626# Filippiinit, 5

17.2.2019, Sunday, +22, Mostly cloudy, Banaue, Philippines

Olin nukahtanut kahdeksalta, ja metelistä ja kiekuvista kukoista ja haukkuvista koirista huolimatta nukuin viiteen asti. Hengailin sen jälkeen tunnin, kävin suihkussa ja katselin jälleen auringonnousun. Komea oli tälläkin kertaa. Aamiaiselle suuntasimme seitsemältä. Eräs rouva ryhmästämme kertoi aamiaisella kauhutarinan edellisestään yöstään; sisäkatosta oli pudonnut laatta sängynpäätyyn ja kaiken lisäksi huoneeseen oli reiästä putkahtanut rotta roteva päälliköimään. Oli sitten saanut huoneen vaihdettua, mutta vaikutti saaneen henkisen kolauksen. Eikä ihme, mä olisin varmasti saanut isommankin slaagin.

Huoneessa pakkasin retkikamat. Tarkoitus oli lähteä minibussilla Sagadaan katsomaan vuorenseinämiin kiinnitettyjä ruumisarkkuja. Faija jättäytyi tällä kertaa vapaaehtoisesti pois retkeltä vedoten huonoon olon ja hankalalta vaikuttavaan maastoon. Virolaismies peesasi, ilmeisesti mielenkiinnon puutteesta jätti osallistumatta.

Sagadaan oli vain 55 kilometriä, mutta vuoristotie oli niin mutkainen ja hidas ajettava, että aikaa meni pari tuntia suuntaansa. Pysähtelimme menomatkalla muutamaankin otteeseen räpsimässä kuvia näköalapaikoilta - yksi niistä oli päässyt jopa 20 peson seteliin. Toinen paikoista oli ollut ennen Unescon maailmanperintölistalla, mutta joku onneton oli mennyt bygäämään betonisen näköalatasanteen ilman riittävää luvitusta ja olivat täten menettäneet tuon Unescon myöntämän arvonimen. Olisi ollut kiva tietää, saiko kyseinen arkkitehti / suunnittelija minkälaisen sanktion tuosta :)

Penkereitä aina vaan.

Vasemmalla kiemurteleva betonilisäke poisti Unescon maailmanperintökohteen arvonimen.

Pysähdyimme meille tuntemattomaan pikkukylään - nimeä ei löytynyt myöhemmin edes kartasta. Tony näytti miten filippiiniläinen paikallisherkku balut nautitaan. Balut on ankan muna, jota emo on hautonut 14-21 päivän ajan (sanottiin, että 17 päivän ikäinen ankansikiö on parhaimmillaan, koska se on jo riittävän muodostunut mutta höyhenet ja luusto ovat vielä nielaistavissa) jonka jälkeen muna on riistetty emoankan hoivista ja keitetty. Munia myytiin bulkkina siellä täällä; tällä kertaa olimme erään marketin tiloissa mutta harvinaista ei ollut nähdä katumyyjää joka oli erikoistunut pelkästään näiden munien blisaamiseen. Ensiksi munaan iskettiin kärkiosaan pieni reikä ja kuorittiin sitä hieman. Uteliaina uskalsimme ottaa skinderit, ei haissut mitenkään kovin voimakkaalle. Munassa oli jonkinlainen neste - "which is also very tasty" - jonka Tony hörppäsi ykkösellä naamariin. Sen jälkeen munaa kuorittiin lisää ja kaivettiin itse sikiö esiin ja syötiin. Se näytti kyllä niin ällöttävältä, ettei pahemmasta väliä. Kovikset veti munan sellaisenaan mutta tarjolla oli myös vinegaria, suolaa ja chiliä, jolla pystyi vähän dumppaamaan makua. Kovan osion Tony antoi paikalle yytsäilemään tulleelle koiralle joka söikin sen hyvällä ruokahalulla. Eräs ryhmäläisistämme halusi kokea elämyksen, ja testata itse balutia - kukaan turisteista ei kuulemma koskaan ollut rohjennut tätä tehdä. Hyvin upposi muna tällekin, antoi arvosanaksi 4/5. Itselläni ei moiseen pokka olisi riittänyt, ei ainakaan selvinpäin, eikä etenkään marketin patiolla yleisön tuijottaessa vieressä. Ja yleensähän näitä baluteja nauttivatkin juuri nuoret miehet dokaussessioissaan, eli kyseessä lienee jonkinlainen riitti, sillä palkkioksi sen syömisestä mieskunto koheni roppakaupalla.

