278# Sicily, 3

Retkipäivä, joten piti herätä ja nousta jo klo 7.30. Toisaalta, eihän sitä kallisarvoista lomaansa voi tuhlata nukkumalla puoleen päivään. Sitä varten on olemassa viikonloput.

Aamiainen oli hieman erilainen kuin edellispäivänä, joskin runko pysyi samana. Käytiin vaihtamassa huoneessa retkikamat (Etnalle oli suositeltu otettavaksi mukaan myös lämmintä vaatetta, sillä ylhäällä 2000 metrissä oli kylmä). Menimme noutopaikkaan odottamaan bussia, sinne tuli meidän hotellista vielä pari muutakin seuruetta, ml. naapurimme, jonka Pp oli nimennyt isokalsari-perheeksi, kun perheen isä iltaisin kekkuloi parvekkeellaan valtavankokoisilla kalsongeillaan.

Haimme seuraavasta hotellista lisää retkeläisiä, jotka näyttivät kuitenkin tehneen oharit, koska noutopysäkki oli tyhjä. Opas häipyi lähes vartiksi, arvelimme että hän joutui hakemaan retkeläiset hotellihuoneen vuoteesta saakka. Myöhästyjät saatiin lopulta bussiin saakka ja he paljastuivat samaksi sketsi-pariskunnaksi joihin olin kiinnittänyt huomiota jo matkalla lentokentältä hotellille. Ukko oli vanha, samanlainen tukka kuin Juicella mutta harmaantunut. Nainen oli homssuinen, käveli omituisessa asennossa ja tukka sen näköinen ettei harjaa ole siihen juuri käytetty. Pariskunnan ominaisuutta tuki se, että ukko oli puolikuuro ja hänelle piti asiat huutaa ja hän vastasi itsekin huutamalla ja nainen puolestaan oli tyhmä kuin jokin kivivene.

Opas oli sen sijaan pätevä. Hän hölisi hyvän tietopaketin matkalla Etnalle, jonne oli noin puolentoista tunnin bussimatka. Ajettiin ensin moottoritielle ja sitten yhä pienemmille ja kapeimmille vuoristoteille, maiseman muuttuessa ylöspäin mentäessä ensin havupuisemmaksi ja lopulta pelkäksi laavamaisemaksi. Opas kertoi, että täällä sataa lunta talvisin 10 metrin hanget, ja alueella on hiihtokeskuksiakin.

Perillä 2000 metrissä oli varsin pilvinen keli (opas sanoi että se johtui tulivuoren magneettiperäisyydestä, joka keräsi pilvet vuorelle - me emme tätä ihan nielleet) eikä maisemia merelle asti niin hyvin näkynyt. Lämpöä oli 18 astetta, joka tuntui edellispäivien helteisiin verrattuna kylmältä. Maisema oli musta laavasta. Sanottiin, että laavakiveä ei saisi ottaa mukaan, mutta vaikka sitä louhittaisiin täältä niin mihin se muka loppuisi? Uutta laavakiveä saattoi sitä paitsi syntyä jatkossa lisää, mistäs sen tietäisi? Toisaalta, jos laavan kestää jäähtyä 8 vuotta (!), niin onhan se pitkä prokkis.

Pilvistä.

Etna itsessään oli noin 3300 metriä, joskin se korkeus saattoi kasvaa purkausten yhteyksissä jonkin verran. Etna on aktiivinen tulivuori, ja oli tänäkin vuonna purkautunut jo toistakymmentä kertaa, joskin huhtikuusta lähtien ollut varsin rauhallinen. Purkausten suuruus vaihteli massiiviseesta tuhosta pieniin kipunapäästöihin. Suuria uhkia lähiasetuksille ei ollut sitten vuoden 1992, jolloin yksi kylä meinasi hukkua laavaan, mutta amerikkalaiset saivat laavavirran pysäytettyä pommituksilla. Tie oli rakennettu tähän 2000 metriin saakka, ja tässä oli ravintola ja köysiratahissi kohti huippua, jonne olisi päässyt 65€:n hintaan, mutta se olisi vienyt aikaa 3 tuntia, joten siihen meillä ei aika riittänyt (loppumatka hisseiltä huipulle olisi pitänyt vielä tehdä jeepillä).

