perjantai 30. joulukuuta 2016

490# Lampunvarjostin

Mä olen asustellut tässä nykysessä kämpässäni nyt reilut 8 vuotta, mutta en ole vielä saanut hankittua lampunvarjostinta makkariin. Siellä on vain sellainen ankea "naru", jonka päässä keikkuu valonlähde. Mutta joulun kunniaksi punanuttu toi muutoksen tähänkin asiaan kiikuttamalla minulle Vita Silvia-merkkisen varjostimen. Wau!

Lähtötilanne.

Varjostimen kokoaminen puolestaan vaikutti jo etukäteen haastavalta ja pirulliselta hommalta. Tykkäsin lapsena kovasti legoista, mutta ehkä käytin kaiken kokoamisintoni niihin, sillä vanhemmiten kaikenlainen huonekalujen yms kasaaminen masentaa huimasti jo etukäteen. Ei tosiaankaan mikään leipälaji mulle. Äiteekin vinkkasi jo etukäteen, että kannattaa ehkä pyytää joku insinööritaustainen mukaan kokoamistalkoisiin. Ei kai tilanne sentään niin paha ole, eiköhän paketti laastaria riitä naarmuihin ja muutama olut hermoihin. Etenkin, kun paketissa mainostettiin kasaamiseen kuluvan vain 15 minuuttia.

Kas tässä varjostin.

Aloittamisen vaikeus se oli toki suurin kompastuskynnys tässäkin operaatiossa. Ensimmäisenä iltana sain vain paketin avatuksi. Kauhistuin osien määrää ja ohjeiden monimutkaisuutta siihen malliin, että suljin laatikon äkkiä ja päätin jatkaa joku toinen päivä.

Osat.

Torstai-iltana oli hetki uus ja tartuin rohkeasti härkää sarvista. Osien määrä löi kyllä ällikällä. Ohjeissa neuvottiin pesemään osat - jätin tämän suosiolla väliin. Paketistahan ne on otettu. Muovikehikon kappaleissa oli sellaista staattisella sähköllä kiinnittyviä paperierottimia, meinasin tulla hulluksi kun niitä ei saanut irroitettua ja heitettyä roskiin, olivat kuin takiaiset.

Ohje.

Kaikki muovikehikon osat eivät napsahdelleet paikoilleen, se vähän ihmetytti. Toivoin silti, että hökötys pysyisi kasassa. Mitään työkaluja ei onneksi tätä varten tarvinnut varata. Kun kehikko oli kasassa, huomasin päiden olivan erilailla uritettu, joten niillä olisi ollut merkitys miten päin ne kiinnitetään. Piti sitten muutama puolikaaren muotoinen kehikon osa purkaa ja kiinnittää uudelleen. Eipä ne silti naksahdelleet paikoilleen sen paremmin.

Kiinnitin muutaman valkoisen muoviläpyskän. Niitä oli 50 kpl, ja sitten pienempiä vielä ehkä kymmenkunta. Jotenkin ne piti saada lomittain. Ne pujoteltiin muovikehikkojen rakoihin, varmaan ne putoilivat sitten jossain vaiheessa itseksiin pois. Se oli lisäksi tylsää työtä. Aikaa oli mennyt nyt 21 minuuttia, päätin jatkaa seuraavana päivänä uudelleen.

Kyllä se siitä... Not.

Seuraavana iltana tunsin vastentahtoisuutta moista operaatiota kohtaan, mutta kai se oli pakko saada valmiiksi. Käänsin kehikon ylösalaisin, jolloin muoviläpysköjä oli helpompi kiinnittää, mutta en mä saanut niitä mitenkään lomittain oikein hyvin asettumaan. Lopulta sain kuitenkin lähes kaikki läpyskät kiinnitettyä. Ei siitä niin hyvä tullut kuin mallissa, mutta kelvatkoon.

Oisko se siinä?

