625# Filippiinit, 4

16.2.2019, Saturday, +30, Clear, Banaue, Philippines

Heräsin viiden jälkeen kovaan päänsärkyyn. En saanut enää nukuttua, mutta todistin parvekkeelta yhden komeimmista auringonnousuista. Testasin suihkun, se oli juurikin niin karmea kokemus kuin olettaa saattoi. Sitten aamiaiselle, tarjolla oli lihaa, kanaa ja riisiä. Semmoinen on eurooppalaiselle vähän omituinen aamupala, mutta maku oli kuitenkin ihan OK. Olotilakin koheni edellisillan jäljiltä. Tony oli taas työmoodissa ja vaikutti pirteältä.

Taas aurinko nousee.

Puoli yhdeksältä otimme suuntimeksi kahdella eri jeepneyllä suurimman paikallisen nähtävyyden, Bangaan Rice Terraces (Bangaanin riisipenkereet). Ensiksi kuitenkin pysähdyimme Banauen kylälle tsekkaamaan markkina-alueen ja torin. Paikallisväestö oli työn touhussa lauantaista huolimatta. Torilla blisattiin kaikenlaista kamaa vihanneksista tuntemattomaksi jääneiden eläinten jalkoihin ja sianpäihin. Betel-pähkinää myytiin täällä yleisesti ja vähän harmittaa ettei tullut itse tätä testattua. Annospussi sisälsi arekepalmun hedelmää (itse pähkinä) ja lehden joka käärittiin pähkinän ympäri ja mausteseoksen (joka koostui tupakasta ja makeutusaineista ja kalkista, jolla edistettiin piristeinä toimivien alkaloidien vapautumista). Paketti heitettiin sitten tauluun ja sitä pureskeltiin "niin kauan kuin hyvältä tuntuu" aiheuttaen käyttäjälleen piristyneen ja jopa euforisen olotilan. Se paitsi muutti syljen verenpunaiseksi, myös lisäsi syljeneritystä rutkasti. Siksi siellä täällä näki maassa veritipluja muistuttavia lammikoita, ja monet julkiset paikat olivatkin pystyttäneet kieltotauluja "No spitting moma". Kuten niin monet nautintoaineet, myös betelpähkinä on hieman koukuttava aine ja riippuvuusriski lienee todellinen. Eikä tietenkään mikään terveystuote, vaan tuhoaa hampaat, limakalvot ja aiheuttaa syöpää pitkään käytettynä.

Jeepney.

Toinen jeepney.

Torilla.

Maistuisiko jalka?

Vai kenties pää?

No spitting moma.

Laskeuduimme portaita ja ylitimme kuivuneen joen huojuvaa ja ruosteista riippusiltaa pitkin takaisin jeepneyllemme. Lähdimme ajelemaan kohti riisiviljelmiä. Jeepney oli kuuma, piti kauheaa meteliä eikä heittelehtivä kyyti mutkaisella vuoristotiellä ollut muutenkaan mitään parasta krapulalääkettä. Matka kesti toista tuntia, pari kuvaustaukoa pidettiin. Riisipenkereet oli tehty kerroksittain vuorten rinteisiin, ja olivat kieltämättä hienon näköisiä täältä ylhäältä katsottuna. Teimme viimein stopin erääseen kylään, josta lähti polku riisipelloille. Matkanjohtaja ei ollut varoittanut ollenkaan reitin haastavuudesta - eikä ylipäätään kertonut mitään etukäteen päivän ohjelmasta. Vaikutti aivan siltä, kun hänellä ei olisi mitään tietoa päivän ohjelmasta sen enempää kuin meillä matkailijoillakaan.

Banaue.

Silta yli synkän virran.

Riisipenkeriä.

