316# Belize, 3 / Meksiko 8

19.1.2014, Sunnuntai

Partly cloudy, +22, Chetumal, Mexico



Päiväreitti.

Puoli seitsemältä taas herätys. Aamiainen ja sen saaminen lautaselle oli yhtä vastenmielinen ja hankala operaatio kuin edellisenäkin aamuna. Toisaalta, tarjoilija osoitti tehokkuuteensa keräämällä mun keskeneräisen kaffekupin pois pöydältä sillä välin kun olin santsaamassa. Huomasin tämän, kävin hakemassa kupin takaisin tarjoilijan tarjottimelta. Ensimmäistä kertaa näin hymyn henkilökunnan kasvoilla.

Olin silti iloinen kun pääsi pakkaamaan kamat ja poistumaan hotellista. Jotenkin ärsytti se hotellihuonekin niin... semmonen ankea, käytännössä ikkunaton koppi. Aikaa check outin jälkeen jäi vielä sen verran että ehdin ostamaan postikortin hitaalta myyjältä, ja siihen sai jopa merkit. Saas nähdä, tuleeko koskaan perille (kyllä tuli, 3 viikkoa nopeammin kuin Meksikosta).

Ajoimme bussilla noin 40 minuuttia New River-joen yläjuoksulle. Siirryimme Reyes & Son-yrityksen veneille, ja Ayran-niminen ukko kuskasi meitä puolitoista tuntia jokea pitkin esitellen mm. McAfee-virusmiehen asunnon, lintuja, lepakoita, kasvillisuutta ja sen semmoista. Valitettavasti kaikki krokotiilit loistivat tänään poissaolollaan. Ukko osasi kyllä asiansa, pystyi bongaamaan ihan uskomattoman kaukaa erinäisiä asioita, joita itse pystyi erottamaan ryteikön keskeltä vasta aivan läheltä. Äijä oli muutenkin varsin sympaattinen; ei mitään belizeläistä, joskin hän oli mayojen jälkeläisiä selvästi. Englantikin oli erittäin ymmärrettävää.




Joella kerran.

McAfeen kämpillä.

Alkuasukkaat.

Saavuimme Lamanain raunioille. Alue ei ollut kauhean suuri, ja päätimme kiertää sen ennen lounasta. Ylhäällä puiden oksilla oli paljon apinoita, joiden lempihommaa oli pommittaa alapuolella olevia turisteja erilaisilla puista irroitetuilla kamppeilla ja paskapökäleillä. Tästä syystä keskittyminen taas herpaantui luentojen suhteen, kun piti tihrustella yläpuolelle pommeja väistellen.



Apina punoi juonia.

Yksi iso temppeli siellä oli, jonne pääsi kiipeämään, mutta raput näyttivät jo alhaalta päin niin vaikeakulkuisilta, että en viitsinyt lähteä hapottamaan jalkojani ja testaamaan korkeapaikan kammon tämänhetkistä tilaa. Muutama sinne ryhmästämme kiipesi. Ylhäältä alas rappujen suuntaisesti oli keskeltä laskettu köysi, jonka tarkoitusta en aivan ymmärtänyt. Kai siitä sai ottaa sitten tukea, jos tunsi käsivoimiensa olevan paremmassa kondiksessa kuin jalkojen.




Kiipeilyä temppelille.

Semmoinen jenkkikolmikko - kaksi vanhaa naista ja yksi vanha ukko lähti huipulle kiipeämään. Kyllähän nyt ylös pääsee aina, mutta meidän piti jäädä jännäämään, miten kolmikko pääsee alas. Se olikin omanlainen jännitysnäytelmä; ukko tuntui jäätyvän sinne ylös paikoilleen. Toinen muijista osasi käyttää köyttä, toinen otti istuin-taktiikan, eli laski aina jokaisen rapun alas niin kuin olisi istuutunut tuoliin. Tietysti hänellä oli valkoiset housut, ja mietimme miten paskainen persus mahtaisikaan olla kunnes nainen pääsisi maan kamaralle - jos housuista ylipäätänsä oli mitään jäljelläkään.


Laskeutuminen kesti kuitenkin niin kauan, että opas käski jatkamaan matkaa, tai muuten olisimme täällä vielä illallakin. Lähdimme sitten takaisin päin kohti venelaituria. Siinä oli sellainen pieni katosalue, ja nautimme siinä taas piknik-lounaan. Ayranin vaimo oli paistanut meille kanaset, jotka olivat tällä kertaa onneksi ihan kypsiä, ja ruoka oli muutenkin hyvää, joskin sitä oli vähän niukanlaisesti.



Oisko tää patsas?

