680# Suomi-kohteet, minne haluaisin mennä

Sitä ei aina muista, että Suomessakin on paikkoja jonne tekisi mieli mennä. No, ei oikeasti tekisi, mutta hätätapauksessa (kuten nyt koronan aikana) voisi ehkä harkita jotain. Lapsena olen käynyt jonkinlaisesti Finneä kiertämässä, mutta en ole ehkä osannut katsoa asioita oikeasta perspektiivistä. Tässä bongattavia kohteita, lista ei ole paremmusjärjestyksessä:

1. Suomussalmi

Miksi tämä kuuluu listalleni, en itsekään tiedä. Minulla ei pitäisi olla minkäänlaisia tunnesiteitä paikkakuntaa kohtaan, olen käynyt täällä muutamia kertoja ohikulkumatkalla. Kajaanin ja Kuusamon puolivälin paikkeilla oleva pikkukylä ei tarjoa ihmeitä nähtävyyksiä vaikka joku turisti sattuisi tänne eksymäänkin. Heikohkolla maulla nimetystä Ämmänsaaren keskustaajamasta on reilun 30 kilometrin päässä Raatteen tie, joka niitti liioiteltuakin mainetta talvisodan aikana. Kunnan pohjoisosassa toimiva Hossan kansallispuisto tarjoaa varmasti tilaisuutta rauhoittumiseen kaikille eräjormille. Silti ei mitään syytä, miksi paikka vetää minunlaistani kaupunkilaistunutta ukkoa puoleensa magneetin lailla. En ole lainkaan vakuuttunut, että "hesalainen" voi astella kaupungin kauppalan saluunaan ilman turpakeikkaa. Muutaman kerran olen katsonut Joutilaat-dokkarin, joka oli melkoisen masentava kuvaus paikkakuntalaisista nuorista vuosituhannen vaihteessa. Omituinen Oulun ja Itä-Suomen murteita yhdistävä puhetapa kyllä huvittaa etelä-suomalaista kuulijaa, sehän vetää melkein vertoja Turun murteelle. En tiedä toimiiko Suomussalmi kesäkohteena muuten kuin hyttysten ruokana, talvisesonki olisi luultavasti se juttu.

2. Ahvenanmaa

Vaikean taipaleen päässä oleva Ahvenanmaa on jäänyt minulle vieraaksi. Punkkien ja wannabe-svedujen kansoittama saarivaltakunta voisi kuitenkin kiinnostaa. Mielikuvissa on lossimatkoja, hienoja omakotitaloja, aurinkoisia kelejä, tuulta ja meritunnelmaa. Kastelholman linna ja Bomarsundin rauniot lienevät pakkobongattavia kohteita. Onko täällä sitten mitään elämää, siitä ei takeita, mutta kiva olisi nähdä vähän sophistikoituneempaakin "Suomea". Jotenkin sitä kuitenkin aina ajattelee, että samalla rahalla ja vaivalla pääsee Ruotsiinkin.

3. Kalajoki

Hiekkasärkät olisi kiva käydä tsekkaamassa, mutta tämä vaatisi ehdottomasti hellekesän, että pystyisi virittymään sopivaan tunnelmaan. Itse kylästä ei paljoa muistikuvia, mutta luultavasti kesäisin matkailijoiden suosiossa ja talvella kuollutta. Ja jotenkin oletan kyseessä olevan junttikohde. Ilman rantaa täällä ei olisi mitään.

4. Kilpisjärvi

Tämä kohde on pitkään kiinnostanut, lähinnä siksi kun on Suomen äärimmäisiä kolkkia. Mutta kohde ei ole järkevä, jos ei aio jatkaa Norjaan. Luultavasti pettymys olisi pahuksenmoinen kun ensin jyrryyttelisi pari päivää ja palkintona on pilvien peittämä Saana-tunturi, joka paljastuisi myöhemmin hyttyspilveksi.

5. Koli

Monien taiteilijoiden innoittama kansallismaisema. Olen käynyt muutaman kerran ja muistan maisematkin hyvin. Mutta jos näillä seuduilla hyörii niin pakkohan tuonne olisi poiketa. Jos mulla olisi mahdollisuus näyttää vain yksi kuva Suomesta, niin valitsisin varmaan täältä otetun maisemakuvan. Todennäköisesti jokin muukin digauttelee tästä, sillä hotelli oli buukattu täyteen kun aiemmin tein hakuja.

679# Maat, minne en haluaisi palata

Muutama hapan matkakohdekin on tullut bongattua, mitä nyt en ihan ensimmäiseksi suosittele - ja johon en välttämättä halua enää edes palata. Tarkastellaanpa:

1. Belize

Karibianmeren rannikolla sijaitsevan Belizen ilmasto tuntui varsin miellyttävälle, joskin haittana on tietysti tiettyyn vuodenaikaan riehuvat hurrikaanit. Turkoosin värinen meri näyttää niin kauniilta valkoisine hiekkoineen ja tuulessa huojuvine palmuineen mutta semmoinen peittyy nopeasti kaiken muun roskan alle. Mä en tiedä mikä näitä ihmisiä oikein vaivasi; hotellista ei oikein uskaltanut ulos päivälläkään ja ainakin Belize City vaikutti todella vaaralliselta. Henkilökuntaakin tuntui vaivaavan jokin, aivan kuin jotain olisi pahasti pielessä. Työntekijät laahustivat samalla tavoin kuin Uuno Turhapuro rautakaupassa, silmissään tyhjä katse. Aamiaisella odottaessani omeletinpaistajan suoritusta aloin itsekin ihmettelemään kun munat eivät tuntuneet paistuvan millään. Näin sitten ettei kokilla ollut kaasuliedessään liekkiä edes. Ajattelin, että kaippa se huomaa asian pian itsekin mutta ukko vain pyöritteli munaliejuaan eikä tuntunut olevan kartalla. Sanottuani sitten, että pitäiskö laittaa vähän klapei pesään niin sanaakaan sanomatta häipyi laahustaen jonnekin ja palasi tovin päästä uuden kaasupullon kanssa. Illalliseksi tarjotut kanat olivat al dentejä nekin ja on suoranainen ihme ettei tuolla saanut minkäänlaista myrkytystilaa. Paikallisesta handelista hankittu Lerskaa-vodka on ylivoimaisesti kamalinta vodkaa alkoholia mitä olen juonut; pontikkaa se oli ja jätinkin sen siivoojille. Lähdettyämme täältä pohjoiseen tuntui heti rajan ylitettyä siltä kuin olisi saapunut sivistysmaahan - nimittäin Meksikoon!

Belizeläinen viinakauppa.