Meille siunattiin aikaa noin puolitoista tuntia tutustua lähialueeseen. Tässäkin oli kaksi kraateria, jotka olivat syntyneet vuoden 2001 purkauksessa, jolloin alue oli pahoin tuhoutunut. Sen jälkeen rakennukset ja hissit olivat rakennuttu uudelleen.

Toinen kraatereista oli pienempi ja matalampi, mutta se vaikutti niin lelulta, että päätimme lähteä tutustumaan suuremmalle kraaterille. Opas oli kertonut sen olevan enempi seikkailuhenkisille, koska kiipeäminen huipulle vaati kuntoa ja jalkojen alla oli liukasta irtosoraa. Tämän huomasimmekin heti kättelyssä, koska jyrkkää ylämäkeä oli erittäin vaikea kävellä soran vuoksi, saatikka alaspäin tuleminen näytti olevan vielä vaikeampaa.

Kraaterin reunaa kiersi tasaisempi polku, mutta olivat jyrkkäreunaisia. Mitään turvakaiteita ei ollut, jotka olisivat luoneet edes psykologisen turvan. Kraaterit olivat tukkeutuneet, joten ne eivät olleet enää avonaisia, mutta silti pudotus pohjalle olisi kivempi jättää kokematta. Irtosoraa reunalla ja jos siihen olisi astunut ja jalka luiskahtanut alas, niin se olisi ollut menoa se. Mä en oo ennen skagannut korkeita paikkoja, mutta nyt alkoi huimaamaan niin saatanasti. Itse pysyttelin keskellä polkua, en voinut ihailla ollenkaan maisemia, vaan pidin katseen tiukasti kengänkärjissä harha-askelten pelossa. Mun vatsassa velloi, ja teki pahaa katsella ihmisiä - lapsiakin, huolettomasti juoksentelemassa eessun taassun lähellä polun reunaa. Hyi helvetti.

Kraaterin reunalla.

Kraateriin oli tietysti italialaiseen tapaan heitetty kaikki turha irtoroska käsistä. Näin sitä arvostetaan luonnonpuistoa etelässä. Uskomatonta.

Olo vähän helpotti kun päästiin kaikkein jyrkkäreunaisimmasta kohdasta eroon tasaisemmalle osuudelle. Siinä meidän edessä käveli joku pulska nainen, jota epäilin saksalaiseksi. Yhtäkkiä hänen sandaalinsa näytti jäävän terävään kiveen kiinni. Muija pelmahtaa nurin, mutta ennättää kääntää ilmassa vartalonsa niin että laskeutuu perse edellä röpelöiselle kivialueelle. Hän näyttää kieriskelevän kivikossa kuin hevonen piehtaroimassa ruohikolla, päättäessään esityksensä noin puolen minuutin kirskuvaan pieruun. Verinorot valuivat hänen käsistä ja jaloista sotkiessaan naisen valkoiset vaatteet ja käsiveskan tyystin. Kysyttiin kyllä, että loukkasiko hän itsensä pahasti. Nainen valehteli että ei, ja pääsi kömpimään omin voimin ylös, joten hylkäsimme sitten hänet. Kyllä sen sudet sieltä syö.

Lopputaival oli helppoa, eikä enää huimannut joten siinä mielessä ok. Silti olin ihmeissäni, miten mulle otti tuo retki niin koville. Meillä oli vielä hieman aikaa, joten käytiin kahviossa ottamassa Pp:lle jäätee, ja itse tarvitsin hieman vahvempaa, joten otin oluen. Ravinteli oli täynnä ihmisiä, ja varsin sekalainen tilausmetodi siellä vallitsi.

