perjantai 25. toukokuuta 2018

590# Krakova, 4

29.4.2018, Sunday, +25, Partly cloudy, Cracow, Poland

Yö kului tuttuun tapaan kuorsausta kuunnellessa. Puoli yhdeksältä heräsimme - tai toinen heräsi, toinen oli ollut hereillä jo pitkään. Aamurutiinit menivät jo tutuksi tulleella kaavalla; suihkulla, kauhujen aamiaisella jne. Tänään ei oikein muuta ollut ohjelmassa kuin kotiinlähtö. Yllättävän paljon aikaa noihin vaihtolentoihin yms piti varata. Joten ei muuta kuin vähiä kamoja kasaan ja check out puoli yhdentoista aikaan.

Ei tullut mieleenkään luottaa enää junaan, joten pyysimme hotellia tilaamaan meille taksin, se tulikin seitsemän minuutin odottelun jälkeen. Matka lentokentälle kesti sen melkein puoli tuntia, maksoi tippeineen zlotyinä satasen. Meillä ei ollut check iniä tehtynä lennolle, vaan jouduimme jonottamaan luukulle. Onneksi täällä oli virkailija, eikä jonoakaan ollut paljolti. Turvatarkastus meni tällä kertaa heittämällä. Kävimme tekemässä tax freessä ostoksia ja sen jälkeen limulle baariin.

Krakovan kenttä ei ollut mikään hääppöinen.

Kone Müncheniin lähti ajoissa, klo 12.45. Kone oli pieni kuin mikä, ja nousun aikana tärisikin melkoisesti, taisi olla hieman ukkosta ilmassa. Matka ei kestänyt tuntia pidempään. Tarjoiltiin kuitenkin vegeleipä (ihan ok-makuinen jopa), ja yksi olut.

Lentokone alkoi täyttymään pikku hiljaa.
Lentomatkan eväät.

Münchenin kenttä olikin iso. Muistan kyllä käyneeni täällä aiemminkin mutta silloin ei tarvinnut vaihtaa terminaalia. Nyt piti, toiseen terminaaliin oli muutaman minuutin junamatka. Emme ehtineet täällä edes juomille, vaan painelimme suoraan lähtöportille. Kone myöhästyi kuitenkin lopulta vartin. Paikkamme olivat viimeisellä rivillä, siinä aina hieman käryää kun ihmiset jonottavat vessaan. Niin nytkin. Ihan täynnä oli tämäkin kone. Kone laskeutui aikataulun mukaan klo 18.45, eli koko päivä meni tähänkin matkustamiseen. Sen verran oli jo väsynyt fiilis, että halusi nopeasti kotiin, joten otin taksin.

Münchenin lentokenttää.
Lentokentän sisällä päästiin junaankin.


* * * * 


Puolassa suurimmaksi haasteeksi jäi infran toimimattomuus, erityisen hapan maku jäi junaliikenteestä. Ruoka oli aivan luokatonta viimeisen illan hampurilaista lukuun ottamatta. Muuten kohde oli melko selkeä, ei kusetettu missään. Hintataso oli edullinen. Hotelli olisi voinut ehkä himpun verran olla keskeisemmällä paikalla. Erästä yksittäistä sekopäätä lukuun ottamatta (joka takertui puistosta vaivaksemme) kaupunki vaikutti turvalliselta. Aikaa olisi pitänyt ehdottomasti olla vähintään yksi päivä lisää, näkemistä riitti paljon. Nyt jäi näkemättä ainakin Schindlerin tehdasmuseo, Blue van-snägäri, kaupungintalon torni, Pinball-museo, Wawelin linna, luonnontieteellinen museo, Leonardo da Vincin teos "Nainen ja kärppä" Czartoryskin museossa ja paljon muuta. Nähdyt ja koetut jutut olivat kuitenkin mieleen, ja kaiken kaikkiaan Puola vähän ylitti odotuksia. Arvosana 4/5.

maanantai 21. toukokuuta 2018

589# Krakova, 3

28.4.2018, Saturday, +25, Scattered clouds, Wieliczka, Poland

Nukuin vähän paremmin kuorsauksesta huolimatta. Herätys kahdeksalta, ensiksi virkistäytymään rikkinäiseen suihkuun. Sen jälkeen maistuikin jo paha aamiainen. Kävimme kysymässä huoneen vaihdosta respasta, ja iloiksemme joku asiakas oli perunut tulonsa joten saimme pitää huoneen. Loistohomma!

Rötväsimme hetken hotellilla, ennen kuin lähdimme kävellen Veiksel-joen eteläpuolelle Zablocien juna-asemalle. Tavoitteena oli päästä junalla Wieliczkaan, jossa oli paljon hypetetty suolakaivos. Aurinko paistoi ja alkoi olla aika lämmin; meillä oli takit mukana lähinnä siksi, kun sillä sai kätevästi kuljetettua tavarat taskuissa. Mutta liian kuuma sillä kyllä tuli.

Aamu alkoi kävelyllä Kazimierzistä gheton puolelle.
Veiksel-joki.

