keskiviikko 27. kesäkuuta 2018

594# Rethymnon, 4

30.5.2018, Wednesday, +27, Clear, Agia Roumeli, Greece


Herätys oli jo klo 5.45. Tänään oli ohjelmassa vaellusretki Samarian rotkoon. Epäilemättä koko matkan kohokohta; minulle tämä oli kolmas rotkovaellus, Pp:lle jo neljäs. Vaelluksen pituus vaihteli lähteestä riippuen 16 ja 18 kilometrin välillä. Päivästä tulisi varmasti pitkä ja raskas, joten puoliväkisin piti saada jotain aamiaista naamariin tungettua. Pakkasimme viimeisetkin retkikamat mukaan. Itse otin sipsejä, suklaata, vettä, aurinkorasvaa, pitkähihaisen, lippiksen, uikkarit, vaihtokalsarit ja -paita, sukat, käsidesin, laastarin, rillit, lämpömittarin ja paperia. Eiköhän niillä nyt jonkin aikaa pärjäisi.

Auringon noustessa lähdimme rantakadulle, josta bussimme nouti meidät klo 6.25. Bussi oli jo lähes täynnä muita retkeilijöitä, mutta saimme onneksi vielä vierekkäiset istumapaikat bussin takaosasta. Aurinkomatkat on mennyt viime vuosina niin huonoksi, että suurin osa retkistä on ulkoistettu ulkolaisille järjestäjille, joten tämäkin oli kansainvälinen retki. Oppaamme oli ranskalainen Isabella, pieni ja vanhahko, kuivahko nainen.

Liikkeelle lähdimme auringonnousun aikaan.

Keräilimme lisämatkustajia vielä matkan varrelta, bussi tuli viimeistä paikkaa myöten täyteen. Turvavöitä piti käyttää, jostain syystä Kreetalla oli ollut joku poliisin tehokampanja ja tätä valvottiin myös bussimatkustajien osalta; sakot tuli kuskin maksettavaksi. Ajomatka Omaloksen ylängölle kesti kaiken kaikkiaan pari tuntia. Tie oli mutkikasta serpentiinitietä; eräälle matkustajalle tuli huono olo, ja bussin piti pari kertaa sen vuoksi pysähtyäkin. Matkan aikana opas keräsi rahaa iltapäivän paluulaivalippuihin (11€) sekä rotkon pääsymaksun (5€). Joillakin ei ollut yhtään rahaa mukana, joten opas joutui sitten sitäkin pähkimään, miten näille saataisiin piletit hankittua - kortilla kun ei pystynyt maksamaan eikä automaatteja ollut enää matkan varrella.

Puiston pääsylippu.
Kartat jaettiin myös.

Omaloksessa oli puolen tunnin pysähdys; täällä oli ns. "viimeinen" mahdollisuus käydä suht sivistyneessä vessassa ja hankkia evästä paikan ainoasta kippolasta. Vessan hyödynsimme mutta mitään emme ostaneet. Luotimme siihen, että eväät riittäisivät. Vaellusreitin varrella oli taukopaikkoja joista pystyi pullottamaan lähteistä suoraan juomaveden, joten sitä ei tarvinnut onneksi raahata mukana kuin yhtä pullollista kerrallaan. Väkeä oli kippolassa ruuhkaksi asti, joten jonotus vessaankin kesti melkoisesti. Lämpötila oli vuoristossa näin aamutuimaan alle 15 astetta, joten kaivoin jo pitkähihaisenkin päälleni.

Omalosin ylänkö.
Viimeinen mahdollisuus eväiden hankintaan oli tämä kahvila.

Hieman yhdeksän jälkeen jatkoimme bussilla muutaman minuutin verran eteenpäin, kunnes saavuimme Samarian rotkon näköalatasanteelle ja samalla lähtöpaikalle. Otimme muutamat pakolliset valokuvat. Maisema ei ollut muuttunut sitten viime näkemän; jyhkeät vuorenrinteet nousivat ympärillä dramaattisesti. Annoimme pääsylipun ykkösosan grupieerille. Rotkosta poistuttaessa annettiin kakkososa, ja näin ilmeisesti saatiin kontrolloitua kulunvalvontaa, ettei kukaan jäänyt päivän päätteeksi matkan varrelle. Pääsylippu piti siis säästää koko vaelluksen ajan.

Lähtöpaikalla.
Näköalapaikka.
Tästä lähti Samarian rotkon vaelluspolku.

Ensimmäiset pari kilometriä oli jyrkkää laskeutumista Xyloskalon serpentiinitietä. Nimi tarkoittaa puisia rappusia, mutta ei näitä nyt oikein rappusiksi voinut mieltää vaikka väliin mahtuikin jonkinlaisia askelmia. Raskasta se oli alamäestä huolimatta, sillä jalkoja piti kinnata koko ajan ettei lähtenyt luisuun irtosoran vuoksi. Maisemat ovat tällä alotuspätkällä parhaimmillaan ja piti aina välillä muistaa ihailla niitäkin. Muuten katse lujittui koko ajan kengän kärkiin tai muuten olisi rähmällään alta aikayksikön. Hyvät kengät olivat tietysti a ja o. Pahaa teki kun näki joidenkin lampsivan pelkillä crocseilla.

Maisemat olivat 5/5 alkumatkasta.
Jylhää on.
Xyloskalon puuportaat.

Avauspätkä on paitsi raskas fyysisesti niin vähän myös henkisestikin, sillä matka ei tunnu juuri etenevän eikä rotkon pohja lähestyvän millään. Seuraava pätkä olikin jo helpompi. Sen verran alkoi jo tulemaan lämmin, että pakkasin pitkähihaisen takaisin reppuun. Kolmen vartin vesipullot täytimme taukopaikan lähteestä. Jatkoimme sukkana kolmannelle taukopaikalle Agios Nikolaoksen kirkolle. Olimme saavuttaneet nyt joenuoman jota polku jatkossa seurasi, ja laskeutuneet korkeussuunnassa jo 1000 metriä alaspäin. Vaikka suurin laskeutuminen olikin jo tehty, niin ei maasto tasaiseksi hiekkatieksi muuttunut kuin pätkittäin. Taukopaikoilta löytyi myös vessat jota päätin itse hyödyntää (nestetankkaus oli siis mennyt vähän pieleen). Olimme nähneet naisia pusikoissa ja vähän sitä paheksuimmekin mutta ymmärsin vessavisiitin jälkeen miksi jotkut eivät näitä uskaltaneet käyttää: vessa oli tietysti reikä lattiassa, lattia lainehti, ei ovea ja kaiken huipuksi jollakin ei ollut paperia ilmeisesti mukanaan ja jäljistä päätellen oli pyyhkinyt ensin sormiinsa ja sen jälkeen kätensä seiniin. Paskamainen kokemus ja mua puistatti hyvin pitkään tämän jälkeen.

Serpentiinitie tuntui mutkittelevan loputtomiin.
Pari ensimmäistä kilometriä jo takana.
"Ambulanssi" valmiudessa.
Lähteestä sai vesipullot täytettyä.
Agios Nikolaoksen kirkko.

