313# Guatemala, 3 / Belize, 1

17.1.2014, Perjantai

Mostly cloudy, +21, Belice City, Belize

Päiväreitti.

Herätys klo 6.30. Mä en ymmärrä, miten lomalla jaksaakin herätä niin aikaisin? Jos olisi työaamu, niin ylösnousemisesta ei tulisi mitään. Otin suihkun, lämmintä vettä tuli onneksi. Kävin aamiaisella, räävin kamat kasaan. Raahattavien huonekalujen ääni oli kuulunut taas koko yön, muutkin samassa talossa olleet olivat sen kuulleet. Opaskin sitä ihmetteli, hän asui alapuolellamme.

Krokotiilijärvi auringonnousun aikaan.

Lähdimme ensin bussilla vielä Floresiin. Aamiaisella ilma oli ollut kylmä, mutta nyt yhdeksän jälkeen ilma tuntui melkein helteiseltä. Aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta, ja lämmitti ilman nopeasti.

Käveltiin ensin kaupungilla; se oli kooltaan varsin pieni. Jyrkkiä mäkiä, kapeita ja huonokuntoisia katuja. Siellä täällä saattoi nähdä partioivan poliisin, joka oli kantapäistä hampaisiin asti aseistettu. Muita ihmisiä oli varsin vähän.



Flores, Guatemala.

Flores, Guatemala.

Teimme pienen veneretken Peten Itza-järvellä, jonka rannalla Flores oli. Täällä oli kaksi vuoden aikaa, sadekausi ja kuivakausi, ja vaikka nyt elettiinkin jälkimmäistä, viime aikojen sateet olivat nostaneet järven pintaa kuulemma parilla metrillä. Sen vuoksi osa rantabulevardin taloista oli joutunut tulvan valtaan, ja esimerkiksi venelaiturit olivat jääneet upoksiin. Näin ollen veneeseenkin astuttiin suoraan kadulta.

Tulvi.

Flores, Guatemala.

Veneretki kesti ehkä 45 minuuttia. Se ei tarjonnut juuri muuta kuin Floresin esittelyn järveltä päin. Minusta oli hassua, että täällä ylipäätänsä oli järvi - ja varsin suurin järvi olikin. Se oli Guatemalan kolmanneksi suurin järvi, joten ei edes ainoa lajissaan. Mä luulin, että järviä oli vain Suomessa ja Ruotsissa.

Täälläkin asuttiin.

Järvimaisemaa.

Kärmes koki hirttotuomion.

Veneretken jälkeen lähdimme ajelemaan kohti Belizen rajaa. Opas selosti jotain, mutta nukahdin. Lounaalle pysähdyttiin johonkin pieneen kylään, joka taisi olla taas paikallisopas Hugon kavereiden omistuksessa. En löytänyt kylää kartalta - pyysin jopa Hugoa näyttämään paperikartalta missä olimme, mutta vastaus "somewhere here" sormen piirtäessä laajan ympyränmallisen alueen sai kysymyksen vaikuttamaan typerältä.



Kylänraitti, jolla ei ollut nimeä eikä karttatietoja.

Ravintelissa oli hidas palvelu, aikaa meni varmaan pari tuntia. Tarjoilijakin onnistui sössimään ja kaatoi kuuman kanakeiton erään matkalaisemme selkään. Pöydänalus kuhisi polvia lipovia koiria. Äitee pelkäsi saavansa niistä jonkin taudin. Hugo näytti meille musiikintaitonsa, ja odotellessamme ruokia soitti potpurin kitarallaan ja lauloi jotain biisejä. Macarenan ja La Bamban mä nyt tunsin ainakin.



Paikallisopas Hugo.

Ravintolan pöydän alla säilytettiin eläviä ruokia.

Viimein jatkoimme kohti rajaa, tie muuttui hiekkatieksi. Guatemalan valtio oli kuulemma antanut kusettaa itseään; oli maksanut etukäteen asfalttifirmalle rahaa, että päällystäisivät tien, mutta kas vain, firma katosi maan päältä välittömästi kun kottia oli maksettu, ja niinpä näinkin tärkeä tie oli jäänyt nykyiseen kuntoonsa.



45 minuutin päästä saavuimme kuitenkin rajalle. Rajanylitykset jännittivät kyllä, kun ei ikinä tiennyt mitä tuleman pitää. Tällä kertaa homma alkoi taas passien keräämisellä. Passin väliin piti sujauttaa 20 quetsalia "maastapoistumisrahaa". Sen jälkeen jaettiin jonkinlainen lappu taas täytettäväksi. Tällä kertaa emme vaihtaneet bussia, vaan jatkoimme samalla bussilla Belizen puolelle. Bussi desinfioitiin ulkoa päin.

Laukut otettiin kantoon, mitään elintarvikkeita ei saanut rajan yli viedä, esimerkiksi sipsejä. Laukkuja ei kuitenkaan tälläkään kertaa tarvinnut näyttää. Passit tarkistettiin ja leimattiin, ja aiemmin täyttämämme lappu kerättiin pois. Eräs matkalaisemme oli täyttänyt lapun suomeksi, ja se kelpasi sellaisenaan, joten ilmeisesti hirveästi ei lapun sisältöön panostettu. Mä vähän ihmettelin, että miksi tehdään jotain josta ei ole mitään hyötyä tai järkeä, mutta mitäs siitä. Kai joku niillä lappuloillaan leivinuuninsa lämmittää.

Mä hankin passin marraskuussa, ja siinä kannessa oli semmoisia lumihiutaleita kohokuvioituna. Musta virkailijamies väläytti hymyn, silitteli passin kantta ja kysyi "snowflakes?". Vastattuani myöntävästi ukon hymy leveni entisestään. Taisi olla ensimmäistä kertaa lumihiutaleiden kanssa tekemisissä.

Aika helpolla rajanylitys taas meni, joskin aikaahan noihin aina tuhlaantui. Kun viimein kaikki olivat rajan yli päässeet, ja laukut tuotu takaisin bussille, niin Guatemalan opas Hugo hyvästeli meidät ja uusi paikallisopan Adrian toivotti tervetulleeksi. Koska Belize oli ollut Brittien siirtomaa aikoinaan, niin täällä oli virallisena kielenä englanti. Hassua sinänsä, koska muuten Väliamerikassa operoitiin espanjaksi.

Guatemalan ja Belizen raja.

Rajalta oli vielä noin 100 kilometrin matka Belize Cityyn, jossa pitäisimme majaa seuraavat pari päivää. Ei kuulosta paljolta, mutta tiet jatkuivat huonokuntoisina. Täälläkin oli lisäksi vielä tiesulkuja, ja aseistettuja poliiseja kävi välillä ratsaamassa bussimme. Taukoineen tuohon matkaan saatiin 3,5 tuntia kulumaan!

Ilta pimeni ja saavuimme Belize Cityyn. Hotellimme oli hieman kaupungin ulkopuolella. Opas kielsi poistumasta hotellilta, etenkin yöaikaan. Keskustaan ei olisi mitään asiaa.

Ruokauppa.

Opas myös otti puheeksi "karibialaisen leppoisuuden" ja tiesin heti mitä se tulisi olemaan. Silti en pystynyt arvioimaan tätä leppoisuuden määrää. Minun silmissäni se näkyi laiskuutena, tehottomuutena ja jopa suoranaisena avuttomuutena. Bussi päräytti hotelliin, kuski purki tavaratilan matkalaukuista ja mustat laukkupojat seisoivat kädet kahtapuolta huuli pyöreänä miettien, mitä nyt pitäisi tehdä. Teimme check inin ja odottelimme aikamme jos laukkupojat saisivat hommansa jonkinlaiseen järjestykseen, mutta mitä vielä. Kyllästyttiin odottamaan, siepattiin omat laukkumme ja lähdimme viemään niitä kohti huoneita. Hissi oli tietysti rikki. Voin vain arvailla kuinka kauan.

Huoneessa oli taas väliovi naapurihuoneeseen, tällä kertaa mulla oli suomalaiset naapurit. Hotellihuone oli varsin ankea, joskin sänky tuntui pehmeältä ja lämpimältä. Vessassa ei ollut taaskaan ikkunalasia, ja kylppäri oli aika paskaisen oloinen. En ehtinyt sitä testaamaan, koska 20 minuutin päästä piti olla jo ravintolassa yhteisellä illallisella.

