torstai 27. maaliskuuta 2014

328# Keskiviikkotai

Arki-illoissa voisi olla potentiaalia, mutta kuka jaksaa tehdä töiden jälkeen mitään? Harrastustoiminta, siivous, ruoanlaitto, ystävien tapaaminen jne vaativat kohtuuttomasti energiaa, miten kukaan jaksaa? Ehkä mä olen sitten laiska.

No juu, keskiviikkona pieni ryhtiliike, ja tavattiin Pp:n kanssa töiden jälkeen keskustassa. Mulla oli siinä ensin vielä luppoaikaa, joten ennätin käydä hommaamassa liput elokuviin, käymään virtsalla Stockmannilla - jota en muista nähneeni niin hiljaisena aikoihin, sain tehdä hissimatkankin aivan yksin - ja sen jälkeen vielä piipahtamassa Richardinkadun kirjastossa. Mun mielestä se on aavemainen ja kaiken lisäksi sekava. Sieltä on hyvin vaikea löytää mitään etsimäänsä. Monta kerrosta, huoneet pieniä, jne.

Pp:n tavattuani menimme ensiksi kippolaan syömään. Ravinteliksi olimme valinneet Stefan's Steakhousen, jonka pihvejä kaikki olivat ylistäneet. Pitäähän sellainen käydä sitten itsekin tarkistamassa.

Kello oli likemmäs puoli kuusi, mutta ravintolassa ei ollut vielä yhtään asiakasta. Kuitenkin meiltä kysyttiin sisäänastuessamme varausta, jota meillä ei ollut, mutta tilaa kuitenkin löytyi riittämiin. Tunnin sisällä ravintola täyttyi kuitenkin puolilleen, ellei peräti enemmänkin. Tarjoilu oli ehkä vähän hitaammanlaista, mutta tarjoilijoita oli kyllä riittävästi ja olivat hyvin kohteliaita, ja osasivat hommansa. Kertoivat hyvin ruuista ja kastikkeista jne.

Alkuun tilattiin vähän kuohuvaa, mutta muuten tyydyimme vain pääruokaan. Pihvit olivat kyllä hintavat, lisäksi lisukkeista piti tietysti maksaa erikseen. Ei paitsi perunoista vaan myös kastikkeesta ja / tai makuvoista.

Pihvit ja muukin ruoka oli erinomaista (vaikkakaan valkosipulin määrässä ei oltu säästelty), ei tästä voi antaa kuin 5/5. Ehkä se joulukuussa syömäni Strindbergin pihvi oli joitakin desimaaleja parempi, mutta hyvää oli tämäkin. Ehdottomasti juu. Suosittelen kyllä. Aiemmin oltiin käyty syömässä Elitessäkin, mutta kyllä Stefan voitti senkin ihan 6-0.

Ruoan jälkeen käytiin pyörähtämässä Stockmannilla, ja sen jälkeen Fazerin kahvilaan cappukinoille. 8€ parista pienestä mukillisesta cappucinoa on toki kallis, mutta hyvänmakuinen juu tämäkin, ja miljöö oli kansainvälinen ja pramea. Hinta-laatu -suhde ei mielestäni siltikään kohdannut, vaikka sinänsä ok kahvila kun olisi halutessaan saanut brenkkuakin, mutta annetaan 4/5.

Sen jälkeen vielä elokuviin Fazer-kahvilan viereen, Maximiin. On kuulemma Suomen vanhin olemassaoleva elokuvateatteri tällä hetkellä, mutta en muista aiemmin käyneeni. Outoa. Vilmiksi oli tällä kertaa valittu Isänsä poika (そして父になる). Japanilainen leffa, joten siltä saattoi odottaa mitä tahansa, lähinnä kummallisuutta. Pari tuntia kestoa, vähän oli pitkäveteinen, luultavasti paljon asioita jäi ymmärtämättä kielen ja erilaisen kulttuurin vuoksi, mutta huomasin miettiväni elokuvaa vielä seuraavana aamunakin, joten ei se silloin ole voinut ihan huono olla. Antaisin 3,5/5, mutta jos puolikkaita ei voi antaa niin 3/5. Voittaa kuitenkin mennen tullen  jenkkileffat, johon olen yltiömäärin kyllästynyt. Kyllä niitä lapsena katseli, mutta nyt sellainen puolitoistatuntia kestävä toimintaelokuva, jossa yksittäiset sankarit mättävät turpiin loppumattomia vihollisjoukkioita, niin ei kiitos. Pahnanpohjimmaisena elokuvat, jossa esiintyy Nicholas Cage tai semmoinen jossa ihminen lentää ilman uskottavaa apuvälinettä, yäk. Että suosittelen näitä Cannesissa palkittuja pätkiä kaikille, ehrottomasti juu.

perjantai 21. maaliskuuta 2014

327# Berliini, 4

11.3.2014, Tiistai

Clear +14, Berlin, Germany

 

Päiväreitti Berliinissä.


Taas heräsin automaattisesti viideltä kusihätään. Alkaako sitä tulemaan vanhaksi kun joutuu yölläkin ramppaamaan vessassa? Sitten vielä kolme tuntia koisimista, kahdeksalta ylös ja suihkun kautta aamiaiselle. Jotenkin jo hiukoi, joten päätin kokeilla taas tuhdimpaa Oriental-aamiaista. Muuten hyvä, mutta sämpylöitä oli liiaksi.

Tänään oli reissun viimeinen päivä, joten piti pakata kamppeet kasaan. Kone lähtisi vasta seitsemän aikoihin illalla, mutta hotellihuone piti tietysti luovuttaa klo 12 mennessä. Varmaan pikkurahalla olisi saanut luovutusaikaa lykättyä, sen verran vähän asiakkaita tuntui olevan, mutta mitäs turhia. Tässä nyt niin paljoa huoneessa jaksettu hengata muutenkaan.

Check out oli vähän erikoinen. Meidän osalta se onnistui hyvin kun ei oltu baarikaappia käytetty. Ei ollut R:kään käyttänyt, mutta ilmeisesti edellinen asukas oli tehnyt killerit ja tyhjentänyt baarikaapin takaosan niin, että oli avannut korkit varovaisesti, juonut sisällöt ja laittanut korkit takaisin kiinni ja tyhjät pullot kaapin takaosaan. Tämmöistä selitystähän ei uskoisi respassa kukaan, joten hän maksoi suosiolla toisten juomat viinat. Samalla respan likka pyysi lahjoitusta Unicefiin; jos maksaisi euron lisäksi Unicefille, niin saisi 50 sentin alennuksen. Noh, R suostui siihenkin. Laskutapa oli vaan jotenkin outo.

Saatiin jättää veskat hotelliin säilytykseen, joten ei tarvinnut onneksi niitä roudailla koko päivää. Koitin samalla tiedustella miten kauan taksi kestäisi ruuhka-aikaan hotellilta lentokentälle, mutta ilmeisesti nainen ei sitä ymmärtänyt kun puheli 20 minuutista, vaikka siinä ajassa kuski viimeksikin ajoi väljillä kaduilla. Parempi varata ylimääräistä aikaa.

Ensiksi oli tosiaan nelisen tuntia kulutettavana. Otimme metron Checkpoint Charlielle, joka oli kylmän sodan aikoihin ainoa rajanylityspaikka, jota ulkomaalaiset saivat käyttää matkustaessaan Itä-Berliinistä Länsi-Berliinin puolelle tai päin vastoin. Muuten rajanylityspaikkoja taisi olla neljä. Rajanylityspaikkojen nimet tulivat aakkosista A, B, C (niin kuin Charlie), D jne. Nyt ylitimme vanhan rajan helposti metrolla - ja muutenkaan ei yleensä tiennyt kummalla puolella oli; sen verran talot olivat 25 vuodessa kohentuneet. Mietimme, miten sitten Itä- ja Länsi-Saksan aikoihin metrot toimivat. Ilmeisesti Friedrichstrasselta pääsi rajan ylittämään, jos vaan paperit olivat kunnossa. Mutta miksi sitten loikkarit eivät käyttäneet metrotunneleita hyödykseen?