Lähdimme laskeutumaan jyrkkiä ja epätasaisia kiviportaita tietämättä kuinka pitkään ne jatkuisivat. Faijalla alkoi kunto loppumaan jo melko alkumatkasta, ja hän jäi mutsin kanssa erään talon pihaan istuskelemaan, eivät uskaltaneet tulla pidemmälle. Se osoittautui hyväksi päätökseksi, sillä polku huononi entisestään ja eräs toinenkin jätti hetken päästä retken väliin kipeytyneen polven vuoksi. Metsäinen vuorenrinne muuttui lopulta riisipenkereiksi jonka päällä polku johdatteli meidät lopulta alhaalla olevaan kylään. Poikkesimme ensiksi Olympian tarjoamille juomille; koska täältä piti ilmeisesti kavuta vielä takaisin ylöskin, niin tyydyin oluen sijasta kokikseen. Meille kerrottiin tarinaa riisinviljelystä aina istutusvaiheesta valmiiseen jyvään saakka. Kovaa ja raskasta hommaa, eikä sitä ollut tullut ajatelleeksi, millaisen duunin riisinviljelijä joutuu näkemään pienenkin riisiannoksen eteen. Riisipellot olivat myös rottien suosiossa, ja rotat taas houkuttelivat paikalle kärmeksiä ja näiden seassa viljelijä sai sitten kahlata tähkiä istuttelemassa ja peltoaan kyntämässä. Kylän lapset tulivat esiintymään meille, lauloivat oikein nätisti. Tony oli hankkinut heille keksejä palkinnoksi. Pöytäämme tuli myös utelias mummo, joka näytti ainakin 150-vuotiaalta. Ei puhunut ollenkaan mutta syljeksi rehvakkaasti pitkiä kaaria läheiseen pusikkoon. Sellainen ei liene epäkohteliasta täällä. Hampaattomuudesta huolimatta hänellekin annettiin keksejä jotka otti kiitollisna vastaan.

Maisemat olivat hulppeahkot.

Suunnaksi alhaalla oleva kyläpahanen.

Riisipeltoja.

Kävelimme sitten hetkisen kylällä ihmettelemässä erikoisia taloja ja talojen koristeellisia fasadeja. Emme olleet varmoja oliko kylää edes sähköistetty, ja muutenkin se vaikutti hyvin takapajuiselta verrattuna moderniin yhteiskuntaamme. Mutta kuka tietää millainen onnellisuuden taso täällä sitten asukkaiden keskuudessa vallitsi. Koiria oli paljon, mutta ne vaikuttivat huomattavasti kilteimmiltä mitä hotellimme ympäristössä pyörivät rakit. Kanoja käppäili siellä täällä - olen aina ihmetellyt mistä kukin omistaja tunnisti omat kanasensa - sekä jonkinlaisia hanhia / hanhen tyyppisiä ratkaisuja. Täältä löytyi jopa kirkko, jonka katto ja seinät olivat tehty pellistä ja siksi rakennus oli kuuma kuin sauna. Sitten meille tuli yhtäkkiä niin jumalattoman kiire takaisin ylös, että meinasi jäädä tuliaisostoksetkin tekemättä. Kävin kuitenkin pikaisesti ostamassa itselleni pienen Bulul-riisinvartijafiguurin (en siksi että se oli mitenkään hieno, mutta halusin jättää vähän fyrkkaa tähän kylään).

Lapset painoivat hommia lauantaista huolimatta.

Pikkukoirain ruokailuhetki.

Asunnot oli tehty tolppien varaan.

Matelijat ja rotat pysyivät kämpästä poissa.

Pellistä bygätty kirkko.

Kirkko.

Ylös oli tietysti raskasta kiivetä kuumuudesta, edellisiltojen kaljoista ja huonosta yleiskunnosta johtuen. Muutaman kerran piti pysähtyä huilaamaan ja vetämään henkeä kun pelkäsin veripumpun tulevan rinnastani ulos. Viimein ylös päästyäni hikivirrat juoksivat noroina pisin selkäpiitä. Porukat olivat päässeet takaisin ylös myös, olivat löytäneet baarin ja istuskelleet siellä meitä odottelemassa. Edelleen ihmettelen, miksei reitin haastavuudesta oltu mainittu halaistua sanaa - on vähän kohtuutonta, jos matkatoimisto edellyttää matkailijoiden scouttavan ja googlettelevan tällaiset asiat itse etukäteen. Tuskin olin ainoa jolle tällainen kävi kunnon päälle.