Löysimme asemalle melko helposti kartta-apsin avulla. Asema näytti uudelta, mutta ainuttakaan muuta matkustajaa siellä ei ollut. Nauhalta tuli silloin tällöin jokin automaattikuulutus, mutta se oli vain puolaksi. Tutkimme aikatauluja mutta emme saaneet siitäkään mitään tolkkua. Joitakin junia meni jonnekin, mutta kellonaikojen perässä luki usein "BUS". Mitä sekin tarkoitti, eikö Puolassa mennyt junia ollenkaan vaikka näin hienot asemat ja radat oli rakennettu? Muistoissa oli vielä selvästi junasekoilut lentoasemalla, eikä tämäkään näyttänyt yhtään sen suurempi menestys olevan, vaikka olimme tsekanneet junahommaa ja aikatauluja netistä jo etukäteen. Nopeasti totesimme junaliikenteen olevan farssi ja lähdimme kävellen päämäärättömästi eteenpäin, vaikka olen niin monesti todennut sen huonoimmaksi mahdolliseksi ratkaisuksi. Saavuimme sitten Lipowa-kadulle, jossa oli jostain syystä suuri taksikeskittymä. Nappasimme taksin englantia osaamattomalta kuskilta saatuamme ensin selville hinnan suolakaivokseen (kuski kirjoitti ilmaan 55). Vasta myöhemmin huomasimme, että takseja oli tässä runsaasti siksi, kun paikalla oli Oscar Schindlerin emalitehdas, joka oli tuttu Schindlerin lista-elokuvasta. Nyt missasimme sen täysin kohkatessamme taksin kanssa, saati että sen olisi saanut kuvattua.

Näkemättä jäänyt Schindlerin tehdas. Kuva pöllitty netistä, sorry siitä.

Matkaa oli ehkä 15 kilsaa, kyyti maksoi lopulta 57zl. Painelimme lipunmyyntiin jossa piti jonottaa melko tovi. Täällä oli pakko ottaa opastettu kierros Auschwitzin tapaan, ja maksoi ulkomaalaisille 94zl / naama, eli aika helkkarin - suolainen - pääsymaksu Puolan hintatason mukaan. Sen lisäksi piti vielä maksaa 10zl kuvausmaksu (rinnuksiin tuli merkiksi tarra). Olimme siis munanneet kunnolla, koska jos olisimme ostaneet netistä etukäteen vastaavan paketin kuin Auschwitziin, olisimme säästäneet pitkän pennin jos otetaan huomioon kuljetukset kaikkineen. Eikä tarvitsisi odotella lipunmyyntejä yms. Nyt kierroksen alkuun oli 40 minuutin odotus, vaikka englannin kielisiä opastusryhmiä lähtikin suht usein. Kaivoksessa vieraili yli miljoona turistia vuodessa, joten suosittu kohde tämä oli. Kyllä se vaan niin on, että aina pitäisi tajuta suunnitella ja selvittää nämä päivät ja retket huolella; tuurilla ne meinaan ei mene putkeen.

Wieliczkan suolakaivoksen päärakennus.
Opastettuja kierroksia.
Sisäänkäynti oli vaatimaton.

Kävimme odotellessamme ostamassa soodavedet ja nautimme ne ulkona terassilla varjossa. Oli tulossa lämmin päivä ja tuntui turhauttavalta kanniskella takkia, joskin opaskirjassa oli varoiteltu kaivoksen lämpötilan olevan vain n. 14 astetta. Laukkuja ei kaivokseen saanut viedä. Kierros kestäisi kolmisen tuntia, oli vähän laiska fiilis joten tuntui tämä turistin elo nyt jotenkin raskaalta.

Meistä koostuikin aika suuri ryhmä. Oppaanamme oli Michael, joka jakoi kyllä hyvin ohjeita. Täällä jaettiin taas kuulokkeet, tällä kertaa se onneksi toimi minullakin. Kokoonnuimme ensin odotussaliin, sen jälkeen pieneen käytävään, ennen kuin lähdimme laskeutumaan jalkaisin portaita alas. Rappusia oli 380 kpl, ne kulkivat mutkitellen 64 metrin syvyyteen. Tuntui, että pää meni pyörälle, sen verran vauhtia pidettiin. Päästyämme viimein alas, kokoonnuimme ryhmäksi ja opas tsekkasi että kaikki olivat koossa. Täällä ei saanut jättäytyä porukasta, sillä luoliin saattoi paitsi eksyä, niin myös eteneminen piti olla joutuisaa, ettei perästä tulevat ryhmät joutuneet odottelemaan liiaksi. Ilmavirta luolistossa oli välillä varsin voimakas. Käytävillä oli tuon tuosta ovia jotka toimivat kuten sulut kanavilla; edellä olevaa ovea ei saanut vdeon vuoksi auki, ennen kuin ryhmän viimeinen sulki perässään oven jolloin alipaine helpotti ja ryhmän ensimmäinen sai vuorostaan avattua edessä olevan oven. Happea siis riitti hengitettäväksi.

Ylhäältä lähdettäessä ei näkynyt edes pohjaa. Lähtötaso vastasi 26. kerrosta.
Suolakaivoksessa piisasi käytäviä lähes 300 kilometrin matkalta. Me kävelimme niistä 2.

