311# Meksiko, 7 / Guatemala, 1

15.1.2014, Keskiviikko

Downpour, +20, Palenque, Mexico

Päiväreitti.

Sade oli alkanut edellisenä iltana, ja koska ikkunalasia ei ollut, kuuntelin koko yön mielipuolista sadeveden kohinaa, aivan niin kuin olisi ollut kosken vieressä. Haittasi jopa vähän nukkumista. Aamulla hämmästyinkin, kun ikkunani alle oli syntynyt yön aikana varsinainen joki. Näytti siltä, että vettä pulppusi jopa maan sisästä (?).

Menin hakemaan porukoita aamiaiselle. Oli äiteen syntymäpäivät, ja meinasin nekin unohtaa, sillä matkalla porukoiden majoitusosastolle koin niin hassun tulvaelämyksen, etten koskaan ennen; vettä tulvi ylärinteiltä niin kuin jossakin olisi räjähtänyt ylisuuri vesi-ilmapallo. Mun piti palata takaisin huoneeseeni, ottaa kengät pois ja vaihtaa "kusiluistimiin". Vettä oli kävelytiellä hieman polven alapuolelle. Mielipuolista. Ja lisää tuli kaatamalla. Sanat eivät riittäneet kuvaamaan sitä vesisateen määrää. Nyt ymmärrän, mistä sana sademetsä tulee.

100a.

Oli lähtöpäivä, siirtyisimme tänään Guatemalan puolelle. Päätimme sitten porukoiden kanssa, että ehkä helpoimmalla pääsisimme jos pakkaisimme ensin kamat valmiiksi, odottaisimme vähän aikaa, kävisimme sitten aamiaisella juuri ennen check outia ja lähtisimme siitä suoriltamme. Niin teimme.

Aaimiaisen jälkeen odottelimme, että matkalaukkumme noudettaisiin hotellilta. Laukkupojat ajelivat pitkin aluetta golf-kärryllään. Olivat vetäneet matkalaukkujen suojaksi pressun, mutta silti mietin kuinka vesitiivis uusi laukkuni oikein olikaan. Pakkauduimme bussiin (ja bussikuskimme ihmetteli miten matkalaukkujen määrä oli noussut yhdellä aikaisempaan verrattuna, mutta kukaan ei tunnustanut ylimääräistä laukkua. Ja parempihan se näin päin olikin, jäätäisiin voitolle) ja hurautimme Palenquen kaupunkiin supermarkettiin. Tänään olisi koko päivä bussissa istumista - joten siihen nähden sadepäivä oli ok - eikä Guatemalan puolella ollut mitään lounaspaikkaa, joten meidän piti hamstrata kaupasta sitten piknik-eväät bussiin. Käytiin myös vessassa.

Sitten 2 tuntia ajoa. Ikkuna huurtui ja päivä oli muutenkin niin harmaa, että ikkunasta ei juuri mitään näkynyt, mutta samanlaista ryteikköä se luultavasti oli kuin tähänkin saakka. Jännä, miten kaupungit loppuivat kuin seinään. Suomessahan kun loittoonnutaan keskustasta, talojen määrä harvenee, muuttuu maaseuduksi, pelloiksi, haja-asutusalueeksi. Täällä on kaupunki, ja sitten kaupungin viimeinen katu ja sen jälkeen alkaa pelkkä metsä. Pidimme pienen Tenosique-nimisessä kylässä, jossa pääsimme päästämään aamukaljat takaisin vapauteen ja vähän jalottelemaan.

Jatkoimme vielä noin tunnin verran. Rajamuodollisuudet alkoivat hermostuttamaan sitä mukaa, kun opas kertoili aikaisempia rajakokemuksiaan. Rajanylitys ei ollut koskaan samanlainen, vaan riippui täysin virkailijoiden päivän fiiliksestä. Sama koski lahjussummaa. Semmoinen piti vissiin antaa. Tuntui, että opastakin vähän hermostutti. Oli kuulemma viimeksi joutunut 45 minuutin haastatteluun, jotain epäselvyyksiä työ- tms luvan kanssa, ja itse matkalaiset joutuivat odottelemaan. Siksipä hän pyysi, että rajalla hän esiintyisi "siviilihenkilönä", ja toivoi ettemme kysyisi häneltä mitään, ettei häntä epäiltäisi oppaaksi. Jos oli jotain kysyttävää, niin paikallisoppaalta sai udella lisätietoja. Mielenkiintoista.

