maanantai 29. huhtikuuta 2019

634# Moskova, 1

4.4.2019, Thursday, +11, Clear, Helsinki, Finland

En ole koskaan käynyt Venäjällä, paitsi nelisen kertaa Moskovan Sheremetyevon lentokentällä konetta vaihtamassa. Venäjä on kuitenkin ollut pitkään bongattavien maiden listalla, ja viime itsenäisyyspäivän juhlahumussa päätimme toteuttaa matkan naapurivaltioomme PE:n, HE:n ja RK:n kanssa. Ilmastonmuutossatuihin uskovien iloksi päätimme toteuttaa matkan Tolstoi-yöjunalla. Tällä kertaa toimin itse matkanjohtajana, eikä tehtävä ollut ihan helppo. Lähialuematkojen kautta sai kuitenkin hoidettua junaliput, hotellit, viisumit, kuljetukset Leningradski-rautatieasemalta hotellille ja takaisin sekä lounasristeilyn Moskova-joella suht näppärästi. Viisumien hankkiminen oli tietysti vähän vaivalloista, sillä viisumi liimataan passin sivuun kiinni, joten passit piti viedä pariksi viikoksi Lähialuematkojen toimistoon Helsingin rautatieasemalle, josta ne toimitettiin edelleen lähetystöön. Lisäksi oheen piti täyttää viisumianomus, mutta onneksi saimme sitä varten täyttöohjeita matkatoimistolta.

Reissu oli neljän yön mittainen, josta kaksi yötä menisi junassa ja kaksi Moskovassa. Olimme valinneet hotelli Budapestin, lähinnä sijainnin vuoksi. Olimme upgradettaneet junahytit ykkösluokkaan, koska neljä ukkoa ahtaassa kopperossa alkaisi varmaan ahdistamaan. Ykkösluokassa matkustajia oli 2 / hytti. HE joutui kuitenkin lähtöpäivänä lasarettiin, joten hän missasi matkansa. Harmi sinänsä, mutta toi ainakin minulle tilaa junahytissä ja hotellihuoneessa.

Olimme tehneet PE:n kanssa täysimittaisen työpäivän ja ehdin juuri käymään porukoilla syömässä ja hakemaan kamat, ennen kuin piti tehdä lähtöä. Tapasin PE:n ja RK:n steissin Minuuttibaarissa, jossa kävimme huuhtelemassa lähtökaljat. Itse juna lähti paraatipaikalta, laiturilta 8 klo 18.44. Jokaisessa vaunussa oli vaunuemäntä / -isäntä, joka jeesasi käytännön asioissa. Meidän vaunussamme oli karskin kokoinen mutta leppoisa ja ystävällinen ukko, ja siitä harvinainen venäläinen, että osasi jopa englantia. Hän ohjasi meidät sisään vaunuun ja hytteihimme ja selosti vähän matkan etenemistä ja keräsi hetkiseksi passimmekin. Vaunuihin oli jaettu kusiluistimet, venäjänkielinen sanomalehti, limsaa, mehua, vettä, sämpylä, muffinsi ja suklaata. Ihan siistin oloinen junavaunu ja hytti, eikä haissut pahalle. Etukäteen olin epäillyt vessaakin kamalaksi - 1. ja 2. luokan hyteissä ei ollut omaa vessaa vaan piti käyttää vaunujen yhteisvessoja, business-luokan vaunut taisivat olla sitten asia erikseen - mutta siisti oli vessakin verrattuna ainakin VR:n vastaaviin. Toki vähän ihmettelin, miksi vessanpytyn viemäriputken reikä oli niin pieni; meille sanottiin ettei vessapaperia saa laittaa pönttöön, mutta ihmettelenpä miten siitä menee mikään vähääkään kiinteämpi tavara alas muutenkaan.

Täältä tullaan, Moskova.
Junakin näytti olevan jo paikalla.
Tolstoi-juna.
Junavaunumme.
Hytti.
Aminities.
Yhteisvessa.

Ensiksi meille jaettiin maahantulokaavakkeet, jotka piti täyttää kahtena kappaleena; toinen puoli annettiin maahan saapuessa ja toinen puoli kerättiin pois lähtiessä. Ärsyttää aina sellaiset lippu-laput, josta saa sitten huolehtia koko matkan ajan, aivan kuin passissa ei olisi jo tarpeeksi. Ilmeisesti venäläiset kuitenkin tykkäsivät tällaisista byrokratian kukkasista ja lappujen täyttelystä, kiinnostaisi vaan tietää mitä lapuille loppujen lopuksi tehdään, arkistoidaanko ne jonnekin tms. Joka tapauksessa, pojat täyttivät omat lappunsa niin päin honkia, että joutuivat myöhemmin täyttämään uudet laput. Itse selvisin onneksi kertatäytöllä.

Maahantulokaavake.

Olimme ainoat matkustajat vaunussamme, eikä muissakaan vaunuissa ollut paljoa matkustajia. Ilmeisesti Pietariin menevä Allegro-juna kahmi kaikki Venäjälle suuntaavat junamatkailijat. Meitä oli hieman arveluttanut miten saamme ravintola-vaunusta itsellemme pöydän, mutta se onnistuikin lopulta helposti, kun ne vähäiset muut matkustajat eivät tuntuneet olevan kiinnostuneita ravintolavaunun tarjonnasta. Ravintolaan pääsi Pasilan jälkeen. Tarjoilijattarena hääri niin supervenäläinen kokeneempi naisvirkailija ettei erehtymiseen kansallisuuden suhteen ollut sijaa. Sanaakaan ei osannut englantia, mutta Suomen puolella kun vielä oltiin niin saatiin google translaattorilla asiat selvitettyä. Se olikin hyvä, sillä olimme keskustelleet eri asioista: tarjoilija kertoili meille vodkapullojen hintoja kun me taas kyselimme ravintolavaunun aukioloaikoja. Tilasimme Baltika-merkkiset oluet jossa oli aivan karmiva metallinen sivumaku, yksi pahimmista peruslager-olueista mitä olen ikinä maistanut. Perinteiset vodkasnapsut vielä kyytipojaksi. Ihmettelimme kun nainen läväytti sivun snackseista; ajattelimme, että sellainen on pakko tilata kuten Suomessakin kai joskus 70-luvulla, mutta ilmeisesti tämä on vain muodollisuus. On junttia olla tilaamatta edes pientä syötävää juomien kera. Me maksoimme ruplilla, koska menussa hinnat oli niillä ilmoitettu, mutta ilmeisesti euroilla olisi voinut maksaa myös. Ravintolavaunun meininkiä - eli käytänössä lähinnä meitä - tarkkaili joku venäläisukko joka laskeskeli mukamas jotain kuitteja ja luki papereitaan, mutta oli selvästi jonkinlainen yytsäilijä. Myöhemmin huomasimme ravintolavaunun menussa tekstin, jossa tällaisen tarkkailijan läsnäoloa koitettiin selitellä.

Ravintolavaunussa ei ainakaan muut asiakkaat meitä häirinneet.
Ravintolavaunun antimia. Suolapähkinät ilman suolaa.
Vodkaa kyytipojaksi.

Junamatka eteni vauhdikkaasti ohi kevään valtaamien suomalaisten peltomaisimien. Pasilan lisäksi pysähtelimme Tikkurilassa, Lahdessa, Kouvolassa ja lopulta Vainikkalassa, missä ravintolavaunu suljettiin ja meidät ajettiin hytteihimme odottelemaan rajatarkastuksia. Näihin saattoi mennä pari tuntia aikaa, eikä sinä aikana kuulemma edes vessat olleet käytössä. Ravintolasta "lainasimme" pienet drinksulasit ja ostimme vähän odotusjuomaa hytteihimme jota luulimme vodkaksi mutta myöhemmin googleteltuamme se paljastuikin georgialaiseksi chacha-juomaksi, joka oli täysi pultsarijuoma. Valmistettu viinirypälien puristusjätteistä, haju ja maku sen mukainen. Taisi jäädä lopulta juomatta.

Ohilipuvia maisemia.

Vainikkalassa vaunuun astui ensin suomalaiset rajaviranomaiset. Meidän passit oli nopeasti tsekattu, mutta tietysti junan muut ulkolaiset matkustajat joutuivat tarkempaan syyniin, siksi juna seisoskeli Vainikkalassa varmastikin kolme vartia. Sitten juna mateli nyt jo pimentyneessä illassa rajan yli ja pysähtyi pienen matkan päähän Buslovskayan asemalle. Täällä mukaan liittyi venäläiset rajaviranomaiset. Heitä oli lukumäärällisesti moninkertainen määrä suomalaistarkastajiiin verrattuna. Passia ja viisumia yytsittiin ja leimailtiin ja kyseltiin paljon matkatavaroista, rahan määrästä, matkan tarkoituksesta yms. Lisäksi hytti tsekattiin tarkkaan, ettei ollut jäniksiä mukana. Juna jatkoi matkaansa ja tarkastajat tekivät töitään aina Viipuriin saakka.

Vainikkala, viimeinen saareke. Tässä vaiheessa alkoi jo jännittämään.

Viimein sai luvan käyttää vessaa ja ravintolavaunua. Menimme vielä juomaan oluet. Tarjoilijatar valitti jostain, jonka oletimme liittyvän viime kertaiseen vierailuumme. Hän sitten häipyi jonnekin ja aloimme päättelemään, että oli varmaan tuohtunut kun olimme pöllineet viime kerralla lasit emmekä olleet muistaneet palauttaneet niitä. Ymmärsimme, että joutuisi pulaan jos laseja ei palautettaisi, ilmeisesti se tarkkailijaäijä nostaisi asiasta kapellin. PE lähti sitten hytteihin hakemaan niitä laseja takaisin - mutta hyttiin tullessaan löysi tarjoilijattaren hytistään penkomassa tavaroitamme. Lasitkin siis löytyivät ja säästyimme tarkkailijan nooteilta. Ihmettelimme vain, mistä helkkarista tarjoilijatar tiesi hyttinumeromme, mutta ei kai se mahdotonta ole selvittää missä junan ainoat tsuhnat majailivat.

Juna pysähtyi vähän pidemmäksi aikaa Viipurin asemalla. Pojat kävivät vähän jaloittelemassa asemalaiturilla sillä seurauksella, etteivät meinanneet päästä enää takaisin junaan. Siinähän sitä olisikin ollut ihmettelemistä, jos ei vaunugrupieeri olisi ollut ymmärtäväisempi. Istuskelimme sitten vielä hetken, Pietarin lähiöt alkoivat lähestymään. Päätimme lopulta armahtaa ravintolavaunun työntekijät ja palasimme hytteihimme kokeilemaan miten unijukka tulisi kylään junan kolkkeessa.

keskiviikko 24. huhtikuuta 2019

633# Filippiinit, 12

24.2.2019, Sunday, +31, Partly cloudy, Manila, Philippines


Nukuin hieman levottomammin kuin mihin olin edellisinä öinä tottunut. Ehkäpä edessä oleva 35 tunnin kotimatka stressasi. Kävin suihkussa karistaakseni unihiekat silmistä, pakkasin kamat ja aamiaiselle menimme klo 7.45. Sen syöminen todella jo tympäisi, mutta jotakin nyt tuli kauhottua naamariin. Sitten vielä tunti hengailua huoneessa, siinä ajassa ehti tarkistamaan miljoonaan kertaan kaikki paikat ettei mitään jäänyt minnekään.

Jäähyväiset näille maisemille.

Check outia tehdessä piti mennä vielä "jäähylle" viideksi minuutiksi, ilmeisesti henkilökunta kävi tsekkaamassa huoneen ettei sitä oltu tuhottu tai pöllitty mitään minibaarista tms. Yhdeksältä lähdimme kohti lentokenttää; sinne kesti vain kymmenisen minuuttia pikkubussilla. Ryhmään kuulunut maabongari oli lähtenyt jo aikaisemmalla koneella Manilaan ja jatkoi sieltä Bruneihin. Mekin lentäisimme ensin takaisin Manilaan jossa meillä olisi kymmenen tunnin odotus ennen seuraavan koneen lähtöä. Teimme check inin aluksi vain Manilaan, se sujuikin vaivatta ja turvatarkastus myös, vaikkakin faijan laukussa ollut kirja aiheuttikin epäilyksen tarkastajissa ja laukku piti penkoa läpi. Tagbilaranin lentokenttä oli pieni, ei kauppoja eikä baareja, vain pari pientä kioskia jossa ei myyty edes olutta. Ostin itselleni tölkin Royalia - joka oli "meidän tuntema" Fanta ja faijalle veden. Koneita Manilaan tuntui menevän 20 minuutin välein. Meidänkin Philippine Airlinesin kone tuli täyteen, japanilaisia oli paljon. Paikkamme olivat vasta rivillä 65, joskin rivinumerointi oli hyvin kummallinen. Plussaa siitä, että meillä oli sentään vierekkäiset paikat. Lento oli hieman myöhässä, matka Manilaan kesti reilun tunnin. Matkan aikana tarjottiin samanlainen vaniljamuffinssi kuin tullessakin, vettä kyytipojaksi.

Tagbilaranin lentokenttä ei tarjonnut juuri muuta kuin odotushallin.

Laskeuduimme kotimaan terminaaliin. Me muut saimme matkalaukkumme nopeasti, mutta faija, eräs nainen ryhmästämme ja paikallinen pariskunta eivät. Se oli huono läppä, koska miten sitten saisi kamat checkattua myöhemmin Suomeen? Naisellakin oli jalassaan sandaalit; ei varmastikaan olisi kiva tallustella sitten helmikuisessa Suomessa ne koipisessaan, semminkin kun nainen asui Turussa asti. Meidät muut ajettiin ulos kentältä, ja laukkunsa kadottaneet ohjattiin tekemään katoamisilmoitusta, mutta pian heidätkin tuotiin bussin luo; kamat olivat lopulta löytyneet jostain tavaratilan hattuhyllyltä.

Ilmanpaine teki tepposet muffinssipakkaukselle.
Osa matkatavarista meinasi jäädä saapumatta.

Tony oli meitä vastassa. Koska oli sunnuntai, liikenneruuhkaa ei ollut mitenkään mielettömästi ja pääsimme Dusit Thani-hotelliimme nopeasti. Check iniä ei pyynnöistä huolimatta oltu tehty etukäteen ja siinä kesti taas jumalattoman kauan, varmaan kolme varttia ennen kuin huoneet liikenivät. Sinänsä kuitenkin hyvä juttu, että meille oli huoneet järjestetty tälle kymmenen tunnin odotusajalle. Saatuani huoneen yhdeksännestä kerroksesta kävin heittämässä kamat nopeasti sisälle ja lähdin sitten kylille porukoiden jäädessä lepäämään omaan huoneeseensa. Matkanjohtaja lähti samalla ovenavauksella.

Rantamaisemat olivat vaihtuneet Manilan pilvenpiirtäjiin.

Menin ensin SM-ostoskeskukseen josta jatkoin yhteyskäytävää pitkin toiseen ostoskeskukseen turvatarkastuksen läpi. Ostari tuntui jatkuvan loputtomiin aina uusien käytävien ja kerrosten ilmestyessä kuin tyhjästä. Tänne eksyi takuuvarmasti jos ei pitäisi huolta kulkureiteistään. Silti ihmisiä tungeksi käytävillä, joten ilmeisen suosittua tällaiset ilmastoidut ostarit olivat. Kävin muutamassa liikkeessä yytsäilemässä jos löytyisi vielä jotain jännää tuliaisia Suomeen vietäväksi. Jotain hätäratkaisuja sain hankittua.

Huonolla maulla nimetty kippola.
Porukkaa riitti ostarilla.

Palasin hotellille jossa otin tunnin levytykset, onnistumatta kuitenkaan nukahtamaan. Otin vielä pikasuihkun, loppuajan kulutin blogaamalla ja surffaamalla netissä ja etsimällä talvikamat valmiiksi matkalaukusta, kohta niille tulisi taas käyttöä. Tsekkasin piruuttani Istanbulin säätilan - siellä oli lumimyrsky joten mielessä kävi heti mahtoiko lentomme olla myöhässä. Lähtevien lentoaikataulutietojen mukaan kone Manilaan oli lähtenyt kolme tuntia myöhässä, eikä tämä voisi olla näkymättä paluulennon osalta, vaikkei Manilan kenttä ollut vielä mitään asiasta sanonutkaan.

Hotellihuoneen sänky oli kutsuva mutta nukkumatti karsasti.

Klo 18 menimme illalliselle hotellin buffet-ravintolaan. Se oli riistohintainen, mutta onneksi tämän maksoi Olympia. Ihan ok sapuska, parasta oli lasten nurkkauksessa olevat pizza-slicet jota en ensin meinannut kehdata mennä hakemaan, mutta ahneus lopulta voitti turhamaisuuden.

Illalliseksi oli mm. porsasta.

Puoli kahdeksalta lähdimme bussilla takaisin lentokentälle. Ei ruuhkaa, joten pääsimme lentokentälle nopeasti. Matkanjohtajaa piti muistuttaa postikorttiasiasta; Tony oli lupautunut postittaa ne puolestamme ja hankkimaan tarvittavat merkit rahaa vastaan. Hyvästelimme sitten Tonyn ja painelimme kentälle tietäen jo mitä odottaa. Check inin tekeminen sujui helposti joskin äärimmäisen hitaasti osaltamme, koska meille osui harjottelija ja muut olivat menneet jo kauan sitten kansainväliselle puolelle. Turvatarkastus ja passikontrolli sujui onneksi sukkelammin.

Aika mitätön kenttä, ei juuri kauppoja eikä oikein baarejakaan johon olisi tehnyt mieli mennä. Lentoa piti mennä lisäksi odottelemaan tietynlaiseen karsinaan jossa ei kaikille riittänyt edes istumapaikkoja. Jos sieltä halusi päästä vielä vessaan niin piti antaa boarding passinsa pantiksi grupieerille. Omituinen käytäntö. Nyt täälläkin oli herätty siihen, että lentomme Istanbuliin tulisi myöhästymään koneen myöhäisen tulon vuoksi, mutta ei osattu arvioida aikaa. Lopulta lento myöhästyi 1,5 tuntia. Boarding pass piti näyttää vielä uudestaan ennen koneeseen menoa joten en oikein ymmärtänyt mitä järkeä siinä karsinassa istuttamisessa oli. Jono koneeseen oli pitkä, mutta virkailija poimi faijan (ja mutsin ja minut) jonosta ja sanoi että vanhukset pääsevät ensimmäisenä koneeseen. Propsit siitä ja kiva että pääsin myös heidän siivellään etuilemaan. Näin ollen sai varmistettua sen, että ainakin omat käsimatkatavarat sai ängettyä hattuhyllylle. Vierekkäisiä paikkoja meillä ei enää ollut. Mulla oli paikka rivillä 46 keskirivillä, mutta onneksi reunapaikka. Viereeni tuli filippiiniläismies, emme jutelleet.

Tylsä oli Manilankin lentokenttä.

Lento kesti reilun kellon ympäri, 12h05min. Olihan siinä taas istumista. Illallinen oli varustettu sienillä ja aamiaiseksi oli taas se karsea munasydeemi, joten ei mikään nautinto ruuan osalta. Juomaksi otin kaksi viiniä ja kaksi whiskeytä joiden ansiosta onnistuin horrostamaan hieman. Välillä katselin viihdekeskuksesta Young Sheldonia ja Big Bang Theorya.


Istanbulissa odotti sateinen keli.

Puolivälissä matkaa isä oli alkanut taas sairastamaan ja voimaan pahoin. Kun viimein pääsimme Istanbuliin, ukko voi jo tosi huonosti. Oksensi heti kaiken mitä oli juonut ja nestehukkahan semmoisesta tulee. Ei jaksanut kävellä kuin 20 metriä kerrallaan jonka jälkeen hänen oli pysähdyttävä lepäämään. Kaiken kukkuraksi lentomme Suomeen lähti toiselta puolen kenttää, jonne oli tervejalkaisellakin vartin kävelymatka. Saimme hälytettyä apua ja eräs äijä vei faijan pyörätuolilla lähtöportille.

Helsingin kone lähti klo 9.10. Faijan epäonneksi koneeseen oli bussikuljetus, mutta tuurilla sai istumapaikan bussista. Istumapaikkamme olivat taas eri puolella konetta porukoiden ollessa vierekkäin, ja minä istuin koneen etuosassa, enkä nähnyt miten ukon kondis romahti entisestään. Helsingin lento kesti kolme ja puoli tuntia. Laskeuduttuamme jäin odottelemaan tuubin päähän porukoita eikä heitä kuulunut viimeistenkään matkustajien joukossa. Näin kuitenkin lentokenttähenkilökuntaan kuuluvan pojan menevän pyörätuolin kanssa vastaan ja pian porukat tulivatkin. Mutsi oli saanut hankittua jeesiä paikalle. Pääsimme passintarkastukseen kiilaamalla henkilökunnan luvalla, haimme matkalaukut ja kaksi lääkintämiestä alkoivat selvittelemään faijan kuntoa. Tilasivat sitten ambulanssin ja lähtivät pillit päällä sairaalaan. Minun tehtäväksi jäi kuljettaa matkalaukut kotiin. Taksikuskiksi osui varsinainen mulkku, joka ei tipeistä huolimatta suostunut jeesata laukkujen kanssa yhtään. Onnistuin kuitenkin saamaan kamat sisään ilman, että kukaan niitä pölli kadulta. Mutsi tuli sairaalasta kolmen tunnin päästä ja faija lähes viikon päästä. Kova oli reissu.

* * * * 

Olipahan epäonnea reissussa mukana, ei voi muuta sanoa. Ikävimpänä tietysti sairastelut, mutta huonoa tuuria tuntui riittävän muutenkin. Kehitysmaihin liittyvää häsläystä ei ollut niin paljoa kuin etukäteen pelkäsin, mutta peruutettuja lentoja, vaihtelevaa ruokaa, aikataulupettymyksiä jne riitti kuitenkin. Järjestelyt pettivät pahasti pohjoisosan kierroksella - erityisen iso moka oli se hautahomma joka kusi täydellisesti museon ollessa kiinni ja hautausmaan ollessa niin ikään kiinni hautajaisseremonian vuoksi. Luulisi tällaisten asioiden olevan helppo ottaa huomioon pienellä kokemuksella. Se tuntuikin olevan avainongelma; kotiläksyjä ei oltu tehty välillä ollenkaan. Edellisenä iltana olisi voitu ennakoida seuraavan päivän tapahtumia ja kohteita. Nyt ei osattu tiedottaa retkien haastavuudesta tms mitään. Hyvitystä kyllä yritettiin tarjoamalla lounaita ja iltaretki tulikärpäspaikkaan mutta jäi silti mieleen, otettiinko asioista opiksi ollenkaan. Oma-alotteisuus loisti poissaolollaan ja asioiden selvittely tuntui olevan matkailijoiden kysymysten vastuulla - aivan kuin matkanjohtajan pääsääntöinen tehtävä olisi toimia tulkkina. Bussissa pidetty muutama pidempi puheenvuoro oli jankkausta - näköjään oli googletettu samat asiat mitä minäkin. Viimevuotisen ihan kelpo Thaimaan kiertomatkan jälkeen arvosana Olympialle tällä kertaa 2/5. Plussaa annan paikallisopas Tonylle, jota ilman reissu olisi ollut täysi farssi. Ja jos mietin kokonaiskuvaa matkan onnistuneisuudesta, niin eihän tästä voi antaa kuin 1/5. Tämä oli melkein yhtä hirveä kuin Kuuba.

torstai 18. huhtikuuta 2019

632# Filippiinit, 11

23.2.2019, Saturday, +31, Scattered clouds, Panglao, Bohol, Philippines


Olin mennyt vasta klo 23 nukkumaan, heräsin puoli kahdeksalta. Näin kauan kesti tällä kertaa tottua kuuden tunnin aikaeroon - pitkälti toista viikkoa. Sinänsä tietysti sopivasti kun tänään oli matkan viimeinen kokonainen lomapäivä.

Aamiaissali oli niin ruuhkainen, ettemme mahtuneet tällä kertaa edes sisään, vaan meille ehdotettiin jos haluaisimme mennä Sea Breezeen. Vaihtoehtona oli jäädä penkkirivin päähän odottelemaan omaa vuoroa. Valitsimme ensimmäisen vaihtoehdon, tosin sinnekin oli hieman jonoa. Ihan ok aamiainen täälläkin, mutta rupesi olemaan ehkä vähän tyrttyyntynyt näihin hotellien aamiaisiin. Aina samaa safkaa (tosin kotonani olen jo vuosikaudet syönyt aamiaiseksi samat reissumiehet, mutta ei siitä sen...).

Viimeinen paketti antibiootteja.

Tänään ei sen kummallisempaa ohjelmaa ollut luvassa. Uimarannalle suuntasimme kymmeneltä. Tällä kertaa rasvasin itseni huolellisesti, ettei edellisen päivän kaltainen töppäys toistuisi. Paikat löytyivät palmujen varjosta. Meri oli yhtä mukava kuin aiemminkin, ellei jopa mukavampi. Myös hotellin tarjoama netti kuului rannalle asti. Välillä käytiin baarissa. Tarjoilijaa ei tuntunut tänään työ kiinnostavan, mutta saimme tilattua lopulta faijalle Red horsen, mutsille Pineapple daquirin ja itselleni Long island ice tean. Oikein hyvä drinksu oli, yksi parhaimmista LIIT:stä vaikka tarjoiltiinkin muovisista kipoista (tietysti allasbaarissa hyvä muoviastioita käyttääkin). Kävin sitten uimassa vielä toistamiseen, hetken juteltiin matkanjohtajan kanssa ja muuten aika kului kirjaa lukiessa ja rantaa tuijotellessa. Stressitöntä elämää, tällaista sen kuuluisi aina ollakin.

Long Island Ice Tea. Njamskis.

Lounaalla kävimme puoli kahden maissa, rannalta löytyi oiva kippola nopeasti. Lintu kakkasi muden silmäkulmaan ja paikka kuhisi hämähäkkejä, mutta ruoka oli hyvää joskin sen valmistus kesti tuskastuttavan kauan. Otimme mutsin kanssa spaghetit ja faija raviolit. Aterioinnin jälkeen minishopin kautta hotellille, jossa vaihdoin nopeasti uimakamat ja palasin vielä hetkiseksi biitsille uimaan ja lukemaan kirjaa. Vaikka alkumatkasta olinkin dissannut Filippiinejä niin nyt alkoi jo tuntumaan haikealta jättää hyvästit Tyynelle valtamerelle.

Lounaskippolassa olisi ollut tarjolla Kangkong/huopakatto-lasagnea. Jäi väliin.
Viimeiset hengailut rannalla.

Ilta kului jäähyväisillallista odotellessa. Se alkoi klo 18.45. Kävelimme rannan poikki ylös bilepaikkaan - osa paikallisista juhli täällä häitä. Meillä oli buffet, mutta ihan hyvä sellainen. Olympia tarjosi meille peräti kolme juomaa - otin värisuoran, eli oluen, valkkarin ja punkun. Illallisen jälkeen menin vielä kuutamouinnille; olisin halunnut mereen mutten kehdannut kun jengiä oli bilettämässä rannalla mutta kai pulahdus uima-altaaseen lasketaan siinä missä luonnonvesiinkin. Täällä sai polskia altailla peräti puoleen yöhön asti.

Illallissapuska oli hyvää.

Seuraavana päivänä alkaisi pitkä kotimatka, joten olisi pitänyt jaksaa pakkailla kamoja kasaan. Ei kiinnostanut, katselin sitä vastoin telkkaria. Yksi matkailun parhaimpia puolia ei ole suinkaan uusien ihmisten tapaaminen, kulttuurien kummallisuus, upeat nähtävyydet, maailmankuvan selkeyttäminen tai mikään muukaan höttö - vaan hotellihuoneen sängyllä makaaminen kalsarit jalassa televisiota tuijottaen olut kyytipoikana. Ohjelmien tasollakaan ei ollut suurta merkitystä, karaoken näyttäminen telkkarista oli huomattavasti koukuttavampaa kuin livenä. Puhumattakaan kaupallisuuden linjavedoista eli mainoksista; kukapa tiesi McDonald'sin myyvän täällä spaghettia, sieniä, riisiä ja pihvejä?

lauantai 13. huhtikuuta 2019

631# Filippiinit, 10

22.2.2019, Friday, +31, Partly cloudy, Panglao, Bohol, Philippines 


Liki 11 tunnin yöunet tuli haettua pois kuleksimasta. Vähän köhitytti ja välillä hikoilutti, mutta muuten nukkumatti jaksoi hengailla huomattavasti pidempään kuin reissun alussa. Olimme päättäneet skipata päivän veneretken jollekin pienelle saarelle, joten meillä ei ollut tänään kiirusta aamiaisellekaan. Pääsimme sinne puoli yhdeksältä, väkeä oli huomattavasti vähemmän ja hälinää myös.

Tuntia myöhemmin suuntasimme kauimmaiselle uima-altaalle lepolasseille. Ne olivat selkeästi varattu hotellin asukkaille, eikä niistä mitään tarvinnut maksaakaan. Siinä oli sopiva kolmen setti petejä + varjoja halukkaille ja minulle aurinkoa. Jo viidessä minuutissa tuli niin kuuma, ettei siinä pystynyt olemaan erkkikään vaikkei kello ollut vielä kymmentäkään. Muutaman kerran kävin uimassa, merivesi oli edelleenkin 28 asteista. Aika vähän uijia meressä, en tiedä skagasivatko kiinalaiset merta jotenkin ja viihtyivät enemmälti uima-altaalla. Kerran kävimme drinksuilla allasalueen baarissa.

Puluja rannalla, vaan ei sitä oikeaa?
Baari.
Mielellään sitä istuu tällaisella terassilla.

Porukat lähtivät huoneeseen, minä kävin vielä kuvailemassa rantaa. Rannalla oli kuitenkin niin poskettoman kuuma, ettei siellä voinut kauaa olla. En ollut viitsinyt laittaa edes aurinkorasvaa, ajattelin jotenkin että kai sitä nyt muutamaan tunnin pystyy olemaan käristymättä. Ei pystynyt, vaikka muutamia pilviä oli taivaalle kertynyt (Sri Lankassa paloin aikoinani kauttaaltaan täysin pilvisellä säällä). Harmitti myös, kun Panglaon web-kamera oli hajonnut juuri ennen lähtöämme, olisi ollut kiva vilkuttaa rannalta Pp:lle samalla kun hän olisi ahkeroinut työmaalla.

Ranta mereltä.

Yhdeltä menimme syömään rannalla olevaan Oasis-baariin. Otimme mutsin kanssa burritot, ukko valitsi jättiläismäisen hodarin. Juomaksi viiniä ja olutta. Piti ottaa vähän iisisti brenkun kanssa, odottelin Suomesta tärkeää puhelua. Huoneeseen palattuani huomasin lärvin olleen palanut, enkä kehdannut mennä enää rannalle iltapäiväksi. Fundeerasin sitten hetkisen mitä tekisi, ja päätin lähteä käymään kylillä. Helkkarin kuuma oli sielläkin, kevät oli kiristämässä selvästi otettaan. Poikkesin 7 eleveniin hakemaan pari pulloa paikallista viinaa. Kauppaan päästyäni paidanhelmasta tippui hikipisaroita lattialle ja minua jo vähän hävettikin, mutta löysin kuitenkin haluamani tuotteet. Viinapullot maksoivat 0,80€ kipale, joten eivät olleet hinnalla pilatut. Kaupassa oli kuitenkin ryysistä, eikä edelläni olleet turistilikat ymmärtäneet jonotustapaa; täällä ei saa jättää pienintäkään hajurakoa edelliseen tai joku paikallinen katsoo ettei seiso jonossa. Eipä siinä, en onnistunut jonotuksessa itsekkään paremmin, aina joku filippiino tai kiinalainen ryykäsi ohitse vasemmalta ja oikealta. Kun viimein sain itseni kammettua tiskille, niin sitten alkoi se tarina ettei muka vaihtorahaa ole vaikken suurella setelillä maksanutkaan. Tietysti hinta piti pyöristää kaupan eduksi. Ostokseni pakattiin seitinohueen paperipussiin jonka pohja pamahti paskaksi samalla hetkellä kun astuin kaupan ovesta ulos kadulle. Viinapullot eivät hajonneet, mutta kierivät alamäkeä pitkin ajotielle nauttien hetken vapaudestaan ohi huristelevien moottoripyörien seassa. Keräsin putelit ja muut ostokset syliini ja menin naapurikauppaan kassiostoksille. Sieltä löytyi 35 peson ekokassi mutta myyjä ei meinannut millään suostua myymään sitä minulle vaikka näki selvästi ahdinkoni. Varmaan neljännellä anelukerrolla luopui takanaan roikkuneesta aarteestaan. Uuvuttavan ja vähän häpeällisenkin kauppareissun jälkeen hotellille suihkuun ja valmistautumaan iltaretkelle. Samalla huomasin palaneeni muualtakin.

