387# Luettua

Olen nyt hieman ryhdistynyt tämän lukemisen suhteen, ja jos saan luettua kymmenenkin kirjaa vuodessa niin se on minun tasoiselleni lukijalle hyvin. Aikaansa voi tuhlata tyhjänpäiväisemminkin, ja jostain syystä vanhempi sukupolvi tuntuu arvostavan lukemista huomattavasti enemmän kuin nuoriso? Tiedä sitten syytä.

Mä olen ehkä vähän naiivi, mutta toivon lukemisen edesauttavan kirjallista ulosantiani ja ehkä jopa jäsentelmään ajatuksiani paremmin. Ja kai näistä vaivihkaa tarttuu enempi ajatuksen siementä ja sivistystä muutenkin kuin jalkapallopeliä kaiket illat hakkaamalla?

Muistan kun koulussa piti tehdä aina kirjarapsaa. Silloin ei ollut edes nettiä josta olisi saanut valmiin tiivistelmän editoitua esitelmäksi kuten nykyajan penskoilla, vaan kirja piti melkeinpä selata, että siitä sai jotain irti (no okei, Lokki Joonatan meni kyllä takakannen luvulla). Nyt en sen kummemmin rapsaa, kunhan brassailen muutamalla luetulla teoksella.

1. Denise Affonço: Elossa Kuoleman kentillä.

 

 

Joo, eipä tätä olisi varmaan tullut luettua, ellei talvimatkani olisi osunut Kambodzaan. Ajattelin, että etukäteen olisi hyvä perehtyä vähän aiheeseen. Ensiksi kummastelin kirjailijan nimeä, joka nyt ei aivan kambodzalaiselta nimeltä vaikuta, mutta hän oli ranskatar ja Kambodza entisiä Ranskan alusmaita. Nainen olisi päässyt pakenemaan maasta perheineen ennen kuin asiat lähtivät menemään vinoon, mutta pahaksi onnekseen hän sattui olemaan kommunistin kanssa naimisissa ja näin ollen jäivät paikalle todistamaan neljä vuotta kestäneitä kauheuksia.

Ihan OK kirja, tämän luki mielellään vaikkei nyt Kambodzaan olisi menossakaan. Selviytymistarinat toimivat aina. Vähän oli kirjan loppuosaa venytetty ehkä liikaa jälkimaininkien puimiseen, mutta menkööt. Arvosana 3/5.

2. J. D. Salinger: Sieppari ruispellossa.

 

Kirjailija ei tunnu arvostavan etunimiään, koska etunimet ovat lähes poikkeuksetta lyhennetty aina nimikirjaimin. Ehkä tämä on sitten yleisempää amerikkalaisille.

Muistan, miten lukiossa meidän ikäloppu äidinkielenopettaja piti tätä eittämättä lempikirjanaan, ja suositteli joka käänteessä tätä kaikille luettavaksi. Vuosikymmeniä myöhemmin näin Pp:n lukevan kyseisen kirjan, joten päätin seurata hänen esimerkkiään. En sitten tiedä, onko tämä nuorten kirja vai hullujen kirja - muistan joskus lukeneeni, että kirja kuului niin John Lennonin murhaajan kuin Ronald Reaganin murhayrittäjän lemppareihin kirjassa mainittujen piiloviestien vuoksi. Mä en semmoista osannut rivien välistä hakea, mutta meidän mutsi innostui heti kun näki mun lukevan kyseistä kirjastosta lainattua kirjaa - antoi minulle hyllystään jopa oman kappaleen omaksi :D Siinä sitä olisikin ollut selittelemistä jos olisi joutunut jonkinlaiseen ratsiaan, kun repussa oli Siepparia peräti kaksin kappalein.

Mutta joka tapauksessa, kirja oli minun mielestäni jumalattoman tylsä. Yritin lukea kirjaa niin, että otin ajanhampaan ruokailun huomioon (kirja oli kirjoitettu 50-luvun alussa), mutta mitään nautintoa sen luku ei tuottanut. En pystynyt samaistumaan päähenkilön ajatusmalleihin.

Mulla on yleensä periaate, että annan kirjalle 100 sivua aikaa saada minut vakuuttuneeksi, että kirjaa kannattaa lukea pidemmälle, ja jos tämä ei olisi ollut aikansa klassikko, niin olisi todennäköisesti jäänyt kesken. Todella pettymys. Arvosana 2/5.

3. Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja ja ruskeakastike

 

 

Joululahjaksi saatu ilmiselvä hätäratkaisu. Käsittämätöntä, että tämä on saanut jossain arvostelussa jopa 4/5. Muhun tälläinen huumori ei sitten uponnut alkuunkaan, vaan ehkä mun täytyisi olla pari kolme sukupolvea vanhempi, että vitsit toimisivat. Tässä tapauksessa Mielensäpahoittaja on siis lukija itse, eikä suinkaan kirjan pääosan kertoja.

Ainoa plussa mitä kirjasta voidaan sanoa, että tämä oli äärimmäisen helppolukuinen kirja. Helppolukuisella tarkoitan, että sen silmäili nopeasti läpi parissa illassa.

Ja niinäkin iltoina ehti pelaamaan jalkapallopeliä pitkät tovit. Arvosana 1/5.

4. Juha Itkonen: Ajo

 

Tätä kirjaa on ylistetty poikkeuksetta lähes missä tahansa arvostelussa, ja mäkin jouduin jonottamaan kirjastossa tätä peräti viisi kuukautta. Ehkäpä juuri siksi mä olin ladannut kirjaa kohtaan valtavat odotukset, ja tälläkin kertaa jouduin hieman pettymään. Enkä niin hiemankaan.

Kirja on suurimmaksi osaksi henkilökuvauksia. Mä tykkään niitä lukea, ne ovat esimerkiksi Stephen Kingin teoksissa kaikkein parasta. Mutta lähes koko kirja perustuu niihin... en oikein tiedä. Henkilökohtaista teostahan tässä kirjailija on selvästi tehnyt ja viitteitä tositapahtumiin onkin. Pohjatyötä on varmasti tehty valtavasti; asiat oli kuvattu tarkasti ja mietinkin miten kirjailija on hallinnut niin omituisia kokonaisuuksia niin monesta eri aihealueesta.

Kerrontatapa oli minulle ehkä vähän vieras, tai ehkä se on nykyaikainen; osa tapahtumista perustuu 1960-luvulla, osa nykyaikaan. Osa kerrotaan kaikkitietävästi, osa minä-muodossa. Mutta juoni ja tapahtumat, niitä mä jäin kaipaamaan.

Mitähän mä nyt antaisin tästä. Missään nimessä ei voi kolmosta enempää. Hyvän kirjan tunnistaa kuitenkin siitä, että sen lukemista ei malta jättää kesken, ja tämä ei valitettavasti niihin lukeutunut 2½/5.