maanantai 25. kesäkuuta 2012

183# Juhannuksena

Keskikesän juhlakin sitten oli ja meni, joten syyspuolella ollaan taas vuoden kiertokulussa. Päivät lyhenevät kovaa kyytiä, kuukauden päästä Jaakko jo viskelee kylmiä kiviä. Eipä sillä, että säiden puolesta mitään kesäkelejä olisi ollutkaan; kesäsäähän on vallitseva vasta sitten kun lämpöä piisaa yli 25 asteen verran.

Mutta tehdään nyt lähinnä itselle jotain raporttia juhannuksesta, jos olisi joskus riittävän hullu aiheeseen palatakseen.

Ennen tuli vietettyä juhannustakin kolmen päivän verran; otettiin pakettiauto ja ajettiin jonnekin maaseudulle leirintäalueelle, ja pistettiin kolmen päivän bileet pystyyn. Enää ei sellaiseen pysty, etenkin kun edellisviikonlopun kolmen päivän juhlat ottivat niin voimille, että sen jälkeen oli viikon verran kaputt.

Torstai oli ok. Duunissa oli hiljaisempaa kuin koskaan, ja niinpä istuttiin kaffella iltapäivä katsoen ihmisiä, puluja, lokkeja ja näiden sekamelskaa. Ja aurinkoa. Ulkona häikäisi niin, että silmät lähes sokaistuivat. Puolitoista tuntia tuli siinä istuskeltua, ja sen verran tuli UVC:tä saatua, että naama ja käsivarret punoittivat.

Kävin kaupassa. Olin varautunut, että kaupassa olisi ollut maailmanlopun merkit, mutta mitä vielä. Pääsi heti kassalle ilman mitään jonotusta. Piti oikein laittaa myöhemmin kiitokset kauppiaalle hyvin hoidetusta hommasta. Säästyipähän hermot johonkin muuhun koettelemukseen.

Porukat oli juhannuksenvietossa, joten menin sinne. Otin pienet torkut ja valmistin sen jälkeen ruokaa; porukoiden liesituuletin ei toimi ja koko kämppä oli sankassa savussa ja olin varma että palovaroitin laukeaa hetkellä millä hyvänsä; etenkin kun kaverini tuli juuri hakemaan minua ja piti jättää se käry sellaisenaan sinne.

Kaveri oli ostanut uuden asunnon ja remppasi sitä parhaillaan, joten käytiin tsekkaamassa se. Sen jälkeen pelattiin minigolffia - ja kyllä, minä tietysti voitin - ja käytiin vielä eräässä Vantaan lähiössä hakemassa firman tarjoamat jäätelöt. Kamalaa. Siis se paikka, vaikka kyllähän se jäätelökin hieman paskalle maistui. Kamalasti känniläisiä ja kaiken maailman muita sekopäitä. Ilmeisesti vain juopot ja ei-alkuperäisväestö (olikohan kiertoilmaus tarpeeksi korrekti?) olivat jääneet viettämään juhannusta pääkaupunkiseudulle.

Kävin vielä saunassa, ja kattelin pikkasen futista. Ajoissa tietysti nukkumaan.

Aattona heräsin aikaseen, mutta aamiaisen jne kanssa tuli hieman vetkuteltua. Pääsin kuitenkin viemään ostokset kämpille ja kävin sitten tempaisemassa yli kolmenkympin pyörälenkin. Oli aika lämmin kyllä ajella, ja sää tuntui jopa siedettävältä.

Odottelin Pp:tä kylään, ja saavuttuaan käveltiin sitten Wanhaan Myllyyn (sama ilmiö oli havaittavissa matkalla kohtaamien ihmisten suhteen kuin edellisiltana Vantaalla). Istuttiin terassilla, johon paistoi aurinko eikä tuulikaan käynyt, joten mikäs siinä oli ollessa. Väkeäkin oli jonnin verran mutta ei onneksi mitään kamalia kännikaloja. Syötiin kunnon piffit, ja voi miten ne maistuivatkin hyvälle.

Ruoan jälkeen käyskenneltiin vielä läheisessä puistossa ja ihmeteltiin sorsalintuja. Epäiltiin yhden epelin olevan jotenkin loukkaantunut kun oli niin pöllämistyneen näköinen eikä se liikkunut. Mutta koska Anja Eerikäistä ei enää ole, niin ei sitä tiedä mitä sille sorsalle olisi pitänyt tehdä? Kyllä sen sudet sieltä syö?

Mentiin Pp:lle, jossa nautittiin juustosnackseja, juustoa ja aitoa shampanjaa. Njamskis.

Juhannuspäivän oli aikainen herätys kun Pp:n piti ennättää kukkakaupoille ja pariin muuhun paikkaan, josta jatkoi syntymäpäiville. Onneksi löydettiin aukinainen kukkakauppa. Taisi myyjäkin ihmetellä kun ensimmäiset asiakkaat tulivat jo yhdeksän jälkeen. Ei mennyt sekään aukiolo hukkaan.

Pp heitti minut kotiin mutkan kautta. Kello oli vasta vähän yli kymmenen, enkä oikein tiennyt mitä olisi pitänyt tehdä. Vetkuttelin niin kauan tekemättä mitään, että alkoi satamaan. Suututti, kun ensin oli luvattu hyvää säätä juhannukseksi, sitten myöhemmässä vaiheessa sadekuuroja sunnuntaille. Sitten sadekuurot muuttuivat kokosateeksi + että se alkaisi jo lauantai-sunnuntai yönä. Kunnes lopulta sade alkoikin jo hyvässä vaihetta alkuiltapäivää. Aina sama juttu saatana.

Noh, hiukan kävin kävelemässä, mutta muuten päivä meni kyllä ihan hänekseen. Olla möllötessä.

En saanut nukutuksi vaan heräilin kovin aikaisin sunnuntain kunniaksi. Vähän aikaan surffailin ja pelailin manageria, ja päätin sitten ottaa vielä yhdet aakkarit. Nukuinkin varmaan pari tuntia,  heräsin mutsin puhelinsoittoon. Tunsin oloni hyvinlevänneeksi pitkästä aikaa.

