317# Meksiko, 9

20.1.2014, Maanantai

Partly cloudy, +23, Tulum, Mexico

Päiväreitti.

Heräsin joskus neljän aikaan pieneen krapulaan ja hirveään meluun enkä saanut nukuttua enää loppuyönä. Mitä lie ryminää käytävältä kuuluikaan. Silmät ristissä aamiaiselle. Ensimmäistä kertaa tällä matkalla se ei ollutkaan sellainen buffet-aamiainen, vaan ruoka piti tilata tarjoilijalta. Ehkäpä täällä haluttiin hillitä suursyömäreitä, nirsoilivat sen ruoan kanssa selvästi. Omeletti naamaan ja kaffetta ja taisi siinä joku leipäkin olla.

Sitten kiireellä kamat kasaan ja baanalle. Chetumal jäi tosi vähälle huomiolle, mutta oppaan puheiden mukaan siellä ei juuri mitään turistille ollutkaan. Heitettiin pieni kieppi bussilla kylillä kuitenkin, ennen kuin lähdimme isommalle tielle kohti Tulumia. Kaupungin ulkopuolella oli jälleen poliisien tarkastuspiste. Meidätkin pysäytettiin, tällä kertaa tarkistettiin jopa matkatavaratilat.

Onneksi ei tarvinnut tuolla yöpyä.

Noin kolmen vartin ajon jälkeen pysähdyimme Cenote Azulille. Kuten nimestä voipi päätellä, se oli siis sellainen luolajärvi, joka ei ollut tällä kertaa luolassa vaan ihan taivasalla. Järvi oli pyöreän mallinen, ei mitenkään iso paitsi syvyydeltään. Kyltti seinässä mainitsi syvyydeksi 90 metriä, joka minusta oi uskomatonta. Koska tämä oli romahtanut luolajärvi, niin se oli tietysti äkkisyvä. Vesi oli äärimmäisen kirkasta, ja tuntui käteen todella lämpimälle.

Oli vielä aamu, ja paikkaa vasta availtiin, ja baarikin oli kiinni. Monet kävivät uimassa. Aurinko paistoi ja ilma tuntui lämpimälle joten se oli oikein otollinen uimiselle. Mua olisi huvittanut myös, mutta kun ei ollut sitä pyyhettä.

Cenote Azul.

Sen jälkeen 2,5 tuntia ajoa Tulumiin, yksitoikkoista moottoritietä. Puolessa välissä pidettiin kusitauko. Ei hädättänyt joten keskityin kuvaamaan huoltoaseman pihassa olevaa Kuplavolkkaria, ja hengailemalla semmoisen palmun varjossa. En oikein tiedä itsekään miksi siirryin, mutta noin kymmenen sekuntia tästä yksi matkalaisistamme käveli saman palmun alta saaden sellaisen jumalattoman oksan päähänsä. Se vaan lahomistaan sen pudotti. Noin käy kun on väärässä paikassa väärään aikaan. Oksa lennätti silmälasit hänen naamaltaan, ja ne hajosivat ja taisipa tuo loukata siinä olkapäätäänkin.



Kupla.

Ajomatkalla näimme myös jaguaarin (ei se ajopeli vaan eläin) loikkimassa tien yli; sitä ei juuri tällä alueella näy, ja muutenkin se välttelee ihmiskontakteja. Oppaamme ei ollut nähnyt sellaista koskaan, paikallisoppaammekin vain pari kertaa elämässään.

Ohitimme myös kylän, joka oli äänestänyt kesäaikaan siirtymistä vastaan. Toisin kuin muualla Meksikossa, niin täällä pysyttiin koko ajan normaaliajassa (talviajassa), joten kesäisin täällä oli eri kellonaika kuin muualla maassa. Eikö ole outoa? Onnistuisiko tuommoinen Suomessa?

Mua sitten inhotti nämä.

Kävimme syömässä lounaan paikassa, jossa oli eräs toinenkin matkalaisryhmä. Ruokalista muuttui koko ajan, ruoka oli täyttä paskaa, palvelu hidasta ja töykeää.

Olimme keränneet oppaallamme kolehtikuoren, ja matkaryhmäläisistämme M antoi sen oppaalle kera kiitospuheen. Tämän päivän jälkeen emme näkisi opastamme enää ennen lentokentälle menoa, joten siksi oli hyvä hetki tämmöiselle toimenpiteelle. Vaikka minusta oli vähän outoa lahjoa opasta sillä lailla.

Ajoimme vielä n. 15 minuuttia ja saavuimme Tulumin raunioalueelle. Se oli aika pieni, tarjoten katsojalle vain muutamia kivisiä töllejä, mutta hienolla paikalla, ylhäällä korkealla rantatörmäällä. Alhaalla kuohusi sinisenä Karibianmeri, kauempana suuremmat mainingit löivät maailman toiseksi suurimpaan koralliriuttaan. Oikein kauniin näköistä, jollain kummallisella tavalla tuli mieleen Suomenlinna mieleen.

Tulum, Meksiko.



Tulum, Meksiko.

Karibianmeri.

Rauniokierroksen jälkeen oppaalla tuntui olevan taas vaikeuksia saada porukka kasaan vessa- ja ostoskohteiden jäljiltä, joten aikaa siinä meni kupeksiessa. Tästä oli vielä 45 minuutin ajomatka Playa Del Carmeniin, jossa seuraava ja viimeinen hotellimme olisi. Ilta alkoi jo pimetä ennen kuin pääsimme perille. Playa del Carmenin turisteja varten rakennettu kaupunki jäi vähän sivummas varsinaisesta hotellialueesta; kaikki hotellit oli rakennettu samalle aidatulle alueelle, jota taas poliisit vartioivat.

Talitiainen.



Isompia talitiaisia.

Hotellimme oli Occidental Allegro. Sisäänkirjautuminen hotelliin oli tällä kertaa kusinen homma. Ensiksi jokaisen piti näyttää passit, josta otettiin kopiot, sen jälkeen täyttää joku typerä lomake ja kaikenlaista muuta säätöä. Koska meillä oli all inclusive, niin piti käydä pyytämässä ranneke sekä hommaamassa joku erillinen kortti rantapyyhettä varten, sekä käydä vielä laukkupojille merkitsemässä laukkunsa ja huoneensa numeron. Nopeasti kyllä laukut siirtyivät, laukku oli huoneessani ennen minua.

Hotellin majoitustilat olivat isohkolla alueella, sellaisia neljän huoneiston kämppiä ripoteltu sinne tänne. Muut saivat huoneensa rannan lähettyviltä, meidän majoitustilat olivat lähempänä respaa, vähän tylsässä kohdassa. Muutenkin huone oli nuhjuinen. Varmaan tämä oli ollut 80-luvulla hienoistakin hienompi hotelli, mutta kun uusiutumista ei ole tapahtunut remontin tai sisäänkirjautumisen osalta, niin taso on romahtanut. Nettiäkään ei huoneissa ollut, vaan pelkästään respassa ja siitäkin olisi joutunut maksamaan $10 / päivä. Meillä kaikilla oli ollut kovat ennakko-odotukset tätä hotellia kohtaan, joten oli siinä mielessä iso pettymys.

Ruoat ja juomat olivat siis ilmaisia maksuttomia. Illemmalla lähdimme testaamaan buffetin tarjonnan. Se oli täyttä paskaa. Ovella oli kyltti "Wait to be seated", mutta vaikka siinä kuinka kauan arvoimme niin kukaan tarjoilijoista ei tullut meitä minnekään saattamaan. Hälinä oli kova, tarjoilijat juoksivat pää kolmantena jalkana eessun taassun. Pysäytimme pari tarjoilijaa jotka sanoivat "kysykää joltakin muulta". Kävimme sitten vain istumaan johonkin pöytään, lopulta joku tarjoilija tuli nakkelemaan meille astiat.

Juomia saatiin koko ajan kinuta ja tarjoilija sanoi aina "yes, yes", kiiruhti pois ja unohti saman tien asian. Neljännen kerran jälkeen isä sai kauhean raivokohtauksen, jyrähti niin että koko ravintolasali tuntui hiljenevän. Meksikaani laski tarjottimensa, kävi hakemassa täyden pullon viiniä, kaatoi lasit täyteen ja jätti loppuputelin pöytään. Kokonaisesta pullosta olisi pitänyt vissiin 15 taalaa pulittaa mutta nyt saatiin sekin ilmaiseksi. Vau. Mä olin hämmästynyt, olisi tehnyt mieli melkein taputtaa.

Viinipullo ei silti pelastanut buffettia. Ruoka oli pahaa, meteli salissa oli niin jumalaton ettei ajatuksiaan kuullut. Vähän tasoa pitäisi olla edes buffassakin. Tämä oli pelkkä räkälä.

Porukat menivät aikaisin nukkumaan. Mä ajattelin käydä vielä tarkistamassa rantabaarin tilanteen. Otin kaljan. Sen jälkeen tein lähtöä hotellihuoneeseen, mutta muut matkalaiset saapuivat baariin ja pyysivät jäämään. Viinin ja oluen jälkeen olin varsin helposti ylipuhuttavissa.

Ensin ryypiskelimme baarin ilmaisia viinoja yhteen saakka katsellen jotain tulishow'ta, ja kippolan mentyä kiinni menimme M:n kanssa jatkoille J:n huoneeseen, jonne oli hotellin puolelta tuotu 4 putelia ilmaista viinaa. No, senhän tietää miten siinä hommassa kävi. Ei juuri muistikuvia moneltako ja miten päin olen hotellihuoneeseeni kömpinyt.

J:n viinakaappi.

316# Belize, 3 / Meksiko 8

19.1.2014, Sunnuntai

Partly cloudy, +22, Chetumal, Mexico



Päiväreitti.

Puoli seitsemältä taas herätys. Aamiainen ja sen saaminen lautaselle oli yhtä vastenmielinen ja hankala operaatio kuin edellisenäkin aamuna. Toisaalta, tarjoilija osoitti tehokkuuteensa keräämällä mun keskeneräisen kaffekupin pois pöydältä sillä välin kun olin santsaamassa. Huomasin tämän, kävin hakemassa kupin takaisin tarjoilijan tarjottimelta. Ensimmäistä kertaa näin hymyn henkilökunnan kasvoilla.

Olin silti iloinen kun pääsi pakkaamaan kamat ja poistumaan hotellista. Jotenkin ärsytti se hotellihuonekin niin... semmonen ankea, käytännössä ikkunaton koppi. Aikaa check outin jälkeen jäi vielä sen verran että ehdin ostamaan postikortin hitaalta myyjältä, ja siihen sai jopa merkit. Saas nähdä, tuleeko koskaan perille (kyllä tuli, 3 viikkoa nopeammin kuin Meksikosta).

Ajoimme bussilla noin 40 minuuttia New River-joen yläjuoksulle. Siirryimme Reyes & Son-yrityksen veneille, ja Ayran-niminen ukko kuskasi meitä puolitoista tuntia jokea pitkin esitellen mm. McAfee-virusmiehen asunnon, lintuja, lepakoita, kasvillisuutta ja sen semmoista. Valitettavasti kaikki krokotiilit loistivat tänään poissaolollaan. Ukko osasi kyllä asiansa, pystyi bongaamaan ihan uskomattoman kaukaa erinäisiä asioita, joita itse pystyi erottamaan ryteikön keskeltä vasta aivan läheltä. Äijä oli muutenkin varsin sympaattinen; ei mitään belizeläistä, joskin hän oli mayojen jälkeläisiä selvästi. Englantikin oli erittäin ymmärrettävää.




Joella kerran.

McAfeen kämpillä.

Alkuasukkaat.

