320# Meksiko, 12

23.1.2014, Torstai / 24.1.2014, Perjantai

Mostly cloudy, +23, Cancun, Mexico / Partly cloudy, -18, Vantaa, Finland



Päiväreitti.

Aamiaisen kävimme syömässä klo 8.15. Munat jne alkoivat jo kovasti kyllästyttämään, en muutenkaan ole mikään aamiaisihminen. Aamupalan jälkeen olisi ennättänyt vielä aamu-uinnille Karibianmereen, ennen kuin kotimatka kylmään Pohjolaan alkaisi. En kuitenkaan mennyt, vaan jäin huoneeseen lepäämään. En saanut kylläkään enää nukutuksi. Ehkä johtui siitä, että olin nukkunut 10,5 tunnin yöunet, enkä toisaalta halunnut kastella enää uikkareitakaan ja pakata niitä sitten laukkuun muuta sisältöä homehduttamaan.

Tämä oli tietysti virhe, joka myöhemmin harmitti. Olisin mennyt jos olisin tässä vaiheessa tiennyt, millainen keli Suomessa tulisi olemaan.

Luin kirjaa hetkisen, pakkasin sitten kamat. Siihen nyt ei sinänsä kauaa mennyt. Klo 11.20 käytiin tekemässä respassa check out, josta oli operaationa saatu lähes yhtä monimutkainen prosessi kuin check inistä. Kaiken maailman typerää ylimääräistä lappua tuli taas annettavaksi jollekin erilliselle virkailijalle.

Bussi tuli hakemaan meidät ajallaan. Käytiin keräämässä väkeä vielä muista hotelleista ja sitten kohti lentokenttää. Matka Playa del Carmenista Cancunin lentokentälle kesti noin tunnin. Meille tuntematon opas höpötti melkein koko matkan ärsyttävällä äänellään, mainostaen firmaansa.



Liverpoolin pitkäkin matka täältä?



Viimeiset kuvat Meksikosta.

Lentokentällä normisähläykset, mutta yllättävän vähän oli jonoa. Laukku painoi 19 kg. Yli 23 kilon veskasta meni 80 €:n sakko, ja drop inissä näkikin ihmisiä purkamassa ja siirtelemässä kamojaan matkalaukusta toiseen.

Turvatarkastusjono meni myös nopeasti. Vähän se ukkeli valitti kun mulla oli nestepussukassani käsidesiä. Kyseli lentoyhtiön nimeä, ja kun vastasin Finnair, niin viittasi kintaalla ja ojensi käsidesin takaisin. Pääosa koneista lähti Jenkkeihin, joten ilmeisesti niille lennoille ei käsidesiä saanut ottaa. Muusta ei niin väliä?

Kävin ostamassa kaupasta litran lekan whiskeytä kotiinviemisiksi kun halvalla sai, ja käytiin sitten vielä baarissa parilla kaljalla. Katseltiin siinä sitä lentoaseman tohinaa, ennen kuin kutsu koneeseen kävi.

Tällä kertaa mulla oli vieruskavereitakin, joten en päässyt levyttämään pitkin pituuttaan kuten menomatkalla. Tuttu pariskunta matkaltamme. Kapteeni hehkutti, miten tänään olisi myötätuuli  suotuisa (muutenkin mä olen aina miettinyt, että miksi itäänpäin lentää nopeammin? Mun mielestä se johtuu osittain maapallon pyörimissuunnasta, ennenmmin kuin tuulista, mutta myöhemmin tarkistin asian ja tosiaan, maapallon pyörimissuunnalla ei ole mitään tekemistä tämän kanssa, vaan tuulista se johtuu - ellei sitten vallitseva länsituuli johdu pyörimissuunnasta?) ja olisimme etuajassa perillä. Vaan sen jälkeen alkoikin joku ongelma jossain tietokoneraportin teossa ja jäpitimme paikoillamme toista tuntia ennen kuin kone pääsi edes lähtöön. Just joo.

Sen verran kuulin lentoemojenkin jutustelevan, että tosiaan näitä lomalentoja tehdään Helsingistä Cancuniin vain kerran viikossa. Koska lento kestää sen 12 tuntia, niin sama miehistö ei voi tietenkään palata saman tien takaisin, vaan he saavat viikon loman kohdemaassa! Ei hullumpi lepotauko, sano.

Muuten lento meni kyllä ihan hyvin. Kone lähti (aikataulun mukaan) puoli neljältä ja olisi seuraavana aamuna perillä yhdeksän jälkeen, eli yön yli lento siis. Edessäni istui venäläisiä, ja niiden sähläykset alkumatkasta ärsyttivät (lähinnä kun se penkki piti tietysti taas ruuvata hammaslääkärintuolin asentoon). Mitään viihdekeskusta en hommannut tälläkään kertaa; mulle riitti ne ilmaiseksi näkyvät mittarit + lennon eteneminen kartalla, jotka ovat mielestäni huippumielenkiintoisia! Ryypiskelin aika tavalla ja ehkä siksi sain itseni tainnutettua muutamaksi tunniksi. Valot sytytettiin uudelleen Norjan yläpuolella, sitten tarjoiltiin vielä aamiainen. Loppumatka meni jutellessa vierustoverin kanssa.

Kone oli myöhässä ja Hesaan laskeuduttiin vähän ennen puolta yhtätoista. Laukut tulivat ok, ja ulos kentältä päästiin nopeasti. Pakkasta oli lähes parikymmentä astetta ja lunta maassa. Siinä oli kyllä sietämistä ja varsinkin kun oli pelkät kesävaatteet yllä. Suomi antoi taas muistutuksen maantieteellisestä sijainnistaan.

318# Meksiko, 10

21.1.2014, Tiistai

Scattered clouds, +30, Playa del Carmen, Mexico

Jotenkin ihmeen tavalla olin osannut laittaa herätyskellon soimaan oikeaan aikaan, mutta olo oli kellon soittaessa täysin katastrofaalinen, joten kävin sanomassa porukoille, etten ollut kykeneväinen aamiaiselle. Nukuin vielä pari tuntia, mutta olo oli kaamea edelleen, ja sekapäinen. Mitä helkkarin myrkkyä oli oikein tullut juotua?

Luojan kiitos ohjelmassa ei ollut mitään muuta kuin rötväystä. Sen pystyi suorittamaan rannallakin, ja siksi toisekseen ajattelin uimisen vähän virkistävän. Sain vaihdettua kortin pyyhkeeseen ja itselleni jonkun lavitsan. Ilmeisesti täällä oli sen verran saksalaisia, että parhaimmat rantapedit ja aurinkovarjot olivat jo menneet vaikka kello oli tosiaan vasta vartin yli yhdeksän.

Aurinko paistoi lähes kirkkaalta taivaalta ja ilma tuntui lämpöiselle. Aivan eteläeurooppalaiselta kesäaikaan. En ollut ottanut aurinkorasvaakaan mukaan, koska eihän nyt tammikuussa voi auringossa palaa.

Ranta oli kyllä upea. Kymmeniä kilometrejä pitkä, lähes valkoista hienoa hiekkaa, turkoosi meri, ei roskia niin kuin vaikkapa Italiassa, jossa piti uida tyhjien vesipullojen, muovikassien ja banaaninkuorten seassa. Vesi oli todella lämmintä; mittaria ei ollut mukana, mutta ajattelin sen olevan 26-27 asteista. Oli absurdia ajatella, että jossain päin maailmaa muka joku palelisi.

Biitsi

Menin lillumaan veteen. Pohja oli outo, kun aluksi oli matalaa, sitten syvää, mutta kun ui hieman eteen päin, vettä oli jälleen vain polviin asti. Tässä matalikossa myös aallot murtuivat ja keinuttivat mukavasti.

Menetin ajantajuni, enkä oikein osannut arvioida kauanko siinä meni puljatessa. Hieman huoletti kuitenkin ihon palaminen joten nousin vastahakoisesti vedestä. Vesirajalla törmäsin myös A:han, meidän matkaryhmästämme sellainen vähän varttuneempi nainen. Hän ripitti eilisestä ryyppäämisestä. Miten hänkin pystyi siitä tietämään?