Palasimme hotellille, sinne oli taas tunnin ajomatka. Meille tarjottiin hotellilla lounas; alkuruuaksi oli sienikeittoa, kuinkas muuten. Sitä yritettiin osaltani vaihtaa moneen kertaan eri keitoksi, ja lopulta onnistuikin. Pääruuaksi oli hampurilainen - en edes muista monesko hamppis se oli jo näiden muutamien ensimmäisten päivien aikana. Oli kaiken huipuksi vielä pahahkoa. Sen jälkeen tunsinkin itseni uneliaaksi ja menin huoneeseeni ottamaan 2,5 tunnin päikkärit.

Lounas ei tarjonnut ihmeitä.

Minun piti väkisin pakottaa itseni ylös, olisi nukuttanut ehkä enemmänkin. Oli ollut lämmin päivä, ja huoneessakin alkoi olemaan kuuma kun ilmastointiakaan ei ollut saatavilla. Lähdin vähän tarkastelemaan hotellin tiluksia; täällä oli mainostettu olevan uima-allas, ja sen löytämisessä olikin melkoinen tekeminen. Löytyi se sitten lopulta hotellin toisesta päästä. Uijia ei ollut, joku pieni porukka oli piha-alueen nurkassa dokailemassa whiskyä. Enpä minäkään sitten kehdannut siihen mennä pulikoimaan, jotenkin hotellin siisteystaso vähän arvelutti.

Hotellin uima-allas arvelutti.

Sitä vastoin päätin mennä hieman kylille kävelemään. Hotellin vieressä oli postitoimisto, mutta se oli harmikseni kiinni. En ollut ihan varma, mihin suuntaan minun piti mennä, joten jatkoin mäenrinnettä ylöspäin. Myöhemmin ymmärsin suuntani olleen väärä. Heikkokuntoisia, aaltopellistä kyhättyjä rakennuksia oli tien varrella. Luulisi, että sellainen liukuisi ensimmäisen kaatosateen mukana alas vuorenrinteeltä. Täällä oli yleisesti ottaen hyvin likaisen näköistä ja myös haisi pahalle. Eräs lapsi heitteli minua kivillä aidan takaata ja toinen lapsi tuli tiellä vastaan lyöden minua ensin mahaan, ja sen jälkeen pyysi tästä sirkusnumerostaan rahaa. Kadulla päälliköi aggressiivisten lasten lisäksi myös vihaiselta vaikuttavat koiralaumat, jotka alkoivat haukkumaan ja murisemaan minulle. Ilmeisesti ei valkoihoisen jampan seuraa vaadittu näillä main, ihme rasisteerausta tällaisessa korpikylässä, sano. Palailin sitten puolittain masentuneena takaisin hotellille ja istuskelin vähän aikaa parvekkeella nauttien pienestä tuulenvireestä ja katsellen pääskysten lentosuorituksia.

Hotel / Hostel Banaue.

Mikä saa ihmiset asumaan näissä?

Kerrostaloja.

Kappale kauneinta Jakomäkeä.

Kuuden aikaan oli illallinen. Se oli mielestämme liian aikaisin mutta matkanjohtaja halusi pitää jostain syystä päänsä ja syödä tänään aikaisin. Alkuruuaksi oli asparagus-keittoa, uskalsin syödä sitä lusikallisen. Kanaa oli pääruuaksi. Aika vähän tuli syötyä, ei oikein nälättänyt. Edellispäivästä viisastuneena olin edelleen vesilinjalla, ja kun illallisesta oli selvitty puoli kahdeksalta, niin oli vähän hankala keksiä tekemistä kun ei viitsinyt dokailla, ei ollut televisiota eikä nettiä ja ulkona säkkipimeää. Onneksi olin sentään ottanut kotoota mukaani kirjan (Albert Camus'n Rutto) juuri tällaisia hätätapauksia varten.