Kaverin kanssa olemme pelailleet minigolffia hullun lailla muutamana kesänä. Yhtenä vuotena tilanne äityi niin pahasti, että kävimme pelaamassa vielä marraskuussakin lämpötilan näyttäessä neljää plusastetta, kun joku yrittäjä oli riittävän hullu pitääkseen kenttänsä vielä auki. Oli jo ilta ja pimeä, ja olimme päivän neljäs ja viides asiakas.
Tänä kesänä ollaan hommattu oikein sarjaliput. Emme ole vielä päässeet kuin kahdesti kokeilemaan, mutta ehkä se tästä kesän mittaan. Hesan paras kenttä löytyy mielestäni Mechelininkadulta, Sibelius-monumentin läheltä. Syystä että rata on täysin erilainen kuin missään muualla, ja siellä on muutama suosikkiratani, mutta sitten pari pirullisempaa.
Olemme aika tasaväkinen kaksikko; voitin ekan pelin kolmella lyönnillä, hävisin seuraavan lyönnillä. Ja muutenki olemme löytäneet sellaisen tasaisuuden, ettei suurta hajontaa tule eri kerroilla, vaan lyöntimäärät pysyttelevät suurin piirtein samoissa. Toisin sanoen, tuurilla ei ole tässä mitään tekemistä.
Olemme funtsineet myös "oikean" kolopallon pelaamista. Mä kokeilin sitä muutamana kesänä 5-6 vuotta sitten, mutta en lämmennyt. Pääsyy siihen oli samantasoisen, aloittelevan pelikaverin puute. Mutta nyt sellainen näyttäisi järjestyneen. Käytiin lauantaina vesisateessa rangella lyömässä toistasataa palloa mieheen, ja ihmeen hyvinhän se sujui. Otimme eilen seuraavan askeleen, ja suuntasimme pelaamaan kuusireikäiselle ns. jokamieskentälle, jossa ei vielä green cardia tarvita, eikä muillakaan säännöillä ole niin justiinsa. Mikä tekee paikasta toisin sanoen hengenvaarallisen.
Kapeita väyliä, mutta kenttä oli ihmeen hyvässä kunnossa, läheltä piti-tilanteita ei ollut ja molemmat onnistuivat hävittämään vain yhden pallon. Ja ei tullut munauksia ja sujui muutenkin ihmeen hyvin.
Kentällä olevien miljoonien hyttysten lisäksi taisi päästä puraisemaan se golf-kärpänen?
P.S. Niille, jotka väittävät ettei golf ole urheilua, niin tervetuloa kantamaan bägiä kymmenen kilometrin kävelylenkille. Ja niille, jotka pitävät golfia eliittilajina, niin oikeassa olette.Enpä ole missään tavannut yhtä lailla pröystäileviä kuin golfkentällä.
keskiviikko 13. kesäkuuta 2012
keskiviikko 6. kesäkuuta 2012
178# Rahankäyttö
Toistuvasti ajaudun kaverin kanssa väittelyyn rahankäyttöasiasta. Ei siis mitenkään niin, että meillä olisi yhteiset rahat, koska yhteistä rahaa ei ole olemassakaan. Ei edes avioparilla. Jos näin on, niin Suomen demokraattinen kansantasavalta on taas saanut joistakin niskalenkin. Surullista.
Niin, kaverini väittää, että jos lotossa voittaa miljoona euroa, niin sen jälkeen voi lopettaa duunit ja elellä sillä rahalla loppuelämänsä. Mä väitän, että näin ei ole. Hän sanoo, että meillä kestää 30 vuotta tienata miljoona näissä nykyhommissa, missä nyt olemme.
Toinen väittämä on, kun juttelimme norsunluurannikkolaisesta jalkapalloilijasta Didier Drogbasta, joka suunnitteli menevänsä Kiinaan pelaamaan jalkapalloa vaatimattomalla £250000 viikkopalkalla. Miksi ihmeessä moiseen jämäliigaan, eikö olisi kannattanut mennä pienemmällä palkalla (~ £100 000 / viikko) johonkin oikeaan jalkapallomaahan, kun varmasti hän on jo uransa aikana tienannut tarpeeksi.
Paljastaa sen, että kaverini ei ymmärrä elintasosta mitään, ja kyky samaistua puuttuu täysin. Tai sitten hänkin on piilokomu. Elintaso ja rahantarve nousevat verrannollisesti keskenään; mitä enemmän on rahaa, sitä enemmän sitä käyttää, ja sitä enemmän sitä tarvitsee. Halusi tai ei, ahneus on ihmiselle luontaista. Jos kaverini haikailee miljoonaa, ja se hänelle annetaan, niin luuleeko hän pystyvänsä pitämään nykyisen elintasonsa? Syö spaghettia ja jauhelihakastiketta, käy kesällä pelaamassa minigolfia kerran viikossa, ajaa samalla autonromullaan, asuu samassa pienessä kaksiossaan, ostaa kaupan tarjoustuotteita, kulkee rääsyissään, tekee lomamatkan sillä perusteella minne pääsee halvalla ja missä ei ole kohtuuttomat kustannukset?
Se ei varmasti mene niin.
