623# Filippiinit, 2

14.2.2019, Thursday, +31, Partly cloudy, Manila, Philippines

Tuntui, että olin nukkunut ikuisuuden, mutta kello ei ollut herätessäni vielä yhtäkään. Nukuin sitten pieninä annoksina kolmeen saakka, jolloin heräsin täysissä sielun ja ruumiin voimissa. Tiesin unen saannin olevan mahdottomuus, joten katselin sitten telkkaria paria tuntia ja nukahdin hetkiseksi uudelleen. Lopulta heräsin herätyskellon soittoon seitsemältä. Nyt olisi puolestaan nukuttanut enemmänkin. Nukkumista ei helpottanut rikkinäinen yövalo, jota ei saanut kytkettyä pois päältä, ja se välkkyi koko yön. Hetken mietin jo jos olisin ottanut avainkortin pois sähkölukijasta, mutta se olisi tarkoittanut myös ilmastoinnin häviämistä ja huoneen lämpötila tulisi nousemaan nopeasti tuskastuttavalle tasolle.

Aamun valjettua rumat näkymät paljastuivat hotellin ikkunasta.

Lähdimme sitten porukoiden kanssa aamiaiselle. Oli paljon ihmisiä, mutta grupieeri ohjasi meidät pöytään. Valinnanvaraa oli paljon, mutta aamiainen oli suunnattu selvästi aasialaisille, me emme oikein osanneet valita mitään. Lopulta aamiaislautaselle päätyi pari croissantia, nakkeja, kinkku- ja juustoviipaleet, jugurttia, kahvia ja mehua. Ukkokin sai hieman syödäkseen vaikkei näyttänyt hyvinvoivalta ja oli oksennellut yölläkin. Saapa nähdä koska tauti tarttuu meihin. Alkoi olla jo itsekin sen verran vainoharhainen, että alkoi kuvittelemaan kaikenlaisia tuntemuksia itsekin.

Sian lämmittelyä.

Yhdeksältä tapasimme ryhmän ala-aulassa, tarkoitus oli lähteä siitä kaupunkikierrokselle. Bussi myöhästyi kuitenkin lähes tunnin, oli juuttunut jonkinlaiseen ruuhkaan. Ihmettelimme, miksei kokenut kuski ollut ottanut tällaista huomioon, vai liekö nukkunut yksinkertaisesti pompsukkaan. Olisi vaan rehellisesti myöntänyt, että myöhästyy kunnolla ja laskenut meidät huoneeseen odottelemaan sen sijaan, että postailimme hotellimme ala-aulassa kärsimättöminä.

Ensiksi ajoimme amerikkalaisten hautausmaalle. Yhdysvallat olivat miehittäneet Filippiinit espanjaisten jälkeen (v. 1898 - 1946) ja siksi amerikkalaisilla oli täällä edelleen aistittavissa jonkinlainen vaikutus. Golfgreenin kaltaiset hyvinhoidetut ruohomatot, valkoiset suorien ristien rivit ja hohtavan valkoinen jättiläismäinen monumentti sijaitsi Taguig cityn alueella. Täällä oli 17 206 amerikkalaissotilaan viimeinen leposija, jotka olivat menettäneet henkensä Toisessa maailmansodassa sekä nimiluettelot kadonneista tuhansista sotilaista. Meistä tuntui oudolta, miksi jenkit oli haudattu tänne, suomalaiset kun pyrkivät aina saamaan ruumiitkin oman maan multiin. Vaikuttava näky se silti oli, keskellä suurkaupunkia tällainen hiljainen lehto. Meidän lisäksi paikalle tuli myöhemmin vain yksi bussilastillinen koululaisia. Aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta sokaisten meidät täysin; emme olleet nähneet kuukausiin auringonpaistetta joten blehoille olisi ollut tarvetta.

Amerikkalaisten hautausmaa.

Monumentti menehtyneille amerikkalaissotilaille.

Kappeli.

Seuraavaksi ajoimme 1,5 tunnin matkan ruuhkassa madellen Filippiinien kansallissankarin Jose Rizalin mukaan nimettyyn puistoon. Kyseinen kaiffari oli 1800-luvun lopulla ryhdistäytynyt Filippiinien itsenäistymisprokkiksessa ja aloittanut kapinan Espanjaa vastaan, joka oli tuohon aikaan siirtomaaisäntänä. Huonostihan siinä kävi ja jätkä teloitettiin, mutta mainetta tämä tutkija-runoilija-kirjailija-taidemaalari-kuvanveistäjä oli kerännyt siihen malliin, että monista filippiiniläiskaupungeista löytyi Jose Rizalin patsas paraatipaikalta. Paikalle oli pystytetty 80 metriä korkea lipputanko (joskin minusta se näytti puolet lyhyemmältä). Puisto oli lähellä merenrantaa, ja siellä haisi pahalle, mietimme tuleeko haju viemäristä vai lähellä sijaitsevasta merenlahdesta. Ukottajia oli paikalla jonkun verran, jotka blisasivat hattuja ja jonkinlaisia tekolintuja.