Checkpoint Charlie.


Siinä Checkpoint Charlien kohdilla olisi ollut pari aiheeseen liittyvää museotakin, liittyen näihin rajahommiin, mutta kuten viimekin Berliinin vierailulla niin myös nyt jätettiin ne väliin. Ei päästy kuin ala-aulaan, ja sitten tyrmistyttävä pääsymaksu ajoi meidät tiehensä. Mutta siinä rajanylityskulmassa oli kuitenkin sellainen mielenkiintoinen ulkonurkkaus, joka kannattaa käydä tarkistamassa; siitä irtosi kuitenkin tarvittavaa infoa, näki kartan missä ja miten mutkikkaasti muuri oli aikoinaan mutkitellut, loikkareiden yrityksiä, jne.


Checkpoint Charlie.

Käytiin ostamassa vähän muuririhkamaa - tämä oli ainoa paikka, jossa näin muurinpaloja vielä myynnissä kotiinviemisiksi, ennen kuin lähdimme kävelemään Friedrichstrassea kohti pohjoista. Aurinko paistoi selkään joten tuli taas melkein hiki, mutta kun käännyimme Unter den Lindenille kohti Alexanderplatzia ja jouduimme näin varjopuolelle, niin hieman jopa kylmi. Jotain tummahipiäisiä siinä tuli jotain kerjäämään jonkun listan kanssa; epäilen mahtoivatko olla normaalifeissareita, todennäköisiä pelkkiä vedättäjiä, joten kädet taskuihin arvokamppeiden suojaksi ja vältteli heitä tulemasta kosketusetäisyydelle. U:lle tuli paskahätä, ja ravintolaahan tältä suunnalta oli turha etsiä, mutta löysimme jonkun museon missä hän pääsi asiansa toimittamaan. Lipunmyyjävaksit eivät tästä meidän kulttuuripistäytymisestä juurikaan tykänneet.

Kaupunkia halkovan Spree-joen rantatörmältä löysimme viimein terassin, jossa nappasimme oluet. Alkujaan siinäkin tarkeni istumaan lyhythihaisella, mutta auringon kiertyessä viereisen talon taakse alkoi tulemaan vilu. Epäilin jo plunssan iskeneen, mutta ei. Kevät taisi olla vasta aluillaan. Terassilla oli kosolti nuoria ranskattaria, jotka toivat paikkaan silmäniloa nyt ainakin.


Baarin julkisivua.
Kirkko ja TV-torni.

Seuraavaksi etsittiin ruokapaikkaa. Karl Liebknecht Strassen sisäpihalta löysimme ruokaravintoloiden keskittymän. Valittiin summamutikassa paikka, joka oli ulkoapäin ehkä hienompi kuin sisältä. Ei sisätiloissakaan muuta vikaa ollut kuin ahtaus, eikä siellä ollut edes vessaa, vaan piti mennä toiseen ravintolaan hoitamaan tarpeet, joka tuntui hieman kiusalliselta. Mä otin hampurilaisen. Se oli ihan peruskauraa, juuri sellaista mitä Englannissa saa. Olutta kyytipojaksi.


Jakelua.
Käytännön pilaa?

Palasimme hotelliin. 72 tunnin junaliput olivat päättyneet. R ja PE menivät pummilla, mä ja U maksettiin kuuliaisesti liput. Tuskin täällä mitään tarkastajia edes oli, mutta toimiva junaliikenne kuitenkin ja jos sellaista käyttää niin mielestäni on oikeus ja kohtuus sen käytöstä maksaa, joskin kertalippu 2,60€ oli aika tyyris (toisaalta lippu oli 2h voimassa).

Hotellista haimme kapsäkkimme ja pyysimme respaa tilaamaan taksin lentokentälle. Ruuhkaa oli jonkin verran, olisikohan matka kestänyt tuplat (eli 40 minuuttia) menomatkaan verrattuna. Kuski koitti harjoittaa jopa hieman englanninkielen taitoaan osallistumassa small talkiin. Kiusallista.

Check inniin emme vielä päässeet, joten istahdimme oluelle katselemaan ihmisiä. Sellainen flunssapotilas köhi viereisessä pöydässä keuhkojaan pihalle, mua vähän inhottikin semmoinen. Tegelin kentän terminaali nyt ei ole muutenkaan mikään ihanne. Se on sellainen pyöreä, josta lähtee ihmeellisiä sivusiipejä piilosta jatkorakennuksiin. Finnairin kone lähtee juuri täältä syrjästä; muistan jo ensimmäisellä kerralla ihmetelleeni ja harhaillen etsineen oikeaa terminaalirakennusta. Lentoasemalta täytyy lähteä ovista ulos, ja vasta ulkoa lähtee sitten käytävä tähän jämäterminaaliin. Toivottavasti saavat sen uuden ja selkeämmän kentän pian valmiiksi.

Check innissä nainen ei mukamas saanut meitä vierekkäisille paikoilla, vaan saimme hajapaikat. Mulla ja PE:llä kävi sen verran tuuri, että saimme vierekkäiset paikat, muut istuivat erillisinä keskipaikoilla. Turvatarkastuksen jälkeen join vielä yhden oluen, mutta siihen päättelin ryypiskelyn. Seuraavana päivänä olisi oltava työmaalla klo 8.

Kone oli aluksi ajallaan; bussikuljetus oli taas koneeseen. Me jäimme U:n kanssa odottamaan kakkosbussia, PE ja R pääsivät ykkösellä. Bussi kuppasi ja kuppasi ja lopulta lentokenttävirkailija tuli bussiin saakka huhuilemaan kahta kadonnutta matkustajaa. Ei löytynyt.

Pääsimme viimein koneeseen ja edelleen näitä kahta matkustajaa kuulutettiin. Kukaan ei ilmaantunut ja ilmeisesti sitten näiden kadonneiden matkalaukut haettiin veks ruumasta. Vei tietysti aikaa, joten kone jonnin verran myöhästyi. Mutta käsittämätöntä miten pari matkustajaa ilmottautuu check inniin, mutta katoaa sitten lopulta niin etteivät koskaan tule lennolle?

Lentomatka meni nopeasti mehua juodessa. Joku sämpyläkin siinä tarjottiin. Taisi olla toinen lento näin aikuisiällä, jolloin en alkoholia nauttinut. Weird, man.

Kone laskeutui suunnilleen puoli yhdeltätoista Suomen aikaa. Mentiin hakemaan PE:n, U:n ja R:n laukkua, paitsi että R:n laukku ei koskaan tullutkaan perille. Hän kävi sitten sanomassa virkailijalle, ja matkalaukun kohtaloa alettiin selvittämään. Se on kyllä vittumainen tunne kun muiden laukut tulevat, mutta oma ei. Been there. Asiaa tietysti helpotti, että nyt oltiin sentään Suomen päässä.

Matkalaukku oli kyllä skannautunut Suomeen, joten ainoaksi vaihtoehdoksi jäi, että joku toinen matkustaja oli ottanut vahingossa hänen laukkunsa. Miten joku voi olla niin urpo? Hetken päästä R:n kännykkä soikin, ja siellä oli tämä sankari, joka oli ottanut väärän laukun ja huomannut vasta kotonaan. R:lle tuli siis vielä ylimääräinen kierros ennen kuin pääsi kotiinsa, mutta laukunviejä oli kompensoinut kyllä vaivannäön, ja ollut vamaan nolona itsekin.