Agios Nikolaoksesta oli 3,7 kilometrin matka Samarian kylään. Matkalla oli vielä Vrisin taukopaikka, jonka ohitimme nopeasti, sillä Samaria oli suurin piirtein puolivälissä vaellusta ja muutenkin isoin ja suosituin taukopaikka (jos Samarian rotkon kävelisi päin vastoin eli alhaalta ylöspäin, niin juuri Samarian kylä olisi se paikka jossa kannattaisi pitää muutaman tunnin tauko ja odottaa, että suurin osa vaeltajista tulisi vastaan puolen päivän kieppeillä, ohittaminen kapeilla poluilla ei ollut välttämättä miellyttävää). Olimme pitäneet mielestämme hyvää vauhtia yllä, mutta kello väitti toista. Muutenkaan ei kannattaisi liian pitkää taukoa pitää, ettei koipiset jäykisty liikaa. Kävimme vessassa, sinne sai kyllä tovin jonotella. Se oli jopa vieläkin hirveämpi kuin Agios Nikolaoksessa, paskainen ja haju oli kauhein mitä olen ikinä haistanut. Oksennus oli lähellä, ja piti karkottaa asia äkkiä mielestä koska päätimme vetästä eväät naamariin (toki olimme syöneet taukopaikoilla jo aiemmin joitakin kourallisia sipsejä ja makeisia). Aurinkorasvasimme naamamme, sillä aurinko tuntui porottavan tosissaan. Näimme kri kri-vuohen jonka saimme houkuteltua luoksemme. Olimme hankkineet vuohia varten omenaa, sillä viimeksikin ne tuntuivat hullaantuvan omenasta ihan täysin. Yleensä turistit syöttävät niille eväsleipiään ja banaaninkuoria yms, joten varmasti tuore omena on niille enempi mieleen. Ensimmäinen vuohi epäröi selvästi mutta uskaltautui lopulta omenaa maistamaan. Hieman syrjemmässä oli vuohia enemmänkin mutta pikkulapset ajoivat juuri tarpeeksi rohkaistuneet elikot pakoon kun näkivät meidät niitä ruokkimassa. Sen jälkeen paikalle pyyhälsi hevonen hurjaa laukkaa, hirnahteli hetken huolestuneena ja säntäili sitten ympäri tiluksia ihmisten seassa kuin mielenköyhä. Ihme, ettei kukaan lopulta tullut sen jyräämäksi.

Samarian kylä näkyvissä.
Kyltti toivotti tervetulleeksi puolimatkan krouviin.
Kri kri-vuohi.
Omena toimii houkuttimena myös Kri-krille.

Täytimme lähteessä vesipullomme ja aloimme jatkamaan matkaa. Heti Samarian kylän liepeillä näimme kun yhtä miestä talutettiin kahden muun henkilön toimesta. Oli loukannut koipensa pahannäköisesti. Ukon kohtalo jäi askarruttamaan pitkäksi aikaa. Hetken päästä polku siirtyi lähes kuivuneen joen pohjalle; maasto oli nyt vaikeakulkuista ja raskasta kun piti hyppiä kiveltä toiselle. Keskipäivän aurinko kutisti varjot minimiin tähän aikaan vuodesta, eikä varjopaikkoja ollut. Näki kyllä muistakin kävelijöistä, että raskasta oli. Tämä osuus kesti lähemmäs puolitoista tuntia, ennen kuin saavuimme Christosin taukopaikalle. Hetken huilasimme puiden varjoissa istuskellen, mutta parempi oli jatkaa matkaa ennen kuin väsy iskisi liiaksi. Tästä oli enää puoli kilometriä Samarian rotkon "päänähtävyteen" eli Rautaportille (Iron gates). Tässä kohdassa rotkon leveys oli vain kolmisen metriä, joten vaikuttava näkyhän se oli. Rotko oli syntynyt virtaavan veden aiheuttaman kulumisen vuoksi, ja täällä sen pystyi näkemään hyvin vuorenseinämistä. Talviaikaan vuorille satoi paljon lunta ja sulamisvedet virtasivat täältä mereen. Nyt kevät oli jo niin pitkällä, että joen pystyi helposti ylittämään kiviä pitkin. Toki vettä oli vielä enemmän kuin keskikesällä, jolloin olimme aiemmin täällä vierailleet. Mittasimme joen veden lämpötilaksi alle 15 astetta; joku äijä alkoi meille jostain syystä huutamaan kun näki meidän kyykistelevän veden ääressä ja mittaavan lämpötilaa ja käski meidät sieltä pois, joten ei saatu aivan tarkkaa mittaustulosta. Ei ymmärretty mikä helkkarin puistopoliisi se ukko edes oli, ja miksi veden lämpötilan mittaus oli kielletty.