Rapuloitti, joten en uskaltanut ottaa baarista kuin kokiksen. Klo 13 kävin suihkussa ja vaihtamassa vaatteet, ja käytiin syömässä lounas. Otin hampurilaisen, se oli yllättävän hyvä. Pari olutta kyytipojaksi; arvelin sen parantavan oloa mutta olin väärässä. Toinen olut jäi tosin juomatta, koska iski niin äkillinen vessahätä, että piti poistuman huoneeseen, ja isän tehtäväksi jäi kolmen oluen juonti.

Hotellin allasalue.



Hotellihuone.

Vähän aikaa huilattiin ja otettiin sitten hotellilta taksi ja lähdettiin kylille Playa del Carmenin turistikaupunkiin. Hotellialueelta oli matkaa sinne ehkä 4 km, taksi maksoi 70 pesoa. Taksi jätti meidät 5th Avenuen alkupäähän joka on kaupungin ns. pääkatu. Se oli täynnä turistikauppoja ja baareja, ja koko ajan joku oli käsivarressa kiinni ohjaamassa liikkeeseensä ja kaupittelemassa jotakin. Oikein rasittavaa sellainen. Ei millään haluttaisi olla töykeä, mutta lopulta palaa pinna. "No thank you" aiheuttaa vaan yleensä jatkokysymyksen "why not?". Sitä kun on tapahtunut noin 100 kertaa 5 minuutin sisään niin lopulta ei vaan enää jaksa.  Pari kertaa tultiin myymään avoimesti huumeitakin; se ei poikennut rihkamakauppiaiden menettelytavoista millään tavoin, vaan jouduin perustelemaan miksi ei kamat kiinnosta. Uskomatonta.




5th Avenue, Playa del Carmen, Mexico.

Olo huononi entisestään. Lämpöä oli 30 astetta, mulla oli vielä musta t-paita ja tuntui että nestehukka pökerryttää hetkenä minä hyvänsä. Kävin sitten apteekissa, mutta en keksinyt sieltä muuta ostettavaa kuin kokiksen :D Se tosin teki tehtävänsä ja jaksoin taas hetken aikaa kävellä eteäpäin. Vastaan tuli Tequila barrel -niminen ravintola, jossa oli ilmainen Wi-Fi, joten siinä oli pakko pysähtyä (kaljalla).




Kippola, joka tosin jäi väliin vaikka viikonpäivä olisi "oikeanlainen" ollutkin.

Käytiin kaupassa katsomassa josko löytyisi tuliaisia (olisihan niitä ollut mutta ei pystynyt oikein keskittymään, ostin sitten itselleni pullon Mescalia - sellaista ruskeaa viinaa jonka pullon pohjalla on matoja). Ukko sai ostettua itselleen vyön; ei tajunnut tosin edes tinkiä, voi mikä urpo. Hinta oli varmaan nelinkertainen.



Hyvällä maulla (sic!) nimetty ostoskeskus.

Taksilla takaisin hotellille. Täälläkin kannattaa aina sopia taksikuskin kanssa etukäteen hinta, ettei tule mitään ylläreitä. Kuitenkin taksilla operoiminen vaikutti suht luotettavalta toimenpiteeltä.

Taas vähän aikaa lepoa. Käytiin vielä kiertelemässä hotellialuetta ja pikaisella kaljalla. Lepakoita oli hirveästi. Olimme aiemmin varanneet pöydän ravintolasta, mutta sen sai vasta klo 21, joten aikaa oli tapettavaksi asti.

Käytiin syömässä a la carte -ravintolassa. Se oli huomattavasti mukavampi kokemus kuin edellisen illan buffet. Ruoka ihan ok, ainakin oli rauhallista eikä semmoista kamalaa kännistä mölyä ympärillä. Tällä kertaa viinipullosta tosin joutui pulittamaan sen 15 U$D.

Baarin puolella oli sama myyjä kuin edellisiltana. Hän minut tunnistikin ja vinoili jotain (en ymmärtänyt). Onkohan tullut jotenkin munattua?

Teatterilla katsottiin hetken aikaa jotain musiikkiesitystä. Vaihdoin pari sanaa matkalaisten kanssa. Krapula oli ollut silläkin suunnalla. Väsytti voimakkaasti, ja nukkumaan olisi tehnyt jo mieli puoli yhdentoista aikaan, mutta teatterilta kantaunut musiikkiesitys soi niin voimakkaasti huoneeseeni, että piti lukea vielä tunti kirjaa ennen kuin desibelit laskivat unen edellyttämälle tasolle. Ihoa kuumotti, huoneen peilistä huomasin palaneeni.


317# Meksiko, 9

20.1.2014, Maanantai

Partly cloudy, +23, Tulum, Mexico

Päiväreitti.

Heräsin joskus neljän aikaan pieneen krapulaan ja hirveään meluun enkä saanut nukuttua enää loppuyönä. Mitä lie ryminää käytävältä kuuluikaan. Silmät ristissä aamiaiselle. Ensimmäistä kertaa tällä matkalla se ei ollutkaan sellainen buffet-aamiainen, vaan ruoka piti tilata tarjoilijalta. Ehkäpä täällä haluttiin hillitä suursyömäreitä, nirsoilivat sen ruoan kanssa selvästi. Omeletti naamaan ja kaffetta ja taisi siinä joku leipäkin olla.

Sitten kiireellä kamat kasaan ja baanalle. Chetumal jäi tosi vähälle huomiolle, mutta oppaan puheiden mukaan siellä ei juuri mitään turistille ollutkaan. Heitettiin pieni kieppi bussilla kylillä kuitenkin, ennen kuin lähdimme isommalle tielle kohti Tulumia. Kaupungin ulkopuolella oli jälleen poliisien tarkastuspiste. Meidätkin pysäytettiin, tällä kertaa tarkistettiin jopa matkatavaratilat.

Onneksi ei tarvinnut tuolla yöpyä.

Noin kolmen vartin ajon jälkeen pysähdyimme Cenote Azulille. Kuten nimestä voipi päätellä, se oli siis sellainen luolajärvi, joka ei ollut tällä kertaa luolassa vaan ihan taivasalla. Järvi oli pyöreän mallinen, ei mitenkään iso paitsi syvyydeltään. Kyltti seinässä mainitsi syvyydeksi 90 metriä, joka minusta oi uskomatonta. Koska tämä oli romahtanut luolajärvi, niin se oli tietysti äkkisyvä. Vesi oli äärimmäisen kirkasta, ja tuntui käteen todella lämpimälle.

Oli vielä aamu, ja paikkaa vasta availtiin, ja baarikin oli kiinni. Monet kävivät uimassa. Aurinko paistoi ja ilma tuntui lämpimälle joten se oli oikein otollinen uimiselle. Mua olisi huvittanut myös, mutta kun ei ollut sitä pyyhettä.

Cenote Azul.

Sen jälkeen 2,5 tuntia ajoa Tulumiin, yksitoikkoista moottoritietä. Puolessa välissä pidettiin kusitauko. Ei hädättänyt joten keskityin kuvaamaan huoltoaseman pihassa olevaa Kuplavolkkaria, ja hengailemalla semmoisen palmun varjossa. En oikein tiedä itsekään miksi siirryin, mutta noin kymmenen sekuntia tästä yksi matkalaisistamme käveli saman palmun alta saaden sellaisen jumalattoman oksan päähänsä. Se vaan lahomistaan sen pudotti. Noin käy kun on väärässä paikassa väärään aikaan. Oksa lennätti silmälasit hänen naamaltaan, ja ne hajosivat ja taisipa tuo loukata siinä olkapäätäänkin.



Kupla.

Ajomatkalla näimme myös jaguaarin (ei se ajopeli vaan eläin) loikkimassa tien yli; sitä ei juuri tällä alueella näy, ja muutenkin se välttelee ihmiskontakteja. Oppaamme ei ollut nähnyt sellaista koskaan, paikallisoppaammekin vain pari kertaa elämässään.

Ohitimme myös kylän, joka oli äänestänyt kesäaikaan siirtymistä vastaan. Toisin kuin muualla Meksikossa, niin täällä pysyttiin koko ajan normaaliajassa (talviajassa), joten kesäisin täällä oli eri kellonaika kuin muualla maassa. Eikö ole outoa? Onnistuisiko tuommoinen Suomessa?

Mua sitten inhotti nämä.

Kävimme syömässä lounaan paikassa, jossa oli eräs toinenkin matkalaisryhmä. Ruokalista muuttui koko ajan, ruoka oli täyttä paskaa, palvelu hidasta ja töykeää.