Mehtä.

Termiittien pesä.

Koko päivän oli paistanut aurinko - sen huomasi meidän länkkäreiden naamoista, joista kukaan ei ollut ymmärtänyt laittaa aurinkovoidetta ja voimakkus oli luultavasti vielä tehnyt tepposet heijastuessaan vedestä. Nyt kuitenkin sadealue näytti kohoavan horisontista, ja meille tuli vähän kiirekin poistua takaisin veneelle. Juuri ennätimme lähteä sadetta pakoon. Palasimme samaa jokea pitkin lähtöpaikalle, jossa meidät oli vastaanottamassa extrasöpö koiraperhe parine pentuineen. Äitee kielsi kuitenkin leikittämästä niitä, kun niistä voi saada jonkun taudin. Kieltämättä kirppukäsittelyä ne olisivat hiukan tarvinneetkin.

Leikitettävä kirppukasa.

Ajoa 1,5 tuntia läpi tasaistakin tasaisemman Belizen maaseudun, kunnes saavuimme Belizen ja Meksikon väliselle rajalle. Se olikin ehkä kaikkein hankalin rajanylityspaikka, joskin myös uusin - opaskin oli siellä vasta ensimmäistä kertaa, joten ennakko-ohjeistusta ei tullut sitä vähääkään mitä aiemmin.



Puuduttavaa maisemaa Belizen pohjoisosassa.

Ensiksi täytettiin poistumislappu, jota ei kuitenkaan lopulta tarvittu mihinkään. Sitten kaikkien piti mennä passintarkastukseen, sekä antaa 20 U$ dollaria poistumisrahaa. Sinänsä vähän outoa, että paikallista väkeä valui koko ajan jonon ohi eivätkä he näyttäneet passia sen koommin kuin 20 US dollariakaan, eli tämä oli vain valkoisen miehen (ja naisen) taakka. Eikös tuommoinen ole vähän rasismia? Kyllä kannattaisi Suomenkin ottaa käyttöön tämmöiset maahantulomaksut sun muut...

Passiin iskettiin leimat, ja oltiin ei-kenenkään-maalla. Ilta alkoi pimetä. Laukkuja joutui raahaamaan pehmeän hiekkapellon läpi parkkipaikalle, jossa ne lastattiin uudelleen bussiin. Vähän aikaa piti odotella muita. Sitten ajoimme bussilla parin kilometrin päähän Meksikon puoleiseen rajatarkastusasemaan (miten se ei-kenenkään-maa olikin näin laaja?). Tässä vaiheessa otettiin käsimatkatavarat mukaan, matkalaukut jäi vielä bussiin. Virkailija tarkisti passit. Sen jälkeen jaettiin uusi nippu lomakkeita, joissa tarvittiin jo paikallisoppaan apua, kun ei mistään hotellien osoitteista tai edes nimistä ollut juuri tietoa. Joku tarkastaja niitä mukamas oikein tutkiskeli hetken aikaa, iski sitten parit leimat passiin. Tämän jälkeen jatkettiin uuteen rakennukseen, haettiin matkalaukut ja käveltiin tulliin. Kamat läpivalaistiin, ja piti taas painaa sitä nappia joka arpoi joko vihreän tai punaisen valon. Mä olin pelännyt sitä kovasti, mutta pääsin läpi vihreällä. Ukko tosin sai punaisen, ja joutui sivuun, mutta kamoja tutkittiin vain suurin piirtein. Diabetes-piikit sun muut jäi virkailijalta huomaamatta. Kyllä siinäkin olisi saanut taas selitellä...

Emme saaneet poistua tullirakennuksesta ennen kuin kaikki olivat päässeet siitä läpi. Kusetti, mutta rakennuksen vessa ei toiminut. Joten piti sitten pidätellä. Opas tuli viimeisenä, ja näin pääsimme jatkamaan taas matkaa.

Rajalta oli 20 minuutin bussimatka Chetumaliin, jossa hotellimme oli. Tiet muuttuivat heti rajan jälkeen välittömästi hyväkuntoisiksi moottoriteiksi, rakennukset olivat uudenaikaisia ja siistejä, valomainokset välkkyivät. Aivan niin kuin olisi sivistysmaahan tullut, ja nyt oltiin hei Meksikossa!? Hotellissa avainkortit jaettiin heti ilman odottelua - jotka eivät tosin aluksi toimineet, mutta respa sai ne aktivoitua kymmenessä sekunnissa - ja laukut tulivat huoneeseen melkeinpä yhtä nopeasti.