Kaivos oli 700 vuotta vanha, kaivostoiminta oli lopetettu vasta v. 2007 kannattamattomuuden vuoksi. Suola itsessään ei tietenkään ollut loppunut, sitä oli täällä edelleen seinät ja katot täynnä. Sitä olisi halutessaan saanut vaikka nuoleskella. Paikka oli ensimmäisiä Unescon maailmanperintöluettelon kohteita vuodelta 1978. Kaivoksen koosta saimme vain pienen pintaraapaisun, sillä täällä oli louhittuja käytäviä lähes 300 kilometria, ja ne ulottuivat syvimmillään 327 metrin syvyyteen. Meidän reitti eteni kuin huomaamatta alaspäin n. 130 metrin syvyyteen. Välillä oli vähän jyrkempiä laskeutumisia portaita pitkin, joten ei tämä välttämättä mikään huonojalkaisten paikka ole. At oli ollut vähän käärmeissään kun olin pakottanut hänet tänne, mutta lopulta hänkin vaikuttui kaivoksen näyttävyydestä. Joitakin saleja oli louhittu satakin vuotta. Kyllä ihminen on hullu kun sille päälle sattuu, tällaiset valtavat duunit ovat merkki päättäväisyydestä siinä missä Kiinan muuri tai pyramidit. Kuinkahan monta ihmistä tännekin oli heittänyt henkensä niiden 700 vuoden aikana? Täällä käytettiin myös hevosia kuormajuhtina, ja kun kerran luolaan joutui niin sen jälkeen ei enää päivänvaloa loppuelämässään nähnyt. Vähän kävi sellainenkin sääliksi.

Suolaa oli seinät täynnä.
Suolasta oli valmistettu kaikenlaisia figuureja.
Pyhän Kingan kappeli oli valtavan kokoinen sali.
Kappeli.
Suolakruunu.
Pyhä ehtoollinen
Paavi.

Muutaman pienen tauon pidimme, loppupuolella oli vessoja ja matkamuistomyymälöitä, joissa teimmekin pienet ostokset. Kaksi tuntia oppaan kanssa kierrettyämme pääsimme alueelle, jossa saimme kierrellä itseksemme ja lähteä sitten omin päin pois kun siltä tuntui. Täällä olisi ollut vielä jotain hissihommaa ja näyttelykierrosta, mutta meitä väsytti sen verran, että menimme tsekkaamaan kahvilatarjonnan. Ruokaa olisi saanut myös, sillä täällä haisi samalle kuin eilinen illallinen. Me tyydyimme sipsipussiin ja oluttuoppeihin.

Maan alla.
Maanalainen järvi.
Jättiläismäiset huoneet oli kaiverrettu taltoilla ja hakuilla.

Sen jälkeen sai kävellä vielä aika tovin ennen kuin pääsimme hisseille. Hissit olivat vanhoja kaivostyöläisten hissejä. Niitä oli kaksi, mutta eivät vetäneet kuin kahdeksan ihmistä kerralla, joten piti hetken aikaa odotella että pääsimme takaisin ylös. Hissit menivät 4 metrin sekuntivauhtia ja pitivät aika kolinaa mennessään. Pääsimme takaisin maan pinnalle, emme jakaneet hevospolojen kohtaloa. Mutta olipahan pirun hieno nähtävyys, tästä tulee 5/5 ilman muuta. Jos Krakovaan menee, niin tämä on aivan ehdoton!

Ulkona ilma oli kuumennut helteiseksi. Arvottiin miten pääsisimme takaisin Krakovaan. Päätimme kävellä läheiselle juna-asemalle, sellainen oli alle puolen kilometrin päässä. Juna-asema oli ns. yhtä perseestä kuin muutkin asemat täällä; kiilsi uutuuttaan mutta ei missään ihmisiä saati junaa. Ei infotaulua tai mitään muutakaan järkevää josta olisi voinut päätellä jotain millä täältä pääsisi pois. Palasimme sitten takaisin kohti kaivosta; kyllähän se oli sen sortin turistirysä, että siellä luulisi olevan takseja yytsäilemässä kyytiä vailla olevia. Näimme mäessä ujoparkissa olevan tilataksin. Kuski veteli sikeitä sisällä. Koputimme sitten lasiin, jolloin äijä nolostuen heräsi. Kysyimme, heittäisikö hän meidät Krakovaan ja suostui. Hyppäsimme kyytiin, kylläpä ilmastoitu auto tuntuikin mukavalle.

Ajoimme kylille, matka oli vähän pidempi kuin tullessa + olisikohan tilataksista mennyt jonkunlainen lisämaksu, sillä kyyti maksoi 88 zl. Meitä vähän hiukoi ja olimme googletelleet suositellun snägäri-pakun "Blue van" oivaksi hiukopalapaikaksi. Kävelimme osoitteeseen Grzegorzecka 14, jossa pakun piti olla, mutta kun ei ollut. Asiaa selviteltyämme lisää kävi ilmi, että paku ei olisi paikalle ennen kuin klo 20, jos sittenkään. Älytöntä. Olimme niin kuumissamme, että oli pakko valita mikä tahansa kippola. Päädyimme sitten kiinalaiseen ravintolaan. Joku sienimättö sieltä tuli, ja luultavasti tilauksemmekin meni väärin, mutta ei sen nyt niin väliä. Jotain saimme syödäksemme.

Palasimme hotellille. Illalla esiintyi Metallica Krakovan keikallaan, kaupungilla näkyi paljon bändipaitoihin sonnustautuneita ihmisiä. Kävimme kaupassa hakemassa kolme litraa vettä nestehukkaan. Hotellilla lepuutimme itseämme, oli taas vähän puhti pois päivän kävelyistä.

