676# My day

Näin koronavirusepidemian jyllätessä, ja matkojen ja lomien puuttuessa lienee paikallaan tehdä postaus arkipäivän meiningistä. Arkipäiviäkin on kahdenlaisia; on tylsiä ja vielä tylsempiä. Yhdistävänä tekijänä, ettei niitä enää erota tai muista enää viikon päästä toisistaan. Olen muutamia "my day"-postauksia katsonut youtubesta ja löytänyt niistä semmoista omituista mielenkiintoa. Tosin esimerkiksi lentäjän ammatti on varmasti mielenkiintoisempi kuin minun. Mutta tehdään nyt pieni kurkistus, miltä näyttää IT-osastolla työskentelevän keskivertojampan keskimääräinen työpäivä. Disclaimerin puuttuessa en kehtaa mainita työnantajaani, mutta taustoista kerrottakoon sen olevan perinteikäs globaali monialanyritys 1800-luvulta, henkilöstöä semmoinen neljännesmiljoona. Hesassa henkilökuntaa alle tuhat, oma osastoni käsittää minun lisäkseni kolme muuta, joista työparini kanssa jaamme samat työtehtävät. Olemme tosin siirtyneet vuoroetätöihin, joten työtehtävät määräytyvät sen mukaan olemmeko konttorilla vai etänä.

Tänään konttoripäivä (enemmän asiakasrajapintaa ja vähemmän back officea) joten herätyskello on viritetty hälyyttämään klo 6.30. Torkutan vartin; sekin on turhaa, sillä yö on ollut jälleen painajaissävytteinen, ja olen herännyt ensimmäisen kerran jo klo 4.30 uneen, jossa olen sairastunut koronavirukseen. Minun kestää varmaan viisi minuuttia varmistua, että olen sittenkin terve oireeton. Tämän jälkeen nukun vain pieniä, katkonaisia torkahduksia. Unet jatkuvat kummallisina välähdyksinä; olen menettänyt kyvyn laskea yksinkertaisia laskutoimituksia jonka seurauksena en pysty maksamaan ravintolalaskuani. Toisessa unessa 20 vuotta sitten tapaamani muusikko antaa minulle takaisin muistilapun, ja pukee pienen lapsensa ulkoiluhaalareihin.

Varttia vaille seitsemän hylkään lämpimän vuoteeni. Minulla on aamuisin minuuttiaikataulu, ja tiedän vanhastaan ettei sovi enää vitkutella. Vilkaisen ikkunasta, tämän viikkoinen joka-aamuinen takatalvi on jälleen iskenyt. Maa on täynnä valkoista ja lisää tulee taivaan täydeltä. Käyn vessassa, harjaan hampaani, laitan leivät paahtimeen, petaan sängyn, sipaisen dödöä kainaloon, avaan telkkarin. Syön pari juustometwurstivoileipää, vettä juomaksi, kourallinen vitskuja naamariin. Katson uutiset, jossa jauhetaan samaa koronakuraa kuin joka ikinen aamu. Näen juuri ja juuri säätiedotuksen, ennen kuin sammutan telkkarin, puen ulkovaatteet päälleni, sieppaan kannettavareppuni nurkasta ja puen koronahanskat käteeni sen jälkeen kun olen avannut ulko-oven. Pääsen lähtemään kotootani ehkä pari minuuttia aiemmin kuin tavallista, klo 7.08.

Aamu valkeni lumisena.

Aamiaista ja aamutelkkaa.

Kävelen jalkarättilumisateessa kilometrin matkan metroasemalle. Jalkakäytäville on kertynyt yli 5 cm:n kerros loskaa, joista maiharini onneksi selviytyvät helposti. Joudun odottamaan metroa puolitoista minuuttia. Epämääräinen jätkä ravaa ympäriinsä asemaa levottomasti, käsiään levitellen. Selvä huumetapaus. Koitan vältellä kaveria, mutta metron tultua hän juoksee samaan oviaukkoon kanssani. Kävelen metrovaunun toiseen päähän. Ei onneksi paljoa ihmisiä. Koitan hengittää mahdollisimman vähän sen viiden minuutin metromatkan aikana. Keli oli edelleen niin pirullinen, että päätin jättää parin kilometrin kävelyn väliin ja otin ensimmäistä kertaa täältä bussin. Normaalimaailmassa käyttäisin kokonaan toista bussilinjaa, mutta se kiertää HUS:n ja Laakson sairaalan kautta, joten koronaviruspotilaiden pelossa en käytä tätä optiota enää. Tämä uusi bussi tuleekin heti, mutta on puolillaan ihmisiä. Lisäksi bussista on poistettu paikkoja käytöstä. Bussi ahdistaa enemmän kuin metro; koitan hengittää edelleen mahdollisimman vähän. Lisäksi bussi pysähtyy minuuttitolkulla eräälle pysäkille for nothing, on ilmeisesti aikatauluaan edellä.

Loskassa kävelyä.

Metron odottelua.

Metron tunnelmaa.

Viimein työpaikalla, leimaan itseni sisään klo 7.40. Kerros on hiljainen, ei ketään missään. Käyn pesemässä kädet huolellisesti, vaihtamassa kengät turvakenkiin, poistan ulkotakin ja vaihdan koronahanskat sisäkoronahanskoihin. Vaihdan myös hupparin (normaalisti minulla on kauluspaita, mutta näin kriisin aikana olen t-paidassa / firman hupparissa). Käynnistän tietokoneen, loggaudun järjestelmiin ja avaan softat, laitan infomonitorit päälle. Haen kupillisen kahvia automaatista ja täytän vesipulloni. Luen edellisen illan ja yön aikana tulleet sähköpostit (meillä on lukuisia globaaleja tiimejä joten sähköpostia tulee vuorokauden ympäri). Vastailen muutamiin sähköposteihin, mitään ihmeempiä ei ole tapahtunut. Ