635# Moskova, 2

5.4.2019, Friday, +7, Mostly cloudy, Moscow, Russia

Vodkan ansiosta nukuin muutamat aamuyön tunnit ihan kelvokkaasti, mutta kuuden aikoihin heräilin enkä saanut enää unta. Juna hytkyi ja kolkkasi ehkä enemmän mitä olin etukäteen ajatellut. Lisäksi vuode oli kapea ja sen verran lyhyt, että kaltaiseni keskimittainen ja sopusuhtainen ukko alkoi olemaan hiinä ja siinä mahtuiko mukavasti levyttämään. Päivä valkeni aurinkoisena, juna saapui Tverin asemalle. Loikoilin vuoteessa aikani, söin sitten aamiaiseksi sämpylän ja muffinsin jotka olivat vaunuun tullessa odottaneet. Pakkauksessa oli toinenkin sämpylä joka näytti vähän epäilyttävältä. Koitin syödä sitäkin, mutta maistui liian pahalle ja hylkäsin siitä puolet. Laitoin kamat kasaan ja kävin herättelemässä naapurihytin pojat. Unenpöpperöiseltä hekin vaikuttivat. Yhdeksältä vaunuisäntä tuli vielä varmistamaan, että olimme varmasti hereillä. Osasipa sanoa suomeksi hyvää huomenta.

Ihan sivistyneeltä näytti ensinäkikset Venäjään.

Moskovan Leningradskyn asemalle saavuimme muutaman minuutin aikataulusta myöhässä, klo 9.21. Mietimme, olisiko vaunuisännälle pitänyt antaa jonkinlainen tippi, mutta varmuuden vuoksi emme antaneet. Laiturilla, vaunumme edessä meitä oli vastassa noin 100-vuotias papparainen nimikyltin kanssa. Ihmetteli kun meitä oli vain kolme, vaikka hänen tietojen mukaan ryhmään piti kuulua neljä henkilöä. Saimme kuitenkin hänet vakuuteltua, että yksi jäi jo matkasta pois ja voimme jatkaa matkaa. Hän saattoi meidät hitaalla askelluksellaan tilataksiin, jossa oli toinen mies kuskina. Hän ei sanonut meille sanaakaan, näytti vaan tavaratilaa jonne lastasimme laukut ja istuimme sisään. Tilaa oli runsaasti. Kuski luukutti kovalla volyymillä slaavipoppiaan. Aseman seutu vaikutti arveluttavalta hylättyine varastoineen, joten olimme tyytyväisiä, että meillä oli kyyti varattuna. Lisäksi olimme lukeneet, että Moskovan pahimpia ukottajia olivat taksikuskit, eikä sellaisen kyytiin kannattanut mennä jos ei osannut venäjää.

Perillä Moskovan Leningradsky-asemalla.

Kartalta katsottuna etäisyys juna-aseman ja hotellimme välillä ei vaikuttanut pitkältä, mutta matka kesti jonkun verran. Ruuhkaa oli perjantai-aamuksi yllättävän vähän ottaen huomioon, että kyseessä 15 miljoonan asukkaan kaupunki. Toki neuvostotyyliin kaupungin kadutkin olivat leveitä. Hotelli Budapestiin saavuimme kello kymmenen pintaan. Aikaisesta ajankohdasta huolimatta huoneemme olivat jo valmiita, se ilahdutti. Check in tuntui kestävän ikuisuuden; virkailijat halusivat nähdä paitsi passimme, niin myös maahantulokaavakkeen, jotka skannasivat. Ilmeisesti hotelli joutui tekemään ulkomaalaisista jonkinlaisen rekisteröinnin viranomaisille. Luottokorttia tarvittiin myös, mutta onneksi PE:n luottokortti riitti (hänellä oli kortissaan ulkomaanesto, joten siksi hyvä kortti).

Hotelli oli perustettu jo vuonna 1876, joten monessa on tämäkin rakennus ollut mukana todistamassa. Oma huoneeni oli neloskerroksessa, pojat olivat kakkoskerroksessa. Huonekorkeus oli valtava, ja kerrankin oli tilava huone. Aika kauhtunut meininki oli, kokolattiamatto oli nähnyt varmasti parempiakin päiviä enkä halunnut ajatella millainen törkypesä matto oli. Vessa vaikutti olevan paremmassa kunnossa kuin muu huone, sitä oli todennäköisesti remontoitu 2000-luvulla. Sänky oli king size bed, ja näytti kutsuvalta. Ikkunasta näkyi Petrovskiye-kadulle ja oikeastaan vain vastapäisen talon seinä. Huoneessa oli sohva, kirjoituspöytä, tavaroiden säilytystilaa jonkin verran, telkkari, jääkaappi/minibaari sekä safetybox. Laitoin sinne passin ja ylimääräiset rahat; olin ottanut viisumista ja passista kopiot, joita kanniskelin mukanani. Niitä voitaisiin muka jossain vaiheessa kysellä. Kävin pesemässä hampaat; vesijohtovesi oli kuulemma myrkyllistä, mutta onneksi hotelli oli tarjonnut pari vesiputelia.

Jotenkin tuli Hohto-elokuva mieleen tästä hotellista.

Vuode oli sopivan kokoinen.

Hotellin avainkortti taisi olla åttio-talet.

Jotenkin diggasin näistä hotellin mööpeleistä.

Lähdimme sitten kylille kävelemään. Tässä vaiheessa aurinko jaksoi vielä paistaa, mutta mikään kovin lämmin ei ollut. Olin arponut ennen matkaa, pärjäisikö jo kesätakilla, mutta onneksi olin päättynyt talviratkaisuun. Olimme googlanneet erään illallispaikan hotellimme läheltä valmiiksi, nimeltään Tkemali, ja kävimme katsomassa sen sijainnin tulevaa iltaa silmällä pitäen. Samaiselta Pushechnaya-kadulta löysimme ajankohtaisemman lounaskippolan. Se oli vietnamilainen Phobo-ravinteli. Kello oli vasta yksitoista, joten taisimme olla päivän ensimmäiset asiakkaat. Kielimuuri meinasi olla mahdoton; luulisi, että olisi helppoa näyttää ruokalistalta kuvaa ja tilata kalja käsimerkein. Kyllähän se lopulta onnistui mutta oli sangen haastavaa kaikkine typerine lisäkysymyksineen josta tarjoilija ei voinut tehdä poikkeusta. Tilaamamme pho-keitot löysivät tiensä pöytäämme, keittoastiat olivat niin kuumia ettei niihin voinut kajota. Ensi alkuun keitto oli melko mauton, mutta maku parani hetki hetkeltä, erityisesti sen jälkeen kun ymmärsimme lisätä pöydässä olevaa chili-valkosipuli sekoitusta joukkoon. Keitto syötiin tikuilla, kai se liemikin olisi kuulunut ryystää naamariin mutta meiltä sitä hieman jäi. Ensimmäinen pho-keittoni (jos ja kun valmispho-keittoa ei oteta huomioon), ja olen sentään ollut viikon aikoinani Vietnamissakin. Oli sen verran hyvä ruoka, että pakkohan tästä on 4/5 antaa.

PhoBo.

Lounaskippola.

Tätä olisi pitänyt laittaa heti Pho-keiton sekaan, mutta kun ei tiedetty mitä se on.

Lounasta. Maistui paremmalta miltä näytti.

Lähdimme sen jälkeen kävelemään kohti Punaista toria. Hotelliltamme oli sinne runsaan kilometrin kävelymatka. Valtavat tiekaistat pääsi alittamalla alikulkukäytäviä pitkin, ja hyvä niin. Mitä lähemmäs Punaista toria tulimme, sen enemmän alkoi näkymään ukottajia. Osa oli pukeutunut hassuihin asusteisiin ja änkesivät väkisin samaan valokuvaan kanssasi ja lypsäsivät sitten jonkinlaisen fyrkkamäärän. Tähän retkuun edes me emme menneet vaan viittasimme näille kintailla. Opaskierrosta yms blisattiin hanakasti. Ohitimme Iverskayan kappelin ja kävelimme porteista sisään itse torille. Se olikin laaja kuin peltolaakea Pohjanmaalla; turisteja oli hyörimässä ja pyörimässä mutta tilaa riitti silti hengittää ja nähdä ympärilleen. Oikealle puolelle levittyi Kremlin muurit ja Leninin mausoleum. Suoraan edessä oli Pyhän Vasilin katedraali omituisine kirkontorneineen. Tämä oli juuri se klassinen maisema mikä itsellenikin tuli mieleen kun Moskovaa näytettiin uutiskuvissa. Vasemmalla oli pitkulainen, juhlavan näköinen Gum-tavaratalo.

Moscow.

Iverskayan kappeli.

Kremlin muurta.

Lisää Moskovaa. Liekkö yliopisto tuo massiivinen tönö?

Pyhän Vasilin katedraaliin olisi ollut sisäänpääsymaksu, ja koska kyseessä oli ns. A-luokan matka jossa kirkot kierretään ulkoa ja ravintolat sisältä, emme poikenneet sisään. Maisemat ja kirkon kuvattuamme menimme tutustumaan Gum-tavarataloon. Etukäteen olin mieltänyt sen vähän toisenlaiseksi - rahvaanomaisemmaksi. Täällä ei ollut juuri ihmisiä muutamia turisteja lukuun ottamatta, jotka uteliaina ihmettelivät samaa kuin mekin. Alakerran käytäviä reunustivat luksusliikkeet, joista olisi saanut vaikka 210 000€:n korvakorut tuliaisiksi tai mikseipä Rolexeja ja Louis Vuittonin käsveskojakin. Poikkesimme valtavan kokoisessa viinakaupassa, jossa tuntui olevan juomia kaikkialta maailmasta - jopa Napue-giniä olisi saanut. Herkkusuut olisivat saaneet vielä kaviaaria shampanjansa oheen mutta eipä ollut sekään oikein meidän kukkaroille sopivaa.

Pyhän Vasilin katedraali.

Gum-tavaratalo.

Gum sisältä.

Viinakaupan antimia.

Kahvihammasta hieman kolotti ja koitimme etsiä kahvilan. Kävelimme Il'inka-katua pitkin ja lopulta vastaan tulikin "koko kansan" näköinen kahvila vastaan. Ounastelimme jo etukäteen, että nyt roikkuu töppäys ilmassa, mutta rohkaisimme itsemme. Ei kai kolmen kahvin tilaus voisi olla niin vaikeaa? Noh, tiskille päästyämme koitimme sanoa "Three coffee, please", näytimme sormilla kolmea ja lopulta näytimme tarjoilijan tarjottimelta valmista kahvikuppia ja näytimme sormella kolmea. Ei se mennyt kaaliin, ei sitten millään. Lopputulemana saimme kaksi kappaletta järkyttävän isoa kahvia pahvimukista ilman maitoa ja yhden minikokoisen cappucinon. Kahvilassa oli näkyviä työntekijöitä ainakin kahdeksan, nuoria ihmisiä jotka varmaan työskentelivät siellä opiskeluidensa ohella eikä kukaan puhu sanaakaan englantia. Varmaan ajattelivat meistä samaa, että missä tynnyrissä pitää ihmisen asua ettei puhu sanaakaan venäjää. Pikku hiljaa aloimme ymmärtämään, miten olisi pitänyt menetellä; täällä oli pöytiin tarjoilu, jolloin kahvin olisi saanut ilmeisesti posliinimukista, ja tiskiltä haettiin kahvit vain mukaan - siksi ne tulivat pahvimukista. Samapa tuo, ei se tilaus olisi onnistunut muutenkaan. Pääsimme kuitenkin käymään vessassa sekä hetkiseksi lepuuttamaan väsyneitä jalkojamme.