Illansuussa lähdimme kävelemään vanhaankaupunkiin. Koitimme etsiä t-paitoja, mutta ei oikein löytynyt mitään sopivaa. Saimme perustuliaisia kuitenkin ostettua, ja postikortit ja -merkit. Menimme torin reunalla olevaan Europejska-pubiin oluelle. Ilma oli edelleen kuumahko ja terassit olivat väkeä pullollaan. Hyvin keskieurooppalainen ja kesäinen tunnelma oli kyllä.

Aukio.
Kippolanmainos.

Koska ruuat olivat poikkeuksetta flopanneet, niin olimme googlettaneet pomminvarman paikan itsellemme nimeltä M22-burger. Se sijaitsi vanhankaupungin pohjoisosassa osoitteessa Świętego Marka 22. Ulkoapäin ravintola ei ollut mitenkään hääppöinen, sisätiloissa oli niin kova rasvankäry, että se tuntui salpaavan hengen. Ei pöytäliinoja, tilaukset tehtiin tiskille jossa melkoisen karjun näköinen ukko otti tilaukset vastaan. Hän ei kauheasti mietintäaikaa meille suonut, vaan teimme puolittaiset hätäratkaisut. Asiakkaita oli kuitenkin aika tavalla, jokainen pöytä oli täynnä ja meille jäi vain syrjässä oleva tiskin tapainen baarijakkaroilla varustettu tila. Vessa oli mallia unisex, yksi koppi vain, joka sekin oli aika kämänen. Siksipä oli melkoinen ylläri kun ruoka lopulta tuli; se oli paras burgeri koskaan. Mehukas ja aivan jumalaisen makuinen ja nälkä lähti kuin eno kaislikosta. Kyytipojaksi olut. Jos puitteita ei oteta huomioon vaan arvostellaan pelkkä sapuska, niin ehdoton 5/5. Puolan ruuan tason tuntien tämä oli kyllä todellakin positiivinen yllätys.

M22.
M22 paras burgerpaikka.
Seinätaidetta.
Purilainen.
Njamskis.

Kävelimme vielä hetkisen kaupungilla. Ihmisiä oli paljon lauantai-iltaa viettämässä. Katusoittaja soitti Star Warsin tunnaria ja kun mulla oli sattumoisin Star Wars-paita päällä niin pitihän sitä antaa muutama zloty siitä hyvästä. Vaelsimme hotellille päin ja poikkesimme tuttuun tapaan Absynt Caféeseen jossa otimme tuliset shotit ja cocktailit, maksoivat yhteensä 70zl. Edelleen pysyi järki päässä - sen verran siis mitä sitä oli nyt jäljellä alun perinkään - eikä mitään ylilyöntejä tapahtunut. Hotellille palasimme klo 23. 


Absaria naamariin.

perjantai 18. toukokuuta 2018

588# Krakova, 2

27.4.2018, Friday, +17, Scattered clouds, Oswiecim, Poland


Maailman kovin ääni on kuulemma syntynyt Krakataun tulivuoren purkauksesta, mutta At:n kuorsaus tuli varmaan hyvänä kakkosena. Jätkä oli ollut sen vuoksi jossain leikkauksessakin, voin valitettavasti todeta sen menneen hukkaan. En nukkunut juurikaan. Seitsemältä nousin ja menin testaamaan suihkun. Täällä oli suihkukaappi, mutta viemäri ei vetänyt ollenkaan. Vaikka vain nopeasti kasteli itsensä ja sulki suihkun saippuoinnin ajaksi ja huuhteli pikaisesti, vesi jäi silti lillumaan ällöttävästi nilkkoihin. Mutta koska olimme jo olleet sen verran hankalia asiakkaita sänkyvaatimukseinemme niin emme voineet oikein valittaakaan.

Menimme kellariin aamiaiselle. Se vasta kamala kokemus oli, yksi pahimmista hotelliaamiaisista koskaan. Ruoka oli epäilyttävän näköistä, kahvikin niin iljettävän näköistä ettei sellasta uskaltanut juoda. Pienimuotoisilla pettymyksillä alkoi siis kakkospäivä.

Aamiainen. Vieläkö joku antaisi tästä 5/5?
Kafé. Maistuis varmaan sullekin? Mulle meinaan ei.