Tultiin taksilla kotiin kentältä. Kylmä oli tietenkin taas kesätakilla. Miten se voikin olla aina niin, että kun tulet Suomeen, säätila kyllä pitää huolen siitä, että tunnet itsesi tervetulleeksi napapiirille?

Kaiken kaikkiaan ihan jees reissu, ei riitelyä eikä edes kovin paljon ärsyyntymistä kanssamatkustajiin, nähtiin suurin osa paikoista joita oltiin suunniteltukin, ei suurempia munauksia, hyvät ilmat, ihan kaikki rahakaan ei mennyt ja viimeinen laukkuepisodi jäi varmastikin ainakin R:n mieleen vähäksi aikaa. Annetaan nyt arvosanaksi 4/5.

tiistai 18. maaliskuuta 2014

326# Berliini, 3

10.3.2014, Maanantai

Clear +16, Berlin, Germany


Päiväreitti.


Heräsin ensimmäisen kerran viideltä mittavaan kusihätään. Pääkin särki haljetakseen. Oli pakko napata Buranaa, sen jälkeen nukuinkin onnistuneesti klo 8 saakka. Suihku, ja sen jälkeen aamiaiselle samaan paikkaan kuin edellisenäkin päivänä. Tosin päätin skipata rasvapommin tällä kertaa, ja ostin vain kahvin ja sämpylän. Ihan hyvää oli, mutta jäi kieltämättä vähän laihaksi. Muut söivät tuhdimmin.


Kävimme huoneen kautta ja lähdimme sitten kohti eläintarhaa. U haluaa aina bongata kaupunkikohteista eläintarhat, ja ihan mielenkiintoisia ne yleensä ovatkin (pl. Helsinki & Ljubljana). Sää näytti parhaat puolensa ja jo aamusta kevätaurinko tuntui lämmittävän.

Ensiksi metrolla Leopoldstrasselle ja sieltä Zoologischer Gartenille. Eläintarha löytyi helposti paskanhajua seuraamalla (haju ryöpsähteli jo metrolaiturille saakka). Sisään maksoi 13€ / naama, joka sisälsi pääsyn vain eläintarhaan. Yhdistelmälippu Aquariumiin olisi maksanut 20€. Vuosilippuja myytiin myös.

Eläintarhassakin riitti näkemistä, mutta kuitenkaan se ei ollut mikään suuruudenhulluhanke, vaan alueen jaksoi kävellä läpi suht helposti, ja bongata haluamansa eläimet. Me näimme norsuja, kirahveja, monia erilajin apinoita ja gorilloja ja zimbasseja. Apinatarhasta lähtevä huuto oli kyllä melkoinen. Eläintarha oli lisäksi keskellä kaupunkia, joten en tiedä sitten miltä tuntuisi kuunnella apinatarhaa päivät läpeensä, jos vieressä sattuisi asumaan.

Kaveri sopisi Suurimpaan pudottajaan.

Kisse-eläimet olivat söpöjä, siellä oli pentusiakin. Seeprat olivat levottomia; niillä oli niin ikään pentunen, jota toiset yrittivät kiusata ja emo sitä puolusti potkimalla ja puremalla takaisin. Hämärätaloa oli suositeltu, ja se olikin ihan jännittävä, joskin se mikään hämärätalo ollut vaan säkkipimeä. Hyvä kun löysi tiensä sieltä takaisin maan pinnalle valoisaan. Eksymisen lisäksi siellä saattoi jutella väärälle vieruskaverille ja varoiteltiinpa taskuvarkaistakin.


Giraffen.

Vetonaulana ollut jääkarhunpoikanen Knut oli kuollut jo aiemmin, joten sitä ei päästy bongaamaan. Kyltit ja esitteet kertoivat vielä pandoistakin; niitäkin etsittiin mutta ei löydetty mistään. Kysyttiin sitten joltain työntekijältä, missä ne ovat, mutta pandat olivat niin ikään kaputtOlisiko tuo nyt ollut liikaa vaikka peittää opastekyltit maalarinteipillä tms?

Välillä käytiin oluet hörppäämässä ja vessassa.

Pienen matkan päässä eläintarhasta Tauentzienstrassella oli Kadewen tavaratalo, jota oli kehuttu Euroopan suurimmaksi. Minusta se ei siltä näyttänyt, semmoista Stockmannin kokoa. Emme löytäneet sieltä edes urheilu- tahi dataosastoa, jossa olisi voinut vertailla vaikkapa elektroniikkatuotteiden hintoja. Siitä annan kyllä propsit, että tavaratalon esitevihkosen sai jopa suomeksi. Eihän sitä tarvitse mennä kuin Maarianhaminaan, niin suomenkieliset opasteet loistavat poissaolollaan.

Kuutoskerroksen elintarvikeosasto oli kyllä hieno, joten jos Kurfürstendammissa päin liikuskelee niin kannattaa tuo käydä tsekkaamassa. Söimme kerroksessa myös lounaan, currywurstit ja oluet. Se oli täyttä paskaa. Seiskakerroksessa olisi ollut tasokkaampia lounaspaikkoja, mutta se oli tehty turisteille ehkä liian vaikeaksi. Siellä olisi pitänyt hakea tarjottimella ruokaa seisovasta pöydästä eri lautasille, jotka sitten punnittiin kassalla tietyn hinnan ja painon mukaan. Ei viitsitty lähteä sellaiseen.

Syönnin jälkeen ostelimme hieman viinaksia tuliaisiksi. Shamppanja ei ollut pahan hintaista lainkaan, en tiedä sitten oliko ostamani tuote mistään kotoisin, mutta toki kalliimpiakin tuotteita löytyi.

Palasimme hotellille kaljakaupan kautta, jossa myyjäkin oli vaihtunut. Tekevät näemmä siellä semmoista 48 tunnin työvuoroa. 

Häkkyrä kuvasi yhdistynyttä Saksaa / Berliiniä.

Lepuuttelimme itseämme pari tuntia ja lähdimme sitten etsimään kellariravintolaa, joka piti olla samalla kadulla kuin hotellimme (Chausseestrasse). Hotellimme oli katunumerossa 33, ja opaskirjassa kehuttu ravintola katunumerossa 125. Mitä tekee turisti? No, lähtee kävelemään tietysti katua eteen päin siihen suuntaan kun numerot kasvavat. Niin kuin Suomessa. Olettaen ehkä, että parin kilometrin kävelymatka selvittää liikaa nautittujen aperitiivien vaikutusta ja herättää ruokahalun.


Parin kilometrin päässä katunumerot loppuvat 80 kohdille ja alkaa seuraava katu. Mitä helkkaria? Vähän aikaa arvottuamme tajuamme, että katunumerot kasvavat toiseen suuntaan mentäessä, ja pienenevät kadun toisella puolen takaisinpäin mentäessä. Eli kävelimme siis turhaan, 125 olisi varmaan juuri hotellia vastapäätä. Takaisin emme jaksaneet kävellä, vaan otimme metron ja palasimme pari pysäkinväliä takaisin hotellille. Tämäkään ei mennyt Strömsön edellyttämällä tavalla, vaan metro hajosi asemalle. Matkustajat pyydettiin ulos ja metro lähti tyhjänä (varikolle?), ja seuraavaa metroa piti odottaa viitisen minuuttia. Tietysti se oli sitten täynnä, koska edellisen metron matkustajat sulloutuivat tähän uusien matkustajien lisäksi. Tämäkin metro teki äkkijarrutuksen niin, että seisomassa ollut pulska muija horjahti loukaten kätensä.

Löysimme lopulta katuosoitteen 125 helposti, mutta arvata sopii oliko kyseinen ravintola enää olemassa? No eipä tietenkään. Sen jälkeen minuun iski aivan jumalaton kusihätä, ja mietin jo hetken jos olisi käynyt heittämässä kepillisen työmaakopin taakse. Mutta täytyyhän sitä nyt tavat olla, mutta sen verran oli motivoitunut olotila baarin etsimisessä, että siihen ei kauaa mennyt, joskaan ravintolakaan ei mikään miselin-paikka ollut. Kuten edellisenäkin iltana, täälläkin oli vain kaksi erillistä asiakasta, jotka hekin olivat lopettelemassa ruokailuaan, joten lopulta olimme paikan ainoat asiakkaat. U oli sietämättömässä kännissä, ja mökällään piti huolen siitä, että meidänkään läsnäoloa tuskin kovin paljon vaadittiin. Söimme Wienerschnitzelit, ei ollut hääppöistä, mutta tarjoilija oli jälleen asiallinen. Propsit siittä.



Asunnottoman majapaikka kadulla. Ei ollut kotona.

Syönnin jälkeen saatettiin U hotellille. Kello ei ollut vasta kuin vähän yli 20, mutta hän luuli olevan jo aamuyö, joten ihan kypsää kauraa nukkumaan. Oli kyllä ihmetellyt aamuyöllä herättyään, että miten kello voi olla vasta neljä, vaikka hän meni klo 02 nukkumaan.

Käytiin PE:n ja R:n kanssa vielä eräässä bongaamassamme baarissa tuopilla + paukuilla. Epämääräisen näköinen paikka, myyjäkin näytti sutenööriltä, mutta kyllä se osasi hyvät Cuba Libret tehdä, eikä tuntunut olevan mitään tyrmäystippojakaan. Kotimatkalla R halusi vielä käydä syömässä, käsittämätön ruokahalu voi toisilla olla. Hän otti kebabin, me otettiin "nothing", mutta kun myyjä vitsaili sen maksavan 5€ niin tilattiin oluet. Meistä oli outoa, että kebabkioskista olisi saanut tilattua jopa whiskyä. Ei semmonen holhousmaassa tulisi ikinä kysymykseenkään.

maanantai 17. maaliskuuta 2014

325# Berliini, 2

9.3.2014, Sunnuntai

Clear +14, Berlin, Germany


Päivämatka.


Nukuin aluksi ok, myöhemmin vain pieniä pätkiä. Herätys lopulta klo 8, suihku ja ihmettelyä. Yhdeksältä ryhmittäydyimme aamiaiselle. Meillä ei ollut hotellin aamiaista, mutta hotellia vastapäätä näytti olevan aamiaispaikka kuin meitä varten tehtynä.

Ihan ok-aamiaispaikka, vaikka se tilausvaihe oli vähän outo. Ensin tilataan kassalta aamiainen ja kaffet erikseen, sen jälkeen mennään pöytään, odotellaan aamiaista, syödään ja sitten mennään uudelleen kassalle maksamaan. Tässä vaiheessa pitää tietysti vielä muistaa, millaisen aamiaisen on syönyt. Vaihtoehtoja oli useita. Mä olin ottanut amerikkalaisen aamiaisen, se oli muuten ok mutta leivät olivat makeita ja mä en semmosista juurikaan pidä. Yhden vielä niistä söi, mutta niitä oli neljä, joka oli ehdottomasti liikaa. Nakit ja munakas olivat ok, kahvikin hyvä. Maksoi 8€, puolet halvempi kuin hotellissa.

Käytiin hotellissa vielä pikaseen ennen kuin lähdimme kylille. Aamu oli aurinkoinen, joskin yön jäljiltä ensi alkuun vähän viileähkö. Menimme metroilla Potsdamer Platzille, matka ei tuottanut ongelmia, joskin junia meni harvemmin sunnuntailiikenteen vuoksi. Aika nopeasti sitä tottuu paikallisiin liikennejärjestelyihin sen alkusekoilun jälkeen. Näimme korkeita taloja. Erääseen niistä olisi päässyt (Panoramapunkt) katsomaan ylhäältä kaupunkia, mutta en saanut muita houkuteltua. Alexanderplatzilla on yksi Berliinin maamerkeistä, semmoinen tv-torni jossa "pallo" keskivaiheilla. Sinnekin pääsisisi, mutta ainakin edellisenä päivänä sivuuttaessamme sitä sinne oli 2,5 tunnin jono. Potsdamer Platzin pilvenpiirtäjään olisi todennäköisesti päässyt helpommalla.

Potsdamer Platz. Ruskean talon huipulle pääsisi maisemia katsomaan.

Jatkoimme eteenpäin Ebertstrassea kohti pohjoista, käännyimme vasemmalle In den Ministergärtenille ja saavuimme parkkipaikalle, jonka alapuolella olevissa bunkkereissa aikoinaan muudan Hitler päätti päivänsä muijansa kanssa. Bunkkeri oli posautettu helvettiin, täytetty ja alueelle oli tehty parkkipaikka. Vain pieni kyltti kertoi, että kyseinen tapahtumapaikka oli tässä aikoinaan ollut. Eikä tästä paikasta ihmeemmin missään juuri mainostettu. Mekin olimme ainoat vierailijat, hetken päästä tuli kaksi muuta saksalaista ukkoa asiaa ihmettelemään. Todennäköisesti saksalaiset vielä asiaa häpesivät, eivät halunneet muistella ja toisaalta jos tänne olisi bunkkereita jätetty muistoksi niin eiköhän se olisi ollut uusnatsien pyhiinvaelluskohde.


Saksalainen ukko Hitlerin bunkkeria ihmettelemässä.

Kivenheiton päässä tästä oli massiivinen juutalaisten muistomerkki. Räpsittiin siitäkin pakolliset kuvat. Kello lähenteli jo yhtätoista, ja neljä janoista suuta, houkutteleva baarin terassi, joten sisäänheittäjän työ oli tehty tällä kertaa helpoksi. Mukava oli ölkit juoda siinä auringonpaisteessa terassilla, ilman takkiakin tarkeni.


Juutalaisten muistomerkki.

Jatkoimme matkaa Brandenburgin Torille, jossa taas olikin ihmisvilinää. Berliinissä kävi vuosittain miljoonia turisteja; sitä ei ollut vaikea uskoa. Lähdimme kävelemään pääkatua Unter den Lindeniä pitkin. Koko katu tuntui olevan remontin alla, joka teki kadusta entistäkin tylsemmän. Muutama luxus-hotelli ja lähetystöjä. Venäjän lähetystö tuntui olevan erikoisvartioinnin alaisena. Muuten kadut olivat rakennuskoppien ja -puomien täyttämiä. Ei mitään liikkeitä edes. Sivukadulle kun poikkesi, niin liikkeitä oli jo hieman enemmän. Iittalaa, Rolexia. Oli sunnuntai, joten pääosa kaupoista oli kiinni.

Brandenburger Tor.

Otimme junan Französische Strasselta kohti Kreuzbergiä. Hesarissa oli ollut juttua eräästä Berliinin kebabkioskista, jossa oli aina tunnin jono. Kukaan ei oikein tiennyt miksi, paikalliset sitä ihmettelivät kaikkein eniten. Miten sellainen oli saatu markkinoitua? No, pitihän se käydä tsekkaamassa.

Kebabkioski oli Mustapha-nimellä (heh) ja sijaitsi Mehringsdammin asemalla. Kumma juttu, mutta löytyi kerrankin ykkösellä, eikä tarvinnut kioskia kauaa etsiä. Jonohan se siinä. Oli kuitenkin sen verran kova vessahätä, että ei olisi pystynyt tunnin jonotukseen, joten menimme lähistöllä olevaan pubiin ensin oluelle - ja vessaan.

Kebabjonossa.


Kepsu.

Kebabjonossa meni 40 minuuttia. Aika moni luovutti kesken kaiken, mutta meillä nyt ei ollut sinänsä kiire minnekään. Kebab maksoi 3,20€, joten ei ollut hinnalla pilattu. Kolmea eri vaihtoehtoa; normikebab, sitten joku erikoinen ja kasvisvaihtoehto. Otimme normaalit. Ihan hyväähän se oli, mutta en nyt tiedä jaksaisiko toista kertaa 40 minuuttia odotella?

Kävimme vielä oluella, ennen kuin otimme junan Hallesches Torille, jossa vaihdoimme U2-linjalle ja menimme Kurfürsterdamiin. Tarkoitus oli etsiä erotiikkamuseo, eikä sen löytäminen tuottanutkaan vaikeuksia. Sisään maksoi 9€. Se oli 100% floppi, rahan ja ajan hukkaa, ei kannata mennä. 0/5. Oli siinä yhteydessä elokuvateatterikin, mä en tiedä mitä siellä näytettiin, sinne olisi maksanut erikseen. Joku äijä sieltä tuli perässäni vessaan, pesi vain kätensä. Tiedä sitten.. hm... Samassa yhteydessä oli ravintola, mutta joku äijä kielsi kuvaamisen joten päätettiin jättää sitten kostoksi juotavatkin ostamatta. Alakerrassa oli vielä joku myymälä, ei poikettu siinäkään.

Käveltiin ulkona lämpimässä auringonpaisteessa. Bongattiin Kaiser-Wilhelm-Gedähtnis-kirche, joka melkoisen sanahirviön lisäksi oli siitä erikoinen, ettei sitä oltu korjattu Toisen maailmansodan pommitusten jäljiltä, vaan katto jne. oli raunioina. Sisälle pääsi vain eteiseen.


 Kaiser-Wilhelm-Gedähtnis-kirche Kurfürstendammissa.

Jalat alkoi olla taas puhki, joten otettiin junat takaisiin hotelliin. Puoli tuntia kesti ainakin matka. Käytiin tietysti kaljakaupassa hotellin lähellä. Sama äijä tuntui olevan aina myymässä, meni mihin aikaan tahansa. Mitenköhän juoppoina sekin meitä piti?

Puolitoista tuntia levättiin ja sitten lähdimme uudestaan kylille. Menimme Alexanderplatzille ja kävelimme alueelle, jossa illastimme edellisenäkin päivänä. Siellä tuntui olevan muitakin hyviä ravintoloita. Valitsimme tällä kertaa italialaisen, siellä ei ollut kuin pari muuta asiakasta. Ruokalistasstani puuttui sivuja. Muut ottivat alkuruoankin, mutta tunsin itseni sen verran kylläiseksi että päätin passata. Pääruoaksi valkkasin pitzen, sienet jättäen luonnollisesti pois.

Ei ollut hyvää, mutta myyjä oli kiva joten annoin kunnon tipin. Aika kännissä tuntuivat olevan U ja R, joivat vielä litran viiniäkin siinä. Kokeiltiin mennä baariin Karl Liebknecht Strassella, mutta myyjä oli tosi vittumainen, ja onnistuttiin suututtamaan hänet lopullisesti niin, että poistuimme haistatellen pois. Aika outoa että myyjällä oli kanttia valita asiakkaansa; iso baari täysin tyhjänä.

Hotellissa mentiin PE:n kanssa vielä parille kaljalle alabaariin. U ja R olivat sen verran kuosissa, että katsoivat parhaammaksi vetäytyä yöpuulle.

Hotellihuoneessa ei edellispäivän lapusta saippuapurkkia oltu täytetty. Se kyllä harmitti. Ymmärrän, että siivooja ei jaksa sitä purkin täyttöastetta tarkistaa, vaikka se kuuluisikin hänen tehtäviinsä, ja siksi olin jättänyt lapun asiasta näkyvälle paikalle. Mutta se suututtaa kun ei lappuakaan suostuta huomaamaan.



Metro.

perjantai 14. maaliskuuta 2014

324# Berliini, 1

8.3.2014, Lauantai

Clear +12, Berlin, Germany


Päiväreitti.


Miksi näiden lentojen on aina lähdettävä niin jumalattoman aikaisin? Taas oli herätys klo 4.45, mutta olin päässyt nukkumaan illalla onneksi vähän tavallista aiemmin, klo 23.15.

Päämääränä tällä kertaa 3 yön reissu Berliiniin, Saksaan. Olin käynyt Berliinissä viimeksi loppuvuodesta 2008, mutta mulla ei oikein ollut kauheasti mielikuvia. Jotenkin se paikka oli silloin flopannut. Tällä kertaa matkaan lähdettiin miehissä, seuranani herrat U, R ja PE.

Taksi tilattiin klo 5.30, mukava kuski. Oli pimeää ja synkeää, taivaalta lenteli jalkarätin kokoisia räntähippuja. Ruuhkaa ei tietenkään tuohon aikaan ollut, lentokentällä oltiin klo 5.52. Maksoi sen 45 € paikkeilla.

Toisia herroja piti vähän aikaa odotella. Kentällä oli jo näin aamusta mielisairas ryysis, kun keskieuroopan ja toisaalta etelän lomalaistenkin koneet starttailivat aamusta. Mulla oli mukanani vain reppu, ei siis ruumatavaroita, ja check in oli tehty jo kotona netissä, joten mulle olisi riittänyt kun olisin kävellyt vain suoraan turvatarkastukseen. Mutta muilla oli ruumalaukut, joten piti aikansa jonotella ensin baggage dropiin, ja sitten uusi kymmenen minuutin jonotus turvatarkastukseen. Ei edes piipannut mun kohdalla tällä kertaa, toisin kuin PE:llä ja R:llä. Joutuivat ihan kengät poistamaan.

Oak Barrell -baari oli jo auki, joten käytiin hakemassa lähtökaljat. Tuoppi maksoi liki kymmenen euroa, on se vähän jumalaton hinta kaljamukista. Kello ei ollut vielä seitsemääkään, mutta ihan hyvälle se olut maistui jo aamutuimaan. Eikä tässä kippolassa ensimmäistä kertaa olutta juotu samalla kun katsottiin televisiosta Huomenta Suomea.

Meillä oli joku pieni Finnairin kone, joten ei päästy edes tuubin kautta koneeseen, vaan bussikuljetuksen. Se tulikin ykkösellä täyteen. Koneeseen mahtui sata matkustajaa, meidän paikat oli viimeisellä rivillä (rivi 25). Tyhjiä paikkoja ei näkynyt. Kone lähti ajoissa liikkeelle, mutta jalkarättejä tuli taivaan täydeltä edelleen, joten kone piti vielä erikseen pestä ennen lähtöä ulkoapäin jollain aineella (jäänestolla?). Kusihätä alkoi tässä vaiheessa olla jo kova, mutta viimein kone nousi ja lopulta turvavyövalo sammui. Meidän takana oli heti wc, mutta R:n piti päästä ensimmäiseksi. Hän ehti juuri kusaisemaan, kun tuli joku turbulenssikohtaus ja turvavyöpakko kosahti päälle ennen kuin ennätin vessaan. Voi saakeli. Sitä kesti seuraavat kymmenen, viisitoista minuuttia ja lopulta matka tasoittui. Joku akka vielä yritti etuilla, mutta tällä kertaa pidin pääni ja ryykäsin vessaan ensimmäiseksi. Kyllä helpotti.