Matka jatkui Samarian kylän jälkeen.
Maasto muuttui raskaaksi.
11 kilsaa jo takana.
Veden uurtamia seinämiä.
Puun kasvualusta oli vähän kivinen.
Rautaportti.

Kävelimme vielä noin kilometrin verran kunnes saavuimme kansallispuiston ulostuloluukulle. Annoimme pääsylipun kakkososan grupieerille. Täältä oli vielä muutamia kilometrejä mukulakivitietä Agia Roumelin kylälle, jossa meillä olisi oppaan ja muun ryhmän kanssa treffit. Sinne olisi päänyt minibussilla parin euron hintaan, mutta mielestämme kävely loppuun asti kuului vähän niin kuin itse vaellukseen. Varjoa ei ollut juuri täälläkään ja voimat alkoivat olla tosissaan kaputt, mutta vuohilaumojen saattelemana pääsimme lopulta maaliin saakka.

Puiston exit.
Mukulakivitietä riitti vielä rotkon jälkeen pari kilometriä.

Pp mieli päästä uimaan Libyanmeren aaltoihin. Täällä oli hyvähkö - joskin minun mielestäni maailman kuumin - hiekkaranta, joskin uikkarinvaihtokoppeja voisi olla enemmänkin. Suihkujakin löytyi. Olisi minullakin ollut uikkarit mukana, mutten jaksanut jäädä jonottamaan vaihtokopille vuoroani vaan suuntasin itse baariin jääteelle ja vartioimaan samalla Pp:n kamoja. Uimiseen ei mennyt kauheasti aikaa joten menimme Faragi-tavernaan ja tilasimme makoisat moussakat ja jälkkäriksi frapet (jääkahvit). Maksoivat 28,50€. Täällä tapasimme myös Isabella-oppaamme jolta saimme laivaliput.

"Maailman kuumin uimaranta."
Faragi-taverna.
Moussaka.
Frappe.

Laivan piti lähteä puoli kuudelta, mutta tuli satamaankin jostain syystä myöhässä. Siinä oli melko kuuma sitä paattia odotella. Onneksi se ei myöhästynyt enempää kuin reilun vartin. Saimme hyvät paikat ulkoa kannelta. Sesonki ei ollut vielä huipussaan, joten istumapaikkoja oli vielä riittävästi. Ensin laiva puksutti kolme varttia Loutroon ja siitä jatkoimme vielä vartin verran Chora Sfakioniin jossa bussimme odotti. Arvasimme etukäteen, etteivät toiset ryhmäläiset suostu istumaan samoilla paikoilla kuin tullessa - vaikka se on mielestäni kirjoittamaton sääntö tällaisilla reissuilla - joten ennakoimme hieman ja ryhmittäydyimme hyvissä ajoin laivan rampille ennen sen saapumista satamaan. Puolijuoksimme sitten ryysiksessä parkkipaikalle, löysimme bussimme nopeasti ja saimme onneksi samat paikkamme. Ja tosiaan, ihmiset istuivat sitten kukin minnekin ennätti.

Lautta saapui myöhässä.