Porukka hengaili kaduilla sunnuntaita viettämässä.

Balut.

Lähdimme ajelemaan eteenpäin. Olimme Luzon-saaren korkeimmalla vuorella, n. 1900mpy. Siellä täällä näkyi vaeltelevan pilviä. Huomasimme metsäisillä rinteillä myös metsäpaloja; niistä ei ollut varmuutta, olivatko tahallaan sytytettyjä vai eivät, mutta vaikeasta maastosta johtuen niitä ei ainakaan sammutettua saatu. Muutenkin kasvillisuus oli kovin erilaista kuin tropiikissa yleensä; täällä viihtyivät männyt ja kuusipuut ennemmin kuin vehreät lehtikasvit. Saavuimme Bontocin kaupunkiin, joka oppaidemme mukaan oli 100 000 asukkaan kaupunki. Kaupungin kokoon nähden itse epäilin tätä sen verran, että laitoin asian tarkistettavien listalle - Wikipedian mukaan asukkaita oli kuitenkin alle neljännes tuosta (25 000). Pysähdyimme täällä markkinoilla, jotka olivat samantyyppiset mitä olimme nähneet edellisenä päivänä Banauessa. Meidän piti käydä myös erillisessä museossa, joka olisi käsitellyt päivän teemaa - Sagadan hautaamisrituaaleja. Se oli kuitenkin suljettu sunnuntaisin, joten ei ihan hyvin vedetty järjestäjiltä. Tämäkin tuntui tulleen yllätyksenä matkanjärjestäjille, mutta minkäs sille sitten voi.

Pilvet tekivät itseään tykö.

Metsäpaloa.

Maasto jatkui kumpuilevana.

Torituotteita.

Eläviä kanasia.

Jatkoimme viimeiset parikymmentä kilometriä Sagadaan. Minibussimme alkoi pitämään omituista ääntä ja olimme varmoja, että ajopeli laukesi tänne vuoristoseuduille, mutta kuski sai homman korjattua viidessä minuutissa. Sagadaan saavuttuamme menimme ensiksi lounastamaan erääseen kuppilaan; meiltä oli etukäteen kyselty kumpaa tilaisimme, vaihtoehdot olivat tänään kalaa tai kanaa ja millä lisukkeella. Itse olin valinnut kanan ja riisin; syömistä ei paljoa ollut, maku oli ihan OK. Ravintolan vessat sijaitsivat alakerrassa jossa oli myös erillinen, varattava ravintolatila. Täällä oli ilmeisesti hautajaisten muistotilaisuus menossa, mutta väki ei ilmeisesti pahastunut vaikka asiakkaat ravasivat vessassa. Ukot dokailivat siellä whiskyä, vainajan kuva oli ripustettu kunniapaikalle.

Jeepneyssä riitti matkustajia.

Minulla oli ollut koko päivän omituinen tunne kurkussa ja pistävä, raskas tunne keuhkoputkessa, mutta viimeistään lounaan jälkeen minun oli tunnustettava itselleni, että taisin olla tulossa kipeäksi. Se vähän vitutti koska olin syönyt tuplavitamiineja, pessyt käsiäni hullun lailla aina kuin mahdollista, vältellyt sairaita ihmisiä, kylpenyt käsidesissä ja ajatellut stressaavia asioita jotta olisin sairastelemiselta välttänyt. Täytyi vaan toivoa ettei tauti äityisi kovin pahaksi.