Meidät istutettiin kaikki samaan, pitkään pöytään. Istuimme melkein pöydän päässä, oppaiden vieressä. Katsoimme, kun laiskat mustat tarjoilijattaret laahustivat ottamassa juomatilauksia. Näytti siltä, että henkilökunta nukahtaisi kävellessään, hetkenä minä hyvänsä. Eikä pelkästään se veltto olemus, vaan myös harkintakyky näytti kiertävän heidät kaukaa. Muistatteko Uuno Turhapuro rautakauppiaana? Se ei ole mikään vitsi, vaan ihan elävä kuvaus tämän paikan mentaliteetista. Guatemalassa ja Meksikossa tarjoilijat toivat paitsi juomat niin yleensä myös kymmenkunta ruoka-annosta samalla tarjottimella. Mä olin vähän ihmetellytkin mielessäni, millaiset käsivoimat niin raskaan tarjottimen kantamiseen vaadittaisiinkaan. Täällä tarjoilija toi yhden kaljapullon vasemmassa kädessä, yhden kaljapullon oikeassa kädessä, huhuili kuka ottikaan olutta ja lähti sen jälkeen laahustamaan taas kohti keittiötä hakemaan seuraavat juomat.

Ruoka oli täyttä paskaa. Laittoivat jonkun riisiastian kiertämään, sen jälkeen jonkun maustekulhon ja lopuksi semmoisen kanavadin, jossa jokaiselle oli yksi pieni luinen kananpala. Kana oli täysin raakaa ja nyt kyllä olin lähes varma, että salmonella iskisi. Edes vähäistä kanaa ei kauheasti haluttanut syödä.

Porukka ei suoranaisesti avautunut oppaalle, mutta hän kuuli kyllä arvostelut ja näkihän hän touhun ja ruoan laadun itsekin, ja kävi valittamassa asiasta. Saatiin joku juoma-alennus tms, mutta aika pieni hinta salmonellasta. Ja juomien laskutus alennuksineen tuntui tietysti olevan liki ylivoimainen tehtävä. Mä en tiedä kuinka monta matikkaneroa siihen hommaan lopulta tarvittiinkaan.

Muutama jenkki melskasi hotellin baarissa joten siihenkään ei tehnyt mieli mennä. Jotenkin niin ärsyttävän kuuloista se jenkkiaksentti, ja varsinkin kun sitä täytyy huutaa. Miksei voi keskustella normaalisti? Aikasin nukkumaan, kun ei ollut muutakaan tekemistä.

312# Guatemala, 2

16.1.2014, Torstai

Scattered clouds, +22, Tikal, Guatemala

Päiväreitti.

Herätys klo 6.30. Muutenkin olin nukkunut huonosti, koska oli jääkylmä ja koko yön kuului sellainen ääni niin kuin olisi liikuteltu huonekaluja. Sellainen laahaava ääni. Myöhemmin selvisi, että muutkin samassa rakennuksessa majaa pitävät olivat kuulleet saman äänen, ja ihmettelivät kaikki miksi joku raahaa ympäri huonettaan huonekaluja läpi yön. Muissa taloissa ei vastaavaa ollut, ja he pitivätkin meitä hulluina. Ehkä Maya-henget kummittelivat?

Aamiaispytinkimme.

Papu kaia.

Vein kassillisen pyykkejä pestäväksi. Syötiin aamiainen ja lähdettiin jo klo 8.00 kohti Tikalia, jotta välttäisimme vilkkaimman turistiryysiksen. Sinne oli vain 60 km, mutta tie oli niin huonokuntoinen, että matka kesti yli 1,5 tuntia.

Tikal on Guatemalan suurin Maya-keskus. Käveltävää oli 4,5 km, alustava arvio kestosta n. 3 tuntia. Täällä pääsisi nousemaan muutaman temppelin huipulle; sinne oli tehty jopa helpot puuportaat kaiteineen. Vasen jalka tuntui vieläkin hieman kipeälle aikaisemmista nousuista (vai laskuista?), mutta hyvin pääsi nousemaan molemmille temppeleille. Templo IV oli korkea; sinne oli 180 porrasta, mutta tuntui jotenkin raskaammalle. Näköalat ylhäällä olivat hienot. Tietenkään mitään kaiteita ei tännekään oltu tehty, joten korkeanpaikan kammoisille en paikkaa oikein voi suositella. Itse pärjäsin nojaamalla temppelin kiviseinustaa vasten.