Tänään meillä oli ohjelmassa kokopäiväretki Oswiecimiin, jossa Auschwitzin keskitysleirit sijaitsivat. Aluksi olimme sunnitelleet menevämme sinne omatoimisesti joko junalla tai bussilla, mutta paria päivää ennen lähtöä aloin googlamaan tarkempia tietoja, ja selvisi, ettei kohteeseen voi mennä ainakaan kesäaikaan (1.4.-30.9.) ilman opastettua kierrosta (klo 10-16 välisenä aikana). Opastetut kierrokset saattavat olla täysiä, eikä mahdollisesta odotusajasta osata sanoa etukäteen. Varmistin Auschwitzin virallisilta Facebook-sivuilta, ja hekin neuvoivat buukkaamaan tourin ennakkoon. Lisäksi kahden eri leirin välillä (Auschwitz I ja Auschwitz II, eli Auschwitz-Birkenau) oli muutaman kilometrin matka, eivätkä ne olleet muutenkaan ihan juna-aseman vieressä. Bussilla kulkeminen ei vaikuttanut sen helpommalta. Kaikkein järkevintä olisi buukata valmis-tournee Krakovasta bussikuljetuksineen. Tässä vaiheessa meinasi käydä hullusti, sillä monet kierroksia järjestävät tahot olivat täyteen buukattuja jo parikin viikkoa etukäteen. Olisi pitänyt olla taas ajoissa liikenteessä. Löysimme kuitenkin viime tipassa netissä Krakville Toursin; se nyt ei nettisivujen perusteella vaikuttanut ehkä kaikkein luotettavimmilta järjestäjältä, mutta eipä ollut varaa valita. At oli kysynyt ennen varausta, ovatko he ukottajia ja vastasivat etteivät ole, ja kysyivät kummankin osallistujan nimitiedot ja saatiin jonkinlainen voucherikin. Hinta oli 99zl / naama, joka vaikutti meistä oudon halvalta (~ 25€, mutta kokopäiväretki ja bussillakin matkustettiin yli 130 km). Lähtöpaikka oudoksutti myös; annettiin kaksi eri osoitetta jonne piti ilmottautua kello kymmeneltä, "ihan sama kumpaan paikkaan tulette, kunhan tulette ajoissa".

Valitsimme lähtöpaikaksi osoitteen Sienna 16, sinne oli hotelliltamme 1,3 kilometrin matka. Tuo taittui nopeasti kävellen, mutta aurinko paistoi jo suht lämpimästi ja huomasimme meillä olevan liikaa vaatteita. Meitä oli varoitettu jo etukäteen, että mukaan sai viedä vain pienen laukun, pienempi kuin A4-paperiarkki. Otimme mukaan vain muovipussin jonka pystyi jättämään bussiin tai tarvittaessa hylätäkin, eikä laukun sisältö käsittänyt kuin vettä ja sipsejä. Ruokaa täällä ei saanut koko päivänä eikä tilaisuutta syömisiin muuten oikein ollut kuin ottaa omia eväitä mukaan. Koska Auschwitzissä edellytettiin (edelleen?) säädyllisyyttä, niin alkoholit olivat jyrkästi kiellettyjä, eikä kännissä saanut alueelle mennä. Meidän piti ilmottautua kymmeneltä virkailijalle, lähtö tapahtuisi vartin yli. Löysimme Krakville toursin kioskin nopeasti, siinä oli jo jonkun verran jonoa, koska kyseinen toimisto teki reissuja myös muihin Krakovan kohteisiin. Hetken aikaa meidän piti odottaa, ennen kuin pääsimme ilmottautumaan virkailijalle. Esitimme voucherin ja virkailija kirjasi meidät ylös ja pyysi odottamaan hetken aikaa.

Krakville toursin ilmoittautumispaikka osoitteessa Sienna 16.

Retkeilijöitä kertyikin aika setti, kaikki eivät mahtuneet edes bussiin, vaan 16 henkilöä joutui ottamaan minibussin. Ajattelimme, että siellä joutuisi istumaan polvet hampaissa, joten emme ilmottautuneet vapaaehtoisiksi. Kävelimme pienen matkan puiston halki kadulle, jossa bussimme jo odotti. Näimme vilaukselta bussiin nousevan viikingin näköisen jätkän, jonka arvelimme välittömästi suomalaiseksi. Ilmeisesti tämä toinen porukka oli sitten se, joka oli mennyt siihen toiseen kokoontumispaikkaan. Menimme takaovesta sisään ja valtasimme itsellemme istuinpaikat bussin takaosasta; ne olivat todella ahtaan tuntuiset. Semmoinen epäilyttävän näköinen juoppokööri kertyi ympärillemme, ja totta vie, suomalaisiahan he olivat, viikinki mukaan lukien.

Kun bussi pääsi viimein liikkeelle, niin eipä aikaakaan kun finnekööri korkkasi aspiriinikaljat. Jutuista päätellen edellinen ilta oli mennyt pitkäksi, ja aikamoista settiä heidän juttunsa olivatkin. Täytyi vain uskotella itsellemme, ettei kukaan yhdistänyt meitä näiden kavereiksi, mutta se taisi olla turhaa toivoa. Bussiimme oli tullut jonkunlainen opas mukaan, joka hoiti käytännössä vain järjestelyt, antoi ohjeita ja katsoi, että ryhmä oli kasassa ja vastasi aikatauluista, ei onneksi kertonut mitään itse kohteesta sillä eihän siitä olisi kuullut mitään näiden ukkojen metelöinnin alta. Kerran opas kävi kiertelemässä bussissa katsomassa, ettei kellään ollut liian isoa laukkua mukana, ja siinä äkkäsi myös edessämme istuvien suomalaisten kaljat. Hän motkotti närkästyneenä, ja sanoi ettei olisi ottanut näitä kännikaloja koko retkelle mukaan jos olisi tiennyt näillä olevan alkoholijuomia mukana. Lisäksi varoitti, että jos museovirkailijat haistavat viinan, niin eivät välttämättä päästä sisään.