2. Kuuba

Siinä missä minä vakuutin itselleni, ettei tänne tarvitse enää toista kertaa mennä niin matkakaverini PE on käynyt täällä sen jälkeen varmasti neljästi. Mä annan anteeksi sen, jos maa on köyhä ja senkin jos asioita ei osata tehdä. Mutta se, että asioita ei haluta tai jakseta tehdä edellisten pointtien lisäksi on toivotonta. Ruoka oli aina samaa moskaa nimeltään ropa vieja. Ravintoloissa oli kyllä ruokalista, mutta mitä tahansa koittikin valita niin vastaus oli aina "no". Taloustavaroista oli uskomaton pula, joka heijastui meille ikävämmin tavalla kun kaikkialla oli niin uskomattoman paskasta. Viimeisenä yönä hotellissa minun piti nukkua yöni keinutuolissa valot päällä, sillä vuode ja petivaatteet olivat niin likaiset etten uskaltanut nukkua niissä. En käydä edes suihkussa koska se oli yltympäri homeessa, pyyhkeet veressä jne. Toki sosialismia kierrettiin tehokkaan mustan pörssin avulla, josta jopa turisti sai hommattua haluamansa asiat yllättävän helposti (esimerkiksi julkista internetiä varten tarvittavat Nauta-wifi-avainkortit, postimerkit, autokyydit jne) mutta olisihan se ollut esimerkiksi kiva juoda baarissa muuta kuin olutta tai Cuba libreä. Viimeisenä päivänä aamiaisella ei ollut tarjolla kahvia, sillä hotellin kummatkin kahviautomaatit olivat rikki tai kahvi oli muuten vaan loppunut. Kierros kaupungilla ei tuottanut sekään tulosta, ja vasta seitsemännen kahvilan kohdalla tarjoilija ymmärsi valistaa "onko señor pikkasen tyhmä, miten täällä kahvia olisi kun kello on vasta 11, kahvihan toimitetaan vasta klo 15". Tämä señor ei tosiaan ymmärrä semmoista, kun on kyseessä kuitenkin kahvintuottajamaa... ja että miksi ne kahvilat sitten ovat ylipäätänsä auki jos sieltä ei kerran saa mitään??

Kuubalainen linja-auto.

3. Pohjois-Irlanti

No, tämä nyt ei ole oma maansa mutta ns. erillisalueensa. UK sinänsä on ok, Irlantikin on ok, mutta Pohjois-Irlanti, täällä on jotain pielessä. Eron Irlantiin huomasi heti kun oli ylittänyt rajan; ylitys tapahtui erään liikenneympyrän jälkeen ja sen huomasi ensiksi siitä kun kilometrit muuttuivat maileiksi ja sen jälkeen siitä miten hyvinhoidetut talot ja puutarhat muuttuivat rettelöiksi ja roskaksi. Londonderry nyt vielä menetteli, mutta Belfast oli jotain hirveää. Olin täällä pitkätukkaisen ystäväni kanssa ja jostain syystä (jätän nyt anekdootit tästä kohdasta pois) pohjois-irlantilaiset tuntuivat pitävän meitä homoina; meille huudeltiin ohiajavista autoista, seurattiin kadulla, vittuiltiin kebab-paikoissa ja jopa 12-vuotiaat tuntuivat haistattelevan meille. Pubissa eräs neito tuli meille juttelemaankin (hän oli opettaja ja ehkä siksi "osasi" puhua sellaista englantia mitä mekin ymmärsimme, pohjois-irlantilaisten murre oli vähän vaikeaselkoista noin muuten) ja oli silmät pyöreinä kun koitimme vakuutella hänelle ettemme ole hinttareita. En tiedä uskoiko lopulta. Eniten häntä tuntui kiinnostavan uskontotaustamme, sillä jos ei ole hänen puolellaan on häntä vastaan. Olimme luulleet, että tällaiset kahnaukset olisivat laitettu sivuun mutta näin ei ainakaan v. 2007 ollut.

Seinämaalaukset muistuttivat kenen alueella milloinkin ollaan.

4. Luxemburg

Ehkä kohteessa oli mukana vähän huonoa tuuria, asiat olisivat voineet mennä toisella tavalla ja minulla voisi olla eri mielipide Euroopan "jalokivestä". Mutta kun ei ole. Olin ennen Luxemburgiin tuloani saanut viettää mukavat kolme päivää Belgian Brüggessa, josta olin nauttinut täysin siemauksin. Junamatka Luxemburgiin oli vienyt koko päivän ja illan suussa perille saavuttuani olin vähän järkyttynyt. Hotellini oli juna-aseman liepeillä, missä norkoili jos jonkinlaista kulkijaa, roistonnäköistä porukkaa ja asunnotonta. Keskikaupungilla ei ollut viikonloppuna yhtään mitään, ei ihmisiä missään. Kaikki paikatkin olivat kiinni. Ei tekemistä eikä näkemistä (linnaketta lukuun ottamatta) ja kun tämän kaiken kruunasi vielä huono sää niin ei tästä voi antaa kuin 1/5. Koko viikonloppu meni hotellihuoneessa odottamiseen, että täältä pääsisi pois.

Huonompi kuin Kajaani.

5. Valko-Venäjä

Vitoskohdetta oli vaikea valita, tasapuolisia vaihtoehtoja oli sangen monta ja sitten käytännön syistä en näe välttämättä mieltä palata hetkeen Vatikaanivaltioon tai Liechtensteiniin. Valitsen kuitenkin Valko-Venäjän, vaikka maalla nyt hetkensä olikin. Syksyinen pidennetty viikonloppu tarjosi vesisadetta kiitettävästi. Lisäksi majapaikkamme oli vähän karu ja etenkin se kuolemalta haiseva rappukäytävä ja maailman karmivin hissi. Venäläistyyppiset kadut olivat pitkiä ja suoria, ihmiset harmaita massaa ja kaikki näyttivät siltä kuin olisivat kärsineet vuosikymmeniä masennuksesta ja menossa päättämään päivänsä. Kaikenlainen ilo tuntui loistavan poissaolollaan. Ainoan hymyn koko matkan aikana saimme erään ravintolan naistarjoilijalta kysyttyämme häneltä mikä on "gopnik".

Lähiöostarimme.

678# Maat, minne haluaisin palata

Vaikka maailmassa riittääkin koluttavaa, niin muutama paikka on jäänyt suosikikseni ja jäänyt kaihertamaan mieltä. Pientä listaa kehiin siitä, minne olisi kiva vielä joskus palata.

1. Japani

Tämä. Paras kohde missä toistaiseksi käynyt, ja huomaan päivittäin käyväni tsekkaamassa maasta muutamat videopäivitykset. Sellainen polttava halu päästä näkemään taas kaiken kummallisuuden, mutta loppujen lopuksi huomaamaan asioiden toimivuuden. Toisin kuin niin monet muut, en juuri välitä ruokakulttuurista (ne safkat ovat vain liian outoja ja liian sienipitoisia ja mä olen aika ronkeli). Toinen huonompi homma on tietysti järkyttävä kalleus. Pelkkiin lentoihin, hotellihin ja matkustamiseen maan sisällä (joskin JR passi lienee must) saa kyllä uppoamaan tuohta tuon tuosta. Kolmanneksi se jäätävä kieli- ja kulttuurimuuri. Plussapuolia en osaa edes luetella, maa ja ihmiset tuskin jättävät ketään kylmäksi. Mikä tahansa paikka Japanissa kiinnostaa, mutta ehkä Kioto, Tokio ja mikseipä Okinawakin kelpaisi jos olisi pakko valita. Noihinkin kohteisiin saisi varmasti pari viikkoa uppoamaan kuin vettä vaan.

