612# Tsernobyl, 1

12.10.2018, Friday, +16, Clear, Pripyat, Ukraine

Nukuin viiteen saakka, sen jälkeen AT:n kuorsauslääkkeen teho heikkeni ja alkoi moottorisaha laulamaan. Ukon herättäminen oli turhaa, sillä sahausääni jatkui taas 10 sekunnin kuluttua uudelleen. Lopulta kello tuli 6.30 jolloin meidän piti herätä jo muutenkin. Tänään tekisimme retken Tsernobylin ydinvoimala-alueelle, ja meidän piti olla kokoontumispaikalla Maidanin aukion reunamilla jo kahdeksalta. Pikasuihkut heräämisen takaamiseksi ja sitten kaivoimme jääkaapista edellisiltana ostamamme patongit. Ne olivat niin kamalan makuisia ettei niitä pystynyt syömään erkkikään, joten tyhjin vatsoin oli lähdettävä pitkälle retkelle.

Hotellihuoneessamme alkoi näkymään vierailun merkit.

Seinällä oli tällainen. Kai tässä joku kuuntelulaite on sisällä.

Olimme respassa klo 7.15 ja tilasimme taksin. Respa soitti ilmeisesti luotettavalle yhteistyökumppanille ja sanoi taksin tulevan vartin kuluttua. Kirjoitti lappuun kuitenkin ajan 7.40, harmaa Chevrolet, iso puhelimen luuri katolla. Siirryimme ulos odottamaan mutta taksia ei näkynyt eikä kuulunut vielä klo 7.47:kään. Alkoi tosissaan hermostuttaa, koska täältä oli 3-4 kilometrin matka aamuruuhkassa tapaamispaikalle. AT soitti sitten yhteyshenkilöllemme Igorille ja minä sillä välin takaisin respaan tilaamaan uutta taksia. Pirssi sitten saapui lopulta - lommoinen, likainen ja jääkylmä romu. Bensavalo huusi punaista ja mittari oli niin tyhjänä kuin olla voi. Tai ehkäpä mittari oli rikki, mutta ainakaan meidän kohdalla ei onneksi bensa loppunut. Ukko ajoi suht vikkelästi Maidanille, mutta ei osannut tietenkään täsmälliseen tapaamispaikkaan Kozatskiy-hotellin edustalle. Päätimme jalkautua sillä ajattelimme pääsevämme näin nopeammin perille - ja niin onneksi kävikin sillä autolla olisi joutunut kiertämään pitkälti. Matka maksoi nelisen euroa. Lopulta myöhästyimme vain noin kahdeksan minuuttia; ei niin paljoa että retki olisi mennyt muilta piloille, mutta onhan se suomalaisena tosi noloa myöhästyä.

Hotellimme aulaa.

Olimme varanneet Tsernobyl-retkemme SoloEast Travelin nettisivujen kautta, se vaikutti TripAdvisorin mukaan luotettavimmalta järjestäjältä. Varaus piti tehdä hyvissä ajoin - itse varasimme sen suositellun 10 arkipäivää etukäteen - sillä kyseessä oli suljettu ja armeijan vartioima alue jonne päästäkseen passitiedot piti luovuttaa ja järjestäjän piti varmasti pistää byrokraattinen lomakeralli käyntiin. Hinta oli 84 US$ / naama (joskin hinta tuntui vaihtelevan kansallisuuden mukaan, halvinta retki oli ukrainalaisille, kalleinta - yllätys, yllätys - venäläisille ja valkovenäläisille), joka sisälsi päiväretken ja jotain muita "maksuja" tai mitä lie voitelurahoja. Tämä maksettiin etukäteen netissä, saimme heti tästä vahvistuksen sekä vähän ohjeita tulevasta retkestä ja valmistautumisesta. Tärkein tavara mukana oli ehdottomasti passi, koska sitä tultaisiin kysymään moneen kertaan; yhtä tärkeää oli tietysti varausvaiheessa syöttää passitiedot oikein. Umpinaiset kengät, pitkät housut ja puserot piti olla päällä - aamulla lähtiessä lämpötila ei ollut kuin muutaman asteen plussan puolella joten tämä ei tuottanut ongelmia - ja lisäksi olimme ottaneet mukaan vettä ja sipsejä, sekä sitä koiranruokaa, alueella kun käyskenteli paljolti nälkäisiä koiria. Lisäksi muistutettiin, ettei alueella saanut roskata vaan omat jätteet piti kiikuttaa takaisin Kiovaan. Minusta se oli vähän absurdia, nyt oltiin sentään menossa maailman saastuneimmalle alueelle jossa ei voisi asua kymmeniin tuhansiin vuosiin, mutta toisaalta ymmärrettävää. Geigermittarin olisi saanut vuokrata 10 US$ hintaan (ja halutessaan sen olisi voinut ostaakin, en nyt muista kuinka paljon se olisi maksanut), mutta se olisi pitänyt ymmärtää buukata jo varausvaiheessa ja se jäi meiltä tällä kertaa tekemättä. Se vähän harmitti, kolme henkilöä oli kuitenkin ymmärtänyt tämän mittarin buukata. Oppaalla oli oma mittari ja hän kertoilikin lukemia päivän aikana useaan otteeseen.