Täältä meidän oli tarkoitus jatkaa itse hautausmaalle, eli toisin sanoen katsomaan, miten arkut ovat ripustettu vuorenseinämille roikkumaan. Parin tuhannen vuoden ajan täällä oli vallinnut länkkäreiden näkövinkkelistä omituinen hautausseremonia joskin nykyään yhä harvenevissa määrin. Jotta vainaja sai kyseisen arvokkaan hautausseremonian, hänellä täytyi olla lapsenlapsia. Kun tällainen henkilö oli depsinyt, hänet sidottiin tuoliin ja häntä savustetiin 24 vuorokauden ajan mätänemisen estämiseksi. Omaiset kävivät tänä aikana sanomassa vainajalle jäähyväiset sekä järjestettiin myös "jäähyväisillallinen" jossa ruumis oli yksi vieraista, istui pöydän ääressä juhlakaluna. Lopulta ruumis taivutettiin luut murskaamalla väkisin sikiöasentoon (sama asento kun ihmisen syntyessä), jonka jälkeen sitä "heiteltiin" omaiselta toiselle ruumiinnesteiden valuessa heittelijöiden päälle. Näin depsineen voiman ja älyn uskottiin siirtyvän seuraaville. Ruumis sijoitettiin reilun metrin kokoiseen hauta-arkkuun, jonka suvun nuoret miehet hilasivat hankalaan paikkaan vuoren seinämälle ja kiinnittivät sen siihen ikuisiksi ajoiksi (kaippa nuo arkut sitten jossain vaiheessa lopulta lahosivat ja hävisivät?). Näin ruumis ei mätänisi maassa, eivätkä koirat tai muut elikot päässeet syömään sitä. Alueella oli aiemmin pyörinyt myös pääkallonmetsästäjäheimoja, ja koska arkku sijaitsi hankalassa paikassa, saivat ruumiit luultavasti olla rauhassa myös näiltä. Ja tokihan ruumis oli nyt jo "valmiiksi" lähempänä taivasta. Sangen omituiselta meiningiltä tämä vaikutti, ja jenkit olivatkin yrittäneet kieltää tätä miehityksensä aikana vedoten "hygieniasyihin", joten kenties nykyaikana seremonia ei ollut enää yhtä brutaali ja jostain rituaaleista oli oiottu.

Joka tapauksessa, Tony oli käynyt lounaan aikana tekemässä meistä jonkin rekisteröinnin paikallisille viranomaisille. Nämä olivat kuitenkin sanoneet, ettei meillä olisi mitään asiaa tänään hautausmaalle, sillä sunnuntai kun oli, niin tadaa - siellä oli hautajaiset menossa. Täytyy kyllä sanoa, että harvinaisen huonoa duunia matkanjärjestäjältä - etenkin kun perjantaina meille mainostettiin, miten lauantain ja sunnuntain ohjelmanumerot oli vaihdettu bussikuskin saatavuusongelman vuoksi. Pysähdyimme tien varteen, jossa näimme etäisyyden päässä muutaman arkun kiinnitettynä vuorenseinämään, mutta hei, camoon. Poimimme mukaamme paikallisoppaan, joka vaikutti 16-vuotiaalta  nuorisorikolliselta vaimonhakkajapaidassaan ja puuttuvine etuhampaineen. Ajoimme pienen matkan eteenpäin, laitoimme minibussin parkkiin ja lähdimme kävelemään pientä metsäpolkua eteenpäin. Matkanjohtajan luonnehtima "normaali metsäpolku" vietti alaspäin ja maasto vaikeutui nopeasti puolen metrin pudotuksiksi ja kivien päällä hyppelyksi saaden osan ryhmäläisistämme kääntymään takaisin. Polun päässä oli luolan suu, johon ruumisarkkuja oli viskelty ja pinottu kasoihin. Osa arkuista oli useita vuosisatoja vanhoja, mutta täällä oli ollut 1800-luvulla iso maanjäristys jolloin suurin osa arkuista oli kierinyt luolan syvyyksiin ja ilmeisesti jääneet sinne. Luolasto jatkui kilometritolkulla yhdistyen muihin luoliin - jossa niin ikään oli monen aikojen saatossa menehtyneen viimeinen leposija. Me emme käyneet kuin luolan suulla tsekkaamassa arkut, mutta luola vaikutti hyvin haastavalta maastolta ja säkkipimeältä. Näimme jonkun retkueen sinne suuntaavan öljylamppuineen, mutta minua sinne ei olisi kyllä saanut kovin pienestä hinnasta, sen verran aavemainen mesta kyseessä. Thaimaan luolaepisodista oli täälläkin sen verran viisattu, että nykyään luolaan menijöitä kontrolloitiin nimilistoilla. Ylösnousu (no pun intended) takaisin bussille oli raskas, ja hengästyminen sai keuhkoihin pistämään entistä enemmän. Odottelimme hetken bussilla muiden saapumista bussille. Hampaaton junnuopas viittoili meille ojan suuntaan jossa makoili lisää arkkuja ja kertoili epäselvällä englannillaan niiden kuuluvan äideille, jotka olivat menehtyneet synnytyksessä.