2. Sri Lanka

Olen katsonut paljon travellaajien (Dale Philip & Harald Baldr) Sri Lanka -videoita ja mieli palaisi halusta päästä itsekin tänne takaisin. Upea saari Intian kupeessa, mutta huomattavasti sivistyneempi kuin Intia (epäilen, että v. 2004 tsunamin jälkeen tekivät suursiivouksen koko valtiossa, ja roskat ja sisällissodan aikaiset kahnaukset pistettiin korjuuseen). Toki liikenne on melkoisen karseaa muttei mahdotonta. Muuten sivistyksen merkkejä on huomioitavissa. Trooppinen ilmasto päiväntasaajan tuntumassa toimii, joskin sateisiin kannattaa varautua sekä ajottain myös poskettomiin kuumiin tunnelmiin (merivesi oli helmikuun lopussa 30-asteinen). Saaren keskiosassa on vuoristoa, jossa näyttävät maisemat palkitaan myös viileällä ilmastolla. Vatsani ei ole koskaan voinut niin hyvin kuin sri lankalaisen keittiön jäljiltä; ruoka oli simppeliä ja usein samanlaista tylsähköä riisi-kana-papucurryä, mutta se sai minut voimaan mainiosti. Ukottajia oli, mutta niilläkin oli "inhimillinen" puoli ja poskettomiin rahastusyrityksiin sai monta kertaa neuvoteltua jonkinlaista tolkkua. Saarivaltion eläinkirjo yllätti täysin; täällä pääsi näkemään villinorsua ja jos jonkinlaista suurta kissepetoa.

3. Kreikka

Suosikkejani nyt ja aina. En ole pysynyt laskuissa enää aikoihin, montako kertaa olen täällä käynyt. Kreikasta tietää aina mitä on saatavana, eikä se tarjoile mitään kovin ikäviä yllätyksiä. Ruoka on parasta maailmassa, ja muutenkin sellainen yleispössis toimii. Lyhyt lentomatka, ei kulttuurishokkia ja keväästä syksyyn aika takuuvarma paikka kelien suhteen.

4. Malta

Kävin vuonna 2006, mutta paikka on viime vuosina alkanut pyörimään enemmän mielessäni. Jotkut suomalaisjulkkikset ovat koittaneet saada täältä jalansijaa, ja ehkä se on siksi jäänyt alitajuntaani. Pieni saarivaltio, joka on aivan kuin minienglanti, mutta hyvällä ilmastolla. Brittituristeja on tietysti aivan liikaa, mutta minkäs teet. Mitään ihmeellisiä vierailupaikkoja Malta ei tarjoa, lähinnä olisi kiva päästä tekemään nostalgiamatka ja katsoa onko paikat vielä olemassa ja miltä siellä näyttää 14 vuotta myöhemmin. 

5. Venäjä

Mietin pitkään, valitsenko vitoskohteekseni Thaimaan vai Venäjän, mutta päädyin itsekin mielestäni käsittämättömään ratkaisuun valitsemalla Venäjän. Olen käynyt vain Moskovassa, mutta Pietari pitäisi bongata (tänne piti päästä joulukuussa 2019, mutta sekin matka peruuttiin laivan ajettua karille). Siperia olisi kiva nähdä - mielellään kesäaikaan - ja edetä aina Vladivostokiin asti. Kielimuuri on läsnä täälläkin, en osaa venäjää, ja venäläiset pitävät omituisena jos joku ei heidän kieltään osaa. Sellainen sukupolvesta toiseen vallinnut "ryssäviha" voitaisiin jo koittaa kuopata ja päästä pikkuhiljaa eteäpäin ja katsoa mitä tällä puoli maapalloa käsittävällä naapurimaalla on tarjota.

677# Maat, minne haluaisin mennä

Koronavirusepidemian vuoksi matkustelu on pistetty pitkäksi aikaa jäihin. Minulta on viime aikoina peruuntunut Pietarin matka, Islannin matka sekä Armenian ja Georgian matka, eikä kesän tilanne näytä yhtään sen paremmalta. Mutta jos haaveilla saa, niin muutama maa löytyy listalta, jotka haluaisin vielä bongata ennen liittymistä ns. suorakoipisten sakkiin.

1. Uusi-Seelanti

Piti heti alkajaisiksi tarkistaa nimen alkuperä. Onko olemassa jossakin Vanha-Seelanti? Vastausta ei tarvinnut kauaa haeskella, Zeeland-niminen provinssi löytyy Alankomaista. Joka tapauksessa, maa kiinnostaa monella eri tapaa. Ensinnäkin tämä lienee maista kaikkein etäämmällä Suomesta. Ajatus jotenkin kiehtoo minua. Vaikka karttakuva onkin kuin Italia ylösalaisin, niin kuvittelen saarivaltion olevan vähän niin kuin eteläisen pallonpuoliskon "Englanti"; sataa paljon, autot ajavat väärää puolta, ihmisillä kummallinen nuotti puheessaan. Luonnonolojen puolesta paikka muistuttanee Islantia. Maisemat lienevät kohdillaan, on vuoristoa, tuliperäisiä paikkoja, jäätikköjä, lähteitä jne. Kaupunkien (Auckland, Wellington ja Christchuch) tunnelmat olisi kiva tsekata. Pitkän etäisyyden vuoksi kohde pitäisi sisällyttää pidempään matkailukierrokseen Australian kanssa.

2. Intia

Tämä oli pitkään must-listallani, mutta sitten pitkään aikaan en voinut kuvitellakaan astuvani jalallani kyseiseen likakaivoon. Mutta c'moon, näe Intia ja kuolla. Pakkohan se on bongata. Minulla on ollut ilo ja oikeus tutustua työssäni "inkkareihin", joihin olen suhtautunut ristiriitaisesti, mutta tavallaan odotan aina jännityksellä uutta kohtaamista. Huumorintajua heistä ei oikein tunnu löytyvän, ja tapa tehdä asioita yllättää monesti. Heidän päänravistus huvittaa ja kummaksuttaa minua, oletan sen liittyvän jotenkin heidän kokiessaan hämmennystä. Silti, olisi kiva nähdä mistä nämä ihmiset ovat kotoisin; kaikki se kaaos ja kakofonia, ihmispaljous, hindu-jutut jne. Paikka ei varmasti jätä kylmäksi ketään. Se epähygieenisyys huolettaa minua vain suuresti, ja sairastuminen. Paikoista ainakin Delhi, Mumbai, Varanasi ja mikseipä Goakin kiinnostaisi.

3. Israel

Olen tänne yrittänyt maanitella matkaseuraksi jo monia, mutta heidän mukaan pitää odottaa vielä kunnes aikaiseksi saada rauha. Kutsukaa vaan minua pessimistiksi, mutta en ole lainkaan varma elänkö 2000-vuotiaaksi. Haluaisin nähdä kristinuskon keskeisimmät paikat, sekä Kuolleenmeren, Tel-Avivin ja Eilatin. Jos täältä pääsisi vielä ekskursiolle naapurimaahan Jordaniaan bongaamaan Petran, niin olisi aika kova juttu se.

4. Kenia

Pakkohan se on Afrikastakin joku paikka bongata, ettei syytetä syrjinnästä. Eniten kiinnostaisi Kenia, jokin kiva safari siellä. Porukoiden paras matkakokemus on safarilta, heillä kuitenkin kokemusta matkailusta rutkasti enemmän kuin minulla (olisikohan 80 maata jo kasassa?). Kenian safari olisi ehkä Afrikkaa parhaimmillaan ja vastaisi sellaista assosiaatiota joka minulle kyseisestä maanosasta tulee mieleen. Jellonia ja norsuja ja semmoista savannimaastoa, taustalla Kilimanjaro. Maaseuturetki olisi kiva päättää Mombasaan tms rannikolla olevaan resorttiin. Lisäksi mielikuvissani maa on varsin edistyksellinen verrattuna naapurimaihin.