Olimme keränneet oppaallamme kolehtikuoren, ja matkaryhmäläisistämme M antoi sen oppaalle kera kiitospuheen. Tämän päivän jälkeen emme näkisi opastamme enää ennen lentokentälle menoa, joten siksi oli hyvä hetki tämmöiselle toimenpiteelle. Vaikka minusta oli vähän outoa lahjoa opasta sillä lailla.

Ajoimme vielä n. 15 minuuttia ja saavuimme Tulumin raunioalueelle. Se oli aika pieni, tarjoten katsojalle vain muutamia kivisiä töllejä, mutta hienolla paikalla, ylhäällä korkealla rantatörmäällä. Alhaalla kuohusi sinisenä Karibianmeri, kauempana suuremmat mainingit löivät maailman toiseksi suurimpaan koralliriuttaan. Oikein kauniin näköistä, jollain kummallisella tavalla tuli mieleen Suomenlinna mieleen.

Tulum, Meksiko.



Tulum, Meksiko.

Karibianmeri.

Rauniokierroksen jälkeen oppaalla tuntui olevan taas vaikeuksia saada porukka kasaan vessa- ja ostoskohteiden jäljiltä, joten aikaa siinä meni kupeksiessa. Tästä oli vielä 45 minuutin ajomatka Playa Del Carmeniin, jossa seuraava ja viimeinen hotellimme olisi. Ilta alkoi jo pimetä ennen kuin pääsimme perille. Playa del Carmenin turisteja varten rakennettu kaupunki jäi vähän sivummas varsinaisesta hotellialueesta; kaikki hotellit oli rakennettu samalle aidatulle alueelle, jota taas poliisit vartioivat.

Talitiainen.



Isompia talitiaisia.

Hotellimme oli Occidental Allegro. Sisäänkirjautuminen hotelliin oli tällä kertaa kusinen homma. Ensiksi jokaisen piti näyttää passit, josta otettiin kopiot, sen jälkeen täyttää joku typerä lomake ja kaikenlaista muuta säätöä. Koska meillä oli all inclusive, niin piti käydä pyytämässä ranneke sekä hommaamassa joku erillinen kortti rantapyyhettä varten, sekä käydä vielä laukkupojille merkitsemässä laukkunsa ja huoneensa numeron. Nopeasti kyllä laukut siirtyivät, laukku oli huoneessani ennen minua.

Hotellin majoitustilat olivat isohkolla alueella, sellaisia neljän huoneiston kämppiä ripoteltu sinne tänne. Muut saivat huoneensa rannan lähettyviltä, meidän majoitustilat olivat lähempänä respaa, vähän tylsässä kohdassa. Muutenkin huone oli nuhjuinen. Varmaan tämä oli ollut 80-luvulla hienoistakin hienompi hotelli, mutta kun uusiutumista ei ole tapahtunut remontin tai sisäänkirjautumisen osalta, niin taso on romahtanut. Nettiäkään ei huoneissa ollut, vaan pelkästään respassa ja siitäkin olisi joutunut maksamaan $10 / päivä. Meillä kaikilla oli ollut kovat ennakko-odotukset tätä hotellia kohtaan, joten oli siinä mielessä iso pettymys.

Ruoat ja juomat olivat siis ilmaisia maksuttomia. Illemmalla lähdimme testaamaan buffetin tarjonnan. Se oli täyttä paskaa. Ovella oli kyltti "Wait to be seated", mutta vaikka siinä kuinka kauan arvoimme niin kukaan tarjoilijoista ei tullut meitä minnekään saattamaan. Hälinä oli kova, tarjoilijat juoksivat pää kolmantena jalkana eessun taassun. Pysäytimme pari tarjoilijaa jotka sanoivat "kysykää joltakin muulta". Kävimme sitten vain istumaan johonkin pöytään, lopulta joku tarjoilija tuli nakkelemaan meille astiat.

Juomia saatiin koko ajan kinuta ja tarjoilija sanoi aina "yes, yes", kiiruhti pois ja unohti saman tien asian. Neljännen kerran jälkeen isä sai kauhean raivokohtauksen, jyrähti niin että koko ravintolasali tuntui hiljenevän. Meksikaani laski tarjottimensa, kävi hakemassa täyden pullon viiniä, kaatoi lasit täyteen ja jätti loppuputelin pöytään. Kokonaisesta pullosta olisi pitänyt vissiin 15 taalaa pulittaa mutta nyt saatiin sekin ilmaiseksi. Vau. Mä olin hämmästynyt, olisi tehnyt mieli melkein taputtaa.

Viinipullo ei silti pelastanut buffettia. Ruoka oli pahaa, meteli salissa oli niin jumalaton ettei ajatuksiaan kuullut. Vähän tasoa pitäisi olla edes buffassakin. Tämä oli pelkkä räkälä.

Porukat menivät aikaisin nukkumaan. Mä ajattelin käydä vielä tarkistamassa rantabaarin tilanteen. Otin kaljan. Sen jälkeen tein lähtöä hotellihuoneeseen, mutta muut matkalaiset saapuivat baariin ja pyysivät jäämään. Viinin ja oluen jälkeen olin varsin helposti ylipuhuttavissa.

Ensin ryypiskelimme baarin ilmaisia viinoja yhteen saakka katsellen jotain tulishow'ta, ja kippolan mentyä kiinni menimme M:n kanssa jatkoille J:n huoneeseen, jonne oli hotellin puolelta tuotu 4 putelia ilmaista viinaa. No, senhän tietää miten siinä hommassa kävi. Ei juuri muistikuvia moneltako ja miten päin olen hotellihuoneeseeni kömpinyt.

J:n viinakaappi.

316# Belize, 3 / Meksiko 8

19.1.2014, Sunnuntai

Partly cloudy, +22, Chetumal, Mexico



Päiväreitti.

Puoli seitsemältä taas herätys. Aamiainen ja sen saaminen lautaselle oli yhtä vastenmielinen ja hankala operaatio kuin edellisenäkin aamuna. Toisaalta, tarjoilija osoitti tehokkuuteensa keräämällä mun keskeneräisen kaffekupin pois pöydältä sillä välin kun olin santsaamassa. Huomasin tämän, kävin hakemassa kupin takaisin tarjoilijan tarjottimelta. Ensimmäistä kertaa näin hymyn henkilökunnan kasvoilla.

Olin silti iloinen kun pääsi pakkaamaan kamat ja poistumaan hotellista. Jotenkin ärsytti se hotellihuonekin niin... semmonen ankea, käytännössä ikkunaton koppi. Aikaa check outin jälkeen jäi vielä sen verran että ehdin ostamaan postikortin hitaalta myyjältä, ja siihen sai jopa merkit. Saas nähdä, tuleeko koskaan perille (kyllä tuli, 3 viikkoa nopeammin kuin Meksikosta).

Ajoimme bussilla noin 40 minuuttia New River-joen yläjuoksulle. Siirryimme Reyes & Son-yrityksen veneille, ja Ayran-niminen ukko kuskasi meitä puolitoista tuntia jokea pitkin esitellen mm. McAfee-virusmiehen asunnon, lintuja, lepakoita, kasvillisuutta ja sen semmoista. Valitettavasti kaikki krokotiilit loistivat tänään poissaolollaan. Ukko osasi kyllä asiansa, pystyi bongaamaan ihan uskomattoman kaukaa erinäisiä asioita, joita itse pystyi erottamaan ryteikön keskeltä vasta aivan läheltä. Äijä oli muutenkin varsin sympaattinen; ei mitään belizeläistä, joskin hän oli mayojen jälkeläisiä selvästi. Englantikin oli erittäin ymmärrettävää.




Joella kerran.

McAfeen kämpillä.

Alkuasukkaat.

Saavuimme Lamanain raunioille. Alue ei ollut kauhean suuri, ja päätimme kiertää sen ennen lounasta. Ylhäällä puiden oksilla oli paljon apinoita, joiden lempihommaa oli pommittaa alapuolella olevia turisteja erilaisilla puista irroitetuilla kamppeilla ja paskapökäleillä. Tästä syystä keskittyminen taas herpaantui luentojen suhteen, kun piti tihrustella yläpuolelle pommeja väistellen.



Apina punoi juonia.