Kun saa miljoonan, niin huomataan, että tarvitaankin toinen jotta nykyinen elintaso voidaan pitää yllä. Vaikka sanotaankin, että ensimmäisen miljoonan tienaaminen on kaikkein vaikeinta, niin jotain tarvitsee tehdä, että se toinenkin miljoona saavutetaan. Missään normiduunissahan sitä ei saada, joten täytyy keksiä sitten muuta. Vaikeaa.
Ja mikä onkaan norsunluurannikkolaisen keskiliksa? Jos sellaiselle nuorelle jalkapalloilijalle sanoisi, että miltäpä kuulostaisi vaikkapa £100 000 / vuosi, niin voisi olla aika otettu kaveri. Ja myöhemmin huomataan, ettei se riitä edes viikkopalkaksi.
Vasta kun liikutaan semmosissa omaisuuksissa joita on Bill Gatesin tai arabimiljardöörin kukkaroissa, voidaan alkaa pitää omaisuutta riittävänä - jos sittenkään. Kertoo vain mielikuvituksen puutteesta jos ei keksi fyrkalleen käyttöä.
Eikä näissä luvuissa ole otettu edes inflaatiota huomioon. Euro kun on kyseessä, niin voi olla että kohta ei miljoonalla osta edes kahvipakettia. Niin on käynyt ennenkin ja niin tulee käymään monta kertaa. Tiedän itsekin erään virolaisen mummon, joka on aikoinaan säästellyt parikymmentä vuotta. Lapsilleen tai jotain. Ja joku rahanuudistus tuli, ja niillä säästöillä sai ostettua kahvipaketin. Että silleen.
Mutta joo, riittäköön tämä paatos tästä komukka-jutusta taas vähäksi aikaa, luultavasti olen tehnyt pointtini selväksi, eli sama kuin tuuleen huutaisi. Mutta olenpahan varoittanut.
Niin, kaverini väittää, että jos lotossa voittaa miljoona euroa, niin sen jälkeen voi lopettaa duunit ja elellä sillä rahalla loppuelämänsä. Mä väitän, että näin ei ole. Hän sanoo, että meillä kestää 30 vuotta tienata miljoona näissä nykyhommissa, missä nyt olemme.
Toinen väittämä on, kun juttelimme norsunluurannikkolaisesta jalkapalloilijasta Didier Drogbasta, joka suunnitteli menevänsä Kiinaan pelaamaan jalkapalloa vaatimattomalla £250000 viikkopalkalla. Miksi ihmeessä moiseen jämäliigaan, eikö olisi kannattanut mennä pienemmällä palkalla (~ £100 000 / viikko) johonkin oikeaan jalkapallomaahan, kun varmasti hän on jo uransa aikana tienannut tarpeeksi.
Paljastaa sen, että kaverini ei ymmärrä elintasosta mitään, ja kyky samaistua puuttuu täysin. Tai sitten hänkin on piilokomu. Elintaso ja rahantarve nousevat verrannollisesti keskenään; mitä enemmän on rahaa, sitä enemmän sitä käyttää, ja sitä enemmän sitä tarvitsee. Halusi tai ei, ahneus on ihmiselle luontaista. Jos kaverini haikailee miljoonaa, ja se hänelle annetaan, niin luuleeko hän pystyvänsä pitämään nykyisen elintasonsa? Syö spaghettia ja jauhelihakastiketta, käy kesällä pelaamassa minigolfia kerran viikossa, ajaa samalla autonromullaan, asuu samassa pienessä kaksiossaan, ostaa kaupan tarjoustuotteita, kulkee rääsyissään, tekee lomamatkan sillä perusteella minne pääsee halvalla ja missä ei ole kohtuuttomat kustannukset?
Se ei varmasti mene niin.
Kun saa miljoonan, niin huomataan, että tarvitaankin toinen jotta nykyinen elintaso voidaan pitää yllä. Vaikka sanotaankin, että ensimmäisen miljoonan tienaaminen on kaikkein vaikeinta, niin jotain tarvitsee tehdä, että se toinenkin miljoona saavutetaan. Missään normiduunissahan sitä ei saada, joten täytyy keksiä sitten muuta. Vaikeaa.
Ja mikä onkaan norsunluurannikkolaisen keskiliksa? Jos sellaiselle nuorelle jalkapalloilijalle sanoisi, että miltäpä kuulostaisi vaikkapa £100 000 / vuosi, niin voisi olla aika otettu kaveri. Ja myöhemmin huomataan, ettei se riitä edes viikkopalkaksi.
Vasta kun liikutaan semmosissa omaisuuksissa joita on Bill Gatesin tai arabimiljardöörin kukkaroissa, voidaan alkaa pitää omaisuutta riittävänä - jos sittenkään. Kertoo vain mielikuvituksen puutteesta jos ei keksi fyrkalleen käyttöä.
Eikä näissä luvuissa ole otettu edes inflaatiota huomioon. Euro kun on kyseessä, niin voi olla että kohta ei miljoonalla osta edes kahvipakettia. Niin on käynyt ennenkin ja niin tulee käymään monta kertaa. Tiedän itsekin erään virolaisen mummon, joka on aikoinaan säästellyt parikymmentä vuotta. Lapsilleen tai jotain. Ja joku rahanuudistus tuli, ja niillä säästöillä sai ostettua kahvipaketin. Että silleen.