5. Brasilia

Helkkarin vaarallinen kohde, länkkärituristille erityisesti. Juttelin kerran erään oppaan kanssa, joka oli asustellut jonkun vuoden Brasiliassa ja hänetkin oli ryöstetty kolmesti. Yhdellä kertaa hän oli pukeutunut pelkästään uikkareihin ja silti hänet ryöstettiin, miettikääpä sitä. Mutta kuitenkin, Rio de Janeiro, Kristuspatsas ja sokeritoppavuori ja ne biitsit! Amazonin joki ja sademetsät ja pahamaineiset malariahyttyset? Favelat ja futis? Bring it on!

676# My day

Näin koronavirusepidemian jyllätessä, ja matkojen ja lomien puuttuessa lienee paikallaan tehdä postaus arkipäivän meiningistä. Arkipäiviäkin on kahdenlaisia; on tylsiä ja vielä tylsempiä. Yhdistävänä tekijänä, ettei niitä enää erota tai muista enää viikon päästä toisistaan. Olen muutamia "my day"-postauksia katsonut youtubesta ja löytänyt niistä semmoista omituista mielenkiintoa. Tosin esimerkiksi lentäjän ammatti on varmasti mielenkiintoisempi kuin minun. Mutta tehdään nyt pieni kurkistus, miltä näyttää IT-osastolla työskentelevän keskivertojampan keskimääräinen työpäivä. Disclaimerin puuttuessa en kehtaa mainita työnantajaani, mutta taustoista kerrottakoon sen olevan perinteikäs globaali monialanyritys 1800-luvulta, henkilöstöä semmoinen neljännesmiljoona. Hesassa henkilökuntaa alle tuhat, oma osastoni käsittää minun lisäkseni kolme muuta, joista työparini kanssa jaamme samat työtehtävät. Olemme tosin siirtyneet vuoroetätöihin, joten työtehtävät määräytyvät sen mukaan olemmeko konttorilla vai etänä.

Tänään konttoripäivä (enemmän asiakasrajapintaa ja vähemmän back officea) joten herätyskello on viritetty hälyyttämään klo 6.30. Torkutan vartin; sekin on turhaa, sillä yö on ollut jälleen painajaissävytteinen, ja olen herännyt ensimmäisen kerran jo klo 4.30 uneen, jossa olen sairastunut koronavirukseen. Minun kestää varmaan viisi minuuttia varmistua, että olen sittenkin terve oireeton. Tämän jälkeen nukun vain pieniä, katkonaisia torkahduksia. Unet jatkuvat kummallisina välähdyksinä; olen menettänyt kyvyn laskea yksinkertaisia laskutoimituksia jonka seurauksena en pysty maksamaan ravintolalaskuani. Toisessa unessa 20 vuotta sitten tapaamani muusikko antaa minulle takaisin muistilapun, ja pukee pienen lapsensa ulkoiluhaalareihin.

Varttia vaille seitsemän hylkään lämpimän vuoteeni. Minulla on aamuisin minuuttiaikataulu, ja tiedän vanhastaan ettei sovi enää vitkutella. Vilkaisen ikkunasta, tämän viikkoinen joka-aamuinen takatalvi on jälleen iskenyt. Maa on täynnä valkoista ja lisää tulee taivaan täydeltä. Käyn vessassa, harjaan hampaani, laitan leivät paahtimeen, petaan sängyn, sipaisen dödöä kainaloon, avaan telkkarin. Syön pari juustometwurstivoileipää, vettä juomaksi, kourallinen vitskuja naamariin. Katson uutiset, jossa jauhetaan samaa koronakuraa kuin joka ikinen aamu. Näen juuri ja juuri säätiedotuksen, ennen kuin sammutan telkkarin, puen ulkovaatteet päälleni, sieppaan kannettavareppuni nurkasta ja puen koronahanskat käteeni sen jälkeen kun olen avannut ulko-oven. Pääsen lähtemään kotootani ehkä pari minuuttia aiemmin kuin tavallista, klo 7.08.

Aamu valkeni lumisena.

Aamiaista ja aamutelkkaa.

Kävelen jalkarättilumisateessa kilometrin matkan metroasemalle. Jalkakäytäville on kertynyt yli 5 cm:n kerros loskaa, joista maiharini onneksi selviytyvät helposti. Joudun odottamaan metroa puolitoista minuuttia. Epämääräinen jätkä ravaa ympäriinsä asemaa levottomasti, käsiään levitellen. Selvä huumetapaus. Koitan vältellä kaveria, mutta metron tultua hän juoksee samaan oviaukkoon kanssani. Kävelen metrovaunun toiseen päähän. Ei onneksi paljoa ihmisiä. Koitan hengittää mahdollisimman vähän sen viiden minuutin metromatkan aikana. Keli oli edelleen niin pirullinen, että päätin jättää parin kilometrin kävelyn väliin ja otin ensimmäistä kertaa täältä bussin. Normaalimaailmassa käyttäisin kokonaan toista bussilinjaa, mutta se kiertää HUS:n ja Laakson sairaalan kautta, joten koronaviruspotilaiden pelossa en käytä tätä optiota enää. Tämä uusi bussi tuleekin heti, mutta on puolillaan ihmisiä. Lisäksi bussista on poistettu paikkoja käytöstä. Bussi ahdistaa enemmän kuin metro; koitan hengittää edelleen mahdollisimman vähän. Lisäksi bussi pysähtyy minuuttitolkulla eräälle pysäkille for nothing, on ilmeisesti aikatauluaan edellä.

Loskassa kävelyä.

Metron odottelua.

Metron tunnelmaa.

Viimein työpaikalla, leimaan itseni sisään klo 7.40. Kerros on hiljainen, ei ketään missään. Käyn pesemässä kädet huolellisesti, vaihtamassa kengät turvakenkiin, poistan ulkotakin ja vaihdan koronahanskat sisäkoronahanskoihin. Vaihdan myös hupparin (normaalisti minulla on kauluspaita, mutta näin kriisin aikana olen t-paidassa / firman hupparissa). Käynnistän tietokoneen, loggaudun järjestelmiin ja avaan softat, laitan infomonitorit päälle. Haen kupillisen kahvia automaatista ja täytän vesipulloni. Luen edellisen illan ja yön aikana tulleet sähköpostit (meillä on lukuisia globaaleja tiimejä joten sähköpostia tulee vuorokauden ympäri). Vastailen muutamiin sähköposteihin, mitään ihmeempiä ei ole tapahtunut. Ajan rapsat toiminnanohjausjärjestelmistä joista näen mm. tilauskannat, etteivät käyttäjät ole tehneet vahingossa virheellisiä tilauksia. Työparini on tänään etänä, käyn hänen kanssaan Skypellä muutamia asioita läpi. Saan tähän kulumaan reilut puoli tuntia.

Työpaikan ohje käsien pesuun.

Turvakenkäni.

Kahvikuppini.