Lento kesti pari tuntia, siinä tarjottiin joku minimaalinen croissant aamiaiseksi, sekä jäähtynyt kahvi. Mä tilasin myös pikkolo-pullon shampanjaa, se oli sentään hyvä. Nopeasti meni matka ja laskeuduimme Tegelin kentälle vain 10 minsaa myöhässä. Kello oli 9.15 paikallista aikaa.

Asemalla ei tarvinut kauaakaan odotella matkalaukkuja. Mä pystyin tämänkin ajan käyttää vessassa jonottamiseen. Muuten kentällä ei kyselty passia eikä mitään, sen kuin vain marssi ulos joten sujuvasti sujui homma.

Kävimme ensimmäiseksi ostamassa Berlin welcome cardin, joka on turisteille suunnattu kirjanen. Kai sillä sai jotain alennusta museoista sun muista, mutta sillä sai myös 72 tunnin (näitä oli myös muitakin aikavaihtoehtoja) matkalipun juniin, busseihin jne Berliinin sisällä, vyöhykkeille A & B. Kartta oli mukana myös. Hinta 25,50€. Berlin WelcomeCardin sai lentokentän infotiskin viereisestä kojusta.

Etsimme taksitolpan, niitä olikin runsaasti. Perusmersu, mamu-kuski. Lähtöhinta oli vain 3,40€, joten halvempi kuin Suomessa. Aurinko paistoi, ja keli oli kuin parhaimmillaan vappuna Suomessa. Puissa ei ollut lehtiä, mutta ruoho viheriö ja kevätkukat nousivat. Jalkarätit olivat poissa.

Käydessäni edellisen kerran Berliinissä mamu-taksikuski antoi minulle ensimmäisen oppitunnin. Istuttuani taksiin kysyi, olenko ensimmäistä kertaa Berliinissä ja vastattuani myöntävästi tajusin virheeni: keskustan alueella oli "mielenosoitus" ja hän joutui ajamaan kiertoteitä, ja pitkään ajoikin. Tällä kertaa kuski onneksi ajoi suoraan hotellille sen kummemmin kusettamatta. Taksimatka maksoi tippeineen 20€, joten aika halpa noin niinkuin naamaa kohden. Aikaa meni ehkä parikymmentä minuuttia.

Hotellimme oli Tryp Berlin Mitte. Se ei ollut kovinkaan kallis, mutta kuitenkin verrattaen  uusi, valmistunut joulukuussa 2010. Sen huomasi jo aulaan tultaessa, oli sellainen modernin oloinen jotenkin. Ei mikään nuhjuinen. Siksi hotellia ei löytynyt vielä Googlemapsin street view'llakaan, tämähän meitä etukäteen huoletti (paikalla oli vain rakennustyömaa). Virkailija respassa toivotti heti tervetulleeksi, jonoa ei ollut. Mä ja PE oltiin nimetyt varaajat, joten meidän tehtävä oli täyttää henkilötiedot, ja antaa vielä luottokortin numerokin pantiksi. Meille ei kuulunut aamiaista, se maksaisi 16€ / naama / aamu. Respan täti alkoi heti puffaamaan meille jäsenyyttä, jolloin aamiaisen saisi kympillä. Emme silti ottaneet sitä.

Hotellimme Tryp Berlin Mitte.


Hotellimme ikkunasta kuvattua sisäpihaa.

Saimme valita huoneen hiljaiselta pihan puolelta tai kadun puolelta. Päädyimme hiljaisempaan vaihtoehtoon. Kello oli vasta kymmenen, mutta saimme huoneet heti - ilmeisesti täällä ei sitten niin kauheasti jengiä ollut? Käytiin heittämässä kamat sisään, oli ihan siisti huone. Muistutti jollain tapaa Omenahotellin sisustusta.

Lähdimme kylille. Hotellimme sijaitsi Berlin Mittessä, ja etukäteen oltiin katsottu, että metroa tarvittiin melkeinpä aina hotellista poistuttaessa. Päätettiin aloittaa iisisti ja kävellä noin puolen kilometrin päähän Bernauerstrasselle, jossa oli säästetty pätkä muuria ja se muurin välinen "tappovyöhyke", ei-kenenkään-maa. Graffittien sotkemaa seinää oli noin 60 metrin matkalta, jotain muistojutskaa, vartiokopin perustukset ja sellainen seinä, jossa oli ammuttujen loikkareiden kuvia ja nimiä. Viimeisin oli kuollut juurikin 8.3.1989, eli päivälleen 25 vuotta sitten. Jos hänkin olisi vain odottanut muutaman kuukauden, niin olisi päässyt rajan yli kävellen, ilman riskejä..


Rajavyöhykkeellä. Muurin toisella puolen Länsi-Berliini.
Viimeinen henkensä menettänyt rajaloikkari.

Päätimme alkaa seikkailemaan junilla ja menimme läheiselle Nordbahnhofin asemalle. Liputhan olimme jo hommanneet lentokentältä, mutta ne olisi pitänyt vielä aktivoida leimaamalla ne leimauslaitteella asemalla. Sellaista vehjettä emme kyllä asemalta löytäneet. Junakin kolisteli paikalla joten hyppäsimme siihen sen kummemmin miettimättä, minne se oli menossa, ja pummilla vieläpä. Hyvinhän tämä alkoi.

Pääsimme kuitenkin nopeasti kartalla, missä olimme ja minne päin menossa. Matkustimme pari pysäkkiä eteenpäin, Gesundbrunnerin asemalle, jossa tarkoitus oli vaihtaa junaa Alexanderplatzille. Asema oli kuitenkin puolittain remontissa, ja meidän piti löytää nimenomaan U-junan asemalle. Emme löytäneet kuitenkaan kulkureittiä sinne, vaan lähdimme harhailemaan täysin väärään suuntaan. Ainoa mitä löysimme oli leimauslaite, joten saimme sentään liput validoiduiksi, mutta hetken päästä löysimme itsemme itä-saksalaisesta ostoskeskuksesta. Alkoi jo nälättämään, janottamaan, kusettamaan ja kylmimään, ja kaiken lisäksi eksyksissä, joten pinna alkoi ensimmäistä kertaa kiristymään. Tervetuloa turistiksi.

Palasimme takaisin asemalle ja jatkoimme tällä kertaa toiseen suuntaan. Kiersimme toista ostoskeskusta ympäri ja ämpäri, emme löytäneet edes vessaa. Viimein bongasimme kadunpuolelta olutpubin ja suunnistimme sinne oitis. Siinä kun pääsi käymään vessassa, lepuuttamaan hieman jalkoja ja juomaan oluen, niin elämäkin alkoi taas hymyilemään paremmin. Bongasimme pienen matkan päässä U-aseman, ja pääsimme jatkamaan matkaa Alexille.

Ihmettelimme ensin vähän aikaa Alexanderplatzin ihmisvilinää, ja poikkesimme Kafehausiin oluelle ja lounaalle. Aurinkoinen ja lämmin keli, terassi oli ääriään myöten täynnä, mutta sisältä löytyi vielä vapaa pöytä. Kippola näytti tutulta, olin ollut täällä aiemminkin.


Alexanderplatz aurinkoisena kevätpäivänä.

Söimme U:n kanssa omeletit, R & PE söivät jonkun gulassijutun. Ihan hyvää ruokaa. Suututimme henkilökunnan koska emme tajunneet antaa yhtään tippiä - ja kaiken lisäksi se oli helvetin kallis kippola muutenkin - emmekä antaneet rahaa edes vessaportieerille. Emme ymmärtäneet vielä tässä vaiheessa, että lähes poikkeuksetta jokaisessa vessassa oli aina portieeri, jolle piti jokin pieni epämääräinen senttimäärä maksaa, vaikka olikin ravintolan asiakas. Finnet.