Nautin aamiaisen ja monta kupillista kaffea. Sade näytti loppuneen joten kävin ajelemassa reilun kolmenkympin pyörälenkin; se sujuikin niin helposti että oikein yllätyin. Enemmänkin olisi voinut ajaa, mutta kyllästytti. Kävin täyttämässä pyörän kumit huoltoasemalla (tosin takarenkaaseen en saanut riittävästi ilmaa kun se vehje lopetti ilmauksen kesken kaiken, mutta annoin olla, kyllä se ajettavuus siitä parani ja helpottui). Varmaan pitäisi pyörä muutenkin viedä huollettavaksi?

Himassa tein ruokaa uusista perunoista ja nakeista ja mitä nyt kaapista satuinkaan löytämään, ja menin sen jälkeen porukoille saunomaan. Katselin telkkarista Englanti - Italia -fudiksen; olin Englannin puolella, mutta täytyy kyllä sanoa, että ihan oikea jengi voitti. Englannin halpamainen pelityyli yrittää kalastaa 0-0 tasuria ja sitten voittaa rangaistuspotkukisa on vain niin perseestä, että ihan hyvä että näin kävi.

Mut semmonen juhannus joo. Yhtä tylsää kuin se oli kirjoittaakin.

keskiviikko 20. kesäkuuta 2012

182# Unessa

Mä olen aina nähnyt paljon unia, niin kauan kuin muistan. Lapsuudesta saakka. Unet ovat suurimmaksi osaksi pahoja, mutta niiden painajaisaste vaihtelee.

Aina kun teen galluppia kavereilta, millaisia unia he näkevät, niin eivät juuri näe unia, tai sitten näkevät sellaisia unia missä ei ole juuri päätä eikä häntää. Hauskoja ja omituisia kommelluksia. Tai sitten he eivät muista unia herätessään; se kai se virallinen selitys on.

Ehkä mä nukun sitten niin huonosti / kevyesti, että muistan uneni paremmin? Tai että ne ovat rationaalisempia sen vuoksi kun pystyn ajattelemaan loogisemmin kun en ole niin syvässä unessa? En tosiaan tiedä.

Herään uniin monta kertaa yössä. Vähän aikaa menee silmiä räpsytellessä ja itselleen todistellessa, että se oli vain unta. Jos olen nähnyt painajaista, pyrin olemaan pienen aikaa nukahtamatta jolloin pystyn järkeilemään itseni kondikseen, eikä painajainen pääse jatkumaan.

Peruspainajaisen kanssa pystyy vielä elämään. Sen pystyy järkeilemään ohi, vain alitajunnan kummalliseksi tuotannoksi. Pystyn herätessäni sanomaan, että se oli painajaista unimaailmassa, sellaista ei ole oikeasti olemassa.

Kaikkein kamalin on kuitenkin eräänlainen valveuni. Asiaa netistä tutkittuani olen lähes varma, että se on unihalvaus. Olen vasta nyt ymmärtänyt, että tuntuu pelottavan tutulta. Minulle on varmasti tullut tuollainen muutaman kerran, mutta kun rupean miettimään niin vastaavia kohtauksia on tullut lievempänä ties miten paljon. Kamalinta siinä on, että se ei aluksi tunne unelta. Sitä ei pysty erottamaan unen ja totuuden eroa; unet tuntuvat aluksi täysin todellisilta. Mökkireissun jälkeisenä yönä tiesin jo etukäteen liskojen tulevan, mutta ne seuranneet unet ovat jotain niin kamalaa, ettei sen jälkeen uskalla enää nukkua.

Olen kieriskellyt vuoteessa toista tuntia saamatta unta. Yhtäkkiä alan kuulemaan viereisestä huoneesta lasten ääniä; ne meluavat, kiistelevät ja kiljuvat mutten saa selvää puheesta. Sen sijaan, että ihmettelisin mitä ne kakarat tekevät olohuoneessani, ihmettelen miksi he meluavat siihen aikaan yöstä. Yritän huutaa niille, että olisivat hiljaa, mutta huomaan etten saa minkäänlaista ääntä lähtemään. Yritän nousta pystyyn mutten kykene liikkumaan, mutta näen kuitenkin makuuhuoneen ja siellä olevat tavarat täysin paikoillaan. Kyllä, tämä on asuntoni. Olen täysin paniikissa koska en saa edes huudettua apua. Ja sitten äkisti pystyn kääntymään kyljelleni, äänet häviävät ja hiljaisuus laskeutuu ylle. Tiedostan olevani jälleen hereillä, tällä kertaa oikeasti.

Toinen uni: Havahdun taas makuuhuoneessani. Kaikki tavarat ovat paikoillaan, pystyn hämärästä erottamaan jopa illalla vaihtamani lakanat. Aivan silmäkulmani oikealla puolella olen näkeväni hahmon; tai en pysty näkemään sitä, mutta tiedän sen olevan siinä, ja olen 100% varma, että näkisin sen jos pystyisin katsomaan piirunkin verran oikealle, mutta näkökenttäni ei aivan yllä sinne. Tunnen sen / niiden tuijottavan minua aivan sänkyni vieressä. Tunnen paniikinomaista tunnetta, että minun on katsottava kohteeseen jotta näkisin ettei siinä ole mitään, mutta en pysty muuta kuin olemaan paikoillani.

Herään jälleen nopeasti. Mutta ne kauhun tuntemukset ovat jotain niin kamalaa, etten pysty enää menemään nukkumaan. En uskalla enää mennä nukkumaan, koska muuten se tapahtuu taas. Valvon aamuun saakka.

Eikä tämä ollut siis ensimmäinen kerta. Olen ennenkin makoillut sängyssä ja kuullut naapurihuoneessa ikkunaverhojen lepattavan äänekkäästi tuulessa (ja ikkuna ei ole ollut auki eikä ole mitään mikä voisi selittää verhojen lepatuksen). Olen kuullut, että naapurihuoneessa on eläimiä. Ne unet ovat niin todentuntuisia koska tavallaan nukun silmät auki ja näen edelleen huoneeni samanlaisena kuin hereillä ollessani enkä koe nukahtaneeni ennen kuin kokeilen liikahtaa. Olen alkanut miettimään, että ehkä naapurini sekoilu rappukäytävässä on niin ikään sittenkin unta, eikä todellista? En tiedä enää. Toisaalta, olen ihan itse kävellyt silloin katsomaan ovisilmästä sen äijän mesoamista. Mutta jos on unihalvaus niin miksei voisi olla unissakävelijäkin? Meillä oli intissä semmoinen tyyppi, joka lähti välillä aina vaeltelemaan kesken yötä jonnekin, täysin sekapäisenä. Ja mä olen kerran itsekin herännyt kalsarit jalassa rappukäytävästä. Siitä on kyllä varmaan 8 vuotta aikaa, mutta silti.

Olen googletellut aihetta ja on huojentavaa, että näitä vastaavia ilmenee muillakin. Aiheesta on väsätty jopa gradu. En siis ole ainoa joka sellaisia unia näkee kokee, ja en ehkä ole tulossa hulluksi. Mutta ne unet ovat niin kamalia, että olen saanut pelkotilan niistä. Minun piti mennä seuraavaksi yöksi vanhempien luo nukkumaan. En tosin tiedä, mitä hyötyä siitä on, mutta se loi jonkinlaista turvallisuuden tunnetta. Vaikka olen pitkälti yli kolmenkympin, niin näitä unia nähdessäni taannun pikkulapsen tasolle. Seuraavana yönä kokeilin nukkumista taas kotona, ja minua pelotti jo etukäteen nukkumaan meno. Kokeilin miettiä mukavia juttuja monta tuntia ennen nukkumaanmenoa, makoilin piikkimatolla, luin aku ankkaa ja vältin kaikkea haitallista tv-ohjelmaa. Mutta silti mun oli pakko jättää televisio yli tunniksi päälle kun vetäydyin sänkyyni, enkä siinäkään ajassa ehtinyt nukahtamaan. Joka kerta kun olin nukahtamaisillani havahduin lähes paniikissa liikuttamaan jotain jäsentäni todistaakseni, ettei tuo halvauskohtaus ole taas iskenyt. Kuulin sanomalehden jakajan kolisuttavan jossain vaiheessa yötä postilaatikoita (ja viimeistään siinä vaiheessa olin varma että nyt se slaagi iski), jonka jälkeen pystyin nukkumaan muutaman tunnin hieman sikeämmin.

Huolettaa kyllä, koska tunnen olevan sekaisin väsymyksestä. Alle neljän tunnin unet yössä ei oikein tunnu riittävän. Mutta kun se nukkuminen on vaan niin puistattava ajatus.

En tosiaankaan toivo sellaisia unia kenellekään.

tiistai 19. kesäkuuta 2012

181# Mökkeilyä

Perjantaina heräilin suht aikaseen edellisiltojen kesäjuhlien jälkeen. Railakasta oli meno taas ollut, tietäähän sen. Kämppäkin kuin pommin jäljiltä.

Pikainen siivous, mökkikamojen pakkaus ja väkisin tungin jotain aamiaisen puolikasta naamariin. Oli lämmin päivä ja meinasin myöhästyä junasta joten piti melkein pistää juoksuksi. Mikäs sen mukavempaa painavan repun kanssa krapulassa.

Ennätin kuitenkin ostaa automaatista junalipun Turkuun ja ostamaan vähän juomista evääksi. Lippuautomaatit olivat taas muuttuneet sitten viime kerran, mutta sain jonninlaisen lipun tulostettua. Nythän pitää olla vielä niin jumalattoman varovainen, ettei kukaan urki pinniä siinä taustalla. Varsinainen uudistus sekin, kun ei saa suojattua sitä näpyttelyä.

Juna oli ajoissa. Mulla tietenni sellainen paikka joka oli seinää vasten, etten saanut penkkiä pistettyä alas. Nyt olisi meinaan voinut loikoilla hieman. Lisäksi tuntui, että seinän takaata tuli kusen haju nokkaan, varmaan siinä oli sitten vielä vessakin. Käytävän toisella puolella oli sellainen vanha ukko, joka alkoi kauhomaan kaalilaatikkoa termarista. Täysin uskomatonta.

Matka meni ihan jees. Turussa piti odotella parikymmentä minuuttia, että serkut + broidi tulivat hakemaan. Lähdettiin siitä sitten saman tien parin kaupan kautta kohti saaristoa. Helkkaristi tuli ostettua olutta, ja sitten vielä viiden tyypin kamat samassa autossa niin ahdasta oli.

Lossia piti vähän aikaa odotella, mutta ihan miellyttävästi matka meni, ja suht nopeastikin. Koska oltiin vietetty lomapäivää, ja aikaisin lähdetty, niin oltiin suht ajoissa perilläkin. Käytiin respassa ilmoittautumassa ja maksamassa mökki ja ajettiin sitten mökille. Siinä huomattiin, että eihän kukaan tajunnut ottaa avainta sieltä respasta, joten ei kun takaisin.

Päästiin viimein purkamaan auto ja sen jälkeen rentoutumaan. Tutustuttiin mökkiin, alettiin juomaan kaljaa. Oli aurinkoista ja tyyntä ja suht lämmintäkin, joten kasattiin sitten onget ja lähdettiin vähän matkan päähän lossilaiturille kalastelemaan kera kaljalaatikon. Mikäs sitä oli siinä ollessa, ja affenia nappaillessa.

En ollut syönyt koko päivänä kuin yhden leivän, joten kävin hakemaan siitä ainoasta ravintolasta hieman apetta itselleni. Pojat saivat tarpeeksi kalastelusta ja palattiin mökille lämmittämään saunaa ja hakemaan vesipisteestä vettä. Siinä olikin aika urakka.

Loppuilta keskityttiin saunomiseen ja kaljankittaukseen.

Aamulla herättiin luonnollisestikin aikaiseen. Ei tullut montaa tuntia torkuttua. Taivas näytti vetäytyvän pilveen, joten päätettiin lähteä vielä ulos kun ennätettiin ennen sadetta. Kaljakeissi ja onget mukaan.