Mutta joo, riittäköön tämä paatos tästä komukka-jutusta taas vähäksi aikaa, luultavasti olen tehnyt pointtini selväksi, eli sama kuin tuuleen huutaisi. Mutta olenpahan varoittanut.
tiistai 5. kesäkuuta 2012
177# Armeija
Tulipa vaan mieleen nämä inttimuistot kun lueskelin juttua, miten kaksi affenanmaalaista oli melkein armeijaan joutuneet. Hehän ovat armeijasta vapautettu, mutta olivat asuneet niin pitkään mantereen puolella Suomessa, että kotiseutuoikeus oli kaikonnut. Toivottavasti poikien ei tarvitse armeijaan mennä, oikeusmurhahan se olisi. Sitä vastoin on ok, että jos sotatilanne tulisi ja Ahvenanmaata uhkailtaisiin, niin mannerlaiset suomalaiset laitettaisiin puolustamaan mokomaa saarenrähjää sillä välin, kun paikalliset ukot pelaisivat badmintonia kaikessa rauhassa.
Älkää siis ymmärtäkö väärin; se että joku joutuu menemään armeijaan, on mielestäni rikollista. Se on taas yksi merkki tästä Suomen demokraattisesta kansantasavallasta. Sillä armeijassa jos missä on täydellinen kommunismi valloillaan, se on perusajatus sille. Kaikki puetaan samoihin vaatteisiin, yksilöt ovat poissa, on vain joukkoja joilla on yhteinen päämäärä. Ja siinä sivussa jotkut ovat tasavertaisempia kuin toiset.
Ja logiikka ja johdonmukaisuus saavutetaan sillä, että kipeää nilkkaa hoidetaan työntämällä kamaa perseeseen.
Armeija... voi luoja. Sitten vielä komukka-aatteen aivopestyt luulevat, että se on jokin riitti jossa pojista tulee miehiä. Jos jossain oppii lintsaamaan, niin intissä. Tai että miten pakkoarmeijaa tarvitaan yleisen maapuolustuksen ylläpitämiseen, ja miten historian aikana olisi monta kertaa käynyt kalpaten jos ei pakollista inttiä olisi. Hoh hoijaa.
Ja juuh, olen kyllä käynyt armeijan. Pakkohan se on, jos mielii välttyä kiusalliselta tilanteelta työhaastattelussa tai poikain saunailloissa. Ja koska olen joutunut armeijan käymään, niin toivon että se pidetään pakollisena jatkossakin, että muutkin sinne joutuvat, oli ahvenanmaalainen eli ei. Mut jos sota tulee, niin mä kyllä häippäsen pakolaiseksi. Mie en ala ihteäni lahtaamaan tämmösen läiskäreen takia. Viekööt, perkele!
Älkää siis ymmärtäkö väärin; se että joku joutuu menemään armeijaan, on mielestäni rikollista. Se on taas yksi merkki tästä Suomen demokraattisesta kansantasavallasta. Sillä armeijassa jos missä on täydellinen kommunismi valloillaan, se on perusajatus sille. Kaikki puetaan samoihin vaatteisiin, yksilöt ovat poissa, on vain joukkoja joilla on yhteinen päämäärä. Ja siinä sivussa jotkut ovat tasavertaisempia kuin toiset.
Ja logiikka ja johdonmukaisuus saavutetaan sillä, että kipeää nilkkaa hoidetaan työntämällä kamaa perseeseen.
Armeija... voi luoja. Sitten vielä komukka-aatteen aivopestyt luulevat, että se on jokin riitti jossa pojista tulee miehiä. Jos jossain oppii lintsaamaan, niin intissä. Tai että miten pakkoarmeijaa tarvitaan yleisen maapuolustuksen ylläpitämiseen, ja miten historian aikana olisi monta kertaa käynyt kalpaten jos ei pakollista inttiä olisi. Hoh hoijaa.
Ja juuh, olen kyllä käynyt armeijan. Pakkohan se on, jos mielii välttyä kiusalliselta tilanteelta työhaastattelussa tai poikain saunailloissa. Ja koska olen joutunut armeijan käymään, niin toivon että se pidetään pakollisena jatkossakin, että muutkin sinne joutuvat, oli ahvenanmaalainen eli ei. Mut jos sota tulee, niin mä kyllä häippäsen pakolaiseksi. Mie en ala ihteäni lahtaamaan tämmösen läiskäreen takia. Viekööt, perkele!
maanantai 4. kesäkuuta 2012
176# Linnanmäki
Jatketaan Hesan nähtävyyksillä.
Firma järjestää meille vuosittain sellaisen Lintsi-päivän (mua on aina vituttanut ihan mielettömästi tuo "lintsi"-lyhennys), että päästään kolmeksi tunniksi pyörimään laitteissa ilmaiseksi. Se on ihan jees, yleensä siinä ajassa saa jo kaiken tarvittavan irti, kun jonotkaan eivät ole mitään mahdottomia (verrattuna johonkin jenkkimeininkiin, missä koko päivän aikana pääsee kolmeen laitteeseen ja muu aika menee jonottaessa).
Mulla menee hyrrä sekasin semmosissa vinhasti pyörivissä laitteissa, joten passaan sellaiset. Ylösalaisin ja pystysuoraan nousevat ja laskevat ovat ok, niihin pystyn menemään vaikka pikku kankkusissa (jollainen olikin taas seuranani). Lintsillä on onneksi ihan ok määrä semmoisia vuoristoratoja, ne ovat kivimpia.