Seuraavaksi aloimme etsimään DDR-museota. Kävelimme aluksi pitkään väärään suuntaan, ennen kuin löysimme itsemme taas kartalta ja saimme reitin oikaistuksi. Loppumalta tuntuvan vaelluksen jälkeen löysimme museon Karl Liebknecht Strasselta. Saimme Berlin Welcome Cardin avulla 1,5 euron alennuksen sisäänpääsymaksusta, maksaen vain 4,50€ / naamio. Sinällänsä museo ei ollut kokemisen arvoinen; kyllä sen nyt läpi käveli ja pääsihän siellä kusella käymään, mutta tätä oli mainostettu ja odotin enemmän.

DDR:läinen laatuauto.

Viereiseen hulppean näköiseen kirkkoon maksoi sisälle 7 €. Lienemme kaikki yhtä mieltä siitä, että kirkot ovat kapitalismin yläpuolella, ja niihin kuuluisi päästä ilmaiseksi joten äänestimme jaloillemme ja jätimme sen väliin. Muutenkin jalkoja jo väsytti kaikki se kävely, joten päätimme palata hotellille. Paluumatka Alexanderplatzille oli helpompi, sen kuin vain seurasi tv-tornia, joka näkyi pitkälle. Mietittiin, käytäisiinkö vielä kaljalla, mutta ei kai me nyt juoppoja olla, joten tyydyimme käymään vain hotellin lähellä olevassa muslareiden kaljakaupassa.


Hotellimme vierustaa Itä-Berliinissä.

Hotellissa päätin testata suihkun. Seinässä oli sellainen saippuaputeli, mutta sieltä ei tullut kuin teelusikallinen pesuainetta ja sen jälkeen se loppui. Koska päättelin, että siivoojat eivät kuitenkaan jaksa saippuan tilannetta aina tarkistaa, kirjoitin heille englanninkielisen lapun jos voisivat astian täyttää.

Lepuuttelun ja oluen juonnin jälkeen lähdimme kello 18:n kieppeillä uudelle kaupunkireissulle. Otimme jälleen U-junan (Berliinissä oli S-junia, jotka menivät pääsääntöisesti maanpäällä ja U-junia jotka menivät pääsääntöisesti maan alla, samat liput kelpasivat molempiin). Matkustimme ensin Stadtmitteen, vaihdoimme junalinjaa ja jäimme pois Klosterstrasselle. Käveltiin hieman ja löydettiin Nikolaikirchen, jonka lähettyvillä oli ravintola Zur Gerichtslaube, jota meille oli aiemmin suositeltu. Alakerta oli täynnä, mutta ylös mahtui vielä, tosin sekin tuli täyteen nopeasti.

Söin valtavan annoksen lihapullaa, makkaraa, siankyljystä, perunaa ja hapankaalta (hyh). Juomaksi talon omaatekemää olutta ja jälkkäriksi Irish Coffee, joka maistui pelkältä viskiltä. Hinta-laatu suhde oli kohdillaan. Ruokakaan ei maksanut kuin 17,90€, joka kokoonsa nähden oli edukas. Täältä olisi saanut myös kilon painoiset sianpotkat, ja ihmettelimmekin miten naapuripöydän kaksi pienikokoista naisihmistä sai sellaiset upotettua naamareihinsa.

Ruoan jälkeen teimme pienen illallissulattelulenkin vielä Alexanderplatzilla. Lauantai-ilta, ja paikka kuhisi vielä ihmisiä. Humalaisiakin näkyi. Emme löytäneet kuitenkaan mitään pubi-tyyppistä ratkaisua, joten otimme junan Friedrichstrassen kautta Oranienburgstrasselle. Täällä puolestaan oli baareja mutta varsin epämääräisen näköisiä. Muutamassa baarissa kävimme jo sisällä istumassakin, mutta tarjoilu oli niin hidasta, että lähdimme pois ennen kun saimme mitään tilattua. Ja jotenkin niissä ahdisti niin sisäänheittäjät kuin ulkopuolella pörränneet huoratkin. Vaikka Berliinissä ei sinänsä punaisten lyhtyjen aluetta ollutkaan, niin ei epäilystäkään etteikö tämäkin alue jonkinlainen synninpesä ollut.

Kävelimme kohti hotellia, ja pitkän ajan päästä löysimme tupakansavulla täytetyn räkälän, jossa oli maailman hitain myyjä. Akka sai viimein tehtyä drinksut, jotka olivat täyttä paskaa. Paikka vaikutti muutenkin olevan jonkinsortin rahanpesuluola. Jatkoimme matkaa kohti hotellia. Haimme vielä muslarikaupasta kaljat. Edustalla horjui pahantuulinen juoppo, joka tulitti meitä kaljapulloilla. Ihme slummi.

Testasimme vielä hotellin baarin. Kyllä siitä hyvät mojitot ainakin sai, unilääkkeeksi. Unille klo 24, oli ollut pitkä päivä.

tiistai 4. maaliskuuta 2014

323# 図書館

Mun piti kirjoitella ensin rapsaa viikonlopun Turun reissusta, mutta koin aiheen liian haasteelliseksi. Mulla ei ollut kameraakaan mukana, ja oli niin tylsä retki muutenkin, että en saanut juuri minkäänlaista tarinaa aikaiseksi. Kirjoitin parikin eri versioita, mutta jopa minun mittapuulla niiden tasosta oli syytä vaieta. Unohdetaan siis se. Ei kannata mennä Turkuun. Ihan liian yliarvostettu paikka. Arvostelut 2/5.

Viikonlopun reissua kivempi oli viikolla tekemäni kirjastovisiitti. Ennen mä kävin kirjastossa usein, kerran viikossa vähintään. Siis silloin kun mä koulussa vielä kävin, eikä Internet ollut vaikuttamassa vielä niin suuresti kuin nykyään. Muistan, miten meillä oli tiistaisin vähän helpompi koulupäivä, pääsin jo aikaisin kotia. Poikkesin erääseen kaupungin kylän kahvilaan, jossa join monta kupillista kahvia, röyhyttelin melkoisen määrän savukkeita samalla kun luin paikalliset lehdet. Sen jälkeen siirryin kadun vastakkaiselle puolelle kirjastoon, jossa lueskelin lisää lehtiä ja sen jälkeen tarkistin lainattavan materiaalin, uutuudet jne.

Nyttemmin netin tultua kirjastovierailut ovat käyneet harvinaisemmaksi. Tai sitten mä olen tullut vaan laiskemmaksi; työpäivä ei pääty puoliltapäivin, jotta aikaa kirjastolle liikenisi. Mitähän mä olen asustellut nyt tuossa nykyisessä asunnossa, viitisen vuotta? Ja käynyt kirjastossa ehkä kolmisen kertaa. Siihen on tullut sellainen kynnyskin jo, että en "uskalla" enää käydä siellä, koska kaikki tapahtuu automaateilla operoiden. Ja jos menen vaivaamaan virkailijaa, niin minkälaisena dillenä ja tynnyrissä eläneenä se mua pitääkään?

Nyt oli kuitenkin pari opusta, jotka teki mieli lukea. Kirjaston nettisivut olivat onneksi selkeät, ja sain sieltä helposti buukattua tarvittavan materiaalin, ja homma toimi nopeasti. Lainauskaan ei tuottanut päänsärkyä, koska tilattu materiaali piti noutaa virkailijalta. Lainasin kommunismia vastustavia opuksia; täytyyhän mun itseäni aina agitoida. Sain kuitin palautuspäivästä. Koska mä en tiedä miten palautus tapahtuu, niin luultavasti joudun kirjaston aukioloajan ulkopuolella tuomaan kirjat palautusluukusta sisään :)

Samalla tsekkasin kirjastoa muutenkin. Siinä oli semmoinen tyypillinen kirjaston haju, ne haisevat aina sellaiselle tietylle. Kirjastolle. Muuten paikka ei vaikuttanut erityisen vaaralliselta. Ilta-aikaan ihmisiä oli muutamia, ei mitään ryysistä. Sinänsä jännä paikka kuitenkin, että tarjontaa näytti olevan enemmän kuin silloin aktiiviaikoinani. Potentiaalia oli vaikea silmämääräisesti arvioida, en mä tiedä mitä kaikkea täältä hyötyisikään.