Yksi iso temppeli siellä oli, jonne pääsi kiipeämään, mutta raput näyttivät jo alhaalta päin niin vaikeakulkuisilta, että en viitsinyt lähteä hapottamaan jalkojani ja testaamaan korkeapaikan kammon tämänhetkistä tilaa. Muutama sinne ryhmästämme kiipesi. Ylhäältä alas rappujen suuntaisesti oli keskeltä laskettu köysi, jonka tarkoitusta en aivan ymmärtänyt. Kai siitä sai ottaa sitten tukea, jos tunsi käsivoimiensa olevan paremmassa kondiksessa kuin jalkojen.




Kiipeilyä temppelille.

Semmoinen jenkkikolmikko - kaksi vanhaa naista ja yksi vanha ukko lähti huipulle kiipeämään. Kyllähän nyt ylös pääsee aina, mutta meidän piti jäädä jännäämään, miten kolmikko pääsee alas. Se olikin omanlainen jännitysnäytelmä; ukko tuntui jäätyvän sinne ylös paikoilleen. Toinen muijista osasi käyttää köyttä, toinen otti istuin-taktiikan, eli laski aina jokaisen rapun alas niin kuin olisi istuutunut tuoliin. Tietysti hänellä oli valkoiset housut, ja mietimme miten paskainen persus mahtaisikaan olla kunnes nainen pääsisi maan kamaralle - jos housuista ylipäätänsä oli mitään jäljelläkään.


Laskeutuminen kesti kuitenkin niin kauan, että opas käski jatkamaan matkaa, tai muuten olisimme täällä vielä illallakin. Lähdimme sitten takaisin päin kohti venelaituria. Siinä oli sellainen pieni katosalue, ja nautimme siinä taas piknik-lounaan. Ayranin vaimo oli paistanut meille kanaset, jotka olivat tällä kertaa onneksi ihan kypsiä, ja ruoka oli muutenkin hyvää, joskin sitä oli vähän niukanlaisesti.



Oisko tää patsas?

Mehtä.

Termiittien pesä.

Koko päivän oli paistanut aurinko - sen huomasi meidän länkkäreiden naamoista, joista kukaan ei ollut ymmärtänyt laittaa aurinkovoidetta ja voimakkus oli luultavasti vielä tehnyt tepposet heijastuessaan vedestä. Nyt kuitenkin sadealue näytti kohoavan horisontista, ja meille tuli vähän kiirekin poistua takaisin veneelle. Juuri ennätimme lähteä sadetta pakoon. Palasimme samaa jokea pitkin lähtöpaikalle, jossa meidät oli vastaanottamassa extrasöpö koiraperhe parine pentuineen. Äitee kielsi kuitenkin leikittämästä niitä, kun niistä voi saada jonkun taudin. Kieltämättä kirppukäsittelyä ne olisivat hiukan tarvinneetkin.

Leikitettävä kirppukasa.

Ajoa 1,5 tuntia läpi tasaistakin tasaisemman Belizen maaseudun, kunnes saavuimme Belizen ja Meksikon väliselle rajalle. Se olikin ehkä kaikkein hankalin rajanylityspaikka, joskin myös uusin - opaskin oli siellä vasta ensimmäistä kertaa, joten ennakko-ohjeistusta ei tullut sitä vähääkään mitä aiemmin.



Puuduttavaa maisemaa Belizen pohjoisosassa.

Ensiksi täytettiin poistumislappu, jota ei kuitenkaan lopulta tarvittu mihinkään. Sitten kaikkien piti mennä passintarkastukseen, sekä antaa 20 U$ dollaria poistumisrahaa. Sinänsä vähän outoa, että paikallista väkeä valui koko ajan jonon ohi eivätkä he näyttäneet passia sen koommin kuin 20 US dollariakaan, eli tämä oli vain valkoisen miehen (ja naisen) taakka. Eikös tuommoinen ole vähän rasismia? Kyllä kannattaisi Suomenkin ottaa käyttöön tämmöiset maahantulomaksut sun muut...

Passiin iskettiin leimat, ja oltiin ei-kenenkään-maalla. Ilta alkoi pimetä. Laukkuja joutui raahaamaan pehmeän hiekkapellon läpi parkkipaikalle, jossa ne lastattiin uudelleen bussiin. Vähän aikaa piti odotella muita. Sitten ajoimme bussilla parin kilometrin päähän Meksikon puoleiseen rajatarkastusasemaan (miten se ei-kenenkään-maa olikin näin laaja?). Tässä vaiheessa otettiin käsimatkatavarat mukaan, matkalaukut jäi vielä bussiin. Virkailija tarkisti passit. Sen jälkeen jaettiin uusi nippu lomakkeita, joissa tarvittiin jo paikallisoppaan apua, kun ei mistään hotellien osoitteista tai edes nimistä ollut juuri tietoa. Joku tarkastaja niitä mukamas oikein tutkiskeli hetken aikaa, iski sitten parit leimat passiin. Tämän jälkeen jatkettiin uuteen rakennukseen, haettiin matkalaukut ja käveltiin tulliin. Kamat läpivalaistiin, ja piti taas painaa sitä nappia joka arpoi joko vihreän tai punaisen valon. Mä olin pelännyt sitä kovasti, mutta pääsin läpi vihreällä. Ukko tosin sai punaisen, ja joutui sivuun, mutta kamoja tutkittiin vain suurin piirtein. Diabetes-piikit sun muut jäi virkailijalta huomaamatta. Kyllä siinäkin olisi saanut taas selitellä...

Emme saaneet poistua tullirakennuksesta ennen kuin kaikki olivat päässeet siitä läpi. Kusetti, mutta rakennuksen vessa ei toiminut. Joten piti sitten pidätellä. Opas tuli viimeisenä, ja näin pääsimme jatkamaan taas matkaa.

Rajalta oli 20 minuutin bussimatka Chetumaliin, jossa hotellimme oli. Tiet muuttuivat heti rajan jälkeen välittömästi hyväkuntoisiksi moottoriteiksi, rakennukset olivat uudenaikaisia ja siistejä, valomainokset välkkyivät. Aivan niin kuin olisi sivistysmaahan tullut, ja nyt oltiin hei Meksikossa!? Hotellissa avainkortit jaettiin heti ilman odottelua - jotka eivät tosin aluksi toimineet, mutta respa sai ne aktivoitua kymmenessä sekunnissa - ja laukut tulivat huoneeseen melkeinpä yhtä nopeasti.

Meillä oli yhteinen illallinen hotellin ravintolassa. Pihassa naukui kisse, jolle muiden huomaamatta naukaisin. Se tulikin luokseni heti puskien, mutta äitee kielsi leikittämästä sitä, kun niistä voi saada jonkun taudin. Kisse seurasi minua ravintolan ovelle, joskin sillä ei ollut mitään asiaa sinne, vaan tarjoilija sulki lasioven tylysti sen edestä. Opastakin jäi ulkopuolelle jäänyt naukuva kisse askarruttamaan, ainakin hän sitä ääneen ihmetteli.

Ruoaksi oli kanakeitto, pääruoaksi niin ikään kanaa, joten kanakiintiö alkoi olla täyttymäisillään. Jälkkäriksi oli joku leivos. Mä en semmosista makeista juuri niinkään välitä, mutta kyllä mä sen alas sain. Loppuillan lipittelin whiskyä, miettien edelleenkin miten Belizen ja Meksikon ero pystyi olemaan niin suuri. Tuntui aivan kuin olisi kotiin tullut.


311# Meksiko, 7 / Guatemala, 1

15.1.2014, Keskiviikko

Downpour, +20, Palenque, Mexico

Päiväreitti.

Sade oli alkanut edellisenä iltana, ja koska ikkunalasia ei ollut, kuuntelin koko yön mielipuolista sadeveden kohinaa, aivan niin kuin olisi ollut kosken vieressä. Haittasi jopa vähän nukkumista. Aamulla hämmästyinkin, kun ikkunani alle oli syntynyt yön aikana varsinainen joki. Näytti siltä, että vettä pulppusi jopa maan sisästä (?).

Menin hakemaan porukoita aamiaiselle. Oli äiteen syntymäpäivät, ja meinasin nekin unohtaa, sillä matkalla porukoiden majoitusosastolle koin niin hassun tulvaelämyksen, etten koskaan ennen; vettä tulvi ylärinteiltä niin kuin jossakin olisi räjähtänyt ylisuuri vesi-ilmapallo. Mun piti palata takaisin huoneeseeni, ottaa kengät pois ja vaihtaa "kusiluistimiin". Vettä oli kävelytiellä hieman polven alapuolelle. Mielipuolista. Ja lisää tuli kaatamalla. Sanat eivät riittäneet kuvaamaan sitä vesisateen määrää. Nyt ymmärrän, mistä sana sademetsä tulee.

