627# Filippiinit, 6

18.2.2019, Monday, +28, Clear, Tarlac, Philippines

Yö oli levoton, tuntui ettei kuume ollut kaukana. Henkitorvi ja kurkunpää olivat kuin tulessa. Kolmen kieppeillä otin Buranan, ja huomasin miten gekkoliskot pitivät rallia seinällä sängynpäätyni yläpuolella. Ne pitivät välillä myös outoa kurnutusta, aivan kuin vispilällä olisi vatkattu kulhoa. Pystyin vain toivomaan, ettei niiden ote kirpoaisi juuri kohdallani ja välttyisin niiden kosketukselta. En saanut enää juuri nukutuksi muuta kuin pienen pätkän viiden kieppeillä.

Herättyäni kävin suihkussa, ei tullut kuin kylmää vettä. Ennen aamiaista ehdin vielä käymään lukemassa Messenger-viestit aulassa. Pakkasin sitten kamat kasaan koska tänään oli lähtöpäivä. Aamiaiselle menimme porukoiden kanssa seitsemältä, ja ehdin sen jälkeen vielä lepäämään hetkisen, ennen kuin klo 9 lähdimme pitkälle bussimatkalle kohti Tarlacia. Sinne kestäisi matkustaa koko päivän.

Plunssa alkoi pahentua entisestään. Pysähdyimme ensimmäisen kerran huonekalukauppaan, jossa artesaanit ja puutaiteilijat tekivät itse kaikki veistoksensa ja mööpelit puusta. Tuotteet näyttivät sangen raskastekoisilta ja huonekalut ehkä vähän epämukaviltakin joskin kestäviltä. Se ei siitä huolimatta herättänyt minussa juurikaan kiinnostusta. Jatkoimme ajamista vuoristoteitä kohti etelää. Nukuin tietysti suurimman osan matkasta. Parin tunnin ajon jälkeen pysähdyimme pitämään wc-taukoa ankealla bensiksellä, josta emme oikein keksineet mitään ostettavaa. Kuski kävi tankkaamassa ajopelimme. Jatkoimme sitten taas ajamista muutaman tunnin saapuen Daltonin solaan; Toisen maailmansodan aikana täällä oli ollut verisiä taisteluja Japanin ja Yhdysvaltojen välillä Luzonin saaren herruudesta. Meille ei suotu edes tilaisuutta käydä muistomerkillä josta olisi ilmeisesti avautuneet hienot näkymät solaan, sen sijaan pelkkä kusiputkan esittely kuulemma riitti ennen kuin piti jatkaa matkaa taas tuli persiin alla.

Melkoinen puuveistos.

Jatkoimme jälleen puuduttavaa ajelua kohti lounaspaikkaa. Pilkin taas siihen malliin, etten edes muista kaupungin nimeä missä lounastimme. Se oli buffet-lounas; monet kehuivat ruokaa mutta minulla oli sen verran huono olo ettei ruokakaan maistunut. Matkalaukkuja kuljettava autokuski tarjosi minulle autonsa sivuovesta jotain sinipunaista pilleriä, jonka heitin sumeilematta naamariin. Tonyn kanssa käytiin myös apteekissa hakemassa minulle lisää lääkettä; täällä sai ostaa lääkkeitä bulkkina, ilmoitti vain mitä lääkettä halusi ja kuinka monta kappaletta. Sinisiä pillereitä tuli 10 kpl levyllinen, mutta mitään pakkausta, tuoteselostetta tai annosteluohjetta ei ollut mukana enkä oikein tarkkaan tiennyt miten niiden kuuluisi vaikuttaa. Hintaa oli 70 pesoa eli noin euron verran. Otin yhden heti kokeeksi. Tunnin kuluttua olo vähän parani mutta kurkkuun ja keuhkoputkiin sattui kyllä edelleen. Apteekista tultuamme Tony astui vielä koiranpaskaan jota ei tietysti huomattu kuin vasta autossa hajun tulviessa sisätiloihin. Vaikea oli sitten putsata kengät ja lattia.

Sentään joku kuva lounaspaikastakin jäi muistoksi.

Sinisiä pillereitä.

Ajomatka jatkui, olimme jättäneet vuoriston taaksemme ja täällä oli tasaista peltomaisemaa. Saavuimme moottoritielle jossa näimme pahan kolarin, bussikin oli siinä osallisena ja ikkunat pirstaleina. Ukon piti pyytää päästä vessaan, ja vasta tässä vaiheessa kuski huomasi ajaneensa ainakin 20 kilometriä harhaan. Ihmettelinkin kyllä yhdessä vaiheessa kun näin kyltin "Tarlac 1km", että kylläpäs hotelli olikin kaukana kaupungin keskustasta. Kuski olisi ajatuksissaan varmaan posottanut Manilaan asti.

Viimein pääsimme Microtel-nimiseen hotelliimme joka ei tosiaankaan ollut hääppöinen, vaikka tähtiluokituksen mukaan sen piti olla parempi kuin edellinen majapaikkamme Banauessa. Huone oli pieni, siellä oli likaista ja aluksi luulin ettei siellä olisi edes ilmastointia. Jonkinlaisia hyönteisiä näytti pörräävän huoneessa ja välillä kuului aivan kuin gekko-liskojen ääniä. Lisäksi huoneeni oli katutasossa kadun puolelle, joten meteliä kantautui sieltäkin. Netti oli onneksi nopea ja televisio jonkinlainen. Sen verran pitää antaa myös positiivista palautetta, että television kaukosäädin oli vuorattu elmukelmulla; näin bakteerikammoiselle se on huojentavaa, kun on tullut monta kertaa luettua että suurin tautipesäke hotelleissa on juurikin telkkarin kaukosäädin.

Illalla lähdimme kalaravintolaan, jossa kuitenkin oli buffet. Se oli ihan ok. Olo ei ollut edelleenkään hyvä joten pysyttelin vesilinjalla. Hotellille ostin limsaa ja sipsejä. Seuraavana päivän jatkaisimme kohti Manilaa, joten en viitsinyt juuri laukkuanikaan purkailla ja pakkailla.