Tikal, Guatemala.

Keli oli upea. Aurinko paistoi liki pilvettömältä taivaalta, lämpöä sellaiset +22, eli suomalaisittain kesäsäätä. Eilinen sade oli kuitenkin tehnyt teistä mutavelliä, ja välillä jouduimme koukkaamaan pahimmat lätäköt metsän puolelta. Heti tien reunassa saattoi kasvaa myrkyllisiä puita joihin ei saanut koskea käsin, mutta onneksi meitä oli opas neuvomassa. Muuten olisi perännyt hukkanen. Mistä tuommoistakaan olisi voinut tietää.

Ryteikköä Templo IV:n huipulta kuvattuna.

Eläimiäkin täällä oli. Tikal oli keskellä luonnonsuojelualuetta, joten korpimaata riitti. Matkalla näimme jopa varoituskyltin jaguaareista, mutta semmoiseen emme törmänneet. Näimme kuitenkin ketun, nokkakarhun, jonkinlaisen riikinkukon ja kalkkunan sekoituksen, sekä hämähäkkiapinan ja mölyapinan, joista jälkimmäisestä lähtikin melkoinen karjunta. Paikallisopastamme Miguelia huvitti apinan ääntä huomattavasti enempi suomalainen nimi "mölyapina", jota hän loppuloman naureskellen esitti kollegoilleen.

Sponsored By Lacoste?

Nokkarhu.

Apinainen.

Meillä meni alueen kiertämiseen neljä tuntia. Kaikki eivät jaksaneet sitä kävellä, vaan he odottelivat taukopaikoilla. Söimme lounaan, ja joimme parit oluet eri paikoissa. Vessajonossa eräs paikallinen mies yritti etuilla isää. Faija oli jo matkan alkuvaiheessa hermostunut kun häntä etuiltiin, ja tälläkin kertaa hän palautti etuilijan ruotuun tehokkaasti suomen kielellä.

Takaisin hotellilla olimme klo 17. Otin suihkun ja tällä kertaa tuli jo lämmintä vettäkin. Suihkusta tuli mieleen amsterdamilainen hotellihuoneeni, jossa vessa ja suihku oli rakennettu vaatekaappiin. Täällä oli vähän sama juttu. Kun käy makuuhuoneessa suihkussa, niin voi arvata millainen kosteus huoneessa sen jälkeen vallitsi; ihan niin kuin nyt ei muutenkin olisi ollut kosteusprosentit kohdillaan.

Flores, Guatemala.

Ilta pimeni. Klo 18 lähdimme bussilla Floresiin, eli kylään jonne piti länkkärinkin uskaltautua menemän. Paikallisopas Hugo näytti meille pääkadun, ja suositteli meille kahta ravintolaa josta kannatti illallista hakea. Ravintolat kuuluivat tietysti Hugon kavereille tai sukulaisille, mutta ehkä niissä ei olisi vatsataudin vaaraa, joten valitsimme sitten toisen. Suurin osa matkalaisista seurasi perässä. Ruoka ei ollut kaksista, ja joimme päälle hieman tequilaa sekä jotain muuta ruskeaa, talon tarjoamaa myrkkyä. Pöytäseuraksemme saimme oksennustauti-otsankopauttaja miehen, joka tyytyi pelkkään olueeseen.

Ehdimme talsia vielä hieman pitkin rantabulevardia, ennen kuin bussimme lähti klo 20.30 takaisin hotellille. Bussi maksoi 4 U$D / naama, joten ei paha hinta meno-paluusta. Hotellilla joimme vielä baarissa paikalliset Gallo-oluet muutaman matkalaisemme kanssa. Lämpötila laski +14 asteeseen, ja myöhemmin kuulin ettei alueella ollut näin kylmää ollut miesmuistiin. Sääliksi kävi siis baarinkin työntekijöitä, joiden työasu koostui lyhythihaisesta ja shortsista.

Hain pyykit respasta, ja se maksoi 227 Qetsalia, mikä oli mielestäni sikahinta. Se on sentään keskivertopaikallisen viikon liksa. Isän mielestä summa oli kuitenkin ok. Lisäksi suututti kun yhdet kalsarit puuttuivat. Ihme että olivat tyytyneet kuitenkin Dressmanin kalsareihin, kun olisi ollut björn borgejakin tarjolla. Että semmonen pesula.