Pelastava kauppakassi.

Puoli kuudelta lähdimme ryhmän kanssa illallistamaan vartin bussimatkan päähän meren rantaan. Ihan ok paikka ja ruokakin menetteli. Se oli buffet ja tarjolla oli myös lasagnea, jota hetken harkittuani uskalsin maistaa ja oli onneksi huopakatoton (kangkongiton?) versio. Syötyämme lähdimme yön selkään Abatan-joelle katsomaan tulikärpäsiä. Sinne oli kolmen vartin matka suuntaansa, ja lisäksi vielä matkustelua veneellä säkkipimeällä joella. Näimme muutamiakin tulikärpästen valloittamia puita; ne mieltyivät sattumanvaraisiin mangrovealueen puihin ja sen ympärillä kävikin sitten melkoinen kuhina, aivan kuin puu olisi saanut itselleen jouluvalot. Harmi vain kun niistä ei saanut valokuvaa (eikä niitä saanut kuvata edes salamalla, etteivät pelästyneet ja häippässeet). Enpä ollut sellaistakaan aiemmin nähnyt.

Hotellille palasimme puoli kymmeneltä.

Illalliskippola.
Näkymä merelle illallispaikasta.

tiistai 9. huhtikuuta 2019

630# Filippiinit, 9

21.2.2019, Thursday, +31, Scattered clouds, Bohol, Philippines


Heräsin kuuden kieppeillä, olin nukkunut oikein makoisasti koko yön, eikä edellisen illan ravintolaruuasta tullutkaan oksennustautia. Puoli kahdeksalta menimme aamiaiselle - eli samaan aikaan kuin muukin hotelli. Härdelli oli hirveä. Pöydän putsausta ja uudelleen kattausta sai odottaa melkoisen tovin, kun tarjoilijat olivat pinteessä työkiireidensä kanssa. Tarjolla oli hyvin outoja makuja ja ruokia; ei välttämättä pahoja mutta selvästi aasialaisille suunnattuja.

Huoneeseen pakkaamaan päivän retkikamat. Tänään kävisimme kiertelemässä Bohol-saarta ristiin rastiin. Lähtö oli yhdeksältä. Ajoimme ensin n. 50 minuuttia Panglaosta Boholin saaren puolelle pengertietä pitkin ja menimme metsään suojelualueelle katsomaan kummituseläimiä. Englanniksi näitä eläimiä kutsuttiin nimellä tarsier, ja näitä löytyy Kaakkois-Aasian saarilta. Ovat yöeläimiä joiden silmät ovat suuremmat kuin aivot. Ne metsästävät hyppäämällä kohtisuoraan saaliinsa päälle. Pienikokoisia ne olivat, joilla oli vähän iljettävä häntä. Aivan kuin rotan ja oravan sekoitus. Täältä niitä löytyi verrattain paljon, mutta ei puhettakaan, että olisimme löytäneet niitä kasvillisuuden seasta, vaan paikan henkilökunta oli etsinyt niitä meille valmiiksi ja osoitti paikat mistä niitä bongata. Nyt elikot makkoilivat puihin tarttuneina ja käpertyneinä. Vaikka nököttivätkin paikoillaan, niin niitä oli mahdoton kuvata kännykameralla eläimen pienuuden ja hankalan valaistuksen vuoksi.

Kummituseläinpuiston etiketti.
Unelias kummituseläin.

Jatkoimme sitten bussilla-ajoa toista tuntia saapuen saapun Bohol-saaren tunnetuimmalle nähtävyydelle, Chocolate Hillsille. Näitä omituisen näköisiä kukkuloita oli tällä alueella n. 1700 kpl. Nimi johtui siitä, että kuivalla kaudella kukkuloiden ruoho muuttui ruskeaksi joten ne erottuivat kummallisesti muuten vehreästä maastosta. Tarun mukaan ne olivat jättiläisen kyyneleitä, mutta loogisempi selitys lieni niiden olevan vanhaa merenpohjaa ja näin ollen veden muovaamia. Korkeudeltaan suurin osa kukkuloista vaihteli 30 ja 50 metrin välillä, korkein kukkuloista oli 120 metrinen. Muutaman kukkulan huipulle oli tehty turisteja varten tie ja infraa ja fasiliteetteja. Aivan ylös asti ei päässyt bussilla, vaan loppumatka piti nousta portaita - niitä oli vähän päälle kolmattasataa. Ihan jännä paikka kyllä. Maisemien ihailun lisäksi ehdin käymään vessassa ja ostamassa muutaman jääkaappimagneetin.

Chocolate hills.
Lisää suklaata.
Suklaakukkuloiden turistirysä.

Puolilta päivin jatkoimme matkaamme tehden stopin perhostarhalle jossa kävimme ihmettelemässä näitä siivekkäitä. Kovasti olivat makeiden mehujen ja mangojen perään. Sitten ajoimme Loboc-joelle, jossa meillä oli järjestetty lounasristeily joella metsän keskellä. Jokea pitkin meni peräkanaa lauttoja, joille pieni moottorisoitu jolla antoi vauhtia. Jokaisella lautalla oli oma turistiryhmänsä - onneksi eivät pakanneet näitä mitenkään täyteen ja mekin saimme olla oman ryhmän kanssa vaikka mukaan olisi mahtunut toinenkin vastaavan kokoinen porukka. Täällä oli buffetti, ihan kelpolaatuinen. Lisäksi oli bändi soittamassa länkkäricover-biisejä; oli mielestäni aika hyvä vaikka muu ryhmä sitä dissasikin. Kovasti vain oli sähkönjakelussa ongelmia eivätkä saaneet oikein mikkejä ja vahvistimia toimimaan. Risteilykin oli ihan kiva, kesti noin tunnin verran. Joki oli näin aurinkoisella kelillä smaragdin vihreää (sateella vesi värjäytyi harmaaksi maa-aineksen valumisen vuoksi). Ympärillä sankkaa viidakkoa. Vessaa ei ollut mutta onneksi olimme käyneet laiturialueella hoitamassa tämän puolen.