Meillä oli yhteinen illallinen hotellin ravintolassa. Pihassa naukui kisse, jolle muiden huomaamatta naukaisin. Se tulikin luokseni heti puskien, mutta äitee kielsi leikittämästä sitä, kun niistä voi saada jonkun taudin. Kisse seurasi minua ravintolan ovelle, joskin sillä ei ollut mitään asiaa sinne, vaan tarjoilija sulki lasioven tylysti sen edestä. Opastakin jäi ulkopuolelle jäänyt naukuva kisse askarruttamaan, ainakin hän sitä ääneen ihmetteli.

Ruoaksi oli kanakeitto, pääruoaksi niin ikään kanaa, joten kanakiintiö alkoi olla täyttymäisillään. Jälkkäriksi oli joku leivos. Mä en semmosista makeista juuri niinkään välitä, mutta kyllä mä sen alas sain. Loppuillan lipittelin whiskyä, miettien edelleenkin miten Belizen ja Meksikon ero pystyi olemaan niin suuri. Tuntui aivan kuin olisi kotiin tullut.


315# Belize, 2

18.1.2014, Lauantai

Overcast, +22, Caye Caulker, Belize




Päiväreitti.

Ainoa mikä hotellissa oli hyvä, oli sänky ja peite. Olisi nukuttanut enemmänkin, mutta herätys silti klo 6.30. Siitä sitten katsomaan, mitä aamiaisenlaittajat olivat saaneet aikaiseksi.


Samaa helvetin vetelehtimistä se oli taas. Musta ukko oli paistinpannuineen laitettu tekemään munakkaita aamiaistiskin jatkoksi. Hän niitä pyynnöstä siinä kokkaili odotellessa. Mä pyysin omeletin. Äijä rikkoi munat kulhoon, kaasi ne paistinpannulle ja sitten odoteltiin. Ja odoteltiin. Ja odoteltiin. Välillä ukko sekoitti lastalla sitä munavelliä. Aloin sitten katsomaan tarkemmin, niin eihän ukolla ollut edes tulta siinä liedessä!?!? Sanoin sitten epävarmasti, että varmaan valmista tulisi jos löisi klapei pesään. Ukkeli siirsi tyhjän katseensa liedelle, laahusti sitten sanaakaan sanomatta kyökin puolelle ja palasi hetken päästä mukanaan kaasupullo. Putelinvaihdon jälkeen alkoi tulostakin tulla. Millainen kokki? Takanajonottanutkin naureskeli tilanteelle, mutta kokilla ei ilmekkään värähtänyt. Kyllä mua olisi hävettänyt kovastikin.


Tänään oli tarkoitus lähteä Caye Caulkerin saarelle. Aamiaisen jälkeen hain päiväkamat reppuun, ja lähdimme sitten kahdeksan maissa bussilla satamaan. Tai no, lähdön piti olla klo 8, mutta kumma juttu miten aina samoja tyyppejä saa odotella. Joka kerta. Nytkin myöhästyivät varmaan vartin. Eivätkö he ymmärrä, että toiset joutuvat aina näitä odottamaan - ja jos joka kerta pitää odottaa 10-15 minuuttia, siitä tulee kahdessa viikossa melkoinen aika? Ehkä toisen ihmisen kunnioitus on sitten vain nollatasolla.


Matkalla satamaan ajettiin Belize Cityn halki. Kaupunki on Belizen suurin kaupunki, joskaan ei pääkaupunki (pääkaupunki Belmopan on sisämaassa). 100% slummi. Talot olivat hökkeleitä, autot romuja, ihmiset näyttivät rikollisilta. Valkonaamalla ei olisi tänne mitään asiaa omin päin. Mua melkein pelotti jo bussissakin katsella sen paikallisväen touhuja, jotka provosoiden näyttivät meille jengimerkkejään. Kaikki rakennukset olivat eristetty katualueesta jykevin aidoin ja piikkilangoin. Vähänkin arvokkaamman paikan eteen oli portille pistetty aseistetut vartijat. Kyltit alueiden tonttirajalla pyysi jättämään tulijoiden ampuma-aseet pois.

Belize City.

Belize City

Tervetuloa Belize Cityyn.

Mukanamme oli tänään pelkästään paikallisoppaat Miguel ja Adrian, joskaan jälkimmäistä en juuri nähnyt. Miguel kävi hankkimassa meille laivaliput. Lähtömme satamasta oli klo 9 paatilla, matka kestäisi tunnin. Laivoja meni parin tunnin välein. Ei osattu päättää vielä tässä vaiheessa takasintuloaikaa; sää oli pilvinen, eikä saarella välttämättä olisi kivaa sateella.