Sen jälkeen olikin hiljaisempaa, tiesin sen kyllä olevan tyyntä myrskyn edellä. Konttorilla oli edelleen hiljaista, vain ilmastolaitteen tasainen hurina, kunnes alkoi kuulumaan sellainen loriseva veden ääni. Ajattelin aluksi sen tulevan jostain putkesta, mutta hetken päästä alkoi kuulumaan semmoinen napsunta ja huomasin katon vuotavan. Sain hälytettyä siihen apua nopeasti, ja nopeasti siihen reagointiinkin. Asialle ei voinut kuitenkaan ihmeitä tehdä muuta kuin laittaa ämpäri alle ja seurata tilannetta. Todennäköisesti lumi oli kasautunut johonkin saumakohtaan ja alkanut vuotamaan. Teimme työkaverini kanssa "10 kysymystä" -visan. Hän voittaa minut siinä joka saakelin päivä, niin tälläkin kertaa (oma tulokseni tänään 8/10 oikein).

Vuotava katto.

Kymmenen jälkeen alkoi tapahtumaan; ensin erään ryhmän manageri otti yhteyttä ja pyysi hoitamaan laiteasiat kondikseen maanantaina aloittavan henkilön puolesta. Toinen käyttäjä kysyi pilottivaiheessa olevan viestintäohjelman tiedostojaon ongelmista. Ei ollut tyytyväinen antamaani ratkaisuun ja halusi eskaloida keissin eteenpäin. Eräs työntekijä kävi palauttamassa vanhan laitteensa tyhjennettäväksi ja edelleen eteenpäin leasing-saitille toimitettavaksi. Eräs käyttäjä tuli tuomaan listan kytkettävistä verkoista; konesalissa huomasin yhden kytkimistä olevan pimeänä. Kytkin uudet verkot, purin vähän vanhoja pois, joka osoittautuikin melko rasittavaksi tehtäväksi. Etäkäyttäjä soitti tällä välin Oulun seudulta, ja kyseli käytännön menettelytapoja ongelmaansa, sain neuvottua häntä lopulta onnistuneesti vaikka aluksi tilanne vaikuttikin haastavalta. Palattuani takaisin työpisteelleni minua odotettiin jo. Käyttäjällä oli sähköpostinsa kanssa ongelmia; aivan kuin anteeksi pyydellen kertoi olleensa jo helppariin yhteydessä joka ei ollut saanut ongelmaa ratkottua. Minultakin meni tässä melkoinen tovi, mutta lähti toimimaan lopulta uusimalla outlook-profiili, poistamalla kaikki ost-tiedostot koneelta ja liittämällä koneen sisäverkkoon.

C kysyi minua lounaalle, oli kysynyt jo edellisenä päivänä. Tämä oli hänen viimeinen viikkonsa meidän firmassa, olin siitä vähän masentunut sillä hän oli harvoja oman osastoni ulkopuolelta kenen kanssa olin täällä ystävystynyt, kielimuurista huolimatta. Nyt hän oli menossa kuitenkin lounaalle nörttikaveriensa kanssa. Sanoin olevani introvertti, ja että ryhmät kauhistuttavat minua ja joudun siksi kieltäytymään (ja näin koronan aikaan semmoinen nyt on muutenkin "haram").  Kysyin, voisiko hän tulla kahville myöhemmin iltapäivälle, tämä oli hänelle ok.

Itse pääsin lounaalle vartin yli kaksitoista. Ruokana oli makaronilaatikkoa, mikä ei ollut edes kovinkaan hyvää. Ruokalassa oli suht hiljaista. Eräs mies siellä köhi kyllä kovasti, myöhemmin käveli ja köhi. Sikamaista, vaikka ruokalan ovella on isot laput, ettei sinne ole kenelläkään sairaana asiaa. Ruokailun jälkeen palasin takaisin työpisteelleni; meillä on sellainen jonotussysteemi siellä, että jokaisen kävijän pitää leimata itsensä "sisään" josta avautuu meille tiketti. Joku oli käynyt, mutta ei ollut jäänyt minua odottamaan. Laitoin sähköpostikyselyä perään, mikä miehellä mielessä. Skype - joka oli vittuillut tänään rankasti kaatumalla kolmesti - oli keltaisena täynnä viestejä. Vastailin viivästyneenä viesteihin. Meillä on myös ip-lankapuhelin (sic!) joka sekin soi pari kertaa. Eräs nainen omasta kerroksestani toi kannettavan luokseni ja valitteli kun sisäinen kamera on särki. Sen sai onneksi kuntoon laiteajurien ja BIOSin päivityksellä, olin etukäteen varma, että siinä on fyysinen vika. Samaan aikaan työkaveri kyseli Mac-koneen proxyasetuksista; mulla on duunissa myös mac, joten saimme tuonkin pähkittyä, vaikka yleensä Macit on meille molemmille vähän hepreaa. Tuotannon puolelta tuli viisi uutta työntekijää, jotka piti valokuvata ja laatia näille tunnistekortit. Valitettavasti kaikista ei ollut henkilötiedot vielä päivittyneet järjestelmiin, joten ne täytyi pistää jäihin.

Lounaalla.

Mac.

C tuli hakemaan minut kahville - joskin hän nyt brittinä joi teetä. Juorusinkin lähes tunnin hänen kanssaan. Oli saanut töitä muualta, firmasta josta oli jo aiemmin saanut kenkää. Kysyin, eikö hän ollut katkera tapahtuneesta, mutta sanoi minulle, että minun täytyy ymmärtää busineksen olevan businesta, eikä ottaa aina kaikkea henkilökohtaisesti, ja että pitää arvostaa yritystä joka haluaa menestyä. Itse en osaa nähdä asiaa kuten hän; olen edelleen katkera vanhalle työnantajalleni kolmen vuoden takaisesta episodista, enkä anna sellaista koskaan anteeksi (en tietenkään kertonut C:lle tätä). Asiaa helpotti ehkä hänen kohdaltaan se, että hän pääsee tekemään sitä mistä tykkää eniten, palkka nousee runsaasti ja hyvät luontoisedut päälle. Onnittelin häntä, ja hän sanoi hieman ihmetellen, että olen ensimmäinen joka häntä ylipäätänsä asiasta onnittelee. Hän on yksi fiksuimmista ihmisistä miehistä kenet tiedän; en malttanut olla kysymättä, uskooko hän salaliittoteoriaan, että koronavirus tarttuu 5g-verkon välityksellä. Sen sijaan, että hän olisi todennut asian olevan paskapuhetta, hän puolen tunnin ajan perusteli väitettään miksi se on paskapuhetta. Minun on vaikea ymmärtää puhetta hertsitaajuuksista suin muista fysiikan ilmiöistä edes suomeksi - saati englanniksi - mutta hän teki minuun kyllä vaikutuksen. Olen surullinen hänen lähdöstään. Eikä pelkästään siksi, että hän on harvoja kavereitani täällä ja että hän sietää kaltaistani typerystä, vaan myös siksi kun nämä juttutuokiot ovat aina hänen kanssaan 5/5. Vaihdoimme lopuksi vielä puhelinnumerot ja signal-yhteystietomme.

Tunnin tauon aikana oli kertynyt taas melkoinen yhteydenottotulva. Seitsemän uutta työntekijää lisää, jotka piti valokuvata ja luoda ID-kortit. Uuden työaseman luovutus. Lainakoneen kyselijä. Sen lisäksi piti ajaa päivän toinen rapsa toiminnanohjausjärjestelmästä. Sähköposteja oli saapunut 31. Työjonosta piti assignata tiketit. Vielä ennen lähtöä tilasin naamamaskeja, pesin kahvikuppini, suljin infotv:t, pakkasin kamat seuraavan päivän etätyötä varten. Vaihdoin takaisin ulkovaatteet ja leimasin itseni ulos klo 16.53. Työpäivälle pituutta 9h13min, joka on ihan kelpo suoritus. Omituisinta työpäivässä oli, ettei ulkolaisia kävijöitä ollut yhtään (pl. C), niitä on yleensä vähintään kolmasosa. Toinen ihmetyksen seikka oli, ettei pomo halunnut pitää aamupalaveria, eikä edes soittanut koko päivänä.