Saavuimme Lamanain raunioille. Alue ei ollut kauhean suuri, ja päätimme kiertää sen ennen lounasta. Ylhäällä puiden oksilla oli paljon apinoita, joiden lempihommaa oli pommittaa alapuolella olevia turisteja erilaisilla puista irroitetuilla kamppeilla ja paskapökäleillä. Tästä syystä keskittyminen taas herpaantui luentojen suhteen, kun piti tihrustella yläpuolelle pommeja väistellen.



Apina punoi juonia.

Yksi iso temppeli siellä oli, jonne pääsi kiipeämään, mutta raput näyttivät jo alhaalta päin niin vaikeakulkuisilta, että en viitsinyt lähteä hapottamaan jalkojani ja testaamaan korkeapaikan kammon tämänhetkistä tilaa. Muutama sinne ryhmästämme kiipesi. Ylhäältä alas rappujen suuntaisesti oli keskeltä laskettu köysi, jonka tarkoitusta en aivan ymmärtänyt. Kai siitä sai ottaa sitten tukea, jos tunsi käsivoimiensa olevan paremmassa kondiksessa kuin jalkojen.




Kiipeilyä temppelille.

Semmoinen jenkkikolmikko - kaksi vanhaa naista ja yksi vanha ukko lähti huipulle kiipeämään. Kyllähän nyt ylös pääsee aina, mutta meidän piti jäädä jännäämään, miten kolmikko pääsee alas. Se olikin omanlainen jännitysnäytelmä; ukko tuntui jäätyvän sinne ylös paikoilleen. Toinen muijista osasi käyttää köyttä, toinen otti istuin-taktiikan, eli laski aina jokaisen rapun alas niin kuin olisi istuutunut tuoliin. Tietysti hänellä oli valkoiset housut, ja mietimme miten paskainen persus mahtaisikaan olla kunnes nainen pääsisi maan kamaralle - jos housuista ylipäätänsä oli mitään jäljelläkään.


Laskeutuminen kesti kuitenkin niin kauan, että opas käski jatkamaan matkaa, tai muuten olisimme täällä vielä illallakin. Lähdimme sitten takaisin päin kohti venelaituria. Siinä oli sellainen pieni katosalue, ja nautimme siinä taas piknik-lounaan. Ayranin vaimo oli paistanut meille kanaset, jotka olivat tällä kertaa onneksi ihan kypsiä, ja ruoka oli muutenkin hyvää, joskin sitä oli vähän niukanlaisesti.



Oisko tää patsas?

Mehtä.

Termiittien pesä.

Koko päivän oli paistanut aurinko - sen huomasi meidän länkkäreiden naamoista, joista kukaan ei ollut ymmärtänyt laittaa aurinkovoidetta ja voimakkus oli luultavasti vielä tehnyt tepposet heijastuessaan vedestä. Nyt kuitenkin sadealue näytti kohoavan horisontista, ja meille tuli vähän kiirekin poistua takaisin veneelle. Juuri ennätimme lähteä sadetta pakoon. Palasimme samaa jokea pitkin lähtöpaikalle, jossa meidät oli vastaanottamassa extrasöpö koiraperhe parine pentuineen. Äitee kielsi kuitenkin leikittämästä niitä, kun niistä voi saada jonkun taudin. Kieltämättä kirppukäsittelyä ne olisivat hiukan tarvinneetkin.

Leikitettävä kirppukasa.

Ajoa 1,5 tuntia läpi tasaistakin tasaisemman Belizen maaseudun, kunnes saavuimme Belizen ja Meksikon väliselle rajalle. Se olikin ehkä kaikkein hankalin rajanylityspaikka, joskin myös uusin - opaskin oli siellä vasta ensimmäistä kertaa, joten ennakko-ohjeistusta ei tullut sitä vähääkään mitä aiemmin.



Puuduttavaa maisemaa Belizen pohjoisosassa.