Seuraavaksi varjostin piti saada kiinnitettyä kattoon. Mietin ensin, miten helkkarissa sen saa hajottamatta kehikkoa, mutta irroittamalla hehkulampun ja kehikon keskikohdilta pujottamalla sai lampun takaisin kiinni niin että varjostinkin pysyi mukana. Mietin väkisinkin, mahtoiko hökötys olla ylipäätänsä edes turvallinen?

Varsinainen hökötys.

Kasattu ja kiinnitetty se nyt kuitenkin oli, vaikkei aivan täydellinen kuten ohjekuvassa, mutta kelvatkoon. Konkreettista työskentelyaikaa meni 36 minuuttia. En voi silti oikein suositella tällästä. Annan arvosanaksi varjostimesta, kasaamisvaikeuksista sekä omasta räpellyksestäni arvosanan 2/5.

lauantai 24. joulukuuta 2016

489# Kauheimmat joululaulut

Ensimmäisen kerran sain yliannostuksen joululauluista parikymmentä vuotta sitten ollessani duunissa marketissa. Joululaulut soivat siellä kellon ympäri, jopa silloinkin kun kauppa ei ollut edes auki. Nykyisin pyrin välttelemään joululauluja niin pitkään kuin mahdollista, mutta viimeistään jouluaattona korvamadot kasvavat mittoihin äärimmäisiin, johtuen meidän omituisesta aattoperinteestämme jolloin ajelemme ympäri Varsinais-Suomea tavaten sukulaisia ja sytyttämällä kynttilöitä hautausmaalla. Tätähän ei voi tietenkään suorittaa ilman, että autoradiosta soisi joulurallatukset moneen kertaan. Valinnan varaa riittää, mutta koitetaan listata nyt jokunen kauhubiisi:

Sija 3: Vesa-Matti Loiri - Varpunen Jouluaamuna: Mä en tajua miten tämä voi olla yksi suosituimpia biisejä aina voon?? Kertoo kyllä toisaalta tyhjentävästi kaiken suomalaisesta joulusta, joka on semmosta synkkyyden ja kurjuuden maksimoimista, että oksat veks. Kelit on synkkiä, harmaita ja pimeitä, dropataan tunnelmaa lisää muistelemalla kirkkomaille siirtyneitä sekä köyhyyttä ja yksinäisyyttä, syödään skeidaa safkaa ja sitten vielä kuunnellaan jotain tällästä slaavilaista hautajaismusaa joka saa jo kuulijankin miettimään omia vaihtoehtojaan. Huh!!

Sija 2:  Saukki & Pikkuoravat - Pikkuoravien joululaulu: 1950-luvulla toteutettu äänimiksauspläjäys, joka soveltuu parhaiten sotavankien kidutukseen. Miten parin minuutin biisi voi kestää näin kauan??

Sija 1: Katri Helena - Joulumaa: Tää ärsyttää ehkä eniten maailmassa, ja soi radiossa vähän helkkarin usein. Tätä kuulee jopa karaokessa, uskomatonta. Jos muut joululaulut ärsyttävät yhteensäkin yhden prosentin verran ärsytysavaruudesta, niin tämä vie loput 99 pinnaa. Oikein näen sen laulajaeukon tekopirteyden ja pateettisen esityksen silmissäni. Mikä pahinta, näky ja ääni ei katoa kulumallakaan tämän kuultuasi. Ajukoppa tapailee biisiä vielä juhannuksenakin.

 ****


Hmm, hetken mietittyäni, pitäisikö listata vielä vähiten kauheat joulubiisit? Tässä siis "suosikkini" top-3:

Sija 3: Juice Leskinen - Sika: Kieli poskessa muutamassa minuutissa tehty sikamainen rallatus. Terveiset muuten Vihtorille tässä vaiheessa ;)

Sija 2: Vesa-Matti Loiri - Näin sydämeeni joulun teen: No, ihan kohtuullinen veto, joka muistuttaa joulun tarkoituksesta.