Terassilla juotiin juomat kylmyydestä huolimatta, ja kävin vielä vessassa ennen kuin pakkasimme itsemme bussiin ja lähdimme tulemaan alaspäin. Emme onnistuneet bongaamaan kesykettuja, joita alueella oli kuulemma. Ihmiset olivat ruokkineet näitä niin, että olivat vieraantuneet luonnosta. Jokin isompi lintu - olisiko ollut varpushaukka - nähtiin kyllä taivaalla kaartelevan.

Pysähdyttiin Zafferana Etnea -nimisessä kylässä, juuri siinä samassa mikä melkein jäi laavavirran alle vuonna 1992. Siellä oli jo vähän lämpimämpää. Menimme sellaiselle hunajatilalle, nimeltään Oro d'Etna. Meille esitettiin hunajan valmistustapoja, ja sitten maistatettiin erilaisia hunajia ja siitepölyä. Oli siellä sitten viiniä ja oliivituotteita ja jos jonninlaista tahnaa. Se siitepöly vaikutti niin mielenkiintoiselta, että päätin itsekin ostaa sellaisen purnukan kotiinviemisiksi.

Pihalla oli myös ampiaispesä, ja pörriäisiä tietysti jumalattomasti, mutta niitä ampiaisia ei tarvinnut pelätä. Ne eivät olleet ihmisistä kiinnostuneita. Viiniköynnöksistä tai muusta putoili kuitenkin kovasti muurahaisia päällemme, ja tuntui koko loppupäivän että niitä kutitteli paitojen alla.

Kommunistinen hunajatehdas.

Seurailimme hyväntahtoisina sketsipariskunnan edesottamuksia. Nainen kinusi ukoltaan rahaa, joka kovaan ääneen kiroillen ja naistaan sättien antoi puuttuvat eurot. Niin junttia pariskuntaa ei olla kyllä ennen nähty. Mun sanat eivät riitä kuvailemaan sitä heidän kohellusta. Ihme kyllä onnistuivat loppupäivän osumaan oikeaan aikaan bussille, eikä näitä tarvinnut erikseen enää odotella.

Retki oli vain puolipäiväretki, joten olimme takaisin hotellilla jo klo 14 aikaan. Menimme uimaan ja sieltä sitten kauppaan. Mä olen ennenkin huomannut, että kun käyn meressä uimassa ja kuivattalen ja laitan paidan päälle, niin mua alkaa pistelemään selkään niin saatanasti. Niin nytkin. Pistely loppuu heti kun ottaa paidan pois päältä. Suihku vie pistelyn niin ikään veks. Outoa.

Kävimme Bar Oasissa ottamassa Gin Tonicit ja sen jälkeen bussiaseman kaupassa. Tällä kertaa se oli auki. Kauppa oli alueen paras, mutta on vaan niin kovin nihkeästi auki. Mutta valikoima oli parempi kuin keskustan kaupassa, ja väljemmät käytävät.

Kävimme illastamassa La Capannina-ravintolassa. Ruoka oli parempi kuin edellisenä päivänä, joskin maksoikin 50€ tippeineen. Jotkin kirkolliset juhlatkin olivat käynnissä, kun vuoroin soitettiin kirkonkelloja ja vuoroin räiskyivät ilotulitteet tummenevassa illassa. Olisi ollut kiva tietää mitkä juhlat ne olivat.

Ruoan jälkeen käveltiin vielä ja bongattiin kisseperhe pentuineen hotellimme edestä. Seurasimme niitä hetken aikaa kunnes kusihätä pakotti palamaan hotellille.

Illan varjoon.

Aterioiva kisseperhe.

Huomiotavia asioita:
- Irtokissoja liikkui alueella, kuten etelänmailla yleensäkin, kovin ovat pienikokoisia. Koiria on niin ikään paljon, mutta niistä pidetään huoli, ja ne eivät ole kulkukoiria.
- Roskaamisen lisäksi italot kunnostuivat myös käymällä sähkökaapin takana kusella, naisetkin. Ihan niin kuin Suomessa.
- Vaikka olemme turistikylässä, niin silti suurin osa turisteistakin on italialaisia.