Vuorenseinämiin kiinnitettyjä muutamia arkkuja.

Luolan suuaukkoon kasattuja arkkuja.

Lähdimme ajamaan samaa tietä takaisin päin mitä olimme tulleet. Pysähdyimme omituisen näköisen talon kohdalla katsomaan paikallista kutomopaikkaa. Siellä ei ollut ketään - olihan sunnuntai - mutta kutomistavat ja -laitteet olivat samanlaisia kuin Suomessa. Ei mikään kiinnostava kohde muutenkaan minusta, joten iso menetys tämä ei ollut. Paikallisopas jäi pois kyydistä Sagadassa ja me jatkoimme eteenpäin ajaen samaan kylään jossa Tony oli aiemmin aamupäivällä esitellyt munansyöntiään. Tämänkertainen stoppi lähinnä mahdollisti vessassa käynnin sitä tarvitseville. Itse kävin kuvaamassa suurehkon Madonna-patsaan, se vähän vetosi minuun. Pilviä oli kertynyt vuoren rinteille huomattavasti enemmän kuin aamupäivällä, ja täällä oli jopa vähän holotna, piti oikein vetää pitkähihainen päälle (jollainen kannattaa aina olla bussimatkoilla mukana, sillä aasialaiset rakastavat jääkylmäksi ilmastoituja tiloja).

Kutomo.

Peltoa kynnettiin lihasvoimilla.

"I'll protect ya."

Poliisiasema.

Hotellille saavuimme neljän jälkeen. Vaihdoimme muutamat sanat ukon kanssa, oli käynyt kylillä kävelemässä ja lounastamassa hotellissa. Palasin huoneeseeni nukahtaen välittömästi. Koisasinkin melko tovin enkä meinannut millään pystyä heräämään. Keuhkoputki tuntui aika pahalta. Otin hieman whiskyä tietäen ettei se plunssaan auttaisi (jos joku on niin urpo että luulee viinanjuonnin auttavan flunssaan, niin olisiko maailmassa yhtään flunssapotilasta?) mutta jos vaikka harmistus helpottaisi.

Vähän ennen klo 19 menimme syömään (ruuhkan välttämiseksi ajattelimme, että väki kuitenkin ajottaisi syömisen tasatunniksi) hotellin baariin. Tällä kertaa päivällinen oli omakustanteinen joten tilasimme sapuskat á la carte-listalta.  Alkuun otin minestrone-keittoa (hyvää), pääruuaksi naudanlihaa ja sipulia (ihan ok) ja jälkkäriksi vain kahvia kun en osannut muuta tilata. Kahvi piristikin mukavasti. Mutsi tilasi breaded porkin ja faija entrecoten; annokset olivat kuulemma aivan liian suuria. Mutsi sai jälkkäriksi kaksi valtavan kokoista kakun palaa, faija tyytyi hedelmiin. Lasku oli 2300 pesoa eli n. 35€, ei mikään paha hinta kolmen hengen illallisesta varsinkin kun hotellit osaavat aina nyhtää melkoiset katteet verrattuna tavalliseen ravintolaan. Lasku laitettiin huoneen piikkiin.

Illallinen.

Syönnin jälkeen koitin vielä kerran hotellin nettiä, mutta eipä tuo toiminut vieläkään. Respaa ei asian korjaaminen tuntunut kiinnostavan, kehoitti ottamaan vain uuden wi-fi passwordin :) Palasin sitten huoneeseen jatkamaan kirjanlukua. Plunssan oireet tuntuivat pahenevan. Seuraavana päivänä olisi lähtö bussilla kohti etelää; olisi pitänyt pakata kamat kasaan, mutta en vain saanut sitä irti itsestäni.