Suomen ja Hesan mittakaavaan Linnanmäki on ihan onnistunut. Tietysti jossain suuressa maailmassa vuoristoradat ovat jyrkempiä ja kovavauhtisempia ja pidempiä, mutta kyllä näilläkin vehkeillä saa kaiken tarvittavan irti.Kiva katsella niitä kakaroiden riemujakin.
Tällä kertaa pystyttiin jäätävän kylmyyden ja sateisen sään vuoksi olemaan vain pari tuntia paikalla, mutta siinäkin ajassa käytiin liki kymmenessä laitteessa. Vähän harmitti kun en saanut Pp:tä suostuteltua siihen uusimpaan vehkeeseen, siihen keltaraiteiseen. Se mun täytyy käydä vielä joku kerta testaamassa.
Jäipäs tämä postaus torsoksi. No mutta kun aikaa oli vain kaksi tuntia... ja kun kyseessä on kumminkin vain se pieni ja piskuinen Lintsi.
Firma järjestää meille vuosittain sellaisen Lintsi-päivän (mua on aina vituttanut ihan mielettömästi tuo "lintsi"-lyhennys), että päästään kolmeksi tunniksi pyörimään laitteissa ilmaiseksi. Se on ihan jees, yleensä siinä ajassa saa jo kaiken tarvittavan irti, kun jonotkaan eivät ole mitään mahdottomia (verrattuna johonkin jenkkimeininkiin, missä koko päivän aikana pääsee kolmeen laitteeseen ja muu aika menee jonottaessa).
Mulla menee hyrrä sekasin semmosissa vinhasti pyörivissä laitteissa, joten passaan sellaiset. Ylösalaisin ja pystysuoraan nousevat ja laskevat ovat ok, niihin pystyn menemään vaikka pikku kankkusissa (jollainen olikin taas seuranani). Lintsillä on onneksi ihan ok määrä semmoisia vuoristoratoja, ne ovat kivimpia.
Suomen ja Hesan mittakaavaan Linnanmäki on ihan onnistunut. Tietysti jossain suuressa maailmassa vuoristoradat ovat jyrkempiä ja kovavauhtisempia ja pidempiä, mutta kyllä näilläkin vehkeillä saa kaiken tarvittavan irti.Kiva katsella niitä kakaroiden riemujakin.
Tällä kertaa pystyttiin jäätävän kylmyyden ja sateisen sään vuoksi olemaan vain pari tuntia paikalla, mutta siinäkin ajassa käytiin liki kymmenessä laitteessa. Vähän harmitti kun en saanut Pp:tä suostuteltua siihen uusimpaan vehkeeseen, siihen keltaraiteiseen. Se mun täytyy käydä vielä joku kerta testaamassa.
Jäipäs tämä postaus torsoksi. No mutta kun aikaa oli vain kaksi tuntia... ja kun kyseessä on kumminkin vain se pieni ja piskuinen Lintsi.
sunnuntai 3. kesäkuuta 2012
175# Suomenlinna
Mä olen ennenkin hehkuttanut täällä Suomenlinnaa. Mä vaan diggaan siitä paikasta niin. Se on ehdottomasti Hesan paras paikka.
Serkku tuli Oulusta kyläilemään, joten oli taas syytä tehdä kevään ensimmäinen visiitti Suokkiin. Pitihän niitä paikkoja näyttää. Mä en sinänsä tiedä saaren historiaa tai mitään, eikä mua ne tykit ja rauniot niin kamalasti kiinnostakaan. Mutta siellä on semmoinen omanlaisensa rauha (joskin kesäaikaan tietty täynnä turisteja), ja onhan se kiva kun ympärillä on kaikkea vanhaa. Ja se laivamatka tietysti ja. Ne puuttomat kukkulat, aallot, tuuli. Kalliot. Meri. Edes lokit eivät ärsytä, vaikka normaalisti niitä inhoankin. Tänne ne nimittäin kuuluvat, ennemmin kuin Kauppatorille.
Oli siis lakkiaisviikonloppu, ja aivan helvetillisen kylmä. Lähdettiin iltapäivästä kun oltiin saatu syödyksi. Paatissa ei ollut paljoakaan porukkaa. Mitään kännäävää sakkia ei ollenkaan. Nopeasti huomattiin, että pukeutua olisi voinut lämpimämminkin, mutta onneksi sade väistyi sopivasti tieltä.
Käytiin Siwassa ostamassa pari kaljaa ja käppäiltiin sitten Kustaanmiekalle. Mä olen aina halunnut nähdä, miten ne isot matkustajalaivat menevät siitä Kustaanmiekasta, ja että menevätkö ne edes siitä. Serkku ei sitä etukäteen uskonut, ja totta puhuen itsekin sitä hieman epäilin. Särpittiin siinä törmän takana tuulensuojassa lämmintä olutta, ja pian matkustajapatti tulikin näkyviin. Siitä se meni komeasti. Ihmiset kannelta heiluttivat, me vastasimme. Taisi joku porvari sieltä jotain huudellakin.