Hotellihuoneeseen päästyäni mun oli pakko löydä lämmöt päälle ja kaivaa paksumpi peite (kuin pelkkä lakana) kaapista. Siirrettävien huonekalujen laahaava ääni alkoi taas, ja mietin mitä helvettiä se mahtoi olla.

311# Meksiko, 7 / Guatemala, 1

15.1.2014, Keskiviikko

Downpour, +20, Palenque, Mexico

Päiväreitti.

Sade oli alkanut edellisenä iltana, ja koska ikkunalasia ei ollut, kuuntelin koko yön mielipuolista sadeveden kohinaa, aivan niin kuin olisi ollut kosken vieressä. Haittasi jopa vähän nukkumista. Aamulla hämmästyinkin, kun ikkunani alle oli syntynyt yön aikana varsinainen joki. Näytti siltä, että vettä pulppusi jopa maan sisästä (?).

Menin hakemaan porukoita aamiaiselle. Oli äiteen syntymäpäivät, ja meinasin nekin unohtaa, sillä matkalla porukoiden majoitusosastolle koin niin hassun tulvaelämyksen, etten koskaan ennen; vettä tulvi ylärinteiltä niin kuin jossakin olisi räjähtänyt ylisuuri vesi-ilmapallo. Mun piti palata takaisin huoneeseeni, ottaa kengät pois ja vaihtaa "kusiluistimiin". Vettä oli kävelytiellä hieman polven alapuolelle. Mielipuolista. Ja lisää tuli kaatamalla. Sanat eivät riittäneet kuvaamaan sitä vesisateen määrää. Nyt ymmärrän, mistä sana sademetsä tulee.

100a.

Oli lähtöpäivä, siirtyisimme tänään Guatemalan puolelle. Päätimme sitten porukoiden kanssa, että ehkä helpoimmalla pääsisimme jos pakkaisimme ensin kamat valmiiksi, odottaisimme vähän aikaa, kävisimme sitten aamiaisella juuri ennen check outia ja lähtisimme siitä suoriltamme. Niin teimme.

Aaimiaisen jälkeen odottelimme, että matkalaukkumme noudettaisiin hotellilta. Laukkupojat ajelivat pitkin aluetta golf-kärryllään. Olivat vetäneet matkalaukkujen suojaksi pressun, mutta silti mietin kuinka vesitiivis uusi laukkuni oikein olikaan. Pakkauduimme bussiin (ja bussikuskimme ihmetteli miten matkalaukkujen määrä oli noussut yhdellä aikaisempaan verrattuna, mutta kukaan ei tunnustanut ylimääräistä laukkua. Ja parempihan se näin päin olikin, jäätäisiin voitolle) ja hurautimme Palenquen kaupunkiin supermarkettiin. Tänään olisi koko päivä bussissa istumista - joten siihen nähden sadepäivä oli ok - eikä Guatemalan puolella ollut mitään lounaspaikkaa, joten meidän piti hamstrata kaupasta sitten piknik-eväät bussiin. Käytiin myös vessassa.

Sitten 2 tuntia ajoa. Ikkuna huurtui ja päivä oli muutenkin niin harmaa, että ikkunasta ei juuri mitään näkynyt, mutta samanlaista ryteikköä se luultavasti oli kuin tähänkin saakka. Jännä, miten kaupungit loppuivat kuin seinään. Suomessahan kun loittoonnutaan keskustasta, talojen määrä harvenee, muuttuu maaseuduksi, pelloiksi, haja-asutusalueeksi. Täällä on kaupunki, ja sitten kaupungin viimeinen katu ja sen jälkeen alkaa pelkkä metsä. Pidimme pienen Tenosique-nimisessä kylässä, jossa pääsimme päästämään aamukaljat takaisin vapauteen ja vähän jalottelemaan.