Kyllä pitäisi kirjastoa suosia enemmänkin. Se on ihan hyvä verovarojen kohde. Meinaan, etteivät ala nyt sentään niitä lopettamaan. Niille on oma paikkansa, ehdottomasti. Ja harmittaa, että tulee niin vähän kirjastoa käytettyä. Muutenkin pitäisi lukea enempi, kirjoja siis. Jos lukisin oikein paljon kirjoja, niin ehkä se avartaisi maailmankuvaani? Ehkä se järkiinnyttäisi? Auttaisi ajattelemaan asioita syvemmin? Luovemmin? Noh, eipäs liioitella. Mutta varmaan olisi järkevämpää kuin jokailtainen football manager-tietokonepelin takominen, joka ei tee muuta kuin tyhmennä.

lauantai 1. maaliskuuta 2014

322# Burger King

Upeeta, mahtavaa. Suomi on taas lähempänä länsimaita, kun meilläkin on nyt Burker Kingejä (huomaa monikko). Tarkoitus oli käydä jo aikaisemmin, mutta olin lukenut tolkuttomista jonoista, joten enpä ollut aiemmin päässyt. Kunnes sitten eräänä perjantaina ruokiksen lähestyessä päätin, että nyt saa riittää. Enhän mä ollut käynyt Burger Kingissä melkein kahteen vuoteen. Viimeksi Tokiossa, keväällä 2012. Joten senkin pohjalta oli aika käydä muistoja verestämässä.

Suuntasin ensiksi rautatieaseman BK:hon, joka oli ollut auki vasta vähemmän aikaa. Jonoa oli niin pitkälti, ettei tiskiä näkynyt. Totesin tuon toivottomaksi, ja päätin kokeilla Mannerheimintien ravintelia. Mua jo vähän masensi, koska ajattelin siellä olevan vähintäänkin vastaavat jonot.

Paikan päällä tilanne ei näyttänyt onneksi niin mahdottomalta. Jonoa oli toki tuulikaappiin saakka, mutta ei sentään ulos asti. Lisäksi meinasin lentää persseelleni, kun täällä oli laitettu ihmiset jonottamaan käärmemaisesti siten, että se kenen vuoro oli seuraavaksi meni ensiksi vapautuvalle kassalle. Ei siis siten, kuten Suomessa aina on, että valitaan etukäteen kassa ja sitten kirotaan kun edelläoleva töpeksii.

Myyjät olivat oikeita tehopakkauksia, ja jono imaisi nopsaan. Olisikohan oven avaamisesta kulunut kymmentäkään minuuttia kun jo istahdin ruokineni pöytään. Ainoa mikä kummeksutti oli se, että juoma täytyi itse hakea sivulla olevasta automaatista. Kun tilasi aterian ja maksoi sen, niin myyjä antoi mukin ja piti lähteä ryysimään juoma-automaateille ja täyttää muki sillä välin kun myyjä iski ne syötävät kamppeet siihen tarjottimelle ja sen jälkeen palata takaisin noutamaan tarjotin. Ainakin se Mannerheimintien ravintola oli varsin ahdas, ja ihmiset menivät edes takasin, kuka tarjottimen kanssa ja kuka juoman. En tiedä onko se käytännöllistä? Ei mielestäni ulkomailla tällaista ollut. Juomapisteestä noudettiin myös servietit, pilli ja suola. Ketsupista myyjä esitti erillisen kysymyksen.

Tilasin Whopper-aterian, joskin Steakhousekin näytti hyvältä. Niitä olisi saanut myös tuplapihvillä, ja pitkään arvonkin mielessäni otanko tuplana vai en, mutta tulin päätökseen, että ehkä tällä kaljavatsalla vähemmälläkin kalorimäärällä pärjää. Ja ihan hyvä, ruoka oli yllättävän tuhti annos. Lisäksi myyjä kyseli juuston perään; sellaisen olisi saanut 40 sentillä, joskin juusto oli ilmeisesti lopussa vieressä olleen tilauksen perusteella. Pahoittelen, että nyt en osaa sanoa, oliko juustoa Whopperissa ollenkaan, vai oliko kyse nimen omaan lisäjuustosta.

Tilat olivat ahtaat, ja ärsyttävästi porukka oli varannut yläkerrasta paikat takeillaan, niin kuin saksalaiset rantatuolit pyyhkeillään, ja vasta sen jälkeen asettuneet tilausjonoon. Kulmasta lähti kuitenkin melko huomaamaton kierreporrasviritelmä alakertaan, jossa oli paikkoja ja ennen kaikkea rauhallista hälinän jäädessä yläkertaan (katutasoon).

Istuinpaikkana oli muutama sloossi ja muutama peruspöytä epämukavan näköisillä tuoleilla. Tilat olivat siistit, vessassa en käynyt. Ei ollut erillistä kierrätysastiaa ruoantähteille ja roskille, vaan kaikki kipattiin samaan roskiin.

Mä arvostelisin ilmapiirin ehkä 2/5.

Entäs sit sapuska. Se oli kyllä positiivinen yllätys. Mennen tullen voittaa Mäkkärin ja Hesen. Etenkin hampurilainen oli maukas, pihvi erityisesti. Jonkinlainen majoneesi siinä oli, mutta en osaa eritellä sen kummemmin mitä ainesosia tähän oli käytetty. Ehkä vähän jopa etikkainen, tai sitten siinä vaan toimi hapot, kuten Master Chefin tuomarit aina taaplaavat. Hampurilainen oli kietaistu myös kääreeseen, joten sotkua ei päässyt kauheasti syntymään, hampurilainen oli helpompi syödä, eikä sisuskamat pudonneet sieltä pitkin.

Ranskalaiset olivat ehkä hienoinen pettymys. Ne olivat paksumpia kuin muissa hampurilaisketjuissa ja kestävät makuvertailunkin ihan ok. Mutta hampurilaiseen verrattuna pienoinen pettymys siis.

Juotavaksi olin ottanut soodaa, se oli ihan perusvarmaa hanakamaa. Tiedäthän, hiilihapot jne.

Pahinta oli ketsuppi, jota olin mennyt tyhmyyksissäni ruiskimaan ranskanperunoille. Sen voi melkein jatkossa jättää kokonaan veks, tai ainakin laittaa niukemmin johonkin yksittäiseen kohtaan - ei niin, että pilaa koko perunasadon.

Ruoasta irtoaa 4/5. Hinta-laatusuhde oli kohdillaan. Voittaa ehdottomasti Hesen ja Mäkin, todennäköisesti jopa Scanburgerinkin.
 Plussat ja miinukset:
+ Jonotus oli järjestetty kerrankin järkevästi, epäsuomalaiseen tapaan ns. nauhajonotuksena, jolloin seuraavana vuorossa oli se, joka oli kauiten siihen asti jonottanut. Antaisin tästä toisenkin plussan, jos voisin.
+ Hyvä ruoka & hinta-laatu-suhde
+ Tehokkaat myyjät
+ Helposti syötävä hampurilainen (kääre)

- Juoma piti itse noutaa
- Hälinä
- Ketsuppi oli skeidaa