Monta tuntia siinä saatiinkin kulumaan. Kalasteltiin, ihmeteltiin ohilipuvia laivoja ja juotiin olutta. Iltapäivästä alkoi hiukomaan, ja päätettiin siirtyä baarin puolelle. Tilattiin ruoat ja sen jälkeen 25 tuopillista 0,6 litran olutta. Siinä lipitellessä viereisessä pöydässä istuva noin 50-vuotias nainen alkoi naureskelemaan meidän jutuille, mutta pahoitteli olevansa liian humalassa osallistuakseen itse keskusteluun. Toisessa pöydässä taas noin nelikymppinen ukko naisensa kanssa kittailivat kaljaa ja puolittain vittuilivat meidän suuntaamme, ja sitten se äijä kehtasi kysyä, jos me voisimme viedä heidän kaksi kakaraansa kalastamaan. Niinku wtf :F Kuka antaa lapsensa semmosen känniremmin luo hoitoon? Noh, suostuttiinhan me tietenni ja opetettiin onkimisen saloja muksuille. Sen jälkeen se baarin kännikalamuija kurvasi ilmeisesti autollaan paikalle ja toi korvapuusteja. Eipä enää ihmetytä mikään. Siinä meni muutama tunti, mutta sitten alkoi satamaan sen verran voimakkaasti että osa palasi baariin ja minä itse menin takaisin mökille, jossa olinkin nukahtanut muutamaksi tunniksi.

Veikan kaveri tuli myös lähimökille, joten käväistiin sitten sielläkin, ja pyydettiin ukko meidän mökille saunomaan.

Saunan ja grillauksen jälkeen touhu lähti vähän lapasesta, mutta nämä kenttätapahtumat jääkööt sitten kentälle.

Nukuin nelisen tuntia ja huomasin olevan aamu. Mökki piti luovuttaa klo 12, ja siivo oli melkoinen, joten piti aloittaa sitten muutaman tunnin puunausjaksokin. Olihan siinä tolkuton homma... ja auton pakkaus jne. Onneksi kuski oli lopettanut kaljoittelun edellisenä päivän jo varhain, joten ei siitä huolta. Vietiin avaimet pois ja syötiin vielä yksi grilliateria siinä ainoassa ravintolassa, ja lähdettiin sitten takaisin. Vettä satoi kaatamalla.

Parin tunnin automatkalla alkoi olla aika oloja. Tuntui, että nyt tulee kyllä jonkinsortin kuolema. Turkuun päästyäni olo helpottui hetkiseksi hieman, ja ennätin juuri nipin napin junaankin. Yritin torkkua koko matkan, mutta mulla oli taas selkä seinää vasten, eikä tuolia voinut pitää muuta kuin pystyasennossa.

Hesassa vettä satoi edelleen kaatamalla. Bussilippukin piti ostaa, metro meni juuri nokan edestä ja piti melko tovi odotella seuraavaa + sielläkin joku pikkulapsi haroi tukkaani. Se matka tuntui kestävän ikuisesti. Ja totta puhuen, viisi tuntia siihen menikin.

En edes muista mitä tein illalla. En varmaan mitään, olo oli sen verran hutera etten saanut edes syödyksi. Vettä lipittelin. Tulevasta liskojen yöstä pitää tehdä varmaan ihan erillinen postaus.

Kivaa oli, muttei tällaisia mökkireissuja enää tällä iällä jaksa. Kuviakaan en jaksa postata, vaikka kaunis paikka olikin. Todisteiden salaamiseksi.

torstai 14. kesäkuuta 2012

180# Kesäjuhla

Elämme taas niitä alkukesän aikoja, jolloin firmat järjestävät kesäjuhliaan. Minutkin on sellaisiin kutsuttu. Kesäjuhliin, jotka järjestetään torstaina. Eikö ole outoa, näin niin kuin suomalaisen kulttuurin tuntien?

Meidän ryhmästä vain puolet lähtee juhliin; se on käsittämätöntä. Varsinkin kun kutsujan tietää kaikki (mutta apina ei tunne ketään?). En tiedä kuka pitäisi olla kutsujana että ne muutkin tulisivat. Isä on opettanut, että on erittäin moukkamaista olla menemättä kutsuihin ilman hyvää syytä, jos toinen on kerran juhlat järjestänyt ja pyytänyt sinut sinne. No, näistä poissaolijoista voidaan sitten puhua rauhassa paskaa, kun eivät ole kuuntelemassa ;)

Eli siis, piti herätä taas aamulla puolta tuntia aikaisemmin, että ehti laittaa maan vetovoimaa uhmaavan tukan ojennukseen ja sonnustautua pukuun. Ja aina mä kiroan sitä, miksei mulla ole erillistä kesäpukua. Niin, miksei? Pakko lähteä kohta pukukaupoille, kun aina siitä vaahtoan. Uusi tumma puku ja uusi kesäpuku. Ja jos jaksaisin oikein panostaa, niin ensin joku hinttari valitsemaan kuosit (en halua kuulostaa mitenkään ennakkoluuloiselta, mutta luotan homojen vaatemakuun huomattavasti enemmän kuin naismyyjien saatikka omaani), ja sitten vielä juutalainen räätäli istuttamaan sen sopivaan kokoon. Mutta nyt ei siis ollut aikaa eikä viitseliäisyyttä sellaiseen, joten huonosti istuvan rämmäleen nakkasin niskaani. Vaikka kello oli vasta vähän yli kahdeksan aamulla ja lämpöä reilut 14 astetta, niin hikosin puvussa kuin sika. Litroittain.

Näin matkalla kotoota töihin satoja ihmisiä, ja vain yksi minun lisäkseni käytti pukua. Käsittämätöntä, mikä tätä maata vaivaa. Pp sanoi, että johtui todennäköisesti siitä ettei pukukansa käytä mitään paskasta metroa. Totta, syyllistyin itsekin arviointivirheeseen. Mä kyllä mietin, että josko olisi sittenkin tullut töihin taksilla...

