän huoletti, sillä alkoi olla sen verran nälkä kuitenkin jo, että piti lähteä hakemaan syötävää. Olimme etukäteen skoutanneet meille The Burger -nimisen ravintolan, josta suurella todennäköisyydellä saisi jotain meille hyvin soveltuvaa sapuskaa. Vähänhän se oli sellainen nuorisopaikka, mutta muuten turvallisen tuntuinen ravintola, eikä ruokakaan pahaa ollut. Englanniksi oli menut, ja tarjoilijakin englantia osasi, täällä oli muitakin ulkomaalaisia. Harmi vain, että sinne oli parin kilometrin kävelymatka; menomatka menikin vielä hyvin uusia maisemia ihmetellessä, mutta paluumatkalla alkoi kyllä tuntua painetta pahasti vatsassa. Hädin tuskin ennätin vessaan; sen jälkeen heitin pari Imodiumia naamariin ja toivoin sen auttavan.

Puisto.
Purilainen.
Joo nää on näitä.

Lähdimme vielä ulos tsekkaamaan lähellä olevan kauppakeskuksen, mutta se oli mennyt jo kiinni klo 20. Sen takana oli kuitenkin iso marketti avoinna (24/7), joten kävimme tarkistamassa tarjonnan. Netistä olimme yytsäilleet, että alkoholia myytiin klo 22 saakka, mutta tiedä sitten miten tällaisessa maassa sitä valvotaan. Helkkarin halvat olivat hinnat, mikään ei oikein tuntunut maksavan mitään. Koiranruokaa ostimme - tästä lisää myöhemmin. Hotellille päästyämme kävimme vielä kaljalla hotellin baarissa. Seuraavana päivänä oli kuitenkin aikainen herätys luvassa joten suht aikaseen tutumaan. AT oli aivan helvetillinen ukko kuorsaamaan, mutta oli hankkinut tällä kertaa testiin kuorsauslääkettä, se oli jonkinlainen suihke. Jännä nähdä miten se toimi; harmi vain, että minä jouduin olemaan arvioija.

Kadut kaupungin ovat pitkiä ja suoria.
Kirkko iltahämärissä.
Sipsejä.

tiistai 23. lokakuuta 2018

610# Santorini, 7

15.9.2018. Saturday, +28, Scattered clouds, Kamari, Greece

Heräilimme sangen verkkaisesti kahdeksan kieppeillä. Suuntasimme alakertaan aamiaiselle, sali oli tällä kertaa aivan täynnä väkeä. Tänään oli lähtöpäivä, mutta ainakaan hotellin aamiaista ei tulisi kotipuolessa ikävä.

Pp oli tietysti pakkaillut kamojaan koko edellisen yön, mä jätän tällaiset asiat aina viime tinkaan. Päätimme lähteä sitten vielä rannalle. Otimme hetken aamuaurinkoa ja kävimme uimassa viimeisen kerran. Oli poikkeuksellisesti tyyntä eikä aaltoja ollut. Kello rupesi tulemaan kuitenkin sen verran, että piti palata hotellille suihkuun ja minäkin pakkasin kamat valmiiksi. Suurin osa hotellivieraista oli jo lähtenyt, vaikka check out oli kello 12. Respasta soitettiin meillekin klo 11.45 ja muistutettiin siitä, että alkaisi olla korkea aika lähteä litomaan. Kävimme tekemässä check outin; risoi aika lailla jättää kamat säilöön hotellille, koneemme lähtisi vasta lähempänä kahdeksaa. Olisi se later check out saanut nyt luvan onnistua.

Tämän vuoden rantailut taisi olla siinä.

Painelimme ensiksi ostamaan Pp:lle puuttuvat tuliaisostokset. Saimmekin jonkun verran tuhlattua aikaa ja rahaa. Hengailimme sen jälkeen tovin uima-altaalla, ja kävimme syömässä Il Forno-ravintolassa raskaan pizze-lounaksen. Pp otti special pizzen kuten tuntui suurin osa muistakin asiakkaista ottavan. Se olikin hyvännäköinen lätty, mutta kun en voi sieniä sietää niin minun oli tyytyminen meat loversiin. Menetteli se sekin. Hevoshampainen tarjoilijajätkä oli ystävällinen.

Viimeiset hengailut rantakadulla.
Lounaspaikkamme Il Forno.

Palasimme takaisin hotellin uima-allasalueelle, kävimme uimassakin vaikka tietysti vähän harmitti kastella uikkarit ja pakata sitten märät uikkeet matkalaukkuun homehtumaan. Vaihdoimme matkavaatteet päällemme ja odotimme, että Pp:n äiti ja TI tulivat noutamaan meidät vuokra-autollaan hotelilta ja heittivät lentokentälle.

Respan karkkivatia tuli tyhjennettyä ahkerasti.