Jatkoimme vielä noin tunnin verran. Rajamuodollisuudet alkoivat hermostuttamaan sitä mukaa, kun opas kertoili aikaisempia rajakokemuksiaan. Rajanylitys ei ollut koskaan samanlainen, vaan riippui täysin virkailijoiden päivän fiiliksestä. Sama koski lahjussummaa. Semmoinen piti vissiin antaa. Tuntui, että opastakin vähän hermostutti. Oli kuulemma viimeksi joutunut 45 minuutin haastatteluun, jotain epäselvyyksiä työ- tms luvan kanssa, ja itse matkalaiset joutuivat odottelemaan. Siksipä hän pyysi, että rajalla hän esiintyisi "siviilihenkilönä", ja toivoi ettemme kysyisi häneltä mitään, ettei häntä epäiltäisi oppaaksi. Jos oli jotain kysyttävää, niin paikallisoppaalta sai udella lisätietoja. Mielenkiintoista.

Saavuimme El Ceibon rajanylityspaikalle. Meksikon bussi ei tulisi Guatemalan puolelle ollenkaan, joten eroaisimme samalla myös Juan-kuskistamme. Se tuntui musta vähän pahalle; ehkä se johtui läheisriippuvuudesta? Sanaakaan en ollut kuskille sanonut, mutta silti harmitti hänestä "luopua". Juan parkkeerasi bussin parkkialueelle. Olimme ajaneet bussilla Meksikon puolella 1315 km, ja ihan turvallista menoa se ollut, ihme kyllä. Meksikossa ei sinänsä autokoulua ole, eikä inssiajoa. Joissakin osavaltiossa saattaa olla teoriakoe, mutta yleensä ajokortti vain "ostetaan" eli maksetaan tyyliin leimaverot. Ajotaidon kanssa sillä ei ole mitään tekemistä.

Meillä kävi tuuri, sillä kaatosateen vuoksi rajavirkailijat olivat tavallista laiskemmalla päällä; eivät jaksaneet tutkia matkalaukkujamme edes. Yleensä tavarat tutkitaan, sillä esimerkiksi elintarvikkeiden vieminen rajan yli oli kielletty. Ensiksi tuli virkailija bussiin, joka tarkisti kaikkien passit. Sen jälkeen passit kerättiin muovikassiin. Jokaisen passin väliin piti laittaa 295 pesoa "maastapoistumisrahaa". Tasarahaa tuskin oli kellään, joten kukkaro keveni 300 pesolla (n. 20€?). Epäilin kyllä vähän, että mahtoiko mennä nekään rahat kirjanpitoon asti. Meitä taisi kuitenkin olla 24 matkailijaa, joten hyvä fyffethän siitä joku keräsi.

Sen jälkeen piti mennä ulos, siirtää oma matkalaukku viereiseen bussiin. Ulkona tarvitsi olla ehkä vain puolisen minuuttia, mutta se oli riittävä aika kastamaan vaatteet läpimäriksi. Uusi guatemalalainen bussimme haisi kummalliselle. Meksikon hajuun oli jo tottunut, täällä oli taas omanlaisensa haju.

Opas suositteli, että vaihtaisimme paikkoja. Kaikille oli muokkautuneet omat vakiopaikat, jolla olimme istuneet tuntikausia. Pariskunnat naureskellen vaihtoivatkin keskenään ikkunapaikalta keskipaikalle. Vähän aikaa odottelimme ja passit palautettiin taas muovikassissa. 300 pesoa oli kadonnut passin välistä, samoin maastapoistumiskortti joka olimme täyttäneet lentokoneessa ennen laskeutumistamme, ja passiin oli isketty poistumisleimat.

Bussi ajoi suuren piikkilangalla päällystetyn betoniaidan toiselle puolen ja sen jälkeen pysähdyttiin taas. Nyt passeja kysyivät Guatemalan viranomaiset, ja yllätykseksi passin väliin piti tällä kertaa sujauttaa 3 yhdysvaltain dollaria / naama. Hetken päästä passit palautettiin, rahat olivat kadonneet ja uudet leimat passiin ilmestyneet.

Aika ketterästi rajanylitys siis lopulta meni, vaikka aikaahan siihen tosiaan kannatti varata. Heti Guatemalan puolella oli muutamia kojuja, joihin pysähdyimme. Käytiin vessassa, josta piti maksaakin jotakin. Muistaakseni siihen pesot kävivät, meillä ei kellään ollut paikallista rahaa. Sellaista ei Suomestakaan saanut, ja Meksikossa ei viitsitty vaihtaa, koska vaihto olisi pitänyt tehdä vähistä pesoista. Rahayksikkönä oli Quetsal.