Jose Rizalin muistomerkki.

Jatkoimme bussilla Intramurosin kaupunginosaan, jota ympäröi 4,5 kilometria pitkä muuri. Se oli vanhaakaupunkia, joskin ei näyttänyt mitenkään erityisen vanhalta. Manila oli pommitettu maan tasalle Toisen maailmansodan aikana ja oli pitänyt rakentaa kokonaan uusiksi. Vaikka osa vanhoista arvorakennuksista koitetaan entisöidä entisen mallisiksi, niin kyllä eron aina jotenkin vaan aistii. Kävimme katsomassa Jose Rizalin vankityrmän ja sen jälkeen poikkesimme katsomassa The Minor Basilica and Metropolitan Cathedral of the Immaculate Conception-nimisen sanahirviökirkon. Espanjan siirtomaavallan aikana (v.1565 - 1898) Filippiineistä tuli epäaasialaismaisesti katolinen maa, ja melko uskovaista porukka tuntui edelleenkin täällä olevan. Kirkko oli rakennettu jo 1500-luvulla, mutta oli tuhoutunut monta kertaa maanjäristyksissä ja sodassa. Viimeisin rakennuskerta oli v. 1958, mutta senkin jälkeen muutoksia oli tehty (esimerkiksi kirkonkellot oli siirretty pois tornista maan tasalle sortumisvaaran vuoksi). Sisälle emme päässeet, koska kirkossa olivat häät menossa - ihmettelin vähän ajankohtaa, sillä kuka järjestää häät torstaina klo 13, mutta syy taisi löytyä Valentine's daystä, jota Filippiineillä vietettiin laajalti.

Intramuros muureineen ja valleineen.

Jose Rizalin askelkuviot matkalla tyrmästä teloituspaikalle.

Pasig-joki.

The Minor Basilica and Metropolitan Cathedral of the Immaculate Conception.

Menimme sitten lounastamaan Barbara's-nimiseen ravintolaan, joka sijaitsi Casa Manila-museon yhteydessä. Meidät jaettiin pöytäkuntiin ja ruokana oli noutopöytä; suhtauduin aluksi vähän skeptisesti filippiiniläisruokaan, olin kuullut huhua että täällä mäsäytetään vain epäterveellistä jenkkisapuskaa, mutta tästä ruuasta tykkäsin. Ilmeisesti kiinalaisiin turisteihin kyllästyneenä ravintola oli laittanut sanktiokyltit muistutukseksi; veloittivat left-overseista 200 pesoa "sakkoa", joten täällä piti syödä lautaset tyhjiksi. Pysyttelimme vesilinjalla. Muutaman hengen orkesteri pyöri ympäri ravintolasalia soittaen ikivihreitä tippien toivossa.

Ruokailun jälkeen kävimme samassa kompleksissa olevassa Casa Manila-museossa. Se oli 1980-luvulla rakennettu jäljennös 1800-luvun espanjalaisten herrasväen hulppeasta asuintalosta, jonka alaosa oli rakennettu kivestä ja yläkerros puusta. Keskikerroksessa oli historiallista toimistotilaa, yläkerrassa sitten salia hienoine mööpeleineen sekä jopa pieni kappeli. Ruokasalissa oli vanhanaikainen ilmastointilaite - palvelijat löyhyttelivät pöydän yläpuolella olevia paksuja verhokankaita. Keittiöstä löytyi erikoisuutena jääkaappi. Tuohon aikaan ei sähköä ollut eikä jääntekolaitetta, vaan jää roudattiin laivalla Yhdysvalloista saakka. Sai pitää varmasti kiirettä, ettei sulanut.

Casa Manilaa.

Ilmastointiverho ruokapöydän yläpuolella.

Pari-istuin vessassa.

Kadun toisella puolen oli San Agustinin kivikirkko. Se oli valmistunut jo vuonna 1607, ja harvinaista kyllä, se oli selvinnyt Manilan lukuisista maanjäristyksistä ja pommituksista. Kirkon yhteyteen oli jo aiemmin rakennettu luostari. Kaikenlaista oli paikka ollut todistamassa satojen vuosien aikana, Toisessa maailmansodassa se toimi jopa keskitysleirinä japanilaisten päälliköidessä Filippiineillä. Sisälle emme päässeet tälläkään kertaa, sillä täällä oli häät menossa kuten aikaisemmassakin kirkossa. Luostarin puolelle pääsi kyllä, joskin se oli varsin tylsähkö vierailukohde tauluine, tavaroine ja näyttelyineen.

Täälläkin häät menossa.

Hautakiviä.

Lisää hautoja.