Retkiläisiä oli tänään tusinan verran, meidät ahdettiin sellaiseen pieneen shuttle-pakuun, jonne ei olisi enempää väkeä mahtunutkaan. Kolme muuta suomalaista oli mukana myös, puhuivat maalaisittain mutta vaikuttivat muuten joviaaleilta. Sitten oli kolmikko tanskalaisia, pari pariskuntaa ja yksittäinen nainen. Kaikki olivat suht nuoria (pl. minä). Kuskina ja oppaana toimi tänään Pavlo. Venäläisempää Ukrainalaisempaa ukkoa ei olisi voinut enää odottaa saavansa, sellainen pieni hintelä mies nahkatakissaan vaikutti leppoiselta ja rauhalliselta oppaalta. Puhui selkeää englantia joskin jaksoi vitsailla loputtomiin, että jos ette päivän päätteeksi läpäise säteilytestiä, joudutte tänne itse oppaiksi. Asiallisesti kertoi kuitenkin säteilyrajat ja ohjeisti muutenkin vielä erikseen matkan ja päivän kulkua. Geigermittaristaan esitteli lähtölukemat;  Kiovassa mittari näytti nyt 0,14 mikrosievertiä tunnissa, joka on ns. normaalin luonnon taustasäteilyn puitteissa.

Retkibussimme.

Pääsimme viimein matkaan. Tunnelmat ajoneuvossa olivat ahtaat mutta olimme etukäteen naureskelleet, että meidät varmaan vietäisiin paikalle sellaisella ränsistyneellä, ikivanhalla Ladalla, jonka ikkunat olisivat huurteessa. Siihen nähden auto oli kelvollinen, täällä oli jopa toimiva ja nopea langaton netti saatavilla. Pavlo laittoi meille muutamat videot pyörimään, jossa toisessä käsiteltiin itse onnettomuutta ja toisessa uutta sarkofagia, jota oli suunniteltu ja rakennettu kahdeksan vuotta. Vanhan suojarakennelman yläpuolella oli säteilyvuotojen takia liian vaarallista työskennellä, joten uusi suojakuori jouduttiin rakentamaan sivussa ja kiskoja pitkin liu'uttamaan valmiiksi tultuaan paikoilleen. Korkeutta hökötyksellä oli 110 metriä ja pituuttakin 165 metriä, joten mistään pienestä kyhäelmästä ei ollut kyse. Uuden sarkofagin ennustettiin kestävän sata vuotta, jonka jälkeen paikalle pitää rakentaa uusi, entistä isompi suojarakennelma. Rahallisia kustannuksia voi vain arvailla, sillä pelkästään sarkofagia varten tarvittiin huomattava määrä kansainvälisten insinöörien ja rakennusmiesten apua.

Pysähdyimme ensimmäisen kerran bensikselle noin 20 minuutin ajon jälkeen päästyämme keskustan ulkopuolelle. Täältä saimme ostettua vähän evästä matkaa varten. Se olikin hyvä jutska, koska aamiaisemme oli jäänyt väliin. Hätäisimmät pääsivät käymään vessassakin, joka osoittautui yllättävän siistiksi. Bensiksen myyntivalikoimiin kuului Moet-shampanjaakin, se tuntui vähän oudolle mutta ehkä menekkiä sitten piisaa. Me tyydyimme kuitenkin vain veteen, limsaan, lisäsipseihin ja makeisiin. Jatkoimme sen jälkeen matkaa pomppuisella ja huonokuntoisella tiellä. Kuski ajeli aika reippaasti viivasuoraa tietä läpi tasaisten peltomaisemien ohitellen romuautoja joiden ei olisi uskonut ikinä edes pääsevän liikkeelle.