100a.

Oli lähtöpäivä, siirtyisimme tänään Guatemalan puolelle. Päätimme sitten porukoiden kanssa, että ehkä helpoimmalla pääsisimme jos pakkaisimme ensin kamat valmiiksi, odottaisimme vähän aikaa, kävisimme sitten aamiaisella juuri ennen check outia ja lähtisimme siitä suoriltamme. Niin teimme.

Aaimiaisen jälkeen odottelimme, että matkalaukkumme noudettaisiin hotellilta. Laukkupojat ajelivat pitkin aluetta golf-kärryllään. Olivat vetäneet matkalaukkujen suojaksi pressun, mutta silti mietin kuinka vesitiivis uusi laukkuni oikein olikaan. Pakkauduimme bussiin (ja bussikuskimme ihmetteli miten matkalaukkujen määrä oli noussut yhdellä aikaisempaan verrattuna, mutta kukaan ei tunnustanut ylimääräistä laukkua. Ja parempihan se näin päin olikin, jäätäisiin voitolle) ja hurautimme Palenquen kaupunkiin supermarkettiin. Tänään olisi koko päivä bussissa istumista - joten siihen nähden sadepäivä oli ok - eikä Guatemalan puolella ollut mitään lounaspaikkaa, joten meidän piti hamstrata kaupasta sitten piknik-eväät bussiin. Käytiin myös vessassa.

Sitten 2 tuntia ajoa. Ikkuna huurtui ja päivä oli muutenkin niin harmaa, että ikkunasta ei juuri mitään näkynyt, mutta samanlaista ryteikköä se luultavasti oli kuin tähänkin saakka. Jännä, miten kaupungit loppuivat kuin seinään. Suomessahan kun loittoonnutaan keskustasta, talojen määrä harvenee, muuttuu maaseuduksi, pelloiksi, haja-asutusalueeksi. Täällä on kaupunki, ja sitten kaupungin viimeinen katu ja sen jälkeen alkaa pelkkä metsä. Pidimme pienen Tenosique-nimisessä kylässä, jossa pääsimme päästämään aamukaljat takaisin vapauteen ja vähän jalottelemaan.

Jatkoimme vielä noin tunnin verran. Rajamuodollisuudet alkoivat hermostuttamaan sitä mukaa, kun opas kertoili aikaisempia rajakokemuksiaan. Rajanylitys ei ollut koskaan samanlainen, vaan riippui täysin virkailijoiden päivän fiiliksestä. Sama koski lahjussummaa. Semmoinen piti vissiin antaa. Tuntui, että opastakin vähän hermostutti. Oli kuulemma viimeksi joutunut 45 minuutin haastatteluun, jotain epäselvyyksiä työ- tms luvan kanssa, ja itse matkalaiset joutuivat odottelemaan. Siksipä hän pyysi, että rajalla hän esiintyisi "siviilihenkilönä", ja toivoi ettemme kysyisi häneltä mitään, ettei häntä epäiltäisi oppaaksi. Jos oli jotain kysyttävää, niin paikallisoppaalta sai udella lisätietoja. Mielenkiintoista.

Saavuimme El Ceibon rajanylityspaikalle. Meksikon bussi ei tulisi Guatemalan puolelle ollenkaan, joten eroaisimme samalla myös Juan-kuskistamme. Se tuntui musta vähän pahalle; ehkä se johtui läheisriippuvuudesta? Sanaakaan en ollut kuskille sanonut, mutta silti harmitti hänestä "luopua". Juan parkkeerasi bussin parkkialueelle. Olimme ajaneet bussilla Meksikon puolella 1315 km, ja ihan turvallista menoa se ollut, ihme kyllä. Meksikossa ei sinänsä autokoulua ole, eikä inssiajoa. Joissakin osavaltiossa saattaa olla teoriakoe, mutta yleensä ajokortti vain "ostetaan" eli maksetaan tyyliin leimaverot. Ajotaidon kanssa sillä ei ole mitään tekemistä.

Meillä kävi tuuri, sillä kaatosateen vuoksi rajavirkailijat olivat tavallista laiskemmalla päällä; eivät jaksaneet tutkia matkalaukkujamme edes. Yleensä tavarat tutkitaan, sillä esimerkiksi elintarvikkeiden vieminen rajan yli oli kielletty. Ensiksi tuli virkailija bussiin, joka tarkisti kaikkien passit. Sen jälkeen passit kerättiin muovikassiin. Jokaisen passin väliin piti laittaa 295 pesoa "maastapoistumisrahaa". Tasarahaa tuskin oli kellään, joten kukkaro keveni 300 pesolla (n. 20€?). Epäilin kyllä vähän, että mahtoiko mennä nekään rahat kirjanpitoon asti. Meitä taisi kuitenkin olla 24 matkailijaa, joten hyvä fyffethän siitä joku keräsi.

Sen jälkeen piti mennä ulos, siirtää oma matkalaukku viereiseen bussiin. Ulkona tarvitsi olla ehkä vain puolisen minuuttia, mutta se oli riittävä aika kastamaan vaatteet läpimäriksi. Uusi guatemalalainen bussimme haisi kummalliselle. Meksikon hajuun oli jo tottunut, täällä oli taas omanlaisensa haju.

Opas suositteli, että vaihtaisimme paikkoja. Kaikille oli muokkautuneet omat vakiopaikat, jolla olimme istuneet tuntikausia. Pariskunnat naureskellen vaihtoivatkin keskenään ikkunapaikalta keskipaikalle. Vähän aikaa odottelimme ja passit palautettiin taas muovikassissa. 300 pesoa oli kadonnut passin välistä, samoin maastapoistumiskortti joka olimme täyttäneet lentokoneessa ennen laskeutumistamme, ja passiin oli isketty poistumisleimat.

Bussi ajoi suuren piikkilangalla päällystetyn betoniaidan toiselle puolen ja sen jälkeen pysähdyttiin taas. Nyt passeja kysyivät Guatemalan viranomaiset, ja yllätykseksi passin väliin piti tällä kertaa sujauttaa 3 yhdysvaltain dollaria / naama. Hetken päästä passit palautettiin, rahat olivat kadonneet ja uudet leimat passiin ilmestyneet.

Aika ketterästi rajanylitys siis lopulta meni, vaikka aikaahan siihen tosiaan kannatti varata. Heti Guatemalan puolella oli muutamia kojuja, joihin pysähdyimme. Käytiin vessassa, josta piti maksaakin jotakin. Muistaakseni siihen pesot kävivät, meillä ei kellään ollut paikallista rahaa. Sellaista ei Suomestakaan saanut, ja Meksikossa ei viitsitty vaihtaa, koska vaihto olisi pitänyt tehdä vähistä pesoista. Rahayksikkönä oli Quetsal.



Welcome to Guatemala.

Olisimme halunneet ostaa juotavaa, mutta jätkä pyysi kusisesta tölkistä 50 pesoa. Hintaa ei tuotteissa ollut kerrottu, vaan se ilmeisesti muokkautui sen mukaan minkälainen minkävärinen naama ostajalla oli. Juoman arvo olisi ollut korkeintaan 15, ja siihenkin oli jo laskettu peso- ja vedätyslisä, mutta myyjä ei suostunut myymään edes kolmellakympillä juomaansa. Eihän siinä voinut kuin todeta suomeksi, että pidä vittu juomas. Varsinainen lose-lose- tilanne kaikille, mutta jos viina maksaa enemmän kuin Suomessa, niin jotain on siinä maassa todella pahasti pielessä.

Palasimme bussiin ja lähdimme ajelemaan eteäpäin, kohti sisämaata. Mukaamme oli liittynyt uusi paikallisopas Hugo (vanha Miguelkin oli toki vielä mukana). Hän piti esittelypuheen melko huonolla englannillaan, en varmaankaan ollut ainoa jonka huomio kiinnittyi ääneen; ääniala herralla oli jotain tenorin ja eunukin väliltä. Muuten ukko vaikutti sympaattiselta.