Aika pompukasta menoa oli. Paatti kulki kyllä todella kovaa, ja oli ihan aikataulussa vaikka vain kaksi moottoria kolmesta toimi. Kolmattakin yritettiin satamassa korjata, mutta ei ilmeisesti saatu kuntoon. Kauhea katkukin niistä moottoreista lähti, hyvä ettei alkanut päätä särkemään.


Vaikka sää Caye Caulkerissa oli niin ikään pilvinen, niin äänestimme 5 tunnin vierailua saarella. Porukat äänestivät 3 tuntia, mutta mitä helvetin järkeä olisi istua siellä ankeassa hotellihuoneessa? Ennemmin sitä olisi raikkaassa meri-ilmastossa katsomassa Karibianmerta.

Caye Caulkerin pääraitti.

Asuntoja.

Belizeläinen hautausmaa.

Saari oli noin kilometrin pituinen, jossa meni vain kaksi pääkatua ja sitten pienempiä välikatuja. Täällä ei ollut autoja, pelkästään golf-kärryjä, ja pyöriä tietysti. Toisessa päässä oli paikallisten ihmisten asuntoja, pääkadun varressa oikeastaan kauppoja, majapaikkoja ja ravintoloita. Siinä mielessä saari oli äkkiä kierretty. Oma oppaamme oli mainostanut uintimahdollisuutta, ja tällä kertaa mulla oli uimakamat mukanakin. Etsin uimarantaa, mutta en sellaista nyt aivan löytänyt. Olihan siellä hiekkaa juu, mutta myös levää. Ainoa uimapaikka olisi ollut sitten laskeutua laiturilta raput alas mereen mutta se ei oikein kiehtonut. Kaiken lisäksi pelikaanit olivat vielä valloittaneet laiturin. Onneksi olkoon vaan pelikaanille, se on tyhmin lintu mitä olen ikinä tavannut, niin uskomatonta kuin se onkin niin fasaani on viimein kohdannut voittajansa. Jotkut jätkät niitä siinä ruokkivatkin.

Pelikaanit.

Pilvisyydestä huolimatta oli aika lämmin. Istuskeltiin ainakin neljässä eri baarissa, ja se aiheutti ikävän noidankehän; käyn kaljalla ja lähden kävelemään -> kusihätä -> uuteen baariin kaljalle -> lähden kävelemään -> uusi kusihätä jne. Huolestutti, miten paluumatkasta selviää kun veneessä ei ollut vessaa. Sinänsä olutpullon koko oli jostain syystä varsin pieni - vain 250 ml. Yleisin paikallisista olutmerkeistä taisi olla Belikin. Tuontioluista kannatti ehkä valita jamaikalainen Red Stripe, sitä kun sai 330 ml:n "kannuissa".

Uskon asialla.

Vessasta tulikin mieleeni, kun eräässä ravintolassa odottelin vuoroani mukavuuslaitokseen. Hetken päästä sieltä kampesi ulos sellainen ehkä 10-12 -vuotias mukula, joka huikkasi mulle jotain jota en ymmärtänyt. No, kakarahan oli jättänyt paskat vetämättä. Eikä mitkä tahansa pienet tuotokset, mä en ole koskaan nähnyt niin paljoa paskaa tai sitten myös edellinenkin kävijä on jättänyt vessan vetämättä (paperithan heitetään täällä roskiin). Siis niin kuvottavaa sakkia jumalauta. Oikein suututti katsella jannua tämän jälkeen terassilla tekemässä hiphop-liikkeitä musiikin tahtiin. Kyllä sen näkee jo täältä jo millainen röyhkimys tästäkin sankarista isona tulee.

Mikä yllätys paljastuukaan.

.

Ensimmäisessä baarissa tapahtui vielä semmonen moka, että tilattiin kaljat ja pyydettiin lasku. Belizen rahayksikkönä on joko a) oma Belizen dollari tai b) US dollari. Belizen dollari on kiinnittty US dollariin niin, että 2 Belizen dollaria on 1 US dollari. Noh, lasku tuli ja siinä oli hinta $12 ja jostain syystä maksettiin US dollareina, ja vasta vähän ajan päästä tajuttiin, että sehän oli saatana tietysti Belizen dollareissa se hinta, maksettiin siis kaksinkertainen summa :) Noh, onneksi ei sentään menty ensimmäisenä syömään. Mutta että kyllä turisti sitten osaa olla tyhmä, ei voi paljon muuta sanoa.

Ravintolan terassi on kokenut kosteusvaurion.

Väriloistoa.

Hammocks.