Sija 1: Mikko Alatalo - Hyasinttien aika: Juopon krapulainen katumus on ehkä vilpittömin asia maailmassa. En tiedä miksei tätä biisiä oikein koskaan kuulu missään, ehkä sitä ei mielletä sitten joululauluksi. Tai sitten mulla on vaan hyvin eriskummallinen maku; en tietenkään kehtaa koskaan / missään tunnustaa, mutta mä diggaan Mikko Alatalosta ihan 5/5.

sunnuntai 18. joulukuuta 2016

488# Nastalenkkari

Mä olen nyt tässä muutaman kuukauden ollut laihiksella, ja osana tuota murhenäytelmää olen joutunut pienoiselle kuntokuurille. Salilla mua ei tulla näkemään vieläkään, olen hyvin ennakkoluuloinen ja rajoittunut sen suhteen. Mulle sopii paremmin pitkäveteinen ja tasapaksu laji, joka vaatii hieman mielenlujuutta ja jossa vastuksen antaa luonnolliset elementit, kuten vaikkapa näin talviaikaan pimeys, sade, räntä, loska, yms. Lenkille siis!

Marraskuun alussa Etelä-Suomessakin piipahti parin viikon ajan lumikelit, joten Pp:n innoittamana hankin itselleni nastalenkkarit. Ensi alkuun kyllä vähän epäröin, koska sellaiset olivat melko hintavat ja toisekseen, onko tässä jo niin vanhaksi tultu että tarvitaan kenkiin nastat? Eikö sellaiset ole vanhusten hommaa? Mutta toisaalta, jos kengistä olisi apua. Mulla on  yhdet kunnon kengät kävelyyn, mutta niillä lentää perseelleen jos ajatteleekin kuuraa. Ja onhan se inhottavaa kävellä sitten tikkujäykkänä pisin luontoreittejä. Kävelyn pitäisi olla vapauttavaa ja rentouttavaa.

Ei muuta kuin XXL.:ään, ja kengät hakuun. Pp oli mukana, ja hänellä oli mulle jo malli yms katsottuna, joten itse ostotapahtumaan ei montaa minuuttia mennyt. Kenkä oli Asics Gel Fujisetsu 2 GTX, melkoinen sanahirviö. Ominaisuuksina Gore Flex-päällinen (en tiedä miten se eroaa Gore Texistä), volframinastat ja lämpöä eristävä pohja. Sen verran kokeilin kenkää koipeen, että nastat tuntuivat tarttuvat liikkeen kokolattiamattoon tehokkaasti kiinni. Hintaa tyrmistyttävät 119€, joskin siinä oli jo 20€:n alennus mukana.

Kuten arvata saattaa, heti kenkien oston jälkeen tuuli kääntyi etelään ja toi pääkaupunkiseudulle poikkeuksellisen lämpöaallon sulattaen kaiken lumen ja jään. En ehtinyt testaamaan töppösiä siis kertaakaan niihin tarkoitetussa olosuhteessa ennen kuin vasta joulukuun puolenvälin jälkeen.


Kengät hulahtivat jalkoihin mukavasti. Kengännumerot vähän hämäsivät, jouduin ostamaan meinaan yhtä numeroa suuremmat tuohivirsut kuin yleensä. Nauhat tuntuivat sellaisilta että niitä saisi luultavasti olla koko ajan sitomassa - tämä osoittautui ainakin neitsytmatkan perusteella turhaksi huoleksi. Olo tuntui huteralta, huomasi selvästi seisovan pienten nastojan päällä. Näillä stifloilla ei tosiaankaan kannattanut kävellä sitten parketilla ja rappukäytäväkin oli vähän niin ja näin. Liukkaalla linoleumilla ns. paskanjäykkyys iski välittömästi; kengät tuntuivat sutivan ja liukuvan, siinä tuli vaistonvaraisesti tarrattua kaiteeseen kiinni ja askelnopeus oli verkkainen.

Pohja.