Matkaa Oswiecimiin oli n. 66 kilometriä, mutta tie oli pientä ja kapoisaa joten kovin kovaa siinä ei päässyt ajamaan. Matka kesti ehkä reilut puolitoista tuntia. Kalja alkoi tietysti kusettamaan kanssakansalaisiamme, mutta bussissa ei ollut wc:tä. Ei muuta kuin bussi pysähtymään tienpientareelle ja ukko kuseksimaan koko bussikunnan seuratessa tapahtumaa vierestä. Opas jaksoi nillittää tästäkin, mutta suomalaisukkopa ojensi takaisin, että "kyllähän nyt ihmisen täytyy kuselle päästä" ja että "sekö tässä nyt kenkää puristaa millä tavalla kusihätä on hankittu". Eihän sitä voinut muuta kuin nauraa.

Suomipojan vessatauko.

Vähän vaille kaksitoista olimme perillä Auschwitz I:ssä. Pidimme ensiksi "virallisen" vessatauon, se maksoi 2zl /naama. Vaikka oli perjantai, niin porukkaa riitti tosi runsaasti. Meihin liimattiin rinnuksiin tarra, joka helpotti ryhmän kasassa pysymistä. Sitten menimme ohjatusti sisään, tänne oli turvatarkastus. Vähän samanlainen kuin lentoasemalla, joskaan täällä ei ollut mitään skannereita, vaan jokainen metallitavara piti laittaa erikseen näkyville. Se juukelin hälytin soi mulla kerta toisensa jälkeen tietämättä mikä oli kyseessä - syytin jo takin vetoketjua, mutta paljastui lopulta silmälasikotelon saranaksi. Turvatarkastuksesta päästyämme meidät jaettiin kolmeen eri ryhmään - varoimme visusti joutumasta samaan ryhmään muiden suomalaisjuoppojen kanssa. Tässä onnistuimme. Seuraavaksi meille jaettiin kuulokkeet; opas puhui mikrofoniin hiljaa, joten siksi kuulokkeet. Pahaksi onneksi mulle osui rikkinäinen, se pätki niin pahasti etten lopulta kuullut yhtään mitään. Se harmitti todella.

Kierros lähti sisääntuloportin kohdalta, jossa oli pahamaineinen "Arbeit macht frei"-kyltti. Oli jotenkin epäuskoinen olo, että sitä tosiaan oli Auschwitzissä, ja toisaalta sitä mietti mitä juutalaisväestö oli 1940-luvun alkupuolella miettinyt kulkiessaan tämän kyltin alta. Kyltti oli joskus varastettukin - todellakin vaikea kuvitella miten - ja se saatiin kyllä takaisin joskin pilkottuna. Auschwitz I oli perustettu keväällä 1940, ja se toimi aina venäläisten tuloon tammikuuhun 1945 saakka. Tänä aikana Auschwitz I:ssä ja II:ssa tapettiin arviolta 1,3 miljoonaa vankia, joista suurin osa oli juutalaisia. Sellaiset lukemat ovat niin typerryttäviä, ettei sitä pysty oikein käsittämään. Aivan kuten Stalin sanoi, "yhden ihmisen kuolema on tragedia, miljoonan tilasto".

Arbeit macht frei.
Kyltti.
Stop.

Jatkoimme hyvinhoidettua tietä eteenpäin. Punatiiliset parakit näyttivät aivan samalle kuin valokuvissakin, joita olin katsellut ennen tänne tuloa. Alue oli hoidettu hyvin, ei roskia, ruoho viheriöi, kukat kukkivat, linnut lauloivat ja aurinko paistoi hyväntahtoisesti. Ei mitään sellaista "pahan kosketusta" niin kuin olin etukäteen täällä kuvitellut tunnelman olevan. Jos ei tietäisi paikan historiasta mitään, tätä pitäisi varmasti viihtyisänä paikkana jos nyt verrataan vaikka Kajaaniin.

Auschwitz oli hyvin hoidettua aluetta.
Parakkien välistä piha-aluetta.
Parakit oli rakennettu tiilistä.

Kiersimme oppaan johdolla muutamissa eri parakeissa, joissa vangit olivat eläneet. Osa parakeista oli rakennettu jo v. 1916, mutta yksikerroksisiksi, natsit korottivat rakennuksiin muitakin kerroksia. Yhdessä parakissa saattoi asua (?) tuhatkin vankia. Olosuhteet olivat ankarat, ja rakennukset epäilemättä hyvin ilmastoituja talvisaikaan. Eräällä käytävällä oli henkilökuvia vangeista, ja tietoja kuinka vanhoja he olivat ja kauanko he ehtivät täällä olemaan; puhuttiin vain joistakin kuukausista useimpien vankien osalta, kunnes kuolema vei korjuuseen. Näytillä oli niin ikään vankien omaisuutta; matkalaukkuja, kenkiä, silmälaseja, tekojalkoja - ja hiuksia. Eräässä huoneessa oli vitriinillinen tyhjiä Zyklon B-purnukoita; myrkky jolla kaasutettiin kasapäin vankeja hengiltä. Edelleen minun oli hyvin vaikea mieltää näitä toistamiljoonaa henkeä vaatineen joukkomurhan todisteiksi, tai ehkä mä olen vain niin paatunut. Tai sitten vain niin pumpulissa kasvanut, etten millään pysty ymmärtämään ihmisten kykenevän sellaisiin kauheuksiin, mitä näissä paikoissa jossa olen vieraillut on aikoinaan tehty.

Ei varmaan mikään kiva makuualusta.
Seinillä oli vankien kuvia ja speksejä.
Stifloja.
Tekoraajoja.
Vankien purnukoita.
Kapsäkkejä.
Tämä oli jotenkin aavemainen huone.