Lounasravintola oli hyvä. Vaikka täälläkin oli mustat tarjoilijat niin laahustelua ja haahuilua ei tapahtunut, vaan oli hyvin aktiivinen ote. Oltiin toisaalta ainoat asiakkaat, joka on aina huono merkki ravintolassa, mutta ei kusetettu, ruoka oli hyvää, palvelu oli hyvää, eikä tullut vatsatautiakaan. Mä söin kalaa. Hyvä ravintola verrattuna siihen hotellin karmeuteen.

Asunnot rakennettiin edelleen tolpannokkiin.

Käytiin vielä viinakaupassa ennen satamalle menoa. Paluumatka oli ok, joskin näitä myöhästelijöitä saatiin taas odotella. Vessahätäkään ei meitä yllättänyt toisin kuin yhtä paikallista naista joka voivotteli asian kanssa koko matkan ja hyppäsi jo vauhdista laiturille ja paineli vessaan, kaverinsa naureskellessa voimakkaasti vieressä. Oltiin nähty kyseinen naiskaksikko jo mennessä; heillä oli myös pieni lapsi mukana, jolla oli tänään 4-vuotissynttärit, ja meillä kun oli ollut ylimääräisiä lippuja niin oltiin annettu ne kyseiselle seurueelle, vähän niin kuin syntymäpäivälahjana. Hyvää varmaan teki heillekin päästä vähäksi aikaa pois Belize Cityn kaltaisesta slummista.

Viinakauppa.

Ennen hotellille menoa käytiin vielä supermarketissa (no joo, tässä vaiheessa muakin alkoi jo kusettamaan, kun ei oltu kerrottu ajoissa tällaisesta ohjelmanumerosta). Se oli täysi katastrofi. Kolme kassaa eikä mikään toiminut, näistä paikallisista ei vain yksinkertaisesti ole työntekoon. Muutenkin oli erikoista, että siinä oli paitsi kassahenkilö, niin myös joku avustaja joka auttoi kassahenkilöä (ja vielä kolmas pakkaamassa ostokset muovikasseihin). Älyttömintä oli, että kassahenkilönä työskennellyt ei osannut edes laskea yksinkertaista laskutoimitusta (paljonko viisi seteliä tekee yhteensä ja paljonko annetaan takaisin) vaan tämä apuhenkilö jeesasi vieressä.


Noh, saatiin kuitenkin tarvittavat ostokset lopulta hankittua. Ostin chilikastiketta, Lerskaa-vodkaa, vähän Spriteä, olutta ja Breezerin sekä sipsejä ja deodorantin. Eiköhän niillä nyt potkisi taas vähän aikaa eteäpäin.


Hotellilla lepäsimme hieman. Korkkasin Lerskaan, se oli jotain niin oksettavaa, että harvoin muistan maistaneeni mitään niin skeidaa. Otin kulauksen, kaadoin loput viemäriin ja jätin loppupullon siivoojille. Korkkasin breezerin, joka kuohahti peilipöydälle. Parin tunnin kuluttua pöytä kuhisi pienen pieniä muurahaisia, varmaan kolmasosan kokoisia meidän muurahaisista. Mä en tiedä paljon sen kokoisen muurahaisen pitäisi breezeriä juoda, mutta sammuneita tai kuolleita yksilöitä lepäsi breezer-lammikossa. Pöydältä lähti muurahaisvana pitkin seinää kadoten sitten sellaiseen pieneen rakoon. On niillä hajuaisti ainakin kondiksessa? Tai ehkä jos suhteuttaa, jos meilläkin olisi järvi Breezeriä, niin kai se tuoksu tuntuisi ihmisenkin nokassa?

Hupsista.

Suuntasin seuraavaksi suihkuun. Sekin oli hämmentävä kokemus, koska suihkun seinässä oli kolme erillistä hanaa. Mä en pystynyt järkeilemään, mitä eroa niillä oli, kaikista hanoista tuli kuumaa vettä, vaikka niitä kuinka ruuvaili ja pyöritteli. Onhan se toisaalta vaihtelua kylmälle suihkulle.


Illallispaikka tuotti myös suuria vaikeuksia. Hotellissa emme voineet kuvitellakaan syövämme, mutta muuallekaan ei voinut lähteä. Hotellin lähettyvillä piti olla kiinalainen ravintola, ja vähän aikaa suhailimme edes takaisin sitä etsien, mutta emme löytäneet muuta kuin säkkipimeää peltoaluetta - katuvalojakaan ei ollut. Hotellin vastapäätä oli pieni ravintola, Sahara Grill, joten päätimme sitten mennä sinne. Ravintolan edustalla faija löysi 20 belizen dollarin setelin, mutta antoi sen jollekin äijälle, se kuulemma tarvitsi sitä enemmän kuin hän??


