675# Korona

Mä olen viikkokausia yrittänyt blogata koronasta, mutta se ei kerta kaikkiaan tunnu onnistuvan. Milloin tekstistä tulee liukas kuin pyöreä saippua, sellainen mistä on mahdotonta saada otetta. Toisella kertaa tekstistä tulee liian henkilökohtainen, aivan kuin olisin ollut keskustelemassa papin kanssa. Sellainen ahdistaa minua enemmän kuin vapauttaa.

Kuin sattumalta, olen lukenut viime vuoden lopulta Stephen Kingin Tukikohtaa (lukemiseni on hidasta, eikä tilannetta helpota, että luen tätä yli 1300 sivuista teosta englanniksi ja koska lainaan nidettä kirjastosta niin pystyn lukemaan vain neljä viikkoa kerrallaan jonka jälkeen siirryn lainausjonon taakse). Se kertoo fiktiivisen tarinan miten plunssa pyyhkäisee yli maailman, ja miten yhteiskunta rakennetaan uudelleen. Ehkä siksi kiinnitin Wuhannuhaan huomiota jo tammikuussa, silloin kun ensimmäiset uutiset aiheesta tulivat. Tosissaan huolestuin asiasta niihin aikoihin kun kävimme Pp:n kanssa tekemässä tammikuussa Ruotsin risteilymme. Sen jälkeen olen seurannut tilannetta kuin peura ajovaloissa ja ihmetellyt THL:n ja hallituksen käsittämättömän löyhäperäistä suhtautumista asiaan. Sittemmin annan hieman enempi krediittiä hallituksen touhuille, vaikkakin ne lentomatkustajien karanteenijutut, huoltovarmuusvarastot ja sekundan tilaaminen Kiinasta ovatkin menneet vähän ns. perseelleen. Toisin kuin Aasiassa, täällä ei ole päästy harjoittelemaan tilannetta SARSin ja MERSin avulla.

Minua on välillä vituttanut ärsyttänyt semmoiset tietynsorttiset toiveajattelijat. He eivät näe maailman pimeyttä tarpeeksi, jotta osaisivat nähdä asiat niin kuin ne ovat. Toisinaan pyrin kuitenkin ajattelemaan toisin; töissä pomoni suhtautuu tiettyihin asioihin positiivisesti ja sitä kautta saanut minuunkin valettua uskoa, että asiat voivat sittenkin onnistua jos uskoo tekemiseensä. Sillä jos et usko, niin sitten pelkosi ovat ne mitkä toteutuvat. Mutta facebookin puolella näen tietynlaisten ihmisten julkaisevan tietynlaisia uutisia tietynlaisista asioista, jotka sikiävät petollista positiivisuutta. Omituisimpana anekdoottina "ehkä tästä seuraa jotain hyvää". Mitä helvetin hyvää tästä voi seurata? Sellainen tyhjentää ainakin minun ajattelukeskukset tyystin.

Koronasta en osaa ajatella, mihin minun pitäisi uskoa, mitä minun kuuluisi pelätä. Pelkään liikkua julkisilla paikoilla, kaupassakäynti on valtava stressi. Julkisisten liikennevälineiden käytön olen vähentänyt minimiin. Duunissa minun täytyy käydä joka toinen päivä, jolloin tapaan koko joukon ihmisiä. En siedä minkäänlaista vitsailua koronasta, vaikka ymmärränkin huumorin olevan paras väline tällaisten asioiden läpikäymiseen. Mutta ei naurata; herään joskus aamuöisin varmana siitä, että kuolema on tullut minut noutamaan. Illalla käydessäni nukkumaan olen varma siitä, että aamulla herään ensioireiden vallattuani kroppani. Mitä teen sitten? Se on viikko, ehkä kymmenen päivää eteenpäin, kunnes koitan saada pahentuneisiin oireisiini apua ja lopulta depsin yksin tänne kämpille tukehtumalla.

Odotan kauhulla viestiä läheisiltäni, että he ovat sairastuneet koronaan.

Joidenkin ihmisten välinpitämättömyys virusta kohtaan kauhistuttaa minua. Itse suhtaudun kauppareissuihin - joita pyrin tekemään vain kerran viikossa - huolellisemmin kuin vierailuuni Tsernobylissä. En ole vuosikausiin käyttänyt hanskoja edes talvella, sillä pidin niitä heikkouden osoituksena, mutta nyt käytän niitä ulkona aina. Jos vain löytäisin jostain maskeja, niin tuskin häpeäisin käyttää edes sitä. Seurailen aivan liikaa uutisia aiheesta. Ne eivät tee mielelleni hyvää, mutta pelkään missaavani jotain olennaista.

Vaikka vanha maailmamme olikin paska, niin tämä uusi maailma on vielä paskempi. Nyt pelotellaan uusista aalloista ja arvuutellaan koska sellaiset tulevat - vaikka ei olla vielä selvitty tästä ensimmäisestäkään, tuskin edes varpaat ovat vielä kastuneet. Eikä tämä sheisse pääty ennen kuin rokote tai lääke virukseen saadaan. Ymmärrän, että hosumalla tulee vain kusipäisiä mukuloita, mutta mitä nopeammin sitä nopeammin, eikä yhtään mitään ennen sitä. Ei kukaan jaksa tällaisia poikkeusoloja loputtomiinkaan ja kun keskittyminen herpaantuu... ja vaikka rokote lopulta keksittäisiin, niin minkälaisen jäljen se on jättänyt? Mittavat ruumispinot. Talous paskana. Eurooppa paskana. Väkeä kontrolloidaan jatkossa enemmän. Yleisötilaisuuksia rajoitetaan. Lentoasemalla turvatarkastuksessa mitataan matkustajan kuume samalla kun tsekataan, ettei yritetä sniikata nesteitä messiin.

Etukäteen suunnitelluista lomista tulee entistä haastavampia. Tätä kirjoittaessa olen ollut tämän viikon lomalla. Istuskelen himassa päivät pitkät - välillä käyn tutkailemassa kevään edistymistä tekemällä lenkin teollisuusalueelle, sillä lähimetsäpoluilla samoilee saman verran populaa kuin aiemmin Aleksanterinkadulla. Olin varannut täksi viikoksi Pp:n kanssa matkan Islantiin, ja sieltä olisin lentänyt Helsingin ja Moskovan kautta Armeniaan, josta junalla Georgiaan. En tiedä saanko koskaan rahojani takaisin matkojen peruutuksesta. Takkiin tuli jo joulukuussa, jolloin Venäjän matkani peruuttiin laivan ajaessa karille hetkeä aiemmin. Kun lomaa on odottanut 7 kuukautta, niin kyllähän se harmittaa kun menee persiilleen. Ja ennen kaikkea se tieto ahdistaa kun ei voi tietää tulevasta. Milloin pääsen taas nauttimaan elämästä sellaisena kun olen sen omaksunut olevan? Pomo on ainakin haluton siirtämään lomiamme pois lomakaudelta, koska häntä kiinnostaa vain se, että olemme töissä eikä se, että olemme lomalla. Onko siis tuleva kesäkin tätä samaa sheissea ja pelossa elämistä? Ja täytyy tietysti muistaa, kuka tämän laskun maksaa. Kaivetaanko kikyt naftaliinista ja aletaan tekemään lauantait talkoota? Siis kenellä töitä nyt sattuu olemaan.

Ei tästä blogipostauksesta tule tälläkään kertaan mitään. Mulla on liukas saippua tässä taas. En osaa enkä halua ajatella tätä.

Ja kuitenkin ajattelen.

Ehkä tästä seuraa jotain hyvää?

Yeah, right.