Saavuimme El Ceibon rajanylityspaikalle. Meksikon bussi ei tulisi Guatemalan puolelle ollenkaan, joten eroaisimme samalla myös Juan-kuskistamme. Se tuntui musta vähän pahalle; ehkä se johtui läheisriippuvuudesta? Sanaakaan en ollut kuskille sanonut, mutta silti harmitti hänestä "luopua". Juan parkkeerasi bussin parkkialueelle. Olimme ajaneet bussilla Meksikon puolella 1315 km, ja ihan turvallista menoa se ollut, ihme kyllä. Meksikossa ei sinänsä autokoulua ole, eikä inssiajoa. Joissakin osavaltiossa saattaa olla teoriakoe, mutta yleensä ajokortti vain "ostetaan" eli maksetaan tyyliin leimaverot. Ajotaidon kanssa sillä ei ole mitään tekemistä.

Meillä kävi tuuri, sillä kaatosateen vuoksi rajavirkailijat olivat tavallista laiskemmalla päällä; eivät jaksaneet tutkia matkalaukkujamme edes. Yleensä tavarat tutkitaan, sillä esimerkiksi elintarvikkeiden vieminen rajan yli oli kielletty. Ensiksi tuli virkailija bussiin, joka tarkisti kaikkien passit. Sen jälkeen passit kerättiin muovikassiin. Jokaisen passin väliin piti laittaa 295 pesoa "maastapoistumisrahaa". Tasarahaa tuskin oli kellään, joten kukkaro keveni 300 pesolla (n. 20€?). Epäilin kyllä vähän, että mahtoiko mennä nekään rahat kirjanpitoon asti. Meitä taisi kuitenkin olla 24 matkailijaa, joten hyvä fyffethän siitä joku keräsi.

Sen jälkeen piti mennä ulos, siirtää oma matkalaukku viereiseen bussiin. Ulkona tarvitsi olla ehkä vain puolisen minuuttia, mutta se oli riittävä aika kastamaan vaatteet läpimäriksi. Uusi guatemalalainen bussimme haisi kummalliselle. Meksikon hajuun oli jo tottunut, täällä oli taas omanlaisensa haju.

Opas suositteli, että vaihtaisimme paikkoja. Kaikille oli muokkautuneet omat vakiopaikat, jolla olimme istuneet tuntikausia. Pariskunnat naureskellen vaihtoivatkin keskenään ikkunapaikalta keskipaikalle. Vähän aikaa odottelimme ja passit palautettiin taas muovikassissa. 300 pesoa oli kadonnut passin välistä, samoin maastapoistumiskortti joka olimme täyttäneet lentokoneessa ennen laskeutumistamme, ja passiin oli isketty poistumisleimat.

Bussi ajoi suuren piikkilangalla päällystetyn betoniaidan toiselle puolen ja sen jälkeen pysähdyttiin taas. Nyt passeja kysyivät Guatemalan viranomaiset, ja yllätykseksi passin väliin piti tällä kertaa sujauttaa 3 yhdysvaltain dollaria / naama. Hetken päästä passit palautettiin, rahat olivat kadonneet ja uudet leimat passiin ilmestyneet.

Aika ketterästi rajanylitys siis lopulta meni, vaikka aikaahan siihen tosiaan kannatti varata. Heti Guatemalan puolella oli muutamia kojuja, joihin pysähdyimme. Käytiin vessassa, josta piti maksaakin jotakin. Muistaakseni siihen pesot kävivät, meillä ei kellään ollut paikallista rahaa. Sellaista ei Suomestakaan saanut, ja Meksikossa ei viitsitty vaihtaa, koska vaihto olisi pitänyt tehdä vähistä pesoista. Rahayksikkönä oli Quetsal.



Welcome to Guatemala.