Ensiksi täytettiin poistumislappu, jota ei kuitenkaan lopulta tarvittu mihinkään. Sitten kaikkien piti mennä passintarkastukseen, sekä antaa 20 U$ dollaria poistumisrahaa. Sinänsä vähän outoa, että paikallista väkeä valui koko ajan jonon ohi eivätkä he näyttäneet passia sen koommin kuin 20 US dollariakaan, eli tämä oli vain valkoisen miehen (ja naisen) taakka. Eikös tuommoinen ole vähän rasismia? Kyllä kannattaisi Suomenkin ottaa käyttöön tämmöiset maahantulomaksut sun muut...

Passiin iskettiin leimat, ja oltiin ei-kenenkään-maalla. Ilta alkoi pimetä. Laukkuja joutui raahaamaan pehmeän hiekkapellon läpi parkkipaikalle, jossa ne lastattiin uudelleen bussiin. Vähän aikaa piti odotella muita. Sitten ajoimme bussilla parin kilometrin päähän Meksikon puoleiseen rajatarkastusasemaan (miten se ei-kenenkään-maa olikin näin laaja?). Tässä vaiheessa otettiin käsimatkatavarat mukaan, matkalaukut jäi vielä bussiin. Virkailija tarkisti passit. Sen jälkeen jaettiin uusi nippu lomakkeita, joissa tarvittiin jo paikallisoppaan apua, kun ei mistään hotellien osoitteista tai edes nimistä ollut juuri tietoa. Joku tarkastaja niitä mukamas oikein tutkiskeli hetken aikaa, iski sitten parit leimat passiin. Tämän jälkeen jatkettiin uuteen rakennukseen, haettiin matkalaukut ja käveltiin tulliin. Kamat läpivalaistiin, ja piti taas painaa sitä nappia joka arpoi joko vihreän tai punaisen valon. Mä olin pelännyt sitä kovasti, mutta pääsin läpi vihreällä. Ukko tosin sai punaisen, ja joutui sivuun, mutta kamoja tutkittiin vain suurin piirtein. Diabetes-piikit sun muut jäi virkailijalta huomaamatta. Kyllä siinäkin olisi saanut taas selitellä...

Emme saaneet poistua tullirakennuksesta ennen kuin kaikki olivat päässeet siitä läpi. Kusetti, mutta rakennuksen vessa ei toiminut. Joten piti sitten pidätellä. Opas tuli viimeisenä, ja näin pääsimme jatkamaan taas matkaa.

Rajalta oli 20 minuutin bussimatka Chetumaliin, jossa hotellimme oli. Tiet muuttuivat heti rajan jälkeen välittömästi hyväkuntoisiksi moottoriteiksi, rakennukset olivat uudenaikaisia ja siistejä, valomainokset välkkyivät. Aivan niin kuin olisi sivistysmaahan tullut, ja nyt oltiin hei Meksikossa!? Hotellissa avainkortit jaettiin heti ilman odottelua - jotka eivät tosin aluksi toimineet, mutta respa sai ne aktivoitua kymmenessä sekunnissa - ja laukut tulivat huoneeseen melkeinpä yhtä nopeasti.

Meillä oli yhteinen illallinen hotellin ravintolassa. Pihassa naukui kisse, jolle muiden huomaamatta naukaisin. Se tulikin luokseni heti puskien, mutta äitee kielsi leikittämästä sitä, kun niistä voi saada jonkun taudin. Kisse seurasi minua ravintolan ovelle, joskin sillä ei ollut mitään asiaa sinne, vaan tarjoilija sulki lasioven tylysti sen edestä. Opastakin jäi ulkopuolelle jäänyt naukuva kisse askarruttamaan, ainakin hän sitä ääneen ihmetteli.

Ruoaksi oli kanakeitto, pääruoaksi niin ikään kanaa, joten kanakiintiö alkoi olla täyttymäisillään. Jälkkäriksi oli joku leivos. Mä en semmosista makeista juuri niinkään välitä, mutta kyllä mä sen alas sain. Loppuillan lipittelin whiskyä, miettien edelleenkin miten Belizen ja Meksikon ero pystyi olemaan niin suuri. Tuntui aivan kuin olisi kotiin tullut.