Bussimatka takaisin päin oli hieman lyhyempi kuin tullessa. Ensimmäisille pysähdyspaikoille kesti noin tunnin, sen jälkeen vielä puoli tuntia Rethymnoniin. Jostain syystä meitä ei viety rantakadun pysäkille, vaan yllättäen dropattiin 600 metrin päähän hotelliltamme sivukujalle. Aika omituinen ratkaisu, jätimme kuskin tipeittä. Eihän tuo nyt tietysti iso matka ollut kävellä, mutta kun päivän aikana oli jo tullut käveltyä pitkälti yli 20 kilometriä niin olisihan se nyt ollut kiva päästä suoraan hotellille. Kellokin oli jo 21, ja ravintolat kosiskelivat asiakkaitaan. Taisimme näyttää kuitenkin niin pölyttyneiltä ja hikisiltä, että ukottajat jättivät meidät rauhaan. Koska olimme syöneet sen verran myöhäisen lounaan niin eipä hirveästi nälättänytkään. Kävimme vain kaupassa hakemassa sipsejä ja skumppaa ja menimme nauttimaan ne hotellin parvekkeelle. Tuuli oli tyyntynyt ja oli lämmintä, joten mikäs siinä oli istuskellessa.

Ilta parvekkeella oli tyyni ja lämmin.
Vaelluksen jälkeen oli ansaittu kunnon skumppa-sipsit.


tiistai 19. kesäkuuta 2018

593# Rethymnon, 3

29.5.2018, Tuesday, +22, Partly cloudy, Spinalonga, Greece

Heräsin paleluun ja Pp hikoiluun tuon tuosta, kun näppäilimme vuoron perään ilmastointilaitetta. Herätys oli jo klo 6.45, tänään oli retkipäivä Spinalongan saarelle Kreetan itäpuolelle. Aamiaiselle emme ehtineet, sillä se avattiin vasta kahdeksalta. Pakotin itseni syömään pahanmakuisen voileivän ja jugurtin aamiaiseksi. Kello 7.20 bussi tuli jo meitä hotellin edestä noutamaan, joten ei siinä hirveästi jäänyt aikaa ihmettelyyn.

Bussi tuli hiukan myöhässä, kuski ei sanonut mitään mutta viittoili sisään. Bussissa oli vasta yksi pariskunta, tullut Haniasta asti. Saimme siis valita istuinpaikkamme rauhassa. Seuraavalta pysäkiltä kyytiin nousi opas ja muutama muu matkailija. Tämän pienen porukan kanssa lähdimme ajelemaan kohti Agios Nikolaosta. Tunnin ajon jälkeen pysähdyimme bensikselle tauolle. Se ei oikein tarjonnut mitään ihmeellistä vessabreikin ja haukkuvan koiran lisäksi. Jatkoimme Hersonissokseen ja sieltä Agios Nikolaokseen, josta haimme lisää matkailijoita. Bussi tulikin jo melko täyteen.

Pysähdyimme maisemapaikalle valokuvaamaan ennen kuin jatkoimme Plakan kylälle. Se sijaitsi Spinalongan saarta vastapäätä, joka siis oli päivän pääkohteemme. Saari oli muutaman sadan metrin päästä mantereelta, ja sinne päästäkseen tarvittiin venekyyti. Retki oli maksanut itsessään jo 51€ / naama, joten olisi ollut mielestäni kohtuullista, että saaren sisäänpääsymaksu olisi jo kuulunut retken hintaan. Vaan eipä ollut, joten meiltä lypsettiin vielä 8€ / naama lisää rahaa (eläkeläiset olisivat päässeet sisään puoleen hintaan ja alle 18-vuotiaat ilmaiseksi). Samalla meiltä kyseltiin lounashalukkuudesta - omakustanteisesti tietenkin - ja mitä haluaisi neljästä vaihtoehdosta syödä.

Agios Nikolaos.
Spinalongan saari.
Saari kohosi jylhänä.

Veneeseen noustiin varsin hataralta vaikuttavia rappusia pitkin. Ei mikään suuren suuri paatti, ulkona istuttiin, mutta merenkäynti oli tuulesta huolimatta melko kesyä. Matka kesti kymmenisen minuuttia. Saaren puoleisella laiturialueella oli jonkun verran väkeä, vaikkei vielä sesonkikausi ollutkaan. Opas kävi hakemassa meille sisäänpääsyliput sekä paikallisoppaan selittelemään tarinoita itse saaresta.