Rajan jälkeen oli pieni kylä. Heti huomasi, miten tällä puolen rajaa asiat olivat selvästi huonommin. Tie huononi, autot huononivat ja vähäinenkin liikenne katosi melkein kokonaan. Rakennukset olivat ränsistyneitä, ihmiset likaisempia ja kulkivat rääsyissä.

Maisema muuttui myös luonnoltaan; tuli enempi pinnanvaihteluja, tiheä metsä vaihtui hakatuiksi kukkuloiksi. Vettä satoi edelleen. Tuli aivan mieleen Irlanti.

Rajalta oli vielä neljän tunnin puuduttava matka läpi guatemalalaisen maaseudun. Pieniä kyliä oli harvakseltaan; ihmiset tuijottivat bussia kuin aavetta. Ehkä sellainen ei ole jokapäiväinen näky näillä kulmilla? Kylissä vapaina juoksentelevat ja sikiävät kotieläimet - siat, koirat, kanat sun muut pakenivat bussin alta kauhun vallassa. Tie oli pelkkää mutavelliä; pidimme pienen tauon eräässä kylässä jonka nimestä tuskin kellään oli mitään hajua ja kengät värjäytyivät liejusta ruskeankeltaiseksi, kulkeutuen tietysti kenkien mukana bussin sisällekin.

Ihmisistä jäi niin ikään kovin ristiriitainen kuva. Välittömästi kun bussi oli saatu tien viereen parkkiin, sen rinnalle nousi katoksia ja myyntitiskit. Mä en tiedä mitä ne myivät, ruokaa luultavasti. Bussikuski ja paikallisopas siitä hiukopalat ostivatkin. Itselleni ei olisi tullut mieleenkään tutustua paikalliseen bakteerikantaan täällä.

Opas oli kieltänyt kuvaamasta paikallisia ihmisiä; uskomukset valokuvauksen haitallisuudesta sielun suhteen oli täällä tiukassa. Mukana olleen ryhmämatkalaisten matkanjohtaja M päätti kuitenkin ottaa paikallisesta kännikalasta kuvan, joka niin ikään oli tullut ihmettelemään turisteja paikallisesta baarista. Ukko pyysi ilmeisesti kahta Q:ta fyrkkaa (sielustaan?) mutta eihän meillä vielä rahaa ollut, joten halvalla meni. Ukkeli oli tosin niin kännissä, että tuskin muisti episodia enää vartin päästä. Hyvä kun pystyssä pysyi.

Maa oli köyhä. Rikollisuus oli todellinen ongelma. Huumeita virtasi maan läpi Meksikoon. Vauraus oli jakautunut 22 perheen kesken, muut olivat köyhiä. 40% kansasta oli erittäin köyhiä, 15% kansasta tuli toimeen alle dollarilla / päivä. Se pisti kyllä ajattelemaan. Tuskin näillä mitään töitäkään oli? Mutta se mua aina ihmetyttää näissä köyhien maiden köyhissä, että miksi helvetissä ne ei voi pitää edes omaa kotiaan siistinä? Paljon mukavampaahan se olisi viettää aikaansa kotona, jos olisi edes viihtyisämpää. Mutta ei; roskat ja paskat heitettiin pihalle, ja sen takia kaikki näyttikin niin kuin olisi kaatopaikassa asuttu.

Tuskastuttavan ajomatkan jälkeen päädyimme Floresin lähelle, jossa tulisimme pitämään majaa. Siinä oli oikeastaan neljän kylän keskittymä, josta kolmeen ei ollut länkkärillä asiaa. Siellä pääsisi varmasti eroon rahoistaan ja ehkä hengestäänkin. Neljäs kylä - juuri tämä Flores - oli vauraampi; se oli lisäksi saari ja sinne meni vain yksi silta, ja tulijoita ja menijöitä tarkkailtiin vartiopisteellä.

Hotellimme ei ollut varsinaisesti Floresissa, vaan n. 10 kilometrin päässä, vartioidulla luonnonsuojelualueella. Sitä ennen kävimme kuitenkin paikallisessa ostoskeskuksessa, joka oli niin ikään kokemisen arvoinen. Tätäkin paikkaa vartioitiin jo heti parkkipaikalle saavuttaessa. Tarkoitus oli käyttää meitä myös pankkiautomaatilla, joka oli helpoin tapa saada paikallista rahaa. Mäkin nostin 1000Q, eli olisiko se nyt ollut euroissa about satasen. En tiedä. Nostin Visa-puolelle eikä laskua ole vielä näkynyt. Toivottavasti eivät sentään väärentäneet korttiani. Joka tapauksessa, olipahan turvallisen tuntuista se itse rahannosto, kun kaksi haulikkomiestä vartioi tapahtumaa vieressä. Pankkiautomaatti sinänsä olisi ollut ensikertalaiselle vaikea pala, mutta opas oli onneksi neuvomassa.

Käytiin myös kaupan puolella, ostettiin pääasiassa juomista (olutta). Paikallinen olut oli Gallo, eli Kukko. Liekö laitilalaiset pöllineet nimen? Sitä mainostettiin kaikkialla, joten pakkohan se oli ottaa testiin.

Kaupan jälkeen hotelliin; vartijat avasivat portin alueelle. Mä en tiedä mitä konekiväärejä niissä vartijoiden bunkkereissa oli, mutta toivottavasti riittävästi pelottelemaan konnat pois. Hotelli itsessään oli tietysti helkkarin hieno, mitä muutakaan voisi olettaa keskellä viidakkoa? Televisiot oli tarkoituksella jätetty varusteluista pois; se oli minusta vähän outoa.

Hotelli oli samanlainen kyläkeskittymä kuin Palenque'ssakin. Mun ja porukoiden huoneet olivat taas eri rakennuksessa. Mun huone oli kolmannessa kerroksessa, näkymä parvekkeelta suoraan järvelle. Hienoa. Kantajat toivat laukut nopeasti.




Hieno hotelli tämäkin. Mun huone ylhäällä oikealla.

Hotellihuoneen vuode oli kutsuva.

Join parvekkeella kaljan. Sade oli tauonnut, mutta ilma tuntui niin kylmältä, että päätin ensimmäistä kertaa kaivaa pitkähihaisen sitten Suomesta tultuani. Mentiin sitten porukoiden kanssa ravintola-alueelle, jossa meillä oli ryhmän kanssa yhteisillallinen. Alkuruokaa ei saanut valita; sellainen on minulle aina hermostuttavaa. Sieniltä onneksi vielä toistaiseksi vältyttiin, mutta alkuruoaksi oli parsakeittoa. Hyi kauheeta. Toisaalta olin selvinnyt jo pinaattikeitosta, joten pakkohan se oli tämäkin rasti klaarata. Ihme kyllä, safka oli ihan ok. Pääruoaksi valitsin kanan, jälkkäriksi hedelmäsalaatin. Toivottavasti ei tullut ripulia.



Hotellin respa.

Paikallinen bisse, "Kallo".

Kyl mie taas niin mieleni natsiskelusta pahoitin..

Loppuillan istuskelin parvekkeella, surffaten netissä (Wi-Fi toimi muuallakin kuin respassa), ryypiskelin ja kuuntelin sademetsän ääniä. Melkoinen kuoro.

310# Meksiko, 6

14.1.2014, Tiistai

Showers, +23, Palenque, Mexico

Päiväreitti.

Herätys taas klo 6.45. Olisi nukuttanut pidempäänkin, mutta eihän päivänvaloa sovi haaskata. Aika synkeät pilvet ympäröivät viidakkohotelliamme, tälle päivälle oli luvattu sadetta.

Aamiainen oli vähän pylleristä, olisi pitänyt pyytää kokkia paistamaan tietynlainen munakas. Munakasjonoon oli kuitenkin kertynyt sen verran jo jonoa, ja vain yksi kokki työssä, että ei jaksanut maksaa vaivaa.

Hotellin tv ja äkäinen tsirppa.

Ensin ajettiin bussilla kymmenen minuutin matkan päähän luonnonsuojelupuistoon, Palenquen suurimpaan Maya-kaupunkiin. Tämä oli selvästi mäkisempää seutua mitä rannikoilla oli ollut, raskaat pilvet roikkuivat ympärillä. Ensiksi meille luennoitiin Kuningattaren hautapyramidistä. Kesken kaiken alkoi pistelemään shortsin lahkeessa inhottavasti. Olin seisonut ties kuinka pitkään kusiaispesän päällä, ja pienen pieniä polttiaisia pisteli jalkaani. Niitä ravistellessa menikin sitten tovi jos toinenkin. Sen seurauksena suuremmat luennot meni minulta vähän ohi. Käytiin kuitenkin itse hautakammiossa, jossa ei oikein tunkeilevien turistien lisäksi ollut muuta näkemistä.