Kenttä oli kaoottinen. Heti sisäänpäästyämme meidät käännytettiin takaisin ulos ovelta, grupieeri ovella sanoi Helsingin lennon check inin alkavan vasta 40 minuutin päästä. Lentokenttä oli niin pieni, ettei sinne mahtunut kovin paljoa väkeä etukäteen maleksimaan. Istuskelimme hetken aikaa ulkona, kunnes näimme Aurinkomatkojen oppaan ohjaamassa omaa porukkaansa lentokentän oven edessä olevalle jonomuodostelmalle. Hetken päästä siihen tulikin Helsinki-kyltti, joten siirryimme jonon jatkoksi. Melko kuuma siinä suorassa auringonpaisteessa oli jonotella mutta ryysiksestä huolimatta pääsimme aika hyvin sisään check iniin. Koska olin Finnairin jäsen, mulle oli jo tehty automaattisesti check in ja lähetetty paikkatiedot tekstiviestillä, mutta Pp oli vielä checkkaamatta sisään. Saimme onneksi vierekkäiset paikat. Matkatavarat piti viedä vielä erikseen läpivalaisuun, tämä taitaa olla kreikkalainen lentoasemakeksintö?

Lentoasemalle piti jonottaa sisälle.

Turvatarkastusjonotus meni nopeasti; tälläkin kertaa meinasin jäädä kiinni olemattomasta vesipullosta, mutta onneksi virkaiija tuli sanomaan, että neste olikin jonkun toisen laukussa ja sain jatkaa matkaa. Kansainvälinen puoli oli kenkälaatikon kokoinen ja tietysti täynnä ihmisiä. Yksi kauppa täällä oli; Pp osti nannaa ja viiniä, minä en ostanut mitään. Yläkerrassa oli kioskin tapainen kahvio, josta ostin kaljan ja Pp:lle veden. Maksoi harmittavasti 5,05€ enkä olisi millään halunnut rikkoa kymppiä, mutta pakkohan se oli kun myyjä ei antanut armoa eikä antanut edes tipseistään puuttuvaa osaa.

Kentällä piisasi ryysistä.

Kuuntelimme terassilla jenkkien typerää juttelua toista tuntia. Finnairin lento myöhästyi jo tullessa 25 minuuttia ja myöhästyi boardauksessa ja lastauksessa vielä lisää. Saimme sloossin onneksi kokonaan itsellemme, käytäväpaikalle ei tullut ketään. Juomaksi tilasimme shampanjat, Mietin, että kerrankin oli juoma viilennetty sopivaksi, ja kun avasin putelin ei sieltä tullut ulos mitään. Oli mennyt jäähän mokoma. Sain onneksi uuden jäätyneen tilalle; lentoemäntää ärsytti kun olin ehtinyt jo avaamaan pullon ja nyt se menisi haaskuun. Muuten juoma olisi epäilemättä sulatettu, mutta eikö siinä olisi jo laatu kärsinyt?

Finnair saapui myöhässä.

Matkalaukut tulivat nopeasti ja matka kentältä kotiinkin oli ihan inhimillinen, joskin taksikuskia piti neuvoa viimeiset viisi kilometriä kun ei suostunut käyttämään navigaattoria eikä suostunut myöskään ottamaan käteistä rahaa. Kotona reilusti aamuyön puolen tunteina.

* * * *


Santorini oli aika perus-Kreikan kohde. Hienoja maisemia paikka tarjosi, mutta ei oikein mitään muuta. Sopii relailuun, nähtävyyksiä ei juuri ole joten aikaa jää lollerointiin. Pieni saari, joka tulee kyllä viikossa tutuksi. Aika tuulista keliä varmaan vuoden ympäri, mutta ei tarvinnut palella syyskuussakaan. Rannat olivat huonot, laavakivi oli tietysti asia erikseen mutta kivenjärkäleet vesirajassa eivät olleet mukavia. Ruokakin vähän floppaili Kreetaan verrattuna. Hintataso oli varsin korkea. Turistien määrä kaikkialta maailmasta vähän ihmetytti; en uskalla ajatella millainen ryysis täällä olisi pahimpaan sesongin aikaan heinä-elokuussa. Matkatoimistona Apollomatkat jäi edelleen mysteeriksi, emme turvautuneet kertaakaan heidän palveluihinsa. Kokonaisarvosana reissusta 3/5.

torstai 18. lokakuuta 2018

609# Santorini, 6

14.9.2018, Friday, +26, Partly cloudy, Oia, Greece


Tänään piti herätä jo puoli kahdeksalta. Pp:n äiti ja TI olivat vuokranneet auton, ja tulivat hakemaan meitä yhdeksissä. Autona toimi piskuinen Fiat, joka tuntui olevan varsin laiska ja heikkovetoinen. Hyytyi mäissä siihen malliin, että ne piti ajaa ykkösellä.

Vuokra-auto.