Laivakyyti.
Lipunmyynti.
Tervetuloa Spinalongaan.

Saaren epäiltiin alunperin kuuluneen mantereeseen ja siitä olisi tehty saari vasta myöhemmin. Venetsialaiset rakensivat tännekin linnoituksen 1500-luvulla. Se vähän hämmästytti, mitä helkkarin merkitystä moisella pikkusaarella olisi minnekään? Osmaanien valloitusintoa se kyllä hieman haalensi; vaikka osmaanit valloittivat jo 1600-luvun puolivälissä, Spinalongan linnake luovutettiin vasta v. 1715.

Heti satamasta poistuttua tuli vastaan tunneli.
Saaren kartta.

Vuonna 1903 Kreikan hallitus päätti tehdä saaresta leprasiirtolan, eli spitaalisten karkoitussaaren, joka toimi aina 1950-luvun loppupuolelle saakka, kunnes tautiin keksittiin lääke. Vaikka saaren olot olivat jopa paremmat kuin mantereella - talot olivat kunnostettu, ja tänne rakennettiin kokonainen kylä kauppoineen ja tavernoineen, ja valtionavustusten vuoksi asukkailla riitti hyffeä ja kauppa kävi - niin ei varmaan mikään kauhean kiva läppä joutua viettämään loppuelämänsä näin pienellä saarella eristyksistä muista ihmisistä ja omista läheisistään. Toki poikkeuksiakin oli; leprapotilaita pidettiin saastuneina ja heitä paitsi syrjittiin myös syyllistettiin tautiin sairastumisesta hylkiöinä, epäpuhtaina tai Jumalan kiroamina. Jos potilas sattui olemaan vaikka köyhä pultsari, ja lepran vuoksi hänen elämäänsä rajoitettiin muutenkin, ei Spinalongan saari välttämättä tuntunut kurjalta ratkaisulta. Täältä sai kuitenkin täyden ylläpidon valtion toimesta eikä joutunut enää yhteisönsä halveksimaksi. Kuulimme tosin tarinoita lapsistakin, jotka joutuivat tänne eristyksiin ja raskaana olevista naisista, joiden lapset synnyttyään pakkoadoptoitiin. Ja muutenkin loppuelämä tällaisella alle neliökilometrin kokoisella kuivalla kivellä ei niin hohdokkaalta meiningiltä kuulostanut.

Asuinmisto.
Talot olivat jo rähjääntyneet.
Ilmastointi taisi pelata turhankin hyvin.

Saaresta oli tehty myös puolifiktiivinen romaani ja tv-sarja, josta oli tullut varsin suosittu. Sen vuoksi turistit olivat löytäneet tämän saaren, ja kesäaikaan täällä käy parhaimmillaan tuhansia matkailijoita päivässä. Nyt saaren katuja mahtui vielä kävelemään ilman sen suurempia tungoksia. Talot olivat pääosin romahtaneet. Saari oli ollut asuttamaton sen jälkeen kun viimeiset leprapotilaat täältä lähtivät. Aluksi täältä ryövättiin kaikki mikä irti lähti ja koska taloja ei sen koommin ylläpidetty niin luonto oli ottanut nopeasti saaresta vallan. Kiersimme saarta ensin oppaidemme kanssa jotka tehostivat tarinankerrontaa näyttämällä vanhoja valokuvia saaren oloista ja ihmisistä. Sen jälkeen meille annettiin kolmisen varttia omaa aikaa saaren läpikäymiseen. Kiipesimme linnakkeen huipulle vaikeakulkuista polkua sillä seurauksella, että hapotin reiteni pahasti. Näimme hautausmaan. Tuuli melko hurjasti enkä siksi huomannut niskani palavan.

Näkymä mantereelle.
Linnake.
Restauroitua tönöä.
Hautausmaata.
Cactus.
Näkymä saaren huipulta.