Jatkoimme kävelyämme hieman harhaillen, itse asiassa kävelimme aluksi melkoisen matkan väärään suuntaan ennen kuin paikallistimme itsemme. Löysimme pienen kaupan josta kävimme hakemassa vähän juomista ja lähdimme sitten lampsimaan kohti hotellia. Poikkesimme vielä riistohintaiseen irkkubaariin, se oli ihan OK paikka ja melko hiljainenkin vielä tähän aikaan päivästä. Tarjoilijattaret olivat niukoissa asuissa ja screeneiltä tuli urheilua. Äijäpaikka siis.

Irkkubaari.

Ketsup.

Hotellilla suihkuun, levyttämään pieneksi hetkiseksi ja lataamaan puhelimia. RK harmitteli kun olimme missanneet viinakaupan tullessamme kyliltä. Googlasimme brenkkuliikkeen hotellimme läheltä ja menimme katsomaan tarjonnat. Ostimme vodkaa ja Lapin kulta-olutta paikalliskaljojen lisäksi.

Venäläistä olutta.

Sipsejä välipalaksi.

Ennen illallista kävimme hotellilla ottamassa naukut ja juttelemassa typeriä. Kun olo tuntui rohkaistuneelta, lähdimme aiemmin scouttaamaamme Tkemali-ravintolaan. Yllätykseksemme se olikin täynnä tältä illalta, eikä ilman varausta ollut asiaa. Varasimme sitten seuraavalle illalle pöydän seitsemäksi, toista kertaa emme asiaa mokaisi. Ja olisihan se hyvän ravintolan merkki jos se kerran oli täynnä.

Koitimme etsiä lähistöltä ruokakippolaa, mutta mitään asiallista ei tullut vastaan. Miten tämä voi olla joka kerta näin hemmetin vaikeaa? Onneksi olimme olleet kaukaa viisaita ja etsineet netistä hätäratkaisun juuri tällaisia tilanteita varten varakippolan, ammattilaismatkailussa kun ollaan. Se oli tällä kertaa Lavkalavka. Perusteluina oikeastaan sijainti suht lähellä hotelliamme sekä englanninkielinen ruokalista ja muutama positiivinen arvostelu Tripadvisorista. Ravintola löytyi Petrovska-kadun sisäpihalta, melko huomaamaton kyltti mutta tämänkin olimme tsekanneet Google StreetViewstä etukäteen. Kippolaan tullessa sisään meidät toivotettiin tervetulleeksi ilman kysymyksiä pöytävarauksista. Narikka oli samanlainen kuin Suomessa, jonka jälkeen meidät saatettiin pöytään. Alkudrinkkiä tuputettiin, mutta olivat niin suolaisen hintaisia, että päätimme jättää ne tällä kertaa väliin. RK tilasi pihvin, me pelasimme PE:n kanssa varman päälle ja tilasimme hampurilaiset. Lisukkeita ei tullut, muuten ihan OK ruoka mutta jäi vähän nälkä. Yhteishinnaltaan ₽4250, tippiä annoimme vähän niukanlaisesti, narikkatytölle myös.

Lavkalavka.

Illallishamppis. Hyvä mutta köykänen. Mysteerikastike myös hyvä.

Ruokailun jälkeen etsimme itsellemme sopivaa baaria, mutta kaikissa oli niin kova mökä ja epäilyttävä tunnelma, että palasimme hotellimme baariin. Siellä olimme ainoat asiakkaat ja meininki hiljaista kuin huopakattotehtaalla. Puolilta öin palasimme huoneisiimme. Ehdin juuri ja juuri laittamaan laitteet lataukseen yön ajaksi ennen kuin uni iski täysin yllättäen.

Outoa ostaa hemmetin kallis auto ja pilata se tällä kuosilla?