Ensimmäiselle checkpointille oli Kiovasta 90 kilometrin matka, aikaa oli kulunut tässä vaiheessa liki kaksi tuntia. Tämä ensimmäinen checkpoint eristi 30 kilometrin suojavyöhykkeen Tsernobylin ydinvoiman ympärille. Sotilaat valvoivat aluetta eivätkä näyttäneet kovinkaan tuttavallisilta kavereilta ja heidän valokuvaaminen oli ankarasti kielletty. Meidät pyydettiin ulos autosta; tässä oli muutama asuntovaunu, joiden ikkunaluukusta myytiin matkamuistoja (ostin itse pari jääkaappimagneettia), muutama infotaulu kertoen säteilyn levinneisyydestä ja itse ydinvoimalaonnettomuudesta (ukrainaksi). Opas kertoi tässä muutaman sanan, mutta ympärillä hyörivät sotilaat saivat olon jotenkin hermostuneeksi. Muodostimme sitten rivin ja nimenhuudolla kävimme esittelemässä passimme sotilaalle joka tarkisti papereistaan, että annetut tiedot olivat passin kanssa vastaavat. Sen jälkeen meille tarjoutui mahdollisuus käydä vessassa, itse skippasin tämän. Jouduimme odottelemaan vielä tovin että auto saatiin sulun toiselle puolen ja allekirjoittamaan lomakkeen jossa vakuutimme, ettemme vieneet alueelle aseita, alkoholia emmekä huumeita, emme sytyttelisi tulipaloja emmekä makaisi maassa emmekä ottaisi alueelta mitään mukaamme. Tupakointi oli myös kielletty, kuten myös rakennuksissa vierailu ja asfalttitieltä poikkeaminen, mutta kuten myöhemmin kävi ilmi, näitä ei noudatettu millään tavoin.

Ensimmäisellä checkpointilla.

Pääsimme jatkamaan matkaa. Tie oli valtavan leveä, ei ristinsielua missään. Täällä taisi olla 40 km/h rajoitus, mutta opas paineli varmaan liki satasta. Pavlo oli kertonut, että tie oli pesty ja asfaltoitu siivoustoimenpiteenä uudelleen, mutta helkkarin pomppuista meno oli silti. Peltomaisema oli muuttunut metsäksi, semmoista samanlaista metsää kuin Suomessakin on. Nyt oli syksyn värit parhaimmillaan, aurinko paistoi kirkkaasti täydellisen siniseltä taivaalta korostaen entisestään ruskaa. Tien varrella oli satunnaisia betonista valmistettuja bussipysäkkejä, joiden varrelta ei oltu poimittu kyytiin ketään yli 30 vuoteen. Metsän siimeksessä lymyili lahoamispisteissä olevia rakennuksia siellä täällä; osasta luonto oli jo ottanut selkeän niskalenkin. Vaikka tie olikin "siivottu" niin metsä ympärillä saattoi olla hyvinkin myrkyllinen - ja tulisi olemaan kymmeniä tuhansia vuosia, vaikkei metsä itse siitä tuntunut välittävän. Se juuri teki paikasta jotenkin pelottavan.

Tie Tsernobyliin.

Syksyn värejä.

Pysähdyimme hetkiseksi kuvaamaan Tsernobylin kaupungin rajalle tehdyn kyltin. Voimissaan olivat vielä kaikki kommunismin tunnusmerkit. Jatkoimme eteenpäin, Tsernobylin kylän keskustaan ei ollut tästä enää pitkä matka. Kylä itsessään oli vanha, täällä oli ollut asutusta jo 1100-luvulla ja siksi ydinvoimalakin oli nimetty Tsernobylin ydinvoimalaksi, vaikka itse asiassa ydinvoimalat sijaitsivat lähempänä Pripyatin kaupunkia, n. 15 kilometrin päässä Tsernobylistä. Mikä minua ihmetytti, niin 25% Tsernobylin kämpistä oli ainakin jollakin tapaa asutettuja. Lisäksi täällä oli muutama kauppa ja hostelli jonka yhteydessä baari. Hostelliin pystyi jäämään yöksikin. Tätä ei pidä sekoittaa varsinaiseen Pripyatin kaupunkiin, joka oli edelleen täysin autio, mutta oletin silti ettei suljetulla alueella ollut lupaa hengailla pidempiä aikoja.