Käytiin kusella ihan vessassa, käveltiin hieman rantatörmillä ja löysimme kalliolta loistavan paikan. Siihen ei tuullut, ja aurinko oli tullut pilviverhon takaa ja sai kalliot lämmitettyä. Mikäs siinä oli istuskellessa, juotiin olutta ja juteltiin niitä näitä ja katseltiin merta. Serkku taisi digata paikasta myös, kun kertoi tällaisen paikan Oulusta puuttuvan.
Palattiin takaisin satamaan. Lautta lähti justiin, joten menimme vielä panimoravintolaan oluelle. Ravinteli olikin aivan täynnä, joten piti mennä terassin puolelle. Ihan jees.
Palasimme paatilla takaisin. Alkoi olla jo ilta, mutta mitään villejä koulunpäättäjäispileitä ei näkynyt missään. Espakin täysin hiljainen. Missä ne kännäävät teinit olivat? Hietsussa vai?
Pistäydyttiin vielä muutamassa paikassa kaljalla, mm. Tornissa.
Ihan jees lauantai.
Serkku tuli Oulusta kyläilemään, joten oli taas syytä tehdä kevään ensimmäinen visiitti Suokkiin. Pitihän niitä paikkoja näyttää. Mä en sinänsä tiedä saaren historiaa tai mitään, eikä mua ne tykit ja rauniot niin kamalasti kiinnostakaan. Mutta siellä on semmoinen omanlaisensa rauha (joskin kesäaikaan tietty täynnä turisteja), ja onhan se kiva kun ympärillä on kaikkea vanhaa. Ja se laivamatka tietysti ja. Ne puuttomat kukkulat, aallot, tuuli. Kalliot. Meri. Edes lokit eivät ärsytä, vaikka normaalisti niitä inhoankin. Tänne ne nimittäin kuuluvat, ennemmin kuin Kauppatorille.
Oli siis lakkiaisviikonloppu, ja aivan helvetillisen kylmä. Lähdettiin iltapäivästä kun oltiin saatu syödyksi. Paatissa ei ollut paljoakaan porukkaa. Mitään kännäävää sakkia ei ollenkaan. Nopeasti huomattiin, että pukeutua olisi voinut lämpimämminkin, mutta onneksi sade väistyi sopivasti tieltä.
Käytiin Siwassa ostamassa pari kaljaa ja käppäiltiin sitten Kustaanmiekalle. Mä olen aina halunnut nähdä, miten ne isot matkustajalaivat menevät siitä Kustaanmiekasta, ja että menevätkö ne edes siitä. Serkku ei sitä etukäteen uskonut, ja totta puhuen itsekin sitä hieman epäilin. Särpittiin siinä törmän takana tuulensuojassa lämmintä olutta, ja pian matkustajapatti tulikin näkyviin. Siitä se meni komeasti. Ihmiset kannelta heiluttivat, me vastasimme. Taisi joku porvari sieltä jotain huudellakin.
Käytiin kusella ihan vessassa, käveltiin hieman rantatörmillä ja löysimme kalliolta loistavan paikan. Siihen ei tuullut, ja aurinko oli tullut pilviverhon takaa ja sai kalliot lämmitettyä. Mikäs siinä oli istuskellessa, juotiin olutta ja juteltiin niitä näitä ja katseltiin merta. Serkku taisi digata paikasta myös, kun kertoi tällaisen paikan Oulusta puuttuvan.
Palattiin takaisin satamaan. Lautta lähti justiin, joten menimme vielä panimoravintolaan oluelle. Ravinteli olikin aivan täynnä, joten piti mennä terassin puolelle. Ihan jees.
Palasimme paatilla takaisin. Alkoi olla jo ilta, mutta mitään villejä koulunpäättäjäispileitä ei näkynyt missään. Espakin täysin hiljainen. Missä ne kännäävät teinit olivat? Hietsussa vai?
Pistäydyttiin vielä muutamassa paikassa kaljalla, mm. Tornissa.
Ihan jees lauantai.
lauantai 2. kesäkuuta 2012
174# Yo
Otsikolla ei siis mitään tekemistä minkään hip hop-musiikin kanssa, vaan ajanjaksoon soveltuvien ylioppilasjuhlien.
Mua ärsyttää ihan hirveesti, kun jotkut valittaa miksei ammattiin valmistuneita juhlita. Tai ainakin valittavat, kun tätä touko-/kesäkuun vaihdetta markkinoidaan ylioppilaiden juhlana, eikä ammattiin valmistuneiden juhlana. Ja idiootimmat vielä selittävät, miten ylioppilas ei ole mitään, vaan ammattiin valmistuneilla on jotain saavutettua työmarkkinoita ajatellen.
Mä en oikein ymmärrä, miksei tätä voi pitää ylioppilaiden juhlana? Noin niin kuin yleisesti ottaen, toki ammattiin valmistuneita voidaan juhlia yhtä lailla. Ja kyllähän nykyaikana kaikkien kuuluisi nyt sentään lukio käydä. Ja eikös ammattiin ja ylipäätänsä muista opinajoista valmistuta eri aikoihin? Itsekin valmistuin ammattikorkeakoulusta maalis-huhtikuun vaihteessa. Todistus lähetettiin postissa, joten siinä sitä juhlahumua sitten olikin. Säästetään nyt yksi juhla ylioppilaillekin.