Ilma oli kirkastunut ja loska sulanut joten päätin kävellä kotiin. Matkaa oli 6,5 km, minulta menee siihen hieman reilu tunti. Tylsää taivalta, mutta ilma oli kiva ja myötätuuli, joten meni se siinä. Kannettavan laukkukaan ei pahasti painanut selkää. Kotona oli vähän kuuden jälkeen. Pesin työhansikkaat, laitoin kontaminoituneet ulkovaatteet eriöön. Kävin suihkussa pesemässä itseni huolellisesti, desinfioin puhelimeni. Kosteusvoitelin itseni, söin hieman lisää vitskuja ja join oksettavaa tyrnimehua (joka maistuu itsessään oksennukselta). Pilkoin hieman raakaa valkosipulia jota söin paahdetun leivän päällä (huomenna olisi onneksi etäpäivä eikä asiaa ihmisten ilmoille). Päivitin kävelytiedot lenkistäni Sports-trackeriin. Kävin Veikkauksen sivuilla laittamassa muutamat roposet viikonlopun Eurojackpot- ja lottoarvontaa varten. Kävin yytsäilemässä Steamista, onko muutama sellainen peli tullut jo julkaisuun joita olen odottanut kuin kuuta nousevaa. Tein aurinkotervehdyksen, siitä on tullut minulle lähes päivittäinen rutiini, tekee hyvää koko kropalle päivän istuskeluiden jälkeen. Kertailin hieman muutamia japanilaisia kanjimerkkejä. Olen menettänyt toivoni japanin kielen oppimisen suhteen, mutta toivon tämän silti edistävän ajukoppani toimintaa ja muistia. Asunnossani pörisi jossain jättimäinen kärpänen, mutten onnistunut paikallistamaan sitä. Toivoin, ettei se tulisi yöllä hyppimään silmilleni (löysin ison kimalaisen raadon pullokaapistani seuraavana päivänä, oletan että oli sama kaveri kyseessä). Kuuntelin hetken The Church-bändiä; laulajan ääni vetoaa minuun, mutta muuten biisit ovat tylsähköjä (puuttuu "jännite ja purkaus" jollainen koukku on vaatimus onnistuneelle biisille).

Kotimatka hoitui kävellen.

Kalasatama.

Minulla on paha tapa sortua taas laihiksen lopetettuani kaikenlaisiin pieniin välipaloihin, tällä kertaa greippijaffakekseihin (on muuten 5/5) ja sipseihin. Perustelin sitä itselleni, että muuten en olisi jaksanut tehdä ruokaa. Saatuani riittävästi energiaa, väänsin pellillisen - 700 gr lihapullia - lisukkeeksi keittelin spaghettia. Mun oli tarkoitus laittaa jauhelihataikinaan testiksi taco-maustejauhetta, mutta arvatenkin unohdin sen, ja tuloksena oli jälleen kerran varsin mauttomat lihapullat.

Ysiltä katselin telkkarista Rillit huurussa, se on lempparini. Sen jälkeen alkoikin jo kovasti pilkityttämään, en ollut nukkunut pitkiin aikoihin kunnolla ja tänään en ollut saanut edes päikkäreitäni. Hoidin hetken hampaitani, laitoin puhelimet lataukseen, virittelin herätyskellot soimaan ja olin tyytyväinen kun seuraavana päivänä olisi etätyöpäivä, ja saisin nukkua hieman pidempään. Uhkasin vielä hetken kohtaloani ja katselin telkkaria, unilääkkeeksi. Unille klo 23.15.

Vihtorin kanssa katseltiin Big Bang Theorya.

Sit makkoomaan.

Hyvin perusarkipäivä tällaiselle yksinäiselle äijälle. Päivä vastasi aika lailla odotuksia. C:n hyvästely otti koville, mutta muuten tulen tuskin kovin pitkään muistelemaan koko päivää. Arvosana päivälle 3/5.

675# Korona

Mä olen viikkokausia yrittänyt blogata koronasta, mutta se ei kerta kaikkiaan tunnu onnistuvan. Milloin tekstistä tulee liukas kuin pyöreä saippua, sellainen mistä on mahdotonta saada otetta. Toisella kertaa tekstistä tulee liian henkilökohtainen, aivan kuin olisin ollut keskustelemassa papin kanssa. Sellainen ahdistaa minua enemmän kuin vapauttaa.

Kuin sattumalta, olen lukenut viime vuoden lopulta Stephen Kingin Tukikohtaa (lukemiseni on hidasta, eikä tilannetta helpota, että luen tätä yli 1300 sivuista teosta englanniksi ja koska lainaan nidettä kirjastosta niin pystyn lukemaan vain neljä viikkoa kerrallaan jonka jälkeen siirryn lainausjonon taakse). Se kertoo fiktiivisen tarinan miten plunssa pyyhkäisee yli maailman, ja miten yhteiskunta rakennetaan uudelleen. Ehkä siksi kiinnitin Wuhannuhaan huomiota jo tammikuussa, silloin kun ensimmäiset uutiset aiheesta tulivat. Tosissaan huolestuin asiasta niihin aikoihin kun kävimme Pp:n kanssa tekemässä tammikuussa Ruotsin risteilymme. Sen jälkeen olen seurannut tilannetta kuin peura ajovaloissa ja ihmetellyt THL:n ja hallituksen käsittämättömän löyhäperäistä suhtautumista asiaan. Sittemmin annan hieman enempi krediittiä hallituksen touhuille, vaikkakin ne lentomatkustajien karanteenijutut, huoltovarmuusvarastot ja sekundan tilaaminen Kiinasta ovatkin menneet vähän ns. perseelleen. Toisin kuin Aasiassa, täällä ei ole päästy harjoittelemaan tilannetta SARSin ja MERSin avulla.

Minua on välillä vituttanut ärsyttänyt semmoiset tietynsorttiset toiveajattelijat. He eivät näe maailman pimeyttä tarpeeksi, jotta osaisivat nähdä asiat niin kuin ne ovat. Toisinaan pyrin kuitenkin ajattelemaan toisin; töissä pomoni suhtautuu tiettyihin asioihin positiivisesti ja sitä kautta saanut minuunkin valettua uskoa, että asiat voivat sittenkin onnistua jos uskoo tekemiseensä. Sillä jos et usko, niin sitten pelkosi ovat ne mitkä toteutuvat. Mutta facebookin puolella näen tietynlaisten ihmisten julkaisevan tietynlaisia uutisia tietynlaisista asioista, jotka sikiävät petollista positiivisuutta. Omituisimpana anekdoottina "ehkä tästä seuraa jotain hyvää". Mitä helvetin hyvää tästä voi seurata? Sellainen tyhjentää ainakin minun ajattelukeskukset tyystin.