Suurempi palatsialue oli ihan mielenkiintoinen, joskin aika romahtanut. Nähtiin Mayojen kivisänky, joka epäilemättä kuulunut jollekin virkaatekevälle, sekä sen aikainen paskahuussi. Mun mielestä oli outoa ajatella, että pari tuhatta vuotta (?) sitten joku oli kökkinyt siinä kakalla, nukuttuaan ensin kivipaadilla yönsä, ja nyt turistit Suomesta tätä asiaa ihmettelivät. Käytävät olivat ahtaita, raput jyrkkiä ja raskasnouseisia. Osa porukasta ei päässyt palatsin sisälle.

Suurin temppeli oli Auringontemppeli. Sinnekin pääsi kiipeämään, ja nyt mä päätin ryhdistäytyä. Jyrkät ja raskaat ja kapeat ja vaaralliset raput, mutta ne eivät näyttäneet mahdottomilta. Ylös pääsikin aika helposti, joskin edellispäivän kaljat tuntuivat happoina jaloissa. Alastulo olikin sitten vaikeampaa. Hölmösti vielä käytin koko ajan samaa tukijalkaa, jonka seurauksena vasen jalkani olivat seuraavat kolme päivää niin kipeät, että yhtäkään rappusta (edes bussiin könytessä) sillä ei irvistämättä päässyt.

Asiaa Aurinkotemppelin huipulta nähtynä.

Halukkaat pääsivät tekemään vielä sellaisen luontopolkukävelyn. Porukat menivät bussille, mutta mä päätin käydä lenkin kävelemässä. Pituudesta mulla ei ollut hajua ja vesi oli lopussa, joten mielisairas jano pääsi tietysti yllättämään. Mutta oli kaunista. Tuli ihan mieleen samoilut Madeiran levadoilla. Vesiputouksia nähtiin pariinkin otteeseen, oli riippusiltoja ja kannibaalipuita. Kiva se oli juu, mutta se juomavedettömyys pänni. Onneksi reitti ei ollut kovin pitkä, ja heti luontopolun jälkeen oli äijä myymässä juotavaa (???). Kaupat tuli.

Kerrankin olimme kohtauspaikalla etuajassa, joten poikkesimme vielä museoon. Se ei tarjonnut mitään mullistavaa, joten kiersimme sen nopeasti. Museon pihalla pyörivät koirat hauskuuttivat sitä vastoin enemmän. Täällä oli mielettömästi koiria, mutta kissoja en ollut nähnyt ainuttakaan. Ehkäpä Meksikossa ei kissoja ole? Alueella piti olla myös Mölyapinoita. Nimi kuullosti sen verran pahalta, että olin jo kotona youtubettanut millaista ääntä sellainen elikko mahtaa pitää. Niitä ei kuitenkaan näkynyt... eikä kuulunut.

Emokoiruus.

Sitten vuorille.

Sen jälkeen syömään. Join kaksi olutta sekä kahvin, kun ei varoitettu etukäteen ollenkaan vessattomuudesta seuraavan tunnin aikana. Ajoimme 40 minuuttia mutkittelevaa vuoristo- / metsätietä, kunnes saavuimme Misol-Ha nimiselle alueelle, jossa oli massiivinen vesiputous. En ollut ikinä nähnyt sellaista. Erikoisuutena oli, että vesiputouksen sisään pääsi kiertämään. Siihen kuohui kuitenkin sen verran vesipärskeitä, ettei kameraa voinut käyttää. Lisäksi siinä olisi ollut myös uimamahdollisuus, mutta kova virtaus (piti pitää kiinni köysistä ettei jäänyt virran viemäksi) ja lähtöpaikka oli sangen kivinen. Kyllä siinä jotkut kävivät uimassa - tietysti tapaturma-altis matkalaisemme etunenässä. Mulla puolestaan oli niin piinaava kusihätä, että täytyi käydä baarissa. Samalla tuli juotua taas uudet kaljat, joten varsinainen noidankehä, sano.

Vesiputous sivusta kuvattuna.

Misol-Ha, Mexico.

Sitten hotelliin. Mä käväsin testaamassa ulkouima-altaan. Vesi oli todella lämmintä, varmaan +30 asteista. Siinä tarkeni monta kieppiä tehdä.


Illallisen söimme hotellilla, emme jaksaneet ottaa taksia keskustaan. Söimme mutsin kanssa pizzat. Mulla oli mexicana. Kysyin tarjoilijalta, onko se tulinen; hän vastasi että hänestä on hiukan tulinen, mutta kakat se mitään tulinen ollut. Itse kun käyn vakiopizzeriassa Hesassa, niin siinä kyllä tietää seuraavana päivänä syöneensä mehikolaista. Mutta ei pizze pahaa ollut; erikoisen näköistä, mutta ihan hyvää.

Hotellihuone ulkoapäin.

Jälkkäriksi otimme coctailit. Mä otin mojiton. Tarjoilija tuli hetken päästä takaisin, puhui pelkkää espanjaa enkä ymmärtänyt sanaakaan. Kyllä se sitten jotkut juomat toi, mutta se oli pelkkää valmisesanssia. Ei sellainen ollut coctailia nähnytkään. Myös muden juoma oli pelkkää paskaa.

Nukkumaan vähän ennen klo 22 - uskomatonta. Juuri ennätin hotellihuoneeseen, ennen kuin sade alkoi.

309# Meksiko, 5

13.1.2014, Maanantai

Mostly cloudy, +27, Palenque, Mexico

Päiväreitti.

Heräsin klo 02 nähtyäni unta inisevistä hyttysistä. Räpyttelin typertyneenä hetken aikaa säkkipimeässä silmiäni näkemättä mitään, mutta ininä unesta jatkoi inisemistään. Laitoin valot päälle. Jumankekka, hyttysiä. Aloin tappamaan niitä, ne olivat vielä sen verran pöllämistyneitä äkillisestä valosta, etteivät ymmärtäneet lähteä karkuun. Toivottavasti sain kaikista hengen pois. Mulla ei nimittäin mitään malariarokotusta ole, ja mitä lie Dengue- ja keltakuumetauteja ne myös levittävätkään. Läiskistä päätellen ne pirulaiset olivat jo ennättäneet pistää.

Aamiaiselle vartin yli seitsemän, oli taas samat pöytäkumppanit kuin aiemminkin. Sen jälkeen huoneeseen kakkoselle. Oli jo vähän epävarmempaa kamaa kuin aiemmin, joskin ironista kyllä, vatsani on voinut täällä huomattavasti paremmin kuin Suomessa.

Pakattiin kamat, tehtiin check out. Lähtö hotellilta oli klo 8.30. Ensiksi käytiin Campechen markkinoilla. Se oli hyvin sokkeloinen ja ahdas paikka, niin kuin pieni labyrintti jossa myynti tapahtui osastoittain, vieri vieressä jos jonninlaista tavaraa ja einestä. Sinne olisi kyllä eksynyt helposti ilman opasta. Kala haisi niin että yrjötti. Kanat ja lihat roikkuivat sellaisinaan vartaissa. Toki oli iisimpääkin tuotetta myynnissä: kukkia, viinaa, leluja, vihanneksia, hedelmiä. Markkinat olivat kuudesti viikossa, aina yhtä suosittuja. Paikallisilla oli harvoin jääkaappeja, joten siksipä lihat sun muut piti ostaa aina tuoreeltaan. Yhtä eksoottinen kokemus olisi varmaan esitellä paikalliselle ostoksia tekevälle Hämeenlinnan tori joskus tammikuisena arkipäivänä.

Lihatiski.

Kanatiski.