Onneksi ilmat ovat huonot, ettei tarvitse katsella hienostoalueen puutarhajuhlia ja toisaalta, jospa kännäävät teinit "juhlivat" vähän hillitymmin sitten turuilla ja toreilla myös. Pitäisi nimittäin iltasella uskaltautua itsekin keskustaan.
Mua ärsyttää ihan hirveesti, kun jotkut valittaa miksei ammattiin valmistuneita juhlita. Tai ainakin valittavat, kun tätä touko-/kesäkuun vaihdetta markkinoidaan ylioppilaiden juhlana, eikä ammattiin valmistuneiden juhlana. Ja idiootimmat vielä selittävät, miten ylioppilas ei ole mitään, vaan ammattiin valmistuneilla on jotain saavutettua työmarkkinoita ajatellen.
Mä en oikein ymmärrä, miksei tätä voi pitää ylioppilaiden juhlana? Noin niin kuin yleisesti ottaen, toki ammattiin valmistuneita voidaan juhlia yhtä lailla. Ja kyllähän nykyaikana kaikkien kuuluisi nyt sentään lukio käydä. Ja eikös ammattiin ja ylipäätänsä muista opinajoista valmistuta eri aikoihin? Itsekin valmistuin ammattikorkeakoulusta maalis-huhtikuun vaihteessa. Todistus lähetettiin postissa, joten siinä sitä juhlahumua sitten olikin. Säästetään nyt yksi juhla ylioppilaillekin.
Onneksi ilmat ovat huonot, ettei tarvitse katsella hienostoalueen puutarhajuhlia ja toisaalta, jospa kännäävät teinit "juhlivat" vähän hillitymmin sitten turuilla ja toreilla myös. Pitäisi nimittäin iltasella uskaltautua itsekin keskustaan.
perjantai 1. kesäkuuta 2012
173# Koera
Otsikko pöllitty Partapapalta :)
Mutta joo. Tarinaa siis vuvveista. Vovve.
Mua harmittaa aina, kun ei lapsenakaan saatu koiraa. Joskus käytiin sellaista jo etsiskelemässä ja katsomassakin, mutta aina se jäi. Enkä mä ole aikuisenakaan saanut sellaista hommatuksi. Tietysti mä olen aamuisin laiska heräämään, saatikka jos pitäisi herätä vielä aikaisemmin ja viedä koiraa ulos. Toisaalta kyllä mä joka päivä pyrin ulkoilemaan edes hieman, joten siinä mielessä menisihän se piski siinä sivussa. Ja kun mä en mitään ajokoiraa kuitenkaan varmaan ottaisi, kun ei olisi aikaa semmoiselle liikunnalle.
Ja miten sitä rapuloissakaan ulkoiluttaisi?
Mutta kyllä monesti näkee, miten koirien omistajat ovat lihottaneet hurttansa aivan muodottomiksi; erityisesti labradorinnoutajat näyttävät paisuvan varsin helposti. Semmoseen kuosiin mä en koiruuttani päästäisi. Liikuntaa ja ruokaa järkevissä mitoissa.
Ja vaikka saisin sen ulkoilutettua, niin olisin varma etten osaisi hoitaa sitä koiraa. Enhän mä osaa pitää huolta edes itsestäni. Vai huolehtiiko koira itse itsestään? Mistä mä tiedän jos se sairastuu ? Miten sen kynnet leikataan? Miten se koulutetaan?
Mä olen yrittänyt porukoita ottamaan koiran. Nythän niillä olisi aikaa kun ovat eläkkeellä, ja saisivat mielenkiintoista hoidettavaa ja koira ulkoiluttaisi vanhempiani. Ja sitten kun ne matkustavat niin voisin pitää huolta siitä vuvvesta :)
Silloin kun vielä eksän kanssa asustelin niin meillä oli kaveri, joka teki paljon pitkiä työvuoroja, opiskeli toisella paikkakunnalla ja harrasti jotain aikaavievää juttua. Hänellä oli koira ja se oli usein meillä hoidossa. Semmoinen sekarotuinen hurtta, aika pelottavan näköinen, mutta mulle se oli ystävällinen. Mutta auta armias jos näkyi edes toisen koiran varjo, niin se sai raivarin. Pelkäsi raukka muita koiria, olivat varmaan yrittäneet joskus sitä kiusata aiemmassa asuinpaikassaan. Ja yritti syödä joka ainoan vastaantulevan koiran. Siksi ulkoiluttaminen oli vähän raskasta. Mutta kiva koira se oli. Ja jos satoi, niin se ei suostunut kävelemään kuin sata metriä ja sitten se löi jarrut päälle. Eikä sitä saanut liikkumaan mihkään muuta kuin kotia päin.
Oli sillä kyllä järjettömiä tapoja; esimerkiksi se, kun sen kanssa lähti ulos, sen oli aina pakko kusasta heti ulkorapun oven eteen. Mä luulen, että se sillä tempullaan yritti väittää, että hänellä oli muka niin kova kusihätä, kun ei ole viety tarpeeksi ulos. Vaikka edellisestä ulkoilusta olisi kulunut 15 minuuttia, se teki sen silti, joka kerta.