Koronasta en osaa ajatella, mihin minun pitäisi uskoa, mitä minun kuuluisi pelätä. Pelkään liikkua julkisilla paikoilla, kaupassakäynti on valtava stressi. Julkisisten liikennevälineiden käytön olen vähentänyt minimiin. Duunissa minun täytyy käydä joka toinen päivä, jolloin tapaan koko joukon ihmisiä. En siedä minkäänlaista vitsailua koronasta, vaikka ymmärränkin huumorin olevan paras väline tällaisten asioiden läpikäymiseen. Mutta ei naurata; herään joskus aamuöisin varmana siitä, että kuolema on tullut minut noutamaan. Illalla käydessäni nukkumaan olen varma siitä, että aamulla herään ensioireiden vallattuani kroppani. Mitä teen sitten? Se on viikko, ehkä kymmenen päivää eteenpäin, kunnes koitan saada pahentuneisiin oireisiini apua ja lopulta depsin yksin tänne kämpille tukehtumalla.

Odotan kauhulla viestiä läheisiltäni, että he ovat sairastuneet koronaan.

Joidenkin ihmisten välinpitämättömyys virusta kohtaan kauhistuttaa minua. Itse suhtaudun kauppareissuihin - joita pyrin tekemään vain kerran viikossa - huolellisemmin kuin vierailuuni Tsernobylissä. En ole vuosikausiin käyttänyt hanskoja edes talvella, sillä pidin niitä heikkouden osoituksena, mutta nyt käytän niitä ulkona aina. Jos vain löytäisin jostain maskeja, niin tuskin häpeäisin käyttää edes sitä. Seurailen aivan liikaa uutisia aiheesta. Ne eivät tee mielelleni hyvää, mutta pelkään missaavani jotain olennaista.

Vaikka vanha maailmamme olikin paska, niin tämä uusi maailma on vielä paskempi. Nyt pelotellaan uusista aalloista ja arvuutellaan koska sellaiset tulevat - vaikka ei olla vielä selvitty tästä ensimmäisestäkään, tuskin edes varpaat ovat vielä kastuneet. Eikä tämä sheisse pääty ennen kuin rokote tai lääke virukseen saadaan. Ymmärrän, että hosumalla tulee vain kusipäisiä mukuloita, mutta mitä nopeammin sitä nopeammin, eikä yhtään mitään ennen sitä. Ei kukaan jaksa tällaisia poikkeusoloja loputtomiinkaan ja kun keskittyminen herpaantuu... ja vaikka rokote lopulta keksittäisiin, niin minkälaisen jäljen se on jättänyt? Mittavat ruumispinot. Talous paskana. Eurooppa paskana. Väkeä kontrolloidaan jatkossa enemmän. Yleisötilaisuuksia rajoitetaan. Lentoasemalla turvatarkastuksessa mitataan matkustajan kuume samalla kun tsekataan, ettei yritetä sniikata nesteitä messiin.

Etukäteen suunnitelluista lomista tulee entistä haastavampia. Tätä kirjoittaessa olen ollut tämän viikon lomalla. Istuskelen himassa päivät pitkät - välillä käyn tutkailemassa kevään edistymistä tekemällä lenkin teollisuusalueelle, sillä lähimetsäpoluilla samoilee saman verran populaa kuin aiemmin Aleksanterinkadulla. Olin varannut täksi viikoksi Pp:n kanssa matkan Islantiin, ja sieltä olisin lentänyt Helsingin ja Moskovan kautta Armeniaan, josta junalla Georgiaan. En tiedä saanko koskaan rahojani takaisin matkojen peruutuksesta. Takkiin tuli jo joulukuussa, jolloin Venäjän matkani peruuttiin laivan ajaessa karille hetkeä aiemmin. Kun lomaa on odottanut 7 kuukautta, niin kyllähän se harmittaa kun menee persiilleen. Ja ennen kaikkea se tieto ahdistaa kun ei voi tietää tulevasta. Milloin pääsen taas nauttimaan elämästä sellaisena kun olen sen omaksunut olevan? Pomo on ainakin haluton siirtämään lomiamme pois lomakaudelta, koska häntä kiinnostaa vain se, että olemme töissä eikä se, että olemme lomalla. Onko siis tuleva kesäkin tätä samaa sheissea ja pelossa elämistä? Ja täytyy tietysti muistaa, kuka tämän laskun maksaa. Kaivetaanko kikyt naftaliinista ja aletaan tekemään lauantait talkoota? Siis kenellä töitä nyt sattuu olemaan.

Ei tästä blogipostauksesta tule tälläkään kertaan mitään. Mulla on liukas saippua tässä taas. En osaa enkä halua ajatella tätä.

Ja kuitenkin ajattelen.

Ehkä tästä seuraa jotain hyvää?

Yeah, right.

674# Dieetti, 2

Kahdeksan viikon laihisprokkis tuli viimeinkin lusittua, vaikka puolivälissä ajattelinkin, ettei tämä lopu koskaan. Koronavirusepidemian vuoksi ruokailu- ja liikuntasuunnitelmani meni viimeisen parin - kolmen viikon ajalta mönkään. Ainahan sitä pitää olla jotain tekosyitä varastossa selittelemässä omaa epäonnistumistaan ja mokiaan 😏

Lähtöpainoni oli 83,5kg, joten ajattelin 10 kiloa olevan sellainen sopiva tavoite, johon olisi teoreettiset mahdollisuudet päästä (ja samalla päätyisin ihannepainoni tasolle). En punninnut itseäni kertaakaan kahdeksan viikon aikana, ettei motivaationi kärsisi tulosten puuttuessa. Loppupunnituksessa kellotin lukemat 74,4kg, joten painoa lähti 9,1kg. Aivan en päässyt tavoitteeseeni, mutta kuten sanottua, syytän tästä paljolti koronavirusepidemiaa, jonka vuoksi olen karsinut turhat ulkoilut pois. Myöskin bulkkisalaattipöydän antimet jäivät minulta pois ja olen joutunut syönyt varsin epäterveellisesti viimeiset pari viikkoa.

Vyötärönympärys oli se mikä minua aiemmin huolestutti. Mittanauha on tällä hetkellä eristyksissä porukoiden luona, joten en saa tähän hätään mittaustulosta aikaiseksi. Tällä saralla on tullut suurin osa muutoksista; se ei fyysisesti tunnu miltään, mutta (kuvittelen?) näen tuloksen silmilläni. Tätä tukee se tosiasia, että saan olla alati nostamassa housujani ylöspäin. Vyötärön ympärysmitta oli 105cm, nyt voisin arvioida sen olevan jopa alle 90cm (edit: 95cm). Toivottavasti saan tähän vahvistuksen pian.

Yksi tavoitteistani oli olla kahdeksan viikkoa tipattomalla. Olen törmännyt ajatuksiin, minkä mukaan ihminen on riippuvainen asioista kolmen viikon ajan. Jos sen ajan on kuivilla niin mieli tottuu asiaan ja homma lähtee rullaamaan. Tämä viinahomma nyt ei ihan noudatellut tätä ajatelmaa. Tämäkin projekti alkoi suotuisasti ja lopulta tipattomuutta kesti kuusi viikkoa, kunnes huoli koronasta kävi liian ylivoimaiseksi ja tarvitsin hieman rauhoitusta ja stressinpoistajaa. Raittiusjaksoon sisältyi kuitenkin esimerkiksi viikonloppumatka Tallinnaan, jonka pystyin luovimaan läpi melko helposti.