Parakki nro 11 alkoi olemaan sitä, miksi etukäteen Auschwitzin mielsin. Kellarissa oli tehty ensimmäiset varovaiset kokeilut joukkokaasutuksista ja lisäksi siellä oli vankila vankilan sisällä, jonne sääntöjen rikkojat vietiin. Ihmisiä näännytettiin täällä hengiltä tai sitten hapenpuutteeseen. Osa tyrmistä oli niin pieniä ettei siellä mahtunut seisomaan eikä makaamaan. Ulkopuolella, parakkien 10 ja 11 välissä oli kiviseinä jota vasten vankeja teloitettiin ampumalla.

Vessa.
Tyrmä jossa vangit näännytettiin nälkään.
Zyklon B-myrkkykannuja.
Seinä jota vasten teloitukset suoritettiin ampumalla.

Jatkoimme varsinaisille kaasukammioille ja polttouuneille päin. Matkalla näimme hirttopuun, johon keskitysleirin perustaja ja johtaja Rudolf Höss vietiin hirtettäväksi v. 1947. Siitä etenimme itse kaasukammioon, jonka vieressä oli krematoriot. Tämä oli karmivin paikka kaikista päivän vierailukohteista. Ei ikkunoita, pelkkää harmaansynkeää betonia. Kammio ahdettiin täyteen väkeä, Zyklon B:t sisään ja valmista tuli noin 15 minuutissa. Hitonmoinen paikka se oli kuolla tämäkin loukko, voi vaan mielessään kuvitella millainen paniikki kellarissa on mahtanut aluksi olla. Muistelisin joskus lukeneeni jonkun tytön selvinneen kaasutuksesta; palkkioksi selviytymisestä hänet ammuttiin. Mutta muuten kaasu taisi olla aika tehokas joukkosurman väline. Sen jälkeen ruumiit vietiin viereiseen huoneeseen ja poltettiin. Vaikken nyt sinällänsä kummituksiin uskokaan, niin en välttämättä haluaisi olla se työntekijä joka jää tänne yksin siivoamaan paikat päivän päätteeksi.

Kulkureitti.
Leirin perustajan Rudolf Hössin hirttopaikka.
Kaasukammion ulkosivu.
Kaasukammio. Ei mikään miellyttävä lähtöpaikka.
Uunit.

Tämä oli viimeinen kohteemme Auschwitz 1-leirissä. Kierros kesti 1,5 tuntia, aika vauhdilla mentiin mikä nyt oli tietysti ymmärrettävää koska ryhmiä oli liikenteessä paljon ja toisaalta myös kokopäiväretken aikakin oli suht rajallinen. Palasimme lähtöpaikalle, palautimme kuulokkeet. Vieläkin harmittaa kun missasin lähes kaiken selostuksen aiheesta. Kävimme uudestaan vessassa, söimme sitten hieman sipsejä evääksi ja joimme vettä. Saimme ryhmämme kasaan, ja vartin päästä jatkoimme bussilla muutaman kilometrin päähän Auschwitz-Birkenaun leiriin. Ulkona oli jo sen verran lämmin, että jätimme suosiolla takit ja pitkähihaiset bussiin.

Parkkipaikalta oli vähän matkaa käveltävänä Auschwitz-Birkenauhun. Sisäänpääsymaksua ei kumpaankaan leiriin varsinaisesti ollut (joskin opastus oli pakollinen tiettyihin kellonaikoihin ja se oli maksullinen). Täällä meidät jaettiin samoihin ryhmiin kuin aiemmin Auschwitz 1:ssä, ja samat oppaatkin oli. Jo kaukaa erottui elokuvista tuttu Auschwitzin pääsisäänkäynti epätoivoisine junaraiteineen. Alue oli suuri kuin mikä, keskellä tasaista peltoa. Parakeista ei ollut muuta juuri jäljellä kuin sokkeli ja savupiippu, muutama lautaparakki oli mutta nämä taisi olla entisöityjä, vähän niin kuin muodon vuoksi perspektiiviä antamaan. Piikkilanka-aita kiersi aluetta, siellä täällä näkyi vielä valvontakoppeja.

Auschwitz-Birkenaun pääportti.
Parakeista ei ollut juuri muuta jäljellä kuin savupiiput ja perustukset.
Seppele.
Muistomerkki.

Kävelimme tietä pitkin junalaiturille, jossa aikoinaan uudet tuodut vangit jaettiin kahteen ryhmään; hyväkuntoisiin työtätekeviin ja suoraan kaasukammioihin meneviin. Yksi vankienkuljetusvaunukin tänne oli muistoksi jätetty, koko näytti yllättävän pieneltä. Tiedä sitten kuinka monta vankia sielläkin joutui kärvistelemään ennen tänne tuloa. Jatkoimme edelleen leirin länsiosaan, jossa oli tuhottujen kaasukammioiden rauniot. Kuinka monta ihmistä on mahtanut vetää viimeiset henkäykset juuri tässä, sitä tuskin moni tietää. Tässä oli myös muistomerkki, sekä mykistävän kokoinen monttu, joka aiemmin oli toiminut joukkohautana.

Vanginkuljetusvaunu.
Auschwitz-Birkenaun kaasukammio.
Kaasukammion raunioilla.
Vanhaa kaasukammiota.
Muistokiviä joukkohaudan vieressä.