Ravintolassa oli muitakin suomalaisia matkaryhmästämme, jotka olivat jo syöneet ja kehuivat ruokaa hyväksi. Tarjoilu sitä vastoin oli luokatonta, oli vain yksi karibialaisen rennokkuuden omaksunut tarjoilija, jota ei voi siis varsinaisesti henkilökuntaan lukeutuvaksi laskea. Suomalaisporukkakin oli jo tovin yrittänyt laskua pyytää sitä saamatta. Me emme saaneet edes ruokalistaa. Lisäksi ukko oli juonut ennen lähtöään rähinäviinaa, ja menetti malttinsa totaalisesti ja suurin elkein poistui puoliksi haistatellen ravintolasta. No eihän meidän auttanut kuin seurata.


Kävelimme taas edes takaisin aikamme säkkipimeällä peltoaukiolla, odottaen sydän syrjällä koska tien viereen pysähtyisi autolastillinen karibialaisia meidät ryöstämään. Pitkän ajan päästä saimme ukon ymmärtämään, että alueella ei ole mitään, pelkästään meidän hotelli tai sitten Sahara Grill. Ja juu, oli meinaan kohtalaisen noloa palata sinne ravintolaan takaisin! Varsinkin kun suomalaisryhmä naureskellen ja laskuaan edelleen odotellen toivotti meidät tervetulleeksi uudelleen. Mutta nälkä on niin tehokas motivaattori.


Kyllä siinä aikansa meni ennen kuin laahustelija sai ne ruokalistat nenän eteen. Asiakkaita ei ollut kuin kolme pöytäkuntaa, mä en jumalauta tajua mikä siinä oikeasti voi olla niin ylivoimaista. Suomalaisryhmä kyllästyi ja meni maksamaan "tiskille" ja sen jälkeen mekin saimme ruokatilauksen sisään. Ruoka tulikin ihmeen nopeasti ja oli erittäin hyvää. Mä söin semmoiset lihavartaat, maistoin ensimmäistä kertaa kuskusta, joka sekin oli hyvää vaikka näyttikin epämääräiseltä. Toivottavasti ei vatsatauti iskisi.


Myös lasku tuli nopeasti, joskin outoa kyllä, kokki tuli ne itse tuomaan. Hän oli maahanmuuttaja Libanonista. Noh, nyt mä selvisi sekin, miksi ruoka (ja lasku) tulivat niin nopeasti, ja ruokakin oli kunnolla valmistettu. Ei millään pahalla belizeläiset... ei pahalla.


Illallisen jälkeen palasimme hotelliin, mä jäin vielä vähäksi aikaa aulaan surffaamaan netissä, kun netti ei oikein tuntunut toimivan huoneeseen saakka. Ulkona tihutti hieman vettä, joten sisäpihan baarikin oli suljettu. Pääsinpähän aikasemmin nukkumaan.

313# Guatemala, 3 / Belize, 1

17.1.2014, Perjantai

Mostly cloudy, +21, Belice City, Belize

Päiväreitti.

Herätys klo 6.30. Mä en ymmärrä, miten lomalla jaksaakin herätä niin aikaisin? Jos olisi työaamu, niin ylösnousemisesta ei tulisi mitään. Otin suihkun, lämmintä vettä tuli onneksi. Kävin aamiaisella, räävin kamat kasaan. Raahattavien huonekalujen ääni oli kuulunut taas koko yön, muutkin samassa talossa olleet olivat sen kuulleet. Opaskin sitä ihmetteli, hän asui alapuolellamme.

Krokotiilijärvi auringonnousun aikaan.

Lähdimme ensin bussilla vielä Floresiin. Aamiaisella ilma oli ollut kylmä, mutta nyt yhdeksän jälkeen ilma tuntui melkein helteiseltä. Aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta, ja lämmitti ilman nopeasti.

Käveltiin ensin kaupungilla; se oli kooltaan varsin pieni. Jyrkkiä mäkiä, kapeita ja huonokuntoisia katuja. Siellä täällä saattoi nähdä partioivan poliisin, joka oli kantapäistä hampaisiin asti aseistettu. Muita ihmisiä oli varsin vähän.



Flores, Guatemala.

Flores, Guatemala.

Teimme pienen veneretken Peten Itza-järvellä, jonka rannalla Flores oli. Täällä oli kaksi vuoden aikaa, sadekausi ja kuivakausi, ja vaikka nyt elettiinkin jälkimmäistä, viime aikojen sateet olivat nostaneet järven pintaa kuulemma parilla metrillä. Sen vuoksi osa rantabulevardin taloista oli joutunut tulvan valtaan, ja esimerkiksi venelaiturit olivat jääneet upoksiin. Näin ollen veneeseenkin astuttiin suoraan kadulta.