Welcome to Guatemala.

Olisimme halunneet ostaa juotavaa, mutta jätkä pyysi kusisesta tölkistä 50 pesoa. Hintaa ei tuotteissa ollut kerrottu, vaan se ilmeisesti muokkautui sen mukaan minkälainen minkävärinen naama ostajalla oli. Juoman arvo olisi ollut korkeintaan 15, ja siihenkin oli jo laskettu peso- ja vedätyslisä, mutta myyjä ei suostunut myymään edes kolmellakympillä juomaansa. Eihän siinä voinut kuin todeta suomeksi, että pidä vittu juomas. Varsinainen lose-lose- tilanne kaikille, mutta jos viina maksaa enemmän kuin Suomessa, niin jotain on siinä maassa todella pahasti pielessä.

Palasimme bussiin ja lähdimme ajelemaan eteäpäin, kohti sisämaata. Mukaamme oli liittynyt uusi paikallisopas Hugo (vanha Miguelkin oli toki vielä mukana). Hän piti esittelypuheen melko huonolla englannillaan, en varmaankaan ollut ainoa jonka huomio kiinnittyi ääneen; ääniala herralla oli jotain tenorin ja eunukin väliltä. Muuten ukko vaikutti sympaattiselta.

Rajan jälkeen oli pieni kylä. Heti huomasi, miten tällä puolen rajaa asiat olivat selvästi huonommin. Tie huononi, autot huononivat ja vähäinenkin liikenne katosi melkein kokonaan. Rakennukset olivat ränsistyneitä, ihmiset likaisempia ja kulkivat rääsyissä.

Maisema muuttui myös luonnoltaan; tuli enempi pinnanvaihteluja, tiheä metsä vaihtui hakatuiksi kukkuloiksi. Vettä satoi edelleen. Tuli aivan mieleen Irlanti.

Rajalta oli vielä neljän tunnin puuduttava matka läpi guatemalalaisen maaseudun. Pieniä kyliä oli harvakseltaan; ihmiset tuijottivat bussia kuin aavetta. Ehkä sellainen ei ole jokapäiväinen näky näillä kulmilla? Kylissä vapaina juoksentelevat ja sikiävät kotieläimet - siat, koirat, kanat sun muut pakenivat bussin alta kauhun vallassa. Tie oli pelkkää mutavelliä; pidimme pienen tauon eräässä kylässä jonka nimestä tuskin kellään oli mitään hajua ja kengät värjäytyivät liejusta ruskeankeltaiseksi, kulkeutuen tietysti kenkien mukana bussin sisällekin.

Ihmisistä jäi niin ikään kovin ristiriitainen kuva. Välittömästi kun bussi oli saatu tien viereen parkkiin, sen rinnalle nousi katoksia ja myyntitiskit. Mä en tiedä mitä ne myivät, ruokaa luultavasti. Bussikuski ja paikallisopas siitä hiukopalat ostivatkin. Itselleni ei olisi tullut mieleenkään tutustua paikalliseen bakteerikantaan täällä.

Opas oli kieltänyt kuvaamasta paikallisia ihmisiä; uskomukset valokuvauksen haitallisuudesta sielun suhteen oli täällä tiukassa. Mukana olleen ryhmämatkalaisten matkanjohtaja M päätti kuitenkin ottaa paikallisesta kännikalasta kuvan, joka niin ikään oli tullut ihmettelemään turisteja paikallisesta baarista. Ukko pyysi ilmeisesti kahta Q:ta fyrkkaa (sielustaan?) mutta eihän meillä vielä rahaa ollut, joten halvalla meni. Ukkeli oli tosin niin kännissä, että tuskin muisti episodia enää vartin päästä. Hyvä kun pystyssä pysyi.

Maa oli köyhä. Rikollisuus oli todellinen ongelma. Huumeita virtasi maan läpi Meksikoon. Vauraus oli jakautunut 22 perheen kesken, muut olivat köyhiä. 40% kansasta oli erittäin köyhiä, 15% kansasta tuli toimeen alle dollarilla / päivä. Se pisti kyllä ajattelemaan. Tuskin näillä mitään töitäkään oli? Mutta se mua aina ihmetyttää näissä köyhien maiden köyhissä, että miksi helvetissä ne ei voi pitää edes omaa kotiaan siistinä? Paljon mukavampaahan se olisi viettää aikaansa kotona, jos olisi edes viihtyisämpää. Mutta ei; roskat ja paskat heitettiin pihalle, ja sen takia kaikki näyttikin niin kuin olisi kaatopaikassa asuttu.