Palasimme pikku hiljaa takaisin pääportille päin. Kävimme vielä yhdessä tiiliparakissa, jonne oli jätetty entiselleen vankien asuintiloja. Nämä vangit käytännössä odottivat oman kaasukammiovuoron alkamista. Makuulavitsoja oli kolmessa eri kerroksessa; parhaimmat paikat olivat ilmeisesti yläkerroksissa. Tännekin mahtui huimasti ihmisiä ja ahdasta varmasti oli, puhumattakaan miten kylmä täällä on talvisin täytynyt olla. Seinissä oli rakoja, joista päivä paistoi läpi, tämä tuskin oli ajan tuomaa patinaa.

Parakin sisätilat.
Seinäkirjoituksia.
Makuulavitsoja.

Tämä kierros kesti noin tunnin. Rundin päätteeksi annoimme oppaalle aplodit. Palasimme sitten bussille, joskin vessan kautta (maksoi taas 2zl). Täällä oli pieni kauppakin, josta näimme suomalaisseurueen juomaostoksilla. Opas varoitteli heitä, että tällä kertaa ei pysähdyttäisi puskille, vaan matka suoritettaisiin ns. ykkösellä. Kierros oli ilmeisesti vienyt kovimman puhdin pois, sillä matka sujui vähän hiljaisemmissa merkeissä kuin mennessä.

Oli perjantai, ja paikalliset olivat lähdössä viikonlopun viettoon, joten oli hieman ruuhkaisaa, ja perille Krakovaan pääsimme vasta vähän ennen kuutta, yli tunnin myöhässä suunnitellusta. Se nyt ei sinänsä meitä haitannut, kun illaksi ei oltu varattu mitään sen kummempaa ohjelmaa. Ihan tyytyväisiä oltiin matkajärjestelyihin ja opastukseen - vaikka risoikin sen rikkinäinen kuuloke - ja hintakin oli kohdillaan. Arvosanaa tällaiselle paikalle ei ole varmaan soveliasta antaa, mutta olihan tämä must-see -kohde elämässä. En oikein ymmärrä miksi joku tulisi Krakovaan käymättä Auschwitzissä - tällaisenkin tapauksen meinaan tiedän.

Ilta vaikutti lämpimältä. Kiertelimme hetken aikaa vanhassakaupungissa, sillä emme olleet sinne vielä ennättäneet. Ihmisiä oli tosi runsaasti. Suuta vähän jo napsasi; baareja oli kyllä mutta arvelimme ne sen verran hintaviksi, että päätimme mennä kaljalle vähän syrjemmälle. Sellainen terassi löytyikin nopeasti ja kaljatuopit irtosi alle 10zl / naama.

Vanhassakaupungissa.
Kaupungintalon torni.
St. Andrew'n kirkko Grodzkalla.
Wawelin linna.
Psykologian vastaanotto?
Mariankirkko.

Ruokapaikkaa ei sen sijaan tuntunut löytyvän kirveelläkään. Olimme suunnitelleet menevämme peruskebabille erääseen paikkaan Kazimierzissä, mutta käveltyämme sinne huomasimme paikan niin epäsiistiksi, ettei sinne kehdannut mennä, tiedä minkä vatsataudin sieltä olisi saanut. Menimme sitten samaan kortteliin kuin edellisenäkin iltana ja valitsimme Ptaszyl-nimisen kippolan. En tosiaan tiedä mikä sai minut valitsemaan "beef cheekin", mutta se oli aivan kauheaa, jo hajukin oli tosi epämiellyttävä. At valitsi ankan. Nyt on pakko luikauttaa 1/5, niin hirveä oli ruokakokemus, että se oksetti vielä seuraavanakin päivänä.

Illallinen, hyi olkoon.

Poikkesimme hotellilla pikaisesti vessaan ja jatkoimme sitten läheiseen Opium-ravintolaan olusille. Istuskelimme ulkona. Se oli nuorisopaikka, musiikki soi aivan liian kovaa. Ei paljoa väkeä, mutta ei viihtyisyyttäkään, joten lähdimme yksien juomien jälkeen pois. Tulimme taas Absynt Cafen kohdille ja päätimme käydä sielläkin, nyt kun tiesimme mitä odottaa. Kappas kummaa, täällähän oli sama suomalaisremmi joka oli ollut kanssamme Auschwitzin retkellä! Toki he meidät tunnistivat. Vaihdettiin siinä sitten kuulumiset. Olivat menossa seuraavana päivänä katsomaan Metallicaa, joka täällä konsertoi. He vinkkasivat baarissa olevan suomalaisnaisten seuruekin, mutta ei ilmeisesti ollut flaksi käynyt. Olipahan omituista, miten koko baari tuntui olevan täynnä suomalaisia.

Pahiskisse.
Nuorisobaari.
Absinttimainos.
Absintcoctail.

Kävimme vielä hotellin viereisessä kaljateltassa, samassa paikassa jossa olimme olleet edellisenäkin iltana. Nyt täällä oli vähän enemmän ihmisiäkin. Hämmästyttävää oli myös viinakauppojen määrä, niitä tuntui olevan joka kadunkulmassa. Osa oli vielä auki läpi yön. Kyllä Suomella olisi niin paljon tästäkin opittavaa!