Tsernobylin kyltti kaupaungin rajalla.

Teimme stopin Leninin patsaalle; se oli ainoa Leninin patsas koko maassa. Ukrainassa oli itsenäistymisen jälkeen lailla kielletty Leninin patsaat, mutta tuota lain pykälää ei oltu ulotettu tänne suljetulle alueelle. Vieressä oli suuressa lasivitriinissä Chernobyliä käsitteleviä sanomalehtiuutisia (ukrainaksi). Kivenheiton päässä oli lisää muistomerkkejä, joista vaikuttavin oli polun viereen asetetut kylien nimikyltit, jotka jouduttiin onnettomuuden seurauksena evakuoimaan. Kävimme erillisessä museorakennuksessa, joka oli ehkä vähän liian omituinen makuuni. Siellä oli muutama valokuva sekä taideteos kaiken kauheudesta. Rakennuksen edustalla oli vanhalta vaikuttava koira ottamassa aurinkoa. Kaivoimme edellisiltana ostamamme koirille suunnatut herkkupalat taskustamme, ja viskasimme sille yhden. Otus otti haistiaisen mutta osoitti sitten kiitollisuutensa tuhahtamalla ja kallistamalla päänsä hietikolle uudelleen. Hetken päästä huomasimme vuvven - ja makupalan - kuitenkin häippässeen paikalta.

Patsastelija.

Sanomalehtikollaasi.

Muistomerkki evakuoiduista kylien kylteistä.

Oppaamme museorakennuksen edessä.

Sekava näyttely.

Koiraa ei olisi voinut herkkupalamme vähempää kiinnostaa.

Opas totesi olevan aika jatkaa matkaa. Seuraavaksi olisi kuulemma päivän paras hetki, lounas. Ajoimme pienen matkan eteenpäin hostellille, jonka yhteydessä lounaskippola sijaitsi. Rakennus oli puinen parakki, melko pieni sellainen. Majoitustilat olivat yläkerrassa, samoin kuten naisten vessat, miehet joutuivat käymään alakerran vessassa. Kävin pesemässä hetken mielijohteesta kädet - en tosin tiedä puhdistiko se vai saastuttiko se minua lisää. Muistelin kuitenkin oppaan kertoneen, että tänne oli vedetty uudet maanpäälliset vesiputket (sillä maaperään ei voitu kaivaa mitään), niitä näkyikin risteilevän lähes kaikkialla.

Käytävällä oli t-paita-automaatti (enpä ollut sellaistakaan nähnyt ennen), mutta ostokset jäi tällä kertaa tekemättä. Ravintolasalissa oli kymmenkunta pöytää ja pieni baaritiski, mutta se oli auki vain klo 19-21. Meidät jaettiin pöytäkuntiin; jouduimme AT:n kanssa tanskalaiskolmikon kanssa samaan, ahtaaseen pöytään. Vaihdoimme muutaman sanan kohteliaisuuttamme, muuten sapuska lapioitiin naamariin kiusallisen hiljaisuuden saattelemana. Tarjolla oli veden lisäksi paikallista mehua (arvosana 2/5), alkuruuaksi keitto (3/5), kertaalleen nakerrettu peruna-sianliha setti (1/5 - tämä jäi niin minulta kuten todennäköisesti myös edelliseltä syöjältä syömättä). Harmitti, kun olisi ollut mahdollisuus vege-ruokaan, se tuskin olisi ollut näin kamala. Lounas sisältyi retken hintaan, ja siitä vakuuteltiin moneen kertaan, ettei ollut ns. viherpöpien arvostamaa lähiruokaa, vaan safka oli kyörätty Kiovasta saakka. Uskokoon ken tahtoo. Parasta paikassa oli sen ulkopuolella pyörinyt koirakaksikko, joista toinen ei turhia kursaillut herkkujemme perään, sille ne tuntuivat maistuvan oikein hyvin. Toisella koiralla näytti olevan legojen kanssa vähän ongelmaa eikä syöminen luonnistunut niin hanakasti.

Lounaspaikkamme.

Lounaskeitto.

Tämä oli pahaa, hyh.

Tästä tuleekin sen verran pitkä postaus, että jatketaanpa toisella kertaa lisää.