Mikä sitten oli puudelin ydin? Ruokavalio on se juttu, ja kalorien laskeminen. Turhien kalorien välttäminen. Huononmakuisten ruokien nauttiminen. Liikkuminen parantaa lihaskondista ja todennäköisesti myös aineenvaihduntaa, joten se on yhtä lailla suositeltavaa. Lähes päivittäin tein jonkinlaista liikesarjaa mitä nyt kotona pystyin tekemään. Tutuiksi tulivat aurinkotervehdys, Darebeen 30:n päivän haaste, perinteiset etunojapunnerrukset, vatsalihasliikkeet ja kyykkäykset, yms. Kurinalaisuus on kullanarvoinen kyky, sillä tylsyyttä ja ikävää tässä joutuu sietämään loputtomiin.

Tulevaisuuden näkymistä ennustan (Deus vult), että paino lähtee pikkuhiljaa kasvamaan. Poskien ja vatsan pyöreys palaa ennalleen 3-6 kuukauden kuluessa. Olen liian perso sipseille, irtokarkeille, oluelle, pitzelle yms, eikä näistä pysty loputtomasti kieltäytymään. Ja kun antaa pikkusormen, niin...

Loppuun vielä muutama merkintä päiväkirjasta, joista paistaa kyynisyys ja pessimismi läpi. Näissä merkinnöissä on lähinnä keskitytty siihen mikä on epäonnistunut mutta ei ole annettu krediittiä siitä missä on onnistuttu:

Päivä 16:
Normaalisti kävelen aamuisin kilometrin matkan vaihtobussipysäkille, mutta tänään jäi sekin sateen vuoksi väliin. Duunissa en turhaa askelta ottanut; lounaaksi söin voikanaa ja pienen nokareen mureketta, yhden perunan, vihanneksia toinen lautasen puoli. Työkaveri oli muistanut minua tuomalla itse leipomansa korvapuustin. Pyysin anteeksi kieltäytymistäni ja koitin perustella mahdollisimman seikkaperäisesti miksi en voisi sitä syödä. Vastauksesta päättelin, ettei sanomani mennyt perille ("no mitä nyt yksi korvapuusti haittaa?". Sellainen ei pelkästään haittaa vaan tuhoaa itsehillintäni. Jos luovun hiemankin kurinalaisuudesta niin tämä menee pieleen. Ja vaikka ei menisikään, niin onko korvapuusti sen arvoinen, että joutuisin kävelemään töiden jälkeen kuuden kilometrin sijasta 10 km jotta saisin ylimääräiset kalorit poltettua?). Ei siis höntsäilyä vaan töiden jälkeen hain muutaman päivän tauon jälkeen salaatin. Tällä viikolla ajattelin porautua itse fyysiseen ongelmaan, eli vatsaan. Mä en tiedä auttaako vatsalihasliikkeet karisuttamaan viskeraalirasvaa sisäelinten ympäriltä, mutta päätin kokeilla. Viikkotavoitteeksi asetin 1000 vatsalihasliikettä. Illan aikana sain helposti neljän setillä kasaan jo 270 kpl. Se ei tuntunut pahalle muuten kuin alaselässä, joka hinkkautui karhean maton vuoksi puhki.

Päivä 18:
Töissä söin makkarakastiketta mutta sopivasti. Tuntuu kuin tulisin toimeen pienemmillä annoksilla. Ehkä pitäisi noudattaa japanilaisten periaatetta, että syö niin paljon kunnes tunnet olevasi 80% täynnä. Illalla Pp:n kanssa tuttuun keskiviikkoiseen tapaan kebab salaatilla naamariin, joskin eri paikassa kuin aikaisempina viikkoina. Päivän aikana tuli käveltyä jo töissä tavallista enemmän, illalla tein vielä 8 kilometrin lenkin. Fyysisesti olen todella huonossa kondiksessa; vatsalihasliikkeet oli pakko pistää jäähylle, sillä mulla oli palanut pylleriin toinen reikä ja istuminenkin teki jo kipeää. Harmi juttu mutta ei mahda mitään. Muutenkin kroppa on tuntuu 80-vuotiaalta, liikkeelle pääsy on kankeaa ja paikkoja jiulii melkoisesti. Viinikumeista en pystynyt pidättäytymään.

Päivä 21:
Marraskuun 114. päivä valkeni myrskyisenä ja sateisena, joten vaadittiin paljon henkistä kanttia hylätä lämmin vuode ja lähteä talsimaan aamulenkkiä. Onneksi olin asennoitunut tähän jo edellisenä iltana, joten meni se siinä... mutta jos joku väittää liikunnan olevan hauskaa, niin voi tulla toki perustelemaan kantaansa tällaisina aamuina. Toisaalta tällaiset kokemukset jotenkin lujittavat uskoa omaan tekemiseen joten ne ovat henkisesti erittäin tärkeitä onnistumisen kannalta. Minä teen tätä tietysti vain tulosten vuoksi mikä lienee väärin asiantuntijoiden mielestä. Joka taas ei halua tuloksia, niin sopivia laihdutusohjeita on naistenlehdet pullollaan. Aamiaiseksi kaksi kupillista kahvia, lounaaksi puuroa ja leipää. Iltapäiväksi Pp:lle jossa söimme porsasta, muussia ja jälkkäriksi ravitsevaa mustikkapiirakkaa.

Päivä 25:
Huh huh, miten puuduttaa ja tympäsee koko prokkis, ei voisi vähempää kiinnostaa. Tämmöisinä päivinä sitä varmaan dieetit menee monelta romukoppaan. Duunissa ei oikein kiinnostanut mikään. Lounaaksi söin erinomaista stifadoa, olisi ollut synti syödä sitä liian vähän. Kävelin töistä kotiin, haksahduin väsyneenä muutamaan viinikumiin (miksi et heitä niitä jo hemmettiin?). Pienen lepuutuksen jälkeen sain itsestäni kuitenkin vielä irti hieman ja ponnistelin typeriltä vaikuttavien liikkeiden kanssa. Illalliseksi vain smoothie ja muutama juustoreissumies.

Päivä 40:
Duunissa en liikkunut juuri ollenkaan, ja illallakin vain pari kilometriä kävelyä. Syötyä tuli senkin edestä; ruokalassa oli sieniä, joten oli pakko mennä subiin ja illalla vielä kebab. Tänään tuli kyllä lihottua enemmän kuin laki sallii.

Päivä 48:
Koronavirusepidemia on tehnyt minusta vainoharhaisen, en halunnut enää ottaa bussia (koska se menee HUS:n ja Laakson sairaaloihin joten kyydissä olisi ollut potentiaalinen koronauhka) ja valitsin metron. Se tarjosi minulle aamusta 3 kilometrin kävelylenkin, ja iltapäivällä lampsin vielä töistä kotiin 6,5km. Töissä söin chili con carnea, illalla rasvaisen pyttipannun ja ryypiskelin.

Päivä 53:
Etäpäivä, enkä muutenkaan työntänyt nokkaani pihalle koko päivänä. Liikkuminen oli siis minimaalista. Lounaaksi makaronilaatikon rippeet ja muutama leipä, illalla hernekeittoa.

Päivä 56:
Ei ulkoilua, ei liikkumista, pelkkää sohvalla makoilua koronaepidemian ja laiskuuden vuoksi. Ei tullut kyllä paljoa syötyäkään. Ihmetyttää aktiiviranneke joka ilmoitti 950 askeleen jälkeen päivätavoitteen olleen saavutettu. Ehkä se on luonut oman lauantaitavoitteen.