Yhden maissa otimme veneen takaisin Plakaan ja menimme syömään Spinalonga-tavernaan, jonne ryhmällämme oli pöytä- ja ruokavaraukset. Olimme Pp:n kanssa tilanneet porsassouvlakit. Alkuun tuli vielä kreikkalainen salaatti, leipää, tzazikia ja bruschetan tapainen leipä (paikalliset käyttivät nimeä kouloukopsomo). Nämä jaettiin neljän hengen pöytäseurueen kesken; meidän lisäksi pöydässä oli vähän vanhempi pariskunta, puhetavan perusteella vaikuttivat lounaissuomalaisilta. Lisäksi oli pienehkö kannu valkoviiniä, jonka itse tosin skippasin kun suunnittelin höperehtiväni selvää tänään.
Pääruoka oli aika pelkistetty mutta lihaisa ja hyvän makuinen, kuten muutkin sapuskat. Jälkkäriksi tuotiin vielä hedelmiä. Eikä maksanut kuin 10€ / naama, joten hinta-laatusuhde oli enemmän kuin kohdallaan.

Lounaspaikkamme.
Näky ei ole hääppöinen mutta maku ratkaisee.

Ruokailun jälkeen ajoimme viiden kilometrin matkan Elounda-nimiseen kylään, jossa Saari-sarjaa oli aikoinaan kuvattu. En ole moista tv-ohjelmaa katsonut enkä lukenut kirjaakaan joten en kauheasti jaksanut tästä innostua. Kävelimme hetken ajan tuulisilla ja mäkisillä kaduilla ja kapeilla kujilla. Kylä oli kieltämättä niin kreikkalaisen näköinen kuin nyt vaan voi olla.

Venho Saari-ohjelmasta.
Elounda.
Kreikkalaista kylää.
Epäiltiin näitä kuolinilmoituksiksi?
Talo myynnissä.

Palasimme bussilla ja lähdimme ajelemaan takaisin päin. Ensin Agios Nikolaokseen, sen jälkeen Hersonissokseen ja sieltä edelleen Rethymnoniin. Matka kesti aamuiseen tapaan kolme tuntia. Totutusti nukuin suurimman osan matkasta, vaikka olisi pitänyt ehkä seurustella Pp:n kanssa. Mutta bussi toimii minuun kuin unilääke. Kerran pysähdyimme bensikselle, lähinnä vessatauolle.

Taukopaikan maisemia.

Vähän ennen kuutta saavuimme takaisin, kävimme vielä kaupassa ostamassa jäätelöä ja juomista. Katselimme hetken aikaa rannan jättiläisaaltoja. Kävimme vaihtamassa uimakamat ja hain rantapyyhkeen respasta, koska en ollut jaksanut sellaista ottaa Suomesta mukaani. Kävimme hieman kahlaamassa meressä, mutta emme uskaltaneet sen kummemmin uimaan. Menimme kuitenkin hotellin uima-altaalle. Tällä kertaa minäkin uskaltauduin uimasilleen, mutta vesi tuntui tosi kylmällä, ihan kuin Suomessa.

Sitten hetkiseksi huoneeseen juomaan Fantaa ja surffaamaan ennen kuin suuntasimme illallispaikkaan. Suunnittelimme menevämme Lissus-nimiseen ravintolaan, mutta se olikin niin täynnä, että jouduimme tyytymään Pagliaccioon, italialaiseen kippolaan. Otimme pizzet, ne olivat ihan hyvät. Maksoivat 25,10€, annoimme 30€. En tiedä onko tullut annettua liikaa tippiä. Saatiin tosin vielä jotkut leivokset kaupan päälle. Matkalla hotellille poikkesimme jälleen kaupassa ostamassa eväksiä seuraavan päivän retkeä varten. Ihmettelevätköhän ne jo siellä kaupassa kun käymme ostoksilla muutaman tunnin välein?

Illallispaikka.
Ilta jo saa.
Leivoksia tuli kaupanpäällisiksi.
Pagliaccio.