Tulvi.

Flores, Guatemala.

Veneretki kesti ehkä 45 minuuttia. Se ei tarjonnut juuri muuta kuin Floresin esittelyn järveltä päin. Minusta oli hassua, että täällä ylipäätänsä oli järvi - ja varsin suurin järvi olikin. Se oli Guatemalan kolmanneksi suurin järvi, joten ei edes ainoa lajissaan. Mä luulin, että järviä oli vain Suomessa ja Ruotsissa.

Täälläkin asuttiin.

Järvimaisemaa.

Kärmes koki hirttotuomion.

Veneretken jälkeen lähdimme ajelemaan kohti Belizen rajaa. Opas selosti jotain, mutta nukahdin. Lounaalle pysähdyttiin johonkin pieneen kylään, joka taisi olla taas paikallisopas Hugon kavereiden omistuksessa. En löytänyt kylää kartalta - pyysin jopa Hugoa näyttämään paperikartalta missä olimme, mutta vastaus "somewhere here" sormen piirtäessä laajan ympyränmallisen alueen sai kysymyksen vaikuttamaan typerältä.



Kylänraitti, jolla ei ollut nimeä eikä karttatietoja.

Ravintelissa oli hidas palvelu, aikaa meni varmaan pari tuntia. Tarjoilijakin onnistui sössimään ja kaatoi kuuman kanakeiton erään matkalaisemme selkään. Pöydänalus kuhisi polvia lipovia koiria. Äitee pelkäsi saavansa niistä jonkin taudin. Hugo näytti meille musiikintaitonsa, ja odotellessamme ruokia soitti potpurin kitarallaan ja lauloi jotain biisejä. Macarenan ja La Bamban mä nyt tunsin ainakin.



Paikallisopas Hugo.

Ravintolan pöydän alla säilytettiin eläviä ruokia.

Viimein jatkoimme kohti rajaa, tie muuttui hiekkatieksi. Guatemalan valtio oli kuulemma antanut kusettaa itseään; oli maksanut etukäteen asfalttifirmalle rahaa, että päällystäisivät tien, mutta kas vain, firma katosi maan päältä välittömästi kun kottia oli maksettu, ja niinpä näinkin tärkeä tie oli jäänyt nykyiseen kuntoonsa.



45 minuutin päästä saavuimme kuitenkin rajalle. Rajanylitykset jännittivät kyllä, kun ei ikinä tiennyt mitä tuleman pitää. Tällä kertaa homma alkoi taas passien keräämisellä. Passin väliin piti sujauttaa 20 quetsalia "maastapoistumisrahaa". Sen jälkeen jaettiin jonkinlainen lappu taas täytettäväksi. Tällä kertaa emme vaihtaneet bussia, vaan jatkoimme samalla bussilla Belizen puolelle. Bussi desinfioitiin ulkoa päin.

Laukut otettiin kantoon, mitään elintarvikkeita ei saanut rajan yli viedä, esimerkiksi sipsejä. Laukkuja ei kuitenkaan tälläkään kertaa tarvinnut näyttää. Passit tarkistettiin ja leimattiin, ja aiemmin täyttämämme lappu kerättiin pois. Eräs matkalaisemme oli täyttänyt lapun suomeksi, ja se kelpasi sellaisenaan, joten ilmeisesti hirveästi ei lapun sisältöön panostettu. Mä vähän ihmettelin, että miksi tehdään jotain josta ei ole mitään hyötyä tai järkeä, mutta mitäs siitä. Kai joku niillä lappuloillaan leivinuuninsa lämmittää.

Mä hankin passin marraskuussa, ja siinä kannessa oli semmoisia lumihiutaleita kohokuvioituna. Musta virkailijamies väläytti hymyn, silitteli passin kantta ja kysyi "snowflakes?". Vastattuani myöntävästi ukon hymy leveni entisestään. Taisi olla ensimmäistä kertaa lumihiutaleiden kanssa tekemisissä.

Aika helpolla rajanylitys taas meni, joskin aikaahan noihin aina tuhlaantui. Kun viimein kaikki olivat rajan yli päässeet, ja laukut tuotu takaisin bussille, niin Guatemalan opas Hugo hyvästeli meidät ja uusi paikallisopan Adrian toivotti tervetulleeksi. Koska Belize oli ollut Brittien siirtomaa aikoinaan, niin täällä oli virallisena kielenä englanti. Hassua sinänsä, koska muuten Väliamerikassa operoitiin espanjaksi.