Työmaalla oli pakko sonnustautua takaisin normaaleihin vaatteisiin. Helpotti heti. Semmoinen huonosti istuva puku on vain jotain niin kamalaa. Se on kuuma, ja koko ajan tuntuu siltä, että asu kusee jostain kohdin pahasti. Ja onko kraka suorassa ja kaulukset hyvin vai laahaako lahkeet maata jne. Ja sen lisäksi, että kaikki tuijottaa ajatellen, mikä keikari tuokin kuvittelee olevansa.

Mutta se siitä. Ehkä mä käyn hakemassa vielä kaupasta putelin deoderanttia, kun moinen hikoamispäivä kerran on. Hielle haiseminen on anteeksiantamatonta, kuten mille tahansa eritteelle haiseminen minkä voi pestä pois. Siihen ei parane syyllistyä.

Niin, ja brenkkua sitten kohtuudella.

Tietenkin.

keskiviikko 13. kesäkuuta 2012

179# (mini)Golffissa

Kaverin kanssa olemme pelailleet minigolffia hullun lailla muutamana kesänä. Yhtenä vuotena tilanne äityi niin pahasti, että kävimme pelaamassa vielä marraskuussakin lämpötilan näyttäessä neljää plusastetta, kun joku yrittäjä oli riittävän hullu pitääkseen kenttänsä vielä auki. Oli jo ilta ja pimeä, ja olimme päivän neljäs ja viides asiakas.

Tänä kesänä ollaan hommattu oikein sarjaliput. Emme ole vielä päässeet kuin kahdesti kokeilemaan, mutta ehkä se tästä kesän mittaan. Hesan paras kenttä löytyy mielestäni Mechelininkadulta, Sibelius-monumentin läheltä. Syystä että rata on täysin erilainen kuin missään muualla, ja siellä on muutama suosikkiratani, mutta sitten pari pirullisempaa.

Olemme aika tasaväkinen kaksikko; voitin ekan pelin kolmella lyönnillä, hävisin seuraavan lyönnillä. Ja muutenki olemme löytäneet sellaisen tasaisuuden, ettei suurta hajontaa tule eri kerroilla, vaan lyöntimäärät pysyttelevät suurin piirtein samoissa. Toisin sanoen, tuurilla ei ole tässä mitään tekemistä.

Olemme funtsineet myös "oikean" kolopallon pelaamista. Mä kokeilin sitä muutamana kesänä 5-6 vuotta sitten, mutta en lämmennyt. Pääsyy siihen oli samantasoisen, aloittelevan pelikaverin puute. Mutta nyt sellainen näyttäisi järjestyneen. Käytiin lauantaina vesisateessa rangella lyömässä toistasataa palloa mieheen, ja ihmeen hyvinhän se sujui. Otimme eilen seuraavan askeleen, ja suuntasimme pelaamaan kuusireikäiselle ns. jokamieskentälle, jossa ei vielä green cardia tarvita, eikä muillakaan säännöillä ole niin justiinsa. Mikä tekee paikasta toisin sanoen hengenvaarallisen.

Kapeita väyliä, mutta kenttä oli ihmeen hyvässä kunnossa, läheltä piti-tilanteita ei ollut ja molemmat onnistuivat hävittämään vain yhden pallon. Ja ei tullut munauksia ja sujui muutenkin ihmeen hyvin.

Kentällä olevien miljoonien hyttysten lisäksi taisi päästä puraisemaan se golf-kärpänen?

P.S. Niille, jotka väittävät ettei golf ole urheilua, niin tervetuloa kantamaan bägiä kymmenen kilometrin kävelylenkille. Ja niille, jotka pitävät golfia eliittilajina, niin oikeassa olette.Enpä ole missään tavannut yhtä lailla pröystäileviä kuin golfkentällä.

keskiviikko 6. kesäkuuta 2012

178# Rahankäyttö

Toistuvasti ajaudun kaverin kanssa väittelyyn rahankäyttöasiasta. Ei siis mitenkään niin, että meillä olisi yhteiset rahat, koska yhteistä rahaa ei ole olemassakaan. Ei edes avioparilla. Jos näin on, niin Suomen demokraattinen kansantasavalta on taas saanut joistakin niskalenkin. Surullista.

Niin, kaverini väittää, että jos lotossa voittaa miljoona euroa, niin sen jälkeen voi lopettaa duunit ja elellä sillä rahalla loppuelämänsä. Mä väitän, että näin ei ole. Hän sanoo, että meillä kestää 30 vuotta tienata miljoona näissä nykyhommissa, missä nyt olemme.

Toinen väittämä on, kun juttelimme norsunluurannikkolaisesta jalkapalloilijasta Didier Drogbasta, joka suunnitteli menevänsä Kiinaan pelaamaan jalkapalloa vaatimattomalla £250000 viikkopalkalla. Miksi ihmeessä moiseen jämäliigaan, eikö olisi kannattanut mennä pienemmällä palkalla (~ £100 000 / viikko) johonkin oikeaan jalkapallomaahan, kun varmasti hän on jo uransa aikana tienannut tarpeeksi.

Paljastaa sen, että kaverini ei ymmärrä elintasosta mitään, ja kyky samaistua puuttuu täysin. Tai sitten hänkin on piilokomu. Elintaso ja rahantarve nousevat verrannollisesti keskenään; mitä enemmän on rahaa, sitä enemmän sitä käyttää, ja sitä enemmän sitä tarvitsee. Halusi tai ei, ahneus on ihmiselle luontaista. Jos kaverini haikailee miljoonaa, ja se hänelle annetaan, niin luuleeko hän pystyvänsä pitämään nykyisen elintasonsa? Syö spaghettia ja jauhelihakastiketta, käy kesällä pelaamassa minigolfia kerran viikossa, ajaa samalla autonromullaan, asuu samassa pienessä kaksiossaan, ostaa kaupan tarjoustuotteita, kulkee rääsyissään, tekee lomamatkan sillä perusteella minne pääsee halvalla ja missä ei ole kohtuuttomat kustannukset?

Se ei varmasti mene niin.