Olisimme halunneet ostaa juotavaa, mutta jätkä pyysi kusisesta tölkistä 50 pesoa. Hintaa ei tuotteissa ollut kerrottu, vaan se ilmeisesti muokkautui sen mukaan minkälainen minkävärinen naama ostajalla oli. Juoman arvo olisi ollut korkeintaan 15, ja siihenkin oli jo laskettu peso- ja vedätyslisä, mutta myyjä ei suostunut myymään edes kolmellakympillä juomaansa. Eihän siinä voinut kuin todeta suomeksi, että pidä vittu juomas. Varsinainen lose-lose- tilanne kaikille, mutta jos viina maksaa enemmän kuin Suomessa, niin jotain on siinä maassa todella pahasti pielessä.

Palasimme bussiin ja lähdimme ajelemaan eteäpäin, kohti sisämaata. Mukaamme oli liittynyt uusi paikallisopas Hugo (vanha Miguelkin oli toki vielä mukana). Hän piti esittelypuheen melko huonolla englannillaan, en varmaankaan ollut ainoa jonka huomio kiinnittyi ääneen; ääniala herralla oli jotain tenorin ja eunukin väliltä. Muuten ukko vaikutti sympaattiselta.

Rajan jälkeen oli pieni kylä. Heti huomasi, miten tällä puolen rajaa asiat olivat selvästi huonommin. Tie huononi, autot huononivat ja vähäinenkin liikenne katosi melkein kokonaan. Rakennukset olivat ränsistyneitä, ihmiset likaisempia ja kulkivat rääsyissä.

Maisema muuttui myös luonnoltaan; tuli enempi pinnanvaihteluja, tiheä metsä vaihtui hakatuiksi kukkuloiksi. Vettä satoi edelleen. Tuli aivan mieleen Irlanti.

Rajalta oli vielä neljän tunnin puuduttava matka läpi guatemalalaisen maaseudun. Pieniä kyliä oli harvakseltaan; ihmiset tuijottivat bussia kuin aavetta. Ehkä sellainen ei ole jokapäiväinen näky näillä kulmilla? Kylissä vapaina juoksentelevat ja sikiävät kotieläimet - siat, koirat, kanat sun muut pakenivat bussin alta kauhun vallassa. Tie oli pelkkää mutavelliä; pidimme pienen tauon eräässä kylässä jonka nimestä tuskin kellään oli mitään hajua ja kengät värjäytyivät liejusta ruskeankeltaiseksi, kulkeutuen tietysti kenkien mukana bussin sisällekin.

Ihmisistä jäi niin ikään kovin ristiriitainen kuva. Välittömästi kun bussi oli saatu tien viereen parkkiin, sen rinnalle nousi katoksia ja myyntitiskit. Mä en tiedä mitä ne myivät, ruokaa luultavasti. Bussikuski ja paikallisopas siitä hiukopalat ostivatkin. Itselleni ei olisi tullut mieleenkään tutustua paikalliseen bakteerikantaan täällä.

Opas oli kieltänyt kuvaamasta paikallisia ihmisiä; uskomukset valokuvauksen haitallisuudesta sielun suhteen oli täällä tiukassa. Mukana olleen ryhmämatkalaisten matkanjohtaja M päätti kuitenkin ottaa paikallisesta kännikalasta kuvan, joka niin ikään oli tullut ihmettelemään turisteja paikallisesta baarista. Ukko pyysi ilmeisesti kahta Q:ta fyrkkaa (sielustaan?) mutta eihän meillä vielä rahaa ollut, joten halvalla meni. Ukkeli oli tosin niin kännissä, että tuskin muisti episodia enää vartin päästä. Hyvä kun pystyssä pysyi.

Maa oli köyhä. Rikollisuus oli todellinen ongelma. Huumeita virtasi maan läpi Meksikoon. Vauraus oli jakautunut 22 perheen kesken, muut olivat köyhiä. 40% kansasta oli erittäin köyhiä, 15% kansasta tuli toimeen alle dollarilla / päivä. Se pisti kyllä ajattelemaan. Tuskin näillä mitään töitäkään oli? Mutta se mua aina ihmetyttää näissä köyhien maiden köyhissä, että miksi helvetissä ne ei voi pitää edes omaa kotiaan siistinä? Paljon mukavampaahan se olisi viettää aikaansa kotona, jos olisi edes viihtyisämpää. Mutta ei; roskat ja paskat heitettiin pihalle, ja sen takia kaikki näyttikin niin kuin olisi kaatopaikassa asuttu.