Perhosille maistui mangot.
Lounaslautta.
Kookosvettä. On muuten pahaa.
Joella.

Risteilyn jälkeen jatkoimme minibussilla Baclayonin kylään, jossa kävimme katsomassa 1700-luvun jesuiittakirkon (koko nimeltään The Immaculate Conception of the Virgin Mary Parish Church). Tämäkin oli kärsinyt pahoja vaurioita aikojen saatossa maanjäristysten vuoksi. Kirkko oli ihan hieno sisältä; lisäksi sen yhteydessä oli jonkinlainen museo jossa meille esiteltiin tylsiä, historiallisia vetimiä ja kamppeita kuumassa. Kirkon edessä pyöri aggressiivisia myyjiä, jotka kävivät kimppuun heti kun astui ulos bussista. Ehkä siksi ei tullut pytinkiä kuvattua ulkopuolelta ollenkaan. Vaikka en myyntialalla olekaan, niin epäilen kannattaako tällainen aggressiivinen myyntityö enemmän kuin rauhallisempi lähestymistapa.

Kirkon rekvisiittaa.
Baclayonin kirkko.

Vielä ennen hotellille paluuta kävimme katsomassa Verivala-patsaan (Sandugo), josta en siitäkään onnistunut saamaan oikein minkäänlaista kuvaa turistien hölmöillessä monumentin edessä. Ei sinänsä mikään suuri menetys kun olin taas nukkunut bussissa sen ajan, kun teoksen taustoja meille selvitettiin mutta liittyi 1500-luvun aikakauteen kun espanjalaiset omivat Filippiinejä siirtomaavaltansa alle.

Sandugo-muistomerkillä.

Hotellilla olimme puoli viiden jälkeen. Poikkesimme minishopissa. Porukat lähtivät huoneeseen lepäämään, minä päätin lähteä tsekkaamaan uima-altaan. Täällä oli ainakin viisi isoa uima-allasta ja pitkä liuta lasten altaita. Kysyin pyyhepojalta mikä altaista on paras, hän neuvoi minut lähimmäs rantaa, koska siellä on baari. Kauppiaan vastaus, sano. Tulin kuitenkin uimaan enkä juomaan, joten valitsin hiljaisemman altaan. Vesi oli piirun verran alle 30 asteista, joten ei liiemmälti kirponut siihen mennä pullikoimaan.

Puoli seitsemältä lähdimme porukoiden kanssa etsimään viinakauppaa. Faija oli sitä jo oppaalta kysynytkin, joka tietysti neuvoi päin pyltsyä. Löysimme kuitenkin omin päin jonkinlaisen brenkkuliikkeen, ja ukko sai pullonsa ostettua. Ravintolaa ei onneksi tarvinnut kauaa etsiä, löysimme rannalta kreikkalaisen ravintolan. Tuntui vähän oudolta mennä kreikkalaiseen ravintolaan Filippiineillä, mutta paikka vaikutti melko autenttiselta kalkkiseinineen ja sinivalkoruudullisine pöytäliinoineen. Henkilökunta tosin koostui kikattelevista tytöistä jotka vaikuttivat korkeintaan 15-vuotiailta. Ruuan saannissa kesti ikuisuus, mutta tunnelma oli hyvä ja kreikkalainen. Ruokakin oli paljon parempaa mitä odotin. Unohtivat velottaa meiltä yhden oluen, mutta annettiin se tipeissä takaisin. Palasimme hotellille; kello oli vasta 20.20, mutta väsytti jo niin jumalattomasti, aivan kuten muinakin iltoina. Se ei tietäisi hyvää pidemmän päälle, ainakaan sitten kun palaisimme aikanaan takaisin Suomeen.

Gyros.

torstai 4. huhtikuuta 2019

629# Filippiinit, 8

20.2.2019, Wednesday, +29, Scattered clouds, Panglao, Bohol, Philippines


Nukuin mukavasti lähemmäs kuuteen saakka, sitten olikin jo heräämisen aika. Tänään oli lähtö lentäen Boholin saarelle. Kamat siis kasaan, aamiaiselle puoli seitsemältä ja siitä suoraan tekemään check out. Seitsemältä bussi tuli noutamaan lentokentälle, ei ruuhkaa. Lentokenttä oli taas puolittain kaoottinen; matkatavarat piti laittaa läpivalaisuhihnalle, mutta tällä kertaa myös metalliesineet taskusta. Kamat meni eri tahtiin läpivalaisusta kuin ihmiset ja kun pääsin itse metallipaljastimen ohi niin joku kiinalaisäijä jo räpläsi puhelintani. Hmph. Ehkä kyseessä oli vahinko, mutta duunissa olen törmännyt tapauksiin jossa kamat lähteneet kävelemään juurikin tällä tavalla.

Sitten check in lennolle ja varsin nopeasti olimme jo lähtevien puolella. Meille jäi tunti odotusta, kävimme hakemassa hieman limsaa ja vettä juomisiksi. Kone lähti ajoissa, mutta taaskin piti odottaa kiitoradan päässä yli puoli tuntia omaa lähtövuoroa. Lento kesti tunnin verran, tällä kertaa meillekin ennätettiin tarjoilemaan muffinssi ja valitsemansa kahvi/tee/vesi.

Lentokentälle taas.
Lentoa odottelemassa.
Sit kun mä voitan lotossa...

Laskeuduimme piskuiselle Panglaon kentälle. Matkalaukkuja piti hetken aikaa odotella. Pikkubussi tuli noutamaan meidät (tällä kertaa perässämme ei ajanut matkalaukkupakua vaan kamat sullottiin takaikkunasta bussin perään). Ajomatkaa ei ollut pitkälti, ehkä kymmenisen minuuttia ennen kuin saavuimme Alona beachille. Hotellimme oli Henann Resort, sen oli tarkoitus olla parhaimmasta päästä. Kello ei ollut vielä kahtatoistakaan, eikä huoneitakaan ollut tietysti vielä valmiina. Hirmu pitkään matkanjohtajamme jutskasi respan kanssa. Meille jaettiin pyyhekortit - hotellilta sai korttia vastaan pyyhkeen ja pyyhettä vastaan hotellikortin - ja kortti piti olla check outia tehdessä tallessa tai sai pulittaa sievoisen summan sakkoa. Tervetuliaisjuomat saimme myös, se oli guavamehua, oli poikkeuksellisen hyvä.

Respa.