Kummasti helpotti päästä kenkineen ulos ja lumelle, joskin ensi alkuun tunnelma oli vähän samanlainen kuin koiralla, jolle on laitettu sukat jalkoihin. Paljaiden ajoteiden ja suojateiden ylittäminen aiheutti melkein samanlaisen reaktion kuin rappukäytävässä, mutta muuten kenkiin alkoi tottumaan ensimmäisen kilometrin jälkeen. Lopulta asiaa ei ajatellut edes enää, ja vain välillä pienimuotoinen rapina sai kiinnitämään kenkiin hetkittäin huomioita. Yhtään ei liukastuttanut, kengät tuntuivat pitäviltä ja vakailta. Mikä parasta, ne eivät hiertäneet ollenkaan. Mä en tiedä mikä mun jalkapöydän muodossa on, mutta kenkä kuin kenkä tuppaa yleensä hiertämään ens alkuun helkkaristi. Tässä lesti tuntui mätsäävään mainiosti.

Pitoa oli kuin pienessä pitäjässä.

Vähän vaikea antaa arviota kengistä. Ne toimivat loistavasti tietyissä olosuhteissa, mutta en sitten osaa sanoa jos on ns. hybridi-keli, eli osittain sulaa ja osittain lunta/jäätä? Ja onhan se harmi, ettei voi yhdistää esimerkiksi lenkki-kauppareissua samaan kertaan. Ja hintavathan ne tietysti oli. Nämä aspektit nyt eivät kuitenkaan ole ehkä tuotteen vika, joten annetaan 4½ / 5.

keskiviikko 7. joulukuuta 2016

487# Plunssa, 4

Miesplunssa on taudeista kauhein, mutta olen kuin ihmeen kaupalla välttynyt siltä vielä toistaiseksi tänä syksynä, kop kop. Siitä huolimatta, että toiset tuntuvat tekevän kyllä parhaansa levittääkseen pöpöt mahdollisimman tehokkaasti. Tässä pari vinkkiä, miten saat itsellesi plunssasen ja jaettua tautia myös mukavasti eteäpäin:

1. Paras paikka saalistaa kokkiloiset itseensä ovat julkiset kulkuvälineet. Sinne siis. Lentokone on tunnetusti ehkä se hotspot, mutta jos ei ole lentelylle tarvetta, niin metrot ja bussit käyvät toki hyvin myös, etenkin ruuhka-aikaan. Tärkeintä on kosketella kaikenlaisiin kahvoihin, ripoihin, pidikkeisiin, käsinojiin yms. Sen jälkeen kannattaa hieroa nenäänsä ja silmiään eikä missään tapauksessa pestä käsiään kun viimein pääsee paikkaan, jossa sellainen olisi mahdollista.

2. Tautipesäkkeitä ovat tunnetusti myös päiväkodit, koulut ja armeijat. Jos ei itse pääse sellaiseen paikkaan, niin kannattaa ainakin pyrkiä ottamaan itselleen vierihoitoon joku siellä asuva.

3. Vihannekset, hedelmät ja vitamiinit ovat saatanasta. Sellasia ei kannata syödä. Plunssarokotteista puhumattakaan. Heikko vastustuskyky on kaiken a ja b.

4. Kun viimein alkaa kurkunpäätä kutkuttamaan, niin positiivinen asennoituminen on käänteisessä mielessä tärkeää. Eli kannattaa ajatella ja toitotella, että tuskimpa tämä mitään on, ja jos onkin, niin se voi mennä nopeasti ohi jos vaan otan sinkkiä ja finrexiniä. Tämänkaltainen ylimielisyys kostautuu meinaan varmasti, ja tulet olemaan viikkokausia kipeänä.

5. Yön yli nukuttuasi huomaat, että olosi on hirveä. Ei muuta kuin juhlat pystyyn. Olo on karmea, mutta yritä silti raahautua niihin julkisiin liikennevälineisiin, kauppoihin ja ennen kaikkea työpaikalle muita tartuttamaan. Bonusta tulee avokonttoreista ja kokoushuoneista. Hihan sijasta yski kämmeneesi ja mitä nopeammin saat sen jälkeen kätösesi ovenkahvaan, nappeihin jne niin sitä parempi.

6. Muista pilkata japanilaisia, jotka koittavat ehkäistä tautien leviämistä käyttämällä kaikenmaailman naamamaskeja ja valkoisia hanskoja ja käsidesejä. Ihme tautikammoista porukkaa!

KÖH!