Tuskastuttavan ajomatkan jälkeen päädyimme Floresin lähelle, jossa tulisimme pitämään majaa. Siinä oli oikeastaan neljän kylän keskittymä, josta kolmeen ei ollut länkkärillä asiaa. Siellä pääsisi varmasti eroon rahoistaan ja ehkä hengestäänkin. Neljäs kylä - juuri tämä Flores - oli vauraampi; se oli lisäksi saari ja sinne meni vain yksi silta, ja tulijoita ja menijöitä tarkkailtiin vartiopisteellä.

Hotellimme ei ollut varsinaisesti Floresissa, vaan n. 10 kilometrin päässä, vartioidulla luonnonsuojelualueella. Sitä ennen kävimme kuitenkin paikallisessa ostoskeskuksessa, joka oli niin ikään kokemisen arvoinen. Tätäkin paikkaa vartioitiin jo heti parkkipaikalle saavuttaessa. Tarkoitus oli käyttää meitä myös pankkiautomaatilla, joka oli helpoin tapa saada paikallista rahaa. Mäkin nostin 1000Q, eli olisiko se nyt ollut euroissa about satasen. En tiedä. Nostin Visa-puolelle eikä laskua ole vielä näkynyt. Toivottavasti eivät sentään väärentäneet korttiani. Joka tapauksessa, olipahan turvallisen tuntuista se itse rahannosto, kun kaksi haulikkomiestä vartioi tapahtumaa vieressä. Pankkiautomaatti sinänsä olisi ollut ensikertalaiselle vaikea pala, mutta opas oli onneksi neuvomassa.

Käytiin myös kaupan puolella, ostettiin pääasiassa juomista (olutta). Paikallinen olut oli Gallo, eli Kukko. Liekö laitilalaiset pöllineet nimen? Sitä mainostettiin kaikkialla, joten pakkohan se oli ottaa testiin.

Kaupan jälkeen hotelliin; vartijat avasivat portin alueelle. Mä en tiedä mitä konekiväärejä niissä vartijoiden bunkkereissa oli, mutta toivottavasti riittävästi pelottelemaan konnat pois. Hotelli itsessään oli tietysti helkkarin hieno, mitä muutakaan voisi olettaa keskellä viidakkoa? Televisiot oli tarkoituksella jätetty varusteluista pois; se oli minusta vähän outoa.

Hotelli oli samanlainen kyläkeskittymä kuin Palenque'ssakin. Mun ja porukoiden huoneet olivat taas eri rakennuksessa. Mun huone oli kolmannessa kerroksessa, näkymä parvekkeelta suoraan järvelle. Hienoa. Kantajat toivat laukut nopeasti.




Hieno hotelli tämäkin. Mun huone ylhäällä oikealla.

Hotellihuoneen vuode oli kutsuva.

Join parvekkeella kaljan. Sade oli tauonnut, mutta ilma tuntui niin kylmältä, että päätin ensimmäistä kertaa kaivaa pitkähihaisen sitten Suomesta tultuani. Mentiin sitten porukoiden kanssa ravintola-alueelle, jossa meillä oli ryhmän kanssa yhteisillallinen. Alkuruokaa ei saanut valita; sellainen on minulle aina hermostuttavaa. Sieniltä onneksi vielä toistaiseksi vältyttiin, mutta alkuruoaksi oli parsakeittoa. Hyi kauheeta. Toisaalta olin selvinnyt jo pinaattikeitosta, joten pakkohan se oli tämäkin rasti klaarata. Ihme kyllä, safka oli ihan ok. Pääruoaksi valitsin kanan, jälkkäriksi hedelmäsalaatin. Toivottavasti ei tullut ripulia.



Hotellin respa.

Paikallinen bisse, "Kallo".

Kyl mie taas niin mieleni natsiskelusta pahoitin..

Loppuillan istuskelin parvekkeella, surffaten netissä (Wi-Fi toimi muuallakin kuin respassa), ryypiskelin ja kuuntelin sademetsän ääniä. Melkoinen kuoro.