Palattiin bussille ja siitä sitten tien päälle. Meillä oli tänään 6 tunnin bussimatka edessämme, kohti Palenqueta. Ensin ajettiin 2 tuntia. Opas puheli jotain historiasta, mutta mä nukuin ihan jukkana. Sen jälkeen tauko, jossa pääsi kuselle ja juotavaa ja pientä syötävääkin. Sitten taas pari tuntia ajoa. Opas laittoi jonkun videon pyörimään; sama vaikutus kuin viimeksikin. Kaikki koisasivat. Tie oli edelleen viivasuoraa, tasaista maastoa pelloilla ja aroilla. En tosiaankaan ymmärrä, miten Juan - tai kuka tahansa muukaan kuski - pystyi pitämään itsensä hereillä.



Meksikonlahti laskuveden aikaan.

Sitten taas tauko kämäsessä taukopaikassa ennen kuin jatkoimme vielä lähes tunnin verran eteenpäin. Välillä eteen tuli poliisien tarkastuspisteitä; niitä oli yleensä aina ennen kuin saavuttiin kaupunkiin ja kaupungista lähdettäessä. Pysäyttelivät satunnaisia autoja, koittivat bongata rikollisia. Poliiseilla oli jykevät aseet - ei mitään ysimillisiä pistooleja kuten täällä - vaan vaikuttivat ihan MP5-konepistooleilta? No, mä en tunne aseita joten ei niistä sen enempää. Lisäksi poliisit olivat sonnustautuneet kokonaiseen kelvar-asuun. Rikollisuus - ja sen torjuminen otettiin täällä kyllä tosissaan. Katselin taannoin YouTubesta videota, jossa suomalainen poliisi ajoi takaa toista autoa lähes 45 minuuttia. Veikkaanpa, ettei sama onnistuisi täällä edes 45 sekuntia, sen verran tehokkaat keinot on auton pysäyttämiseen.



Tie vie.

Söimme lounaan lähellä hotelliamme, n. 5 km Palenquesta. Alkuruoaksi oli pinaattikeittoa, olin huolissani. Sen verran tehokas on ollut koululaitoksemme ruokala, etten ole ala-astevuosien jälkeen moista paskaa suuhuni laittanut. Ihme kyllä, maku ei muistuttanut edes etäisesti koulun sapuskaa (vaikka odotelinkin joka lusikallisen jälkeen kauhulla, koska se oksettava maku vuosikymmenten takaa iskee makuhermooni), joten sain sen syötyä ok. Muuten ruoasta ei ollut muistikuvia, joten lieni ihan perussapuskaa. Ainoa erikoisuus paikassa oli ravintolan edustalla puussa hiipparoinut musta orava.

Lounaspaikkamme.



Orava oli pigmentöitynyt.

Hotellimme oli keskellä viidakkoa, sellainen lodge. Epäilemättä hienoin, jossa olen koskaan ollut. Ensin tultiin respa- / ravintolarakennukseen, jonka takaa lähti polkuja kohti uima-altaita ja neljän huoneen rivitaloja, joita oli viskelty metsän rinteeseen sinne tänne, melko laajalle alueelle. Tännehän eksyisi. Mun ja porukoiden huoneet olivat ihan eri rakennuksissa, toisella puolen tiluksia. Matkalaukkua ei olisi tänne ikinä jaksanut raahata - laukkupojatkin toivat sen golf-kärryllä. Alueella oli pari uima-allastakin. Muutamia muitakin hotellivieraita, mutta ei paljon. Lehmät (?) laidunsivat heti hotellialueen aidan toisella puolen. Niille oli varattu pieni peltoalue, mutta muuten oltiin täysin viidakon ympäröiminä. Kummalliset metsänäänet kuuluivat äänekkäinä.




Hotellihuonetta etsimässä.

Huonekin oli hieno. Wi-Fi toimi vain hotellin respassa / ravintolassa, mutta muuten oikein siistiä. Kunnon ilmastointi, ja sitten sellainen tuuletin katossa, jollaista olen joskus havitellut kotiinikin. Iso telkkari. WC- ja suihkuosio varsinkin olivat hienoja. Maisema ikkunoista ei tosin ollut hääppönen; suoraan rinteeseen. Ikkunoiden alaosassa ei ollut edes lasia, vaan pelkkä hyttysverkko, sama juttu vessassa. Noh, samapa tuo, tuskin täällä kylmä tulisi. Sitä vaan suomalaisena aina olettaa, että viimeistään auringonlaskun jälkeen tulee kylmyys. Ja tammikuuta kun elellään.

Kävin testaamassa suihkun, vein sitten isän pyykit respaan pestäväksi. Surffasin aulan netissä tärkeimmät jutut alta pois, ja lähdimme bussilla Palenquen keskustaan. Pimeä tuli heti kuuden jälkeen. Kiertelimme ympäriinsä. Kaupunki oli pieni, sellainen kahden kadun kaupunki kuten vaikkapa Pieksämäki. Kävimme aperitiiveilla baarissa, ja söimme sitten pahimmat ruoat toistaiseksi tällä reissulla. Ravintola oli länsimaalaistyyppinen fasiliteetiltaan, heti torin reunalla ja jossa oli vain ulkomaalaisia. Kaikki varoitusmerkit olivat siis olleet ilmassa, mutta päätimme jättää niitä noudattamatta. Jopa tequila oli pelkkää paskaa. Vessaan ei tullut vettä, vaan siellä oli ämpäri josta olisi pitänyt kaataa niin huuhteluvesi kuin pestä kätensäkin.



Palenque, Mexico.

Etsimme viinakaupan, joka melko helposti löytyikin. Pieni, mutta tehokas ja kompakti kaupunki, mä tykkäsin. Turistejakaan ei ollut meidän lisäksi, oikein meksikolainen kokemus. Silti jostain liimautui seuraani äijä, joka koitti myydä mulle sinnikkäästi kiveä. Vähän sama näköjään kuin Kiinassa; siellä tunnistaa vedättäjän siitä, että hän pyrkii juttusille ja  osaa englantia. Rehellinen henkilö ei osaa. Sanoin, että en ole kiinnostunut kivestäsi ja koitin jatkaa matkaa. Aloitti nyyhkytarinan siitä, että hän ei pääse kotikaupunkiinsa kun ei ole rahaa... No oisko kannattanut miettiä vähän etukäteen? Lähti se sitten lopulta. Muutenkin jätkällä näytti olevan tyylikkäät vaatteet ja kellot sun muut. Ei vaikuttanut normikerjäläiseltä. Paljonkohan olisi kivi maksanut, paljonkohan se olisi varastanut jos olisi rahamassin kaivanut esiin? Helvetin typerys hän ainakin oli; kyllä nyt vähän tasokkaampaan ukotukseen pitäisi pystyä - tai sitten rullaisi vaan törkeästi aseen kanssa taskut tyhjiksi. En usko että edes amerikkalainen menisi moiseen kivi-enpääsekotiin-vedätykseen.

Muutenkin vedättäjiä riittää, joten tarkkana pitää olla. Edellisenä iltana Campechessa isä yritti vaihtaa 100 U$D pesoiksi. Hän antoi rahat vaihtajalle, joka otti ne vastaan. Sen jälkeen vaihtaja keksi kysyä jostain syystä passia, jota ei tietysti ollut mukana. Tämän jälkeen virkailija sanoo, ettei voikaan vaihtaa rahaa, ja palauttaa rahat luukun alta, mutta kas, siitä puuttuukin 50 U$D seteli. Ukko onneksi huomasi, tainnut käydä aiemminkin sama vedätys. Sitten kun asiasta huomautti, niin myyjä vaan totesi "sorry" ja laittoi 50 setelin luukun alta takaisin. Että tämmöstä. Ja ihan pankissa, jonka seinillä oli etsintäkuulutuksia pankkirosmoista, joiden naama oli tallentunut valvontakameroihin. Kamerat eivät varmaan kuvaa kuitenkaan itse henkilökuntaa?

Otettiin taksi - ja täälläkin kannatti sopia taksin hinta etukäteen, koska mittareita ei luonnollisestikaan ollut. Äijä pyysi 50 pesoa - normaali hinta paikalliselle olisi 30 pesoa, mutta 50 on ihan ok vedätys (turistikusetuksella ja ahneudella on mielestäni selkeä ero, enkä hyväksy lainkaan jälkimmäistä) - eikä se sitä paitsi ollut kuin ehkä 3,5€? Suomessa pelkkä taksin sisään istuminenkin maksaa varmaan kolminkertaisen summan. Hotellilla kävin vielä kaljalla, surffailin netissä, kuuntelin lintujen mekastusta. Sen jälkeen huoneeseen, malariahyttysten syötäväksi.