Tuskastuttavan ajomatkan jälkeen päädyimme Floresin lähelle, jossa tulisimme pitämään majaa. Siinä oli oikeastaan neljän kylän keskittymä, josta kolmeen ei ollut länkkärillä asiaa. Siellä pääsisi varmasti eroon rahoistaan ja ehkä hengestäänkin. Neljäs kylä - juuri tämä Flores - oli vauraampi; se oli lisäksi saari ja sinne meni vain yksi silta, ja tulijoita ja menijöitä tarkkailtiin vartiopisteellä.

Hotellimme ei ollut varsinaisesti Floresissa, vaan n. 10 kilometrin päässä, vartioidulla luonnonsuojelualueella. Sitä ennen kävimme kuitenkin paikallisessa ostoskeskuksessa, joka oli niin ikään kokemisen arvoinen. Tätäkin paikkaa vartioitiin jo heti parkkipaikalle saavuttaessa. Tarkoitus oli käyttää meitä myös pankkiautomaatilla, joka oli helpoin tapa saada paikallista rahaa. Mäkin nostin 1000Q, eli olisiko se nyt ollut euroissa about satasen. En tiedä. Nostin Visa-puolelle eikä laskua ole vielä näkynyt. Toivottavasti eivät sentään väärentäneet korttiani. Joka tapauksessa, olipahan turvallisen tuntuista se itse rahannosto, kun kaksi haulikkomiestä vartioi tapahtumaa vieressä. Pankkiautomaatti sinänsä olisi ollut ensikertalaiselle vaikea pala, mutta opas oli onneksi neuvomassa.

Käytiin myös kaupan puolella, ostettiin pääasiassa juomista (olutta). Paikallinen olut oli Gallo, eli Kukko. Liekö laitilalaiset pöllineet nimen? Sitä mainostettiin kaikkialla, joten pakkohan se oli ottaa testiin.

Kaupan jälkeen hotelliin; vartijat avasivat portin alueelle. Mä en tiedä mitä konekiväärejä niissä vartijoiden bunkkereissa oli, mutta toivottavasti riittävästi pelottelemaan konnat pois. Hotelli itsessään oli tietysti helkkarin hieno, mitä muutakaan voisi olettaa keskellä viidakkoa? Televisiot oli tarkoituksella jätetty varusteluista pois; se oli minusta vähän outoa.

Hotelli oli samanlainen kyläkeskittymä kuin Palenque'ssakin. Mun ja porukoiden huoneet olivat taas eri rakennuksessa. Mun huone oli kolmannessa kerroksessa, näkymä parvekkeelta suoraan järvelle. Hienoa. Kantajat toivat laukut nopeasti.




Hieno hotelli tämäkin. Mun huone ylhäällä oikealla.

Hotellihuoneen vuode oli kutsuva.

Join parvekkeella kaljan. Sade oli tauonnut, mutta ilma tuntui niin kylmältä, että päätin ensimmäistä kertaa kaivaa pitkähihaisen sitten Suomesta tultuani. Mentiin sitten porukoiden kanssa ravintola-alueelle, jossa meillä oli ryhmän kanssa yhteisillallinen. Alkuruokaa ei saanut valita; sellainen on minulle aina hermostuttavaa. Sieniltä onneksi vielä toistaiseksi vältyttiin, mutta alkuruoaksi oli parsakeittoa. Hyi kauheeta. Toisaalta olin selvinnyt jo pinaattikeitosta, joten pakkohan se oli tämäkin rasti klaarata. Ihme kyllä, safka oli ihan ok. Pääruoaksi valitsin kanan, jälkkäriksi hedelmäsalaatin. Toivottavasti ei tullut ripulia.



Hotellin respa.

Paikallinen bisse, "Kallo".

Kyl mie taas niin mieleni natsiskelusta pahoitin..

Loppuillan istuskelin parvekkeella, surffaten netissä (Wi-Fi toimi muuallakin kuin respassa), ryypiskelin ja kuuntelin sademetsän ääniä. Melkoinen kuoro.