Olimme kieltäneet, että sängylle se ei saa tulla ja hyvin se sitä noudatti. Sohvalle se sai mennä, ja mielellään siinä pötköttelikin, ja se osasi myös kääriytyä itse vilttiin kun otti pidemmät torkut. Vain kirsu näkyi. Ja jos itse meni istumaan sohvalle, niin se tuli niin kiinni ihoon ja tavallaan vartalollaan puski pois siitä sohvasta. Aivan kuin se olisi kieltänyt, mitä helvettiä SÄ tänne änkeet.
Ja se iltaunisuus. Se oli seitsemän jälkeen ihan kanttuvei, nukkui sohvalla eikä siitä ollut mitään iloa. Mutta heräsi sitten neljän viiden aikaan aamuyöllä, ja tuli aina herättämään. Kiersi sänkyä ympäri kynsien rapistessa ja nuuhki kuonollaan naamaa. Ja jos se huomasi vähänkin eloa herätettävässään, niin koira sai hepulin, eikä sitä saanut sitten rauhoittumaan enää millään. Joten piti aina teeskennellä kuollutta, jonka jälkeen koira palasi nukkumaan vielä puoleksi tunniksi, toistaakseen sitten saman herätysmetodinsa.
Tai sitten se kerta kun se oli kerran joulun pyhät meillä. Herätteli taas aamuyöstä, mutta tällä kertaa se ei lähtenyt pois vaan uikutteli siinä sängyn ympärillä. Neljän aikoihin kyllästyin, nousin ja olin viemässä koiraa ulos, jos sillä olisi vaikka tarvetta. Ja mitä näenkään, koiruus oli käpertynyt nurkkaan häpeämään. Vastaus löytyi keittiön lattialta, jonne oli päästelty tusinan verran paskapökäleitä. Miten moiseen hurttaan mahtuu edes niin paljon jätettä? Varsinkin kun olin ollut klo 23 vielä sitä ulkoiluttamassa :|
Pp on kovin allerginen koerille(kin). Hänelläkin tosin oli yhteen vaiheeseen sellainen huolehdittavanaan. Yksi mun suosikkitarinoita - joita pyydän häntä aina silloin tällöin kertomaan - on kun hän hoitokoiran sai:
Koiruus kuului isomuorille. Se oli elellyt koko siihen astisen koiranelämänsä kaksistaan muorin kanssa. Oli vähän potrassa kunnossa, eikä kovin sosiaalinen. Vaan eräänä päivänä muori oli joutunut yhtäkkiä sairaalaan, luultavasti pidemmälle visiitille. Pp:n ja hänen äitinsä ei auttanut muuta kuin lähteä hakemaan yksin jäänyttä koiruutta hoteisiinsa.
Asunnolta löytyikin pieni ja pelokas perhoskoira, joka puolustautui niin kuin koirat nyt puolustautuvatkin. Murisi ja haukkui, yritti purra. Pp:n ja äiteen ei auttanut muuta kuin ahdistaa koira luudilla nurkkaan, ja sen jälkeen siepata vuvve syliinsä. Kuin taikaiskusta koira rauhoittui syliin päästessään / joutuessaan, kun huomasi ettei siinä mitään sen suurempaa pahaa tapahdukkaan.Koira laitettiin pienelle dieetille ja opetettiin vähän sosiaalisia taitoja, ja oikein näpsäkkä vuvve siitä kuulemma tuli.
Jotenkin herttainen tarina... ehkäpä tämä koira-juttu nyt lipsahti vähän hanskasta. Varmaan oikeat koiranomistajat ajattelevat, että tietäisitpä vaan mikä vaiva niistä on. Mutta nyt kuvittelen asioista vain parhaimmat puolet, ja sehän mulle riittääkin.
Mutta joo. Tarinaa siis vuvveista. Vovve.
Mua harmittaa aina, kun ei lapsenakaan saatu koiraa. Joskus käytiin sellaista jo etsiskelemässä ja katsomassakin, mutta aina se jäi. Enkä mä ole aikuisenakaan saanut sellaista hommatuksi. Tietysti mä olen aamuisin laiska heräämään, saatikka jos pitäisi herätä vielä aikaisemmin ja viedä koiraa ulos. Toisaalta kyllä mä joka päivä pyrin ulkoilemaan edes hieman, joten siinä mielessä menisihän se piski siinä sivussa. Ja kun mä en mitään ajokoiraa kuitenkaan varmaan ottaisi, kun ei olisi aikaa semmoiselle liikunnalle.
Ja miten sitä rapuloissakaan ulkoiluttaisi?
Mutta kyllä monesti näkee, miten koirien omistajat ovat lihottaneet hurttansa aivan muodottomiksi; erityisesti labradorinnoutajat näyttävät paisuvan varsin helposti. Semmoseen kuosiin mä en koiruuttani päästäisi. Liikuntaa ja ruokaa järkevissä mitoissa.
Ja vaikka saisin sen ulkoilutettua, niin olisin varma etten osaisi hoitaa sitä koiraa. Enhän mä osaa pitää huolta edes itsestäni. Vai huolehtiiko koira itse itsestään? Mistä mä tiedän jos se sairastuu ? Miten sen kynnet leikataan? Miten se koulutetaan?