Odottelimme sitten kadun varressa bussia tovin ja palasimme hotellille. Lyhyeen matkaan kului taas 1,5 tuntia aikaa. Mun hermot eivät kestäisi tällaista ruuhkaa kovin pitkään, saati jos joutuisi itse ajamaan täällä. Manilan suurkaupunkialueella asui yli 20 miljoonaa ihmistä, eikä esimerkiksi metroa ollut ja kadut kapeita, ja siksi liikenne oli melkein aina turvoksissa. Paikallisbusseina toimivat jeepneyt, jotka olivat eräänlaisia pidennettyjä jeeppejä jotka oli koristeltu näyttävästi. Nämä ikäloput minibussit olivat hyvin suosittuja paikallisväen keskuudessa; yleensä niihin hypättiin avonaisesta takaovesta sisään ja ulos vauhdissa, ja sisällä istuttiin polvet suussa. Aina sisälle ei edes mahtunut, vaan näimme monta kertaa miten matkustajat roikkuivat astinlaudalla pitäen kiinni käsillän tikkaista tai monesti kiipesivät suoraan katolle. Jeepney pysäytettiin kättä viittoamalla ja pois haluttaessa lyötiin kädellä kattoon. Rahastus toimi antamalla raha aina seuraavalle matkustajalle joka ojensi sitten fyrkat taas eteenpäin kuskille, ja vaihtorahat palautuivat samalla tavalla. Koska mitään erillisiä pysäkkejä ei ollut, jeepneyt kurvailivat ja pysähtelivät minne sattuivat aiheuttaen lisää kaaosmaisia liikennesuorituksia.

Konna.

Hotellilla tunti lepoa, jonka käytin blogaamiseen, netissä surffailuun ja selfiekepin testaukseen. Olin saanut kepin joululahjaksi ja oli nyt neitsytmatkallaan, mutta ainakin ensimmäinen kuvaussessio floppasi kun keppi ei ottanut toimiakseen. En tosin tiennyt onko vika kepissä vai puhelimessani (bluetooth-yhteys). Kuudelta lähdimme hotellimme vieressä olevaan oudosti nimettyyn SM-ostoskeskukseen. Etsimme ruokapaikan, löysimme ihan kohtuulliselta vaikuttavan ruokapaikan nimeltään Max's (huomasimme myöhemmin tämän olevan jonkinlainen ketju). Porukat tilasivat kalaa, itse otin jonkinlaisen lihajutun. Porukat tykkäsivät kalasta, mutta omasta ruuastani voin antaa vain 2/5, mun mielestä sapuska oli vähän outoa. Juomaksi otimme mutsin kanssa oluet, isä valitteli edelleen vatsaansa ja jatkoi vesilinjalla. Olut tarjottiin jäiden kanssa, se oli paitsi outoa myös vähän epäilyttävää, kun emme olleet varmoja tehdäänkö jäät täältä vesijohtovedestä (jota ei totisesti kannattanut juoda, vaikka hampaita sillä uskalsinkin pestä). Sapuska maksoi vain 1200 pesoa eli alle 20€, annoimme 1500.

Aurinko laskeskeli kuuden kieppeillä.

Kävimme alakerran vessassa joka oli ihmeen siisti. Porukat lähtivät sitten hotellille, itse menin tutustumaan paikalliseen supermarkettiin ihmettelemään kaupallista tarjontaa. Liha- ja kalaosasto haisi vähän helkkaristi, mutta muuten paikallistuotteet loistivat poissaolollaan, kaikki vaikutti olevan tuontikamaa. Ostin sitten yhden oluen sekä sinisiä sipsejä - näitä kun ei Suomessa tule vastaan niin mielelläni ostan kun vain löydän. Pääasia oli, että sain tonnin setelin rikottua ja pientä rahaa tilalle. 1000 peson seteli oli about 16-17€ ja kaupan kassatäti rupesi siitäkin nikottelemaan. En tiedä mistä asti lähti hakemaan vaihtorahoja - myyjän palvelualttius ei muutenkaan ollut kovin korkealla, mutta varmaan viiden minuutin jälkeen myyjä palasi ja sain vähän pienempää hilloa lompsaani. Kävin sitten vielä erillisessä viinakaupassa hakemassa pienen lekan (37,5 cl) Red Label-whiskeytä. Vaikka tuontibrenkku niin ei montaa euroa maksanut. Viinat piti pyytää myyjältä, laiskanpuoleinen työntahti oli myös näillä kassahenkilöillä mutta sainpahan vähän voimajuomaa hankittua tulevien päivien metsäreissulle. Ostokset pakattiin jenkkityyliin ärsyttäviin paperipusseihin, jossa ei ole edes hantaakia. En ymmärrä tätäkään tapaa, mutta niin paljon muutakin kummallisuutta maailmaan mahtuu.

Hotellilla kävin vielä suihkussa ja pakkasin vähän kamoja. Seuraavana päivänä meillä olisi lähtö Luzonin saaren pohjoisosiin jonnekin metsän keskelle. Alunperin meidän piti lähteä klo 9:n lennolla, mutta olimme kuulleet, että tuo lento oli jostain syystä peruttu, ja meidän pitäisi ottaa jo klo 7 flygari Cauayaniin. Huono läppä, koska hotellilta pitäisi lähteä klo 05, ja herätys olisi näin ollen neljältä.