Ensiksi ajoimmekin testiksi Ancient Thiran kaivauksille vuoren päälle. Tähän aikaan aamusta täällä ei vielä muita ollut. Sisäänpääsymaksu oli 4€ / naama. Paikkaa nyt en ollut etukäteen scoutannut ollenkaan, odotin lähinnä "kivikasoja kuumassa" -kamaa, ja sitä se pitkälti olikin. Ensimmäinen asutus alkoi täällä jo 700-luvulla eaa, emmekä voineet olla ihmettelemättä mikä sai sen ajan kansalaisten pykäämään asumukset tänne vuoren huipulle. Taidettiin olla hyväkuntoista porukkaa sitten siihen aikaan. Alue oli varsin iso, meiltä meni 1,5 tuntia sen läpikäymiseen. Maisemat olivat hulppeat.

Koppi.
Thiran kivikasoja.
Lisää kivikasoja.

Sen jälkeen ajoimme Pyrgokseen; vuoren päällä oli luostari, joka tosin minun silmissäni näytti pieneltä ja vaatimattomalta kirkolta. Sen yhteydessä oli pieni myymälä, josta muut ostivat tuliaisia, itselläni ei tässä kohtaa puhti riittänyt. Ihmisiä täällä oli jo tungokseen asti, ja alueen parkkipaikka oli kaoottinen kapeudesta ja ryysiksestä johtuen.

Luostarin kirkko.
Kirkko sisältä.
Feilaus parkkipaikalla.

Seuraavaksi ajoimme meren rannalle Akrotiri -nimiseen kylään, jossa oli toinen historiallinen nähtävyys; tällä paikalla oli ollut vaikuttava minolainen satamakaupunki 1900-1600 luvuilla eaa, joka tuhoutui tulivuorenpurkauksessa hautautuen tuhkaan kuin Pompeji paljon myöhemmin. Tämä ei ollut "kivikasoja kuumassa", sillä alue oli katettu tolppien varaan katosten alle ja se oli aivan kuin jättiläismäinen halli. Sisäänpääsymaksu oli peräti 12€, mutta oli ihan hieno nähtävyys.

Akrotirin kaivauksilla.
Lisää kaivauksia tuhansien vuosien takaa.

Lounaan söimme Atlantida-nimisessä tienvarsikippolassa, ennen kuin jatkoimme ajelua Thiraan. Siellä kävimme tekemässä pienen kävelylenkin, mutta emme oikein keksineet mihin mennä tai mitä tehdä. Päätimme sitten lähteä Oiaan - joskin missasimme risteyksen ja meidän piti tehdä aika iso kierros että pääsimme takaisin - katsomaan lähestyvää auringonlaskua. Aikaa meillä oli sen verran, että kävimme ensin tsekkaamassa sataman, mutta emme löytäneet täältä oikein sopivaa kahvilaa tai mitään muutakaan, joten palasimme takaisin yläkylälle etsimään autolle parkkipaikkaa. Lopulta sellainen kuitenkin järjestyi. Menimme Skiza-nimiseen baariin; äiti ja TI ottivat baakkelsit ja limun ja teen, Pp tyytyi pelkkään limuun ja itse otin oluen.

Lounaspaikkamme Atlantida.
Lounas.
Oian satama.
Mustekala kuivumassa.
Pientä pintaruostetta.
Penkki.

Sen jälkeen etsimme paikan josta nähdä se kuuluisa Oian auringonlasku. Löysimme nyt jonkunlaisen spotin, väkeä oli kertynyt jo tosi runsaasti vaikka auringonlaskuun oli vielä tunti. Parhaimmat paikat olivat kuitenkin jo menneet. Siinä sitten ihmettelimme väkimäärää, tungosta oli kuin kiinalaisessa junassa. Lopulta aika koitti, mutta aurinko ei muuttunut oranssiksi tulipalloksi joka olisi vajonnut mereen vaan katosi pikkuhiljaa usvan ja pilvien sekaan. Tavallaan melkomoinen floppi, tavallaan oli ihan kiva nähdä sitä yletöntä väkimäärää jota tätä todisti joka ilta. Mutta että Euroopan paras auringonlasku, no way man! Mä näen omalta parvekkeeltanikin kauniimpia. Arvosana tästä 2/5.

Euroopan hienoin auringonlasku. Tai sit ei.
Ilta saa.

Palasimme autolle ja ajoimme takaisin Thiran kautta Kamariin. Ei ollut onneksi paljoa ruuhkaa, vaikka olin etukäteen mieltänyt, että ryysis olisi aikamoinen kun kaikki palaisivat samaan aikaan auringonlaskun jälkeen pois. Heitimme kamat hotellille ja lähdimme syömään Juicy burgersiin. Otin burgerin, Pp otti gyroksen, harmi kun en itse sitä valinnut vaikkei burgerissakaan mitään vikaa ollut. Fetajuustokastikkeisia ranuja lisäksi. Maksoi 21,50€, annoimme 25€, tuli annettua ehkä vähän liikaa tippiä. Tarjoilija kysyi mistä olemme. Sitten olisi pitänyt katsella vielä Pp:lle tuliaisia, mutta 12 tunnin retkipäivä oli vienyt mehundaalit. Seuraavana päivänä oli kotiinlähdön aika; olimme tiedustelleet respasta josko myöhempi check out olisi mahdollinen, mutta eipä ollut. Se vähän masensi.

Gyros näytti hyvältä.