Guatemalan ja Belizen raja.

Rajalta oli vielä noin 100 kilometrin matka Belize Cityyn, jossa pitäisimme majaa seuraavat pari päivää. Ei kuulosta paljolta, mutta tiet jatkuivat huonokuntoisina. Täälläkin oli lisäksi vielä tiesulkuja, ja aseistettuja poliiseja kävi välillä ratsaamassa bussimme. Taukoineen tuohon matkaan saatiin 3,5 tuntia kulumaan!

Ilta pimeni ja saavuimme Belize Cityyn. Hotellimme oli hieman kaupungin ulkopuolella. Opas kielsi poistumasta hotellilta, etenkin yöaikaan. Keskustaan ei olisi mitään asiaa.

Ruokauppa.

Opas myös otti puheeksi "karibialaisen leppoisuuden" ja tiesin heti mitä se tulisi olemaan. Silti en pystynyt arvioimaan tätä leppoisuuden määrää. Minun silmissäni se näkyi laiskuutena, tehottomuutena ja jopa suoranaisena avuttomuutena. Bussi päräytti hotelliin, kuski purki tavaratilan matkalaukuista ja mustat laukkupojat seisoivat kädet kahtapuolta huuli pyöreänä miettien, mitä nyt pitäisi tehdä. Teimme check inin ja odottelimme aikamme jos laukkupojat saisivat hommansa jonkinlaiseen järjestykseen, mutta mitä vielä. Kyllästyttiin odottamaan, siepattiin omat laukkumme ja lähdimme viemään niitä kohti huoneita. Hissi oli tietysti rikki. Voin vain arvailla kuinka kauan.

Huoneessa oli taas väliovi naapurihuoneeseen, tällä kertaa mulla oli suomalaiset naapurit. Hotellihuone oli varsin ankea, joskin sänky tuntui pehmeältä ja lämpimältä. Vessassa ei ollut taaskaan ikkunalasia, ja kylppäri oli aika paskaisen oloinen. En ehtinyt sitä testaamaan, koska 20 minuutin päästä piti olla jo ravintolassa yhteisellä illallisella.

Meidät istutettiin kaikki samaan, pitkään pöytään. Istuimme melkein pöydän päässä, oppaiden vieressä. Katsoimme, kun laiskat mustat tarjoilijattaret laahustivat ottamassa juomatilauksia. Näytti siltä, että henkilökunta nukahtaisi kävellessään, hetkenä minä hyvänsä. Eikä pelkästään se veltto olemus, vaan myös harkintakyky näytti kiertävän heidät kaukaa. Muistatteko Uuno Turhapuro rautakauppiaana? Se ei ole mikään vitsi, vaan ihan elävä kuvaus tämän paikan mentaliteetista. Guatemalassa ja Meksikossa tarjoilijat toivat paitsi juomat niin yleensä myös kymmenkunta ruoka-annosta samalla tarjottimella. Mä olin vähän ihmetellytkin mielessäni, millaiset käsivoimat niin raskaan tarjottimen kantamiseen vaadittaisiinkaan. Täällä tarjoilija toi yhden kaljapullon vasemmassa kädessä, yhden kaljapullon oikeassa kädessä, huhuili kuka ottikaan olutta ja lähti sen jälkeen laahustamaan taas kohti keittiötä hakemaan seuraavat juomat.

Ruoka oli täyttä paskaa. Laittoivat jonkun riisiastian kiertämään, sen jälkeen jonkun maustekulhon ja lopuksi semmoisen kanavadin, jossa jokaiselle oli yksi pieni luinen kananpala. Kana oli täysin raakaa ja nyt kyllä olin lähes varma, että salmonella iskisi. Edes vähäistä kanaa ei kauheasti haluttanut syödä.

Porukka ei suoranaisesti avautunut oppaalle, mutta hän kuuli kyllä arvostelut ja näkihän hän touhun ja ruoan laadun itsekin, ja kävi valittamassa asiasta. Saatiin joku juoma-alennus tms, mutta aika pieni hinta salmonellasta. Ja juomien laskutus alennuksineen tuntui tietysti olevan liki ylivoimainen tehtävä. Mä en tiedä kuinka monta matikkaneroa siihen hommaan lopulta tarvittiinkaan.

Muutama jenkki melskasi hotellin baarissa joten siihenkään ei tehnyt mieli mennä. Jotenkin niin ärsyttävän kuuloista se jenkkiaksentti, ja varsinkin kun sitä täytyy huutaa. Miksei voi keskustella normaalisti? Aikasin nukkumaan, kun ei ollut muutakaan tekemistä.