Kun saa miljoonan, niin huomataan, että tarvitaankin toinen jotta nykyinen elintaso voidaan pitää yllä. Vaikka sanotaankin, että ensimmäisen miljoonan tienaaminen on kaikkein vaikeinta, niin jotain tarvitsee tehdä, että se toinenkin miljoona saavutetaan. Missään normiduunissahan sitä ei saada, joten täytyy keksiä sitten muuta. Vaikeaa.

Ja mikä onkaan norsunluurannikkolaisen keskiliksa? Jos sellaiselle nuorelle jalkapalloilijalle sanoisi, että miltäpä kuulostaisi vaikkapa £100 000 / vuosi, niin voisi olla aika otettu kaveri. Ja myöhemmin huomataan, ettei se riitä edes viikkopalkaksi.

Vasta kun liikutaan semmosissa omaisuuksissa joita on Bill Gatesin tai arabimiljardöörin kukkaroissa, voidaan alkaa pitää omaisuutta riittävänä - jos sittenkään. Kertoo vain mielikuvituksen puutteesta jos ei keksi fyrkalleen käyttöä.

Eikä näissä luvuissa ole otettu edes inflaatiota huomioon. Euro kun on kyseessä, niin voi olla että kohta ei miljoonalla osta edes kahvipakettia. Niin on käynyt ennenkin ja niin tulee käymään monta kertaa. Tiedän itsekin erään virolaisen mummon, joka on aikoinaan säästellyt parikymmentä vuotta. Lapsilleen tai jotain. Ja joku rahanuudistus tuli, ja niillä säästöillä sai ostettua kahvipaketin. Että silleen.

Mutta joo, riittäköön tämä paatos tästä komukka-jutusta taas vähäksi aikaa, luultavasti olen tehnyt pointtini selväksi, eli sama kuin tuuleen huutaisi. Mutta olenpahan varoittanut.

tiistai 5. kesäkuuta 2012

177# Armeija

Tulipa vaan mieleen nämä inttimuistot kun lueskelin juttua, miten kaksi affenanmaalaista oli melkein armeijaan joutuneet. Hehän ovat armeijasta vapautettu, mutta olivat asuneet niin pitkään mantereen puolella Suomessa, että kotiseutuoikeus oli kaikonnut. Toivottavasti poikien ei tarvitse armeijaan mennä, oikeusmurhahan se olisi. Sitä vastoin on ok, että jos sotatilanne tulisi ja Ahvenanmaata uhkailtaisiin, niin mannerlaiset suomalaiset laitettaisiin puolustamaan mokomaa saarenrähjää sillä välin, kun paikalliset ukot pelaisivat badmintonia kaikessa rauhassa.

Älkää siis ymmärtäkö väärin; se että joku joutuu menemään armeijaan, on mielestäni rikollista. Se on taas yksi merkki tästä Suomen demokraattisesta kansantasavallasta. Sillä armeijassa jos missä on täydellinen kommunismi valloillaan, se on perusajatus sille. Kaikki puetaan samoihin vaatteisiin, yksilöt ovat poissa, on vain joukkoja joilla on yhteinen päämäärä. Ja siinä sivussa jotkut ovat tasavertaisempia kuin toiset.

Ja logiikka ja johdonmukaisuus saavutetaan sillä, että kipeää nilkkaa hoidetaan työntämällä kamaa perseeseen.

Armeija... voi luoja. Sitten vielä komukka-aatteen aivopestyt luulevat, että se on jokin riitti jossa pojista tulee miehiä. Jos jossain oppii lintsaamaan, niin intissä. Tai että miten pakkoarmeijaa tarvitaan yleisen maapuolustuksen ylläpitämiseen, ja miten historian aikana olisi monta kertaa käynyt kalpaten jos ei pakollista inttiä olisi. Hoh hoijaa.

Ja juuh, olen kyllä käynyt armeijan. Pakkohan se on, jos mielii välttyä kiusalliselta tilanteelta työhaastattelussa tai poikain saunailloissa. Ja koska olen joutunut armeijan käymään, niin toivon että se pidetään pakollisena jatkossakin, että muutkin sinne joutuvat, oli ahvenanmaalainen eli ei. Mut jos sota tulee, niin mä kyllä häippäsen pakolaiseksi. Mie en ala ihteäni lahtaamaan tämmösen läiskäreen takia. Viekööt, perkele!


maanantai 4. kesäkuuta 2012

176# Linnanmäki

Jatketaan Hesan nähtävyyksillä.

Firma järjestää meille vuosittain sellaisen Lintsi-päivän (mua on aina vituttanut ihan mielettömästi tuo "lintsi"-lyhennys), että päästään kolmeksi tunniksi pyörimään laitteissa ilmaiseksi. Se on ihan jees, yleensä siinä ajassa saa jo kaiken tarvittavan irti, kun jonotkaan eivät ole mitään mahdottomia (verrattuna johonkin jenkkimeininkiin, missä koko päivän aikana pääsee kolmeen laitteeseen ja muu aika menee jonottaessa).

Mulla menee hyrrä sekasin semmosissa vinhasti pyörivissä laitteissa, joten passaan sellaiset. Ylösalaisin ja pystysuoraan nousevat ja laskevat ovat ok, niihin pystyn menemään vaikka pikku kankkusissa (jollainen olikin taas seuranani). Lintsillä on onneksi ihan ok määrä semmoisia vuoristoratoja, ne ovat kivimpia.

Suomen ja Hesan mittakaavaan Linnanmäki on ihan onnistunut. Tietysti jossain suuressa maailmassa vuoristoradat ovat jyrkempiä ja kovavauhtisempia ja pidempiä, mutta kyllä näilläkin vehkeillä saa kaiken tarvittavan irti.Kiva katsella niitä kakaroiden riemujakin.

Tällä kertaa pystyttiin jäätävän kylmyyden ja sateisen sään vuoksi olemaan vain pari tuntia paikalla, mutta siinäkin ajassa käytiin liki kymmenessä laitteessa. Vähän harmitti kun en saanut Pp:tä suostuteltua siihen uusimpaan vehkeeseen, siihen keltaraiteiseen. Se mun täytyy käydä vielä joku kerta testaamassa.