Mä olen yrittänyt porukoita ottamaan koiran. Nythän niillä olisi aikaa kun ovat eläkkeellä, ja saisivat mielenkiintoista hoidettavaa ja koira ulkoiluttaisi vanhempiani. Ja sitten kun ne matkustavat niin voisin pitää huolta siitä vuvvesta :)
Silloin kun vielä eksän kanssa asustelin niin meillä oli kaveri, joka teki paljon pitkiä työvuoroja, opiskeli toisella paikkakunnalla ja harrasti jotain aikaavievää juttua. Hänellä oli koira ja se oli usein meillä hoidossa. Semmoinen sekarotuinen hurtta, aika pelottavan näköinen, mutta mulle se oli ystävällinen. Mutta auta armias jos näkyi edes toisen koiran varjo, niin se sai raivarin. Pelkäsi raukka muita koiria, olivat varmaan yrittäneet joskus sitä kiusata aiemmassa asuinpaikassaan. Ja yritti syödä joka ainoan vastaantulevan koiran. Siksi ulkoiluttaminen oli vähän raskasta. Mutta kiva koira se oli. Ja jos satoi, niin se ei suostunut kävelemään kuin sata metriä ja sitten se löi jarrut päälle. Eikä sitä saanut liikkumaan mihkään muuta kuin kotia päin.
Oli sillä kyllä järjettömiä tapoja; esimerkiksi se, kun sen kanssa lähti ulos, sen oli aina pakko kusasta heti ulkorapun oven eteen. Mä luulen, että se sillä tempullaan yritti väittää, että hänellä oli muka niin kova kusihätä, kun ei ole viety tarpeeksi ulos. Vaikka edellisestä ulkoilusta olisi kulunut 15 minuuttia, se teki sen silti, joka kerta.
Olimme kieltäneet, että sängylle se ei saa tulla ja hyvin se sitä noudatti. Sohvalle se sai mennä, ja mielellään siinä pötköttelikin, ja se osasi myös kääriytyä itse vilttiin kun otti pidemmät torkut. Vain kirsu näkyi. Ja jos itse meni istumaan sohvalle, niin se tuli niin kiinni ihoon ja tavallaan vartalollaan puski pois siitä sohvasta. Aivan kuin se olisi kieltänyt, mitä helvettiä SÄ tänne änkeet.
Ja se iltaunisuus. Se oli seitsemän jälkeen ihan kanttuvei, nukkui sohvalla eikä siitä ollut mitään iloa. Mutta heräsi sitten neljän viiden aikaan aamuyöllä, ja tuli aina herättämään. Kiersi sänkyä ympäri kynsien rapistessa ja nuuhki kuonollaan naamaa. Ja jos se huomasi vähänkin eloa herätettävässään, niin koira sai hepulin, eikä sitä saanut sitten rauhoittumaan enää millään. Joten piti aina teeskennellä kuollutta, jonka jälkeen koira palasi nukkumaan vielä puoleksi tunniksi, toistaakseen sitten saman herätysmetodinsa.
Tai sitten se kerta kun se oli kerran joulun pyhät meillä. Herätteli taas aamuyöstä, mutta tällä kertaa se ei lähtenyt pois vaan uikutteli siinä sängyn ympärillä. Neljän aikoihin kyllästyin, nousin ja olin viemässä koiraa ulos, jos sillä olisi vaikka tarvetta. Ja mitä näenkään, koiruus oli käpertynyt nurkkaan häpeämään. Vastaus löytyi keittiön lattialta, jonne oli päästelty tusinan verran paskapökäleitä. Miten moiseen hurttaan mahtuu edes niin paljon jätettä? Varsinkin kun olin ollut klo 23 vielä sitä ulkoiluttamassa :|
Pp on kovin allerginen koerille(kin). Hänelläkin tosin oli yhteen vaiheeseen sellainen huolehdittavanaan. Yksi mun suosikkitarinoita - joita pyydän häntä aina silloin tällöin kertomaan - on kun hän hoitokoiran sai:
Koiruus kuului isomuorille. Se oli elellyt koko siihen astisen koiranelämänsä kaksistaan muorin kanssa. Oli vähän potrassa kunnossa, eikä kovin sosiaalinen. Vaan eräänä päivänä muori oli joutunut yhtäkkiä sairaalaan, luultavasti pidemmälle visiitille. Pp:n ja hänen äitinsä ei auttanut muuta kuin lähteä hakemaan yksin jäänyttä koiruutta hoteisiinsa.
Asunnolta löytyikin pieni ja pelokas perhoskoira, joka puolustautui niin kuin koirat nyt puolustautuvatkin. Murisi ja haukkui, yritti purra. Pp:n ja äiteen ei auttanut muuta kuin ahdistaa koira luudilla nurkkaan, ja sen jälkeen siepata vuvve syliinsä. Kuin taikaiskusta koira rauhoittui syliin päästessään / joutuessaan, kun huomasi ettei siinä mitään sen suurempaa pahaa tapahdukkaan.Koira laitettiin pienelle dieetille ja opetettiin vähän sosiaalisia taitoja, ja oikein näpsäkkä vuvve siitä kuulemma tuli.
Jotenkin herttainen tarina... ehkäpä tämä koira-juttu nyt lipsahti vähän hanskasta. Varmaan oikeat koiranomistajat ajattelevat, että tietäisitpä vaan mikä vaiva niistä on. Mutta nyt kuvittelen asioista vain parhaimmat puolet, ja sehän mulle riittääkin.
Rakki unilla
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)