Hotellialue oli iso, koostui eri komplekseista, ravintoloista ja uima-altaista. Menimme ensimmäiseksi syömään lounaan Sea Breeze-nimiseen kippolaan. Eksymisen välttämiseksi meidät ajettiin sinne golf-kärryillä. Paikka itsessään kertoi tulevasta; oli täynnä pieniä, röyhkeitä ja meluisia kiinalaisia. Se oli mättönoutopöytä, mutta täällä oli paljon vaihtoehtoja mistä valita. Melko vaikea buffa lukuisine paistopisteineen (raakoja komponentteja sai poimia kulhoista ja viedä kokille paistettavaksi). Oli onneksi valmiiksi paistettuja annoksia vadeissa mutta epäilin etteivät olleet yhtä hyviä. Sain syödäkseni, mutta täällä piti tuhlata aikaa toista tuntia ennen kuin saisimme huoneet. Huono olo palasi ja selkääkin alkoi särkemään. Lopulta oli kehdattava vihjata matkanjohtajalle, voisiko checkausta jo kokeilla. Vähän vastahankaisesti lähdettiin sitten asiaa selvittämään. Huoneita ei ollut valmiina edelleenkään kuin kahdelle taloudelle, mutta onneksi sain huoneen ensimmäisenä ja pääsin lepäämään. Siitä täytyy kyllä antaa tunnustusta matkanjohtajalle.

Tarkastin pikaisesti huoneen, vaikutti lupaavalta. Iso ja siisti, parvekekin oli josta näkymä uima-altaalle. Nopea netti, telkkari ja toimiva ilmastointi. Heitin tabut naamariin ja menin hetkiseksi nukkumaan. Herättyäni olo tuntui jälleen paremmalta ja päätin lähteä tutustumaan hotellialueeseen. Se vaikutti suurelta, meille oli jaettu tiluksista oikein karttakin. Uima-altaita oli vaikka kuinka paljon. Hain pyyhkeen ja lampsin rannalle joka olikin aivan hotellin välittömässä läheisyydessä. Hienohiekkainen ranta jossa siellä täällä muutamia rantavuoteita. En tiedä maksoivatko ne erikseen, jätin yhdelle niistä tavarani ja kävin uimassa. Merivesi oli +28 asteinen, joten kyllähän siinä tarkeni uida. Aaltoja ei ollut ollenkaan. Ranta oli vähän liian matala uimiseen ja toisaalta kauempana rannasta lillui semmoista pientä levää joka tuntui vähän inhottavalta jalkapohjissa. Kellukkeilla varustettu köysi lillui rannan suuntaisesti, en tiennyt oliko se uimareita vai veneilijöitä varten, mutta en uskaltanut sitä ylittää. Vasta poistuessani vedestä huomasin kyltit rannalla, jossa varoitettiin merisiileistä ja suositeltiin käyttämään uimakenkiä (luulin, ettei merisiilit viihdy hiekkapohjaisessa vesistössä).

Huone.
Parvekenäkymää.
Parvekkeella tuli suht vikkelästi lämmin.
Ranta.

Kävin suihkussa huoneessani ja menin sitten katsomaan miten porukat jakselivat. Samankaltainen huone heilläkin oli kuin itsellänikin. Lähdimme käymään vähän kävelyllä; näytin heille rannan ja kävimme sitten eräässä ranta-alueen baareista. Porukat ottivat cocktailit, minä päätin testata Red Horse-merkkistä olutta, joka oli toinen paikallisista oluista. Oli aika tymäkän makuista, alkoholia siinä oli melkein 7%. Se on ehkä vähän liikaa, mutta tunnelma baarissa oli hyvä. Ensimmäistä kertaa matka tuntui kivalta. Oli lämmintä ja eksoottista, joskin aluksi länkkärituristien suuri määrä oli pistänyt silmään. Tiedättehän, auringossa palaneita kaljavatsaisia brittiäijiä ja snobeja ruotsalaispimuja.

Uima-altaita piisasi.
Ölkki oli vahvaa.
Helmikuinen ilta.

Palasimme sitten hotellille, aseistettu vartija tarkisti asialliset aikeemme kysyen huoneen numeroa. Respan läheisyydessä oli minishop, josta kävin hakemassa yhden oluen sekä Ruffles-merkkisiä jenkkisipsejä, olivat ihan hyviä. Aurinko alkoi laskemaan, kävin istuskelemassa parvekkeella ja katselin hetken päiväuniltaan heränneitä lepakoita. Täällä oli hieman hyttysiä, osa niistä oli löytänyt jo tiensä huoneeseenkin vaikka koitinkin pitää partsin ovea kiinni.

Vartin yli seitsemän menin hakemaan porukat ja lähdimme kylille etsimään illallisravintolaa. Heti hotellin ulkopuolella alkoi horatsu-ukotus. Tullessamme hotellille emme olleet ymmärtäneet katsoa hotellin ympäristöä eikä matkanjohtaja luonnollisestikaan ollut kertonut asioista - siksi koska oli täällä varmasti ensimmäistä kertaa itsekin. Ei ollut käryä mihin suuntaan kannattaisi lähteä, mutta arvalla lähdimme päämäärättömästi vaeltamaan johonkin suuntaan. Löytämämme kippola oli virhe isolla v:llä. Tämä tuntemattomaksi jäänyt ravintola houkutteli meidät monipuolisella ruokalistallaan, herättäen mielikuvan että jokaiselle löytyisi varmasti jotain valittavaa. Tilasimme mutsin kanssa lasagnet ja faija otti pennepastan - niiden nyt ei pitäisi olla maailman haastavimpia ruokalajeja valmistaa. Jo menut olivat niin likaisia, että kädet liimautuivat niihin kiinni. Vaikka istuimme ulkona, niin täällä haisi hyvin voimakkaasti homeelle eikä paikka vakuuttanut muutenkaan siisteydellään. Ruoka tuli, enkä muista aikoihin syöneeni mitään niin kamalaa. Lasagne oli täytetty jollakin vihreällä mönjällä jota mutsi luuli huopakatoksi (myöhemmin googlailin ja epäilin sen olleen kangkong-nimistä kasvia, eli pinaattielämänlanka). Alkoi helkkaristi oksettamaan ja pahoinvointi pyöri kurkussa koko loppuillan, että piti varmuuden vuoksi hakea faijalta hotellilta yksi viskinapsu vatsan rauhoittamiseksi. En tosiaan muista saaneeni ravintolassa näin pahaa ruokaa koskaan. Yrjöttävissä tunnelmissa huoneeseen päästyäni nukahdin välittömästi enkä herännyt ennen aamua.


Maailman oksettavin ruoka.