Jäipäs tämä postaus torsoksi. No mutta kun aikaa oli vain kaksi tuntia... ja kun kyseessä on kumminkin vain se pieni ja piskuinen Lintsi.

sunnuntai 3. kesäkuuta 2012

175# Suomenlinna

Mä olen ennenkin hehkuttanut täällä Suomenlinnaa. Mä vaan diggaan siitä paikasta niin. Se on ehdottomasti Hesan paras paikka.

Serkku tuli Oulusta kyläilemään, joten oli taas syytä tehdä kevään ensimmäinen visiitti Suokkiin. Pitihän niitä paikkoja näyttää. Mä en sinänsä tiedä saaren historiaa tai mitään, eikä mua ne tykit ja rauniot niin kamalasti kiinnostakaan. Mutta siellä on semmoinen omanlaisensa rauha (joskin kesäaikaan tietty täynnä turisteja), ja onhan se kiva kun ympärillä on kaikkea vanhaa. Ja se laivamatka tietysti ja. Ne puuttomat kukkulat, aallot, tuuli. Kalliot. Meri. Edes lokit eivät ärsytä, vaikka normaalisti niitä inhoankin. Tänne ne nimittäin kuuluvat, ennemmin kuin Kauppatorille.

Oli siis lakkiaisviikonloppu, ja aivan helvetillisen kylmä. Lähdettiin iltapäivästä kun oltiin saatu syödyksi. Paatissa ei ollut paljoakaan porukkaa. Mitään kännäävää sakkia ei ollenkaan. Nopeasti huomattiin, että pukeutua olisi voinut lämpimämminkin, mutta onneksi sade väistyi sopivasti tieltä.

Käytiin Siwassa ostamassa pari kaljaa ja käppäiltiin sitten Kustaanmiekalle. Mä olen aina halunnut nähdä, miten ne isot matkustajalaivat menevät siitä Kustaanmiekasta, ja että menevätkö ne edes siitä. Serkku ei sitä etukäteen uskonut, ja totta puhuen itsekin sitä hieman epäilin. Särpittiin siinä törmän takana tuulensuojassa lämmintä olutta, ja pian matkustajapatti tulikin näkyviin. Siitä se meni komeasti. Ihmiset kannelta heiluttivat, me vastasimme. Taisi joku porvari sieltä jotain huudellakin.

Käytiin kusella ihan vessassa, käveltiin hieman rantatörmillä ja löysimme kalliolta loistavan paikan. Siihen ei tuullut, ja aurinko oli tullut pilviverhon takaa ja sai kalliot lämmitettyä. Mikäs siinä oli istuskellessa, juotiin olutta ja juteltiin niitä näitä ja katseltiin merta. Serkku taisi digata paikasta myös, kun kertoi tällaisen paikan Oulusta puuttuvan.

Palattiin takaisin satamaan. Lautta lähti justiin, joten menimme vielä panimoravintolaan oluelle. Ravinteli olikin aivan täynnä, joten piti mennä terassin puolelle. Ihan jees.

Palasimme paatilla takaisin. Alkoi olla jo ilta, mutta mitään villejä koulunpäättäjäispileitä ei näkynyt missään. Espakin täysin hiljainen. Missä ne kännäävät teinit olivat? Hietsussa vai?

Pistäydyttiin vielä muutamassa paikassa kaljalla, mm. Tornissa.

Ihan jees lauantai.












lauantai 2. kesäkuuta 2012

174# Yo

Otsikolla ei siis mitään tekemistä minkään hip hop-musiikin kanssa, vaan ajanjaksoon soveltuvien ylioppilasjuhlien.

Mua ärsyttää ihan hirveesti, kun jotkut valittaa miksei ammattiin valmistuneita juhlita. Tai ainakin valittavat, kun tätä touko-/kesäkuun vaihdetta markkinoidaan ylioppilaiden juhlana, eikä ammattiin valmistuneiden juhlana. Ja idiootimmat vielä selittävät, miten ylioppilas ei ole mitään, vaan ammattiin valmistuneilla on jotain saavutettua työmarkkinoita ajatellen.

Mä en oikein ymmärrä, miksei tätä voi pitää ylioppilaiden juhlana? Noin niin kuin yleisesti ottaen, toki ammattiin valmistuneita voidaan juhlia yhtä lailla. Ja kyllähän nykyaikana kaikkien kuuluisi nyt sentään lukio käydä. Ja eikös ammattiin ja ylipäätänsä muista opinajoista valmistuta eri aikoihin? Itsekin valmistuin ammattikorkeakoulusta maalis-huhtikuun vaihteessa. Todistus lähetettiin postissa, joten siinä sitä juhlahumua sitten olikin. Säästetään nyt yksi juhla ylioppilaillekin.

Onneksi ilmat ovat huonot, ettei tarvitse katsella hienostoalueen puutarhajuhlia ja toisaalta, jospa kännäävät teinit "juhlivat" vähän hillitymmin sitten turuilla ja toreilla myös. Pitäisi nimittäin iltasella uskaltautua itsekin keskustaan.

perjantai 1. kesäkuuta 2012

173# Koera

Otsikko pöllitty Partapapalta :)

Mutta joo. Tarinaa siis vuvveista. Vovve.

Mua harmittaa aina, kun ei lapsenakaan saatu koiraa. Joskus käytiin sellaista jo etsiskelemässä ja katsomassakin, mutta aina se jäi. Enkä mä ole aikuisenakaan saanut sellaista hommatuksi. Tietysti mä olen aamuisin laiska heräämään, saatikka jos pitäisi herätä vielä aikaisemmin ja viedä koiraa ulos. Toisaalta kyllä mä joka päivä pyrin ulkoilemaan edes hieman, joten siinä mielessä menisihän se piski siinä sivussa. Ja kun mä en mitään ajokoiraa kuitenkaan varmaan ottaisi, kun ei olisi aikaa semmoiselle liikunnalle.

Ja miten sitä rapuloissakaan ulkoiluttaisi?

Mutta kyllä monesti näkee, miten koirien omistajat ovat lihottaneet hurttansa aivan muodottomiksi; erityisesti labradorinnoutajat näyttävät paisuvan varsin helposti. Semmoseen kuosiin mä en koiruuttani päästäisi. Liikuntaa ja ruokaa järkevissä mitoissa.

Ja vaikka saisin sen ulkoilutettua, niin olisin varma etten osaisi hoitaa sitä koiraa. Enhän mä osaa pitää huolta edes itsestäni. Vai huolehtiiko koira itse itsestään? Mistä mä tiedän jos se sairastuu ? Miten sen kynnet leikataan? Miten se koulutetaan?

Mä olen yrittänyt porukoita ottamaan koiran. Nythän niillä olisi aikaa kun ovat eläkkeellä, ja saisivat mielenkiintoista hoidettavaa ja koira ulkoiluttaisi vanhempiani. Ja sitten kun ne matkustavat niin voisin pitää huolta siitä vuvvesta :)

Silloin kun vielä eksän kanssa asustelin niin meillä oli kaveri, joka teki paljon pitkiä työvuoroja, opiskeli toisella paikkakunnalla ja harrasti jotain aikaavievää juttua. Hänellä oli koira ja se oli usein meillä hoidossa. Semmoinen sekarotuinen hurtta, aika pelottavan näköinen, mutta mulle se oli ystävällinen. Mutta auta armias jos näkyi edes toisen koiran varjo, niin se sai raivarin. Pelkäsi raukka muita koiria, olivat varmaan yrittäneet joskus sitä kiusata aiemmassa asuinpaikassaan. Ja yritti syödä joka ainoan vastaantulevan koiran. Siksi ulkoiluttaminen oli vähän raskasta. Mutta kiva koira se oli. Ja jos satoi, niin se ei suostunut kävelemään kuin sata metriä ja sitten se löi jarrut päälle. Eikä sitä saanut liikkumaan mihkään muuta kuin kotia päin.

Oli sillä kyllä järjettömiä tapoja; esimerkiksi se, kun sen kanssa lähti ulos, sen oli aina pakko kusasta heti ulkorapun oven eteen. Mä luulen, että se sillä tempullaan yritti väittää, että hänellä oli muka niin kova kusihätä, kun ei ole viety tarpeeksi ulos. Vaikka edellisestä ulkoilusta olisi kulunut 15 minuuttia, se teki sen silti, joka kerta.

Olimme kieltäneet, että sängylle se ei saa tulla ja hyvin se sitä noudatti. Sohvalle se sai mennä, ja mielellään siinä pötköttelikin, ja se osasi myös kääriytyä itse vilttiin kun otti pidemmät torkut. Vain kirsu näkyi. Ja jos itse meni istumaan sohvalle, niin se tuli niin kiinni ihoon ja tavallaan vartalollaan puski pois siitä sohvasta. Aivan kuin se olisi kieltänyt, mitä helvettiä SÄ tänne änkeet.

Ja se iltaunisuus. Se oli seitsemän jälkeen ihan kanttuvei, nukkui sohvalla eikä siitä ollut mitään iloa. Mutta heräsi sitten neljän viiden aikaan aamuyöllä, ja tuli aina herättämään. Kiersi sänkyä ympäri kynsien rapistessa ja nuuhki kuonollaan naamaa. Ja jos se huomasi vähänkin eloa herätettävässään, niin koira sai hepulin, eikä sitä saanut sitten rauhoittumaan enää millään. Joten piti aina teeskennellä kuollutta, jonka jälkeen koira palasi nukkumaan vielä puoleksi tunniksi, toistaakseen sitten saman herätysmetodinsa.

Tai sitten se kerta kun se oli kerran joulun pyhät meillä. Herätteli taas aamuyöstä, mutta tällä kertaa se ei lähtenyt pois vaan uikutteli siinä sängyn ympärillä. Neljän aikoihin kyllästyin, nousin ja olin viemässä koiraa ulos, jos sillä olisi vaikka tarvetta. Ja mitä näenkään, koiruus oli käpertynyt nurkkaan häpeämään. Vastaus löytyi keittiön lattialta, jonne oli päästelty tusinan verran paskapökäleitä. Miten moiseen hurttaan mahtuu edes niin paljon jätettä? Varsinkin kun olin ollut klo 23 vielä sitä ulkoiluttamassa :|

Pp on kovin allerginen koerille(kin). Hänelläkin tosin oli yhteen vaiheeseen sellainen huolehdittavanaan. Yksi mun suosikkitarinoita - joita pyydän häntä aina silloin tällöin kertomaan - on kun hän hoitokoiran sai:

Koiruus kuului isomuorille. Se oli elellyt koko siihen astisen koiranelämänsä kaksistaan muorin kanssa. Oli vähän potrassa kunnossa, eikä kovin sosiaalinen. Vaan eräänä päivänä muori oli joutunut yhtäkkiä sairaalaan, luultavasti pidemmälle visiitille. Pp:n ja hänen äitinsä ei auttanut muuta kuin lähteä hakemaan yksin jäänyttä koiruutta hoteisiinsa.

Asunnolta löytyikin pieni ja pelokas perhoskoira, joka puolustautui niin kuin koirat nyt puolustautuvatkin. Murisi ja haukkui, yritti purra. Pp:n ja äiteen ei auttanut muuta kuin ahdistaa koira luudilla nurkkaan, ja sen jälkeen siepata vuvve syliinsä. Kuin taikaiskusta koira rauhoittui syliin päästessään / joutuessaan, kun huomasi ettei siinä mitään sen suurempaa pahaa tapahdukkaan.Koira laitettiin pienelle dieetille ja opetettiin vähän sosiaalisia taitoja, ja oikein näpsäkkä vuvve siitä kuulemma tuli.

Jotenkin herttainen tarina... ehkäpä tämä koira-juttu nyt lipsahti vähän hanskasta. Varmaan oikeat koiranomistajat ajattelevat, että tietäisitpä vaan mikä vaiva niistä on. Mutta nyt kuvittelen asioista vain parhaimmat puolet, ja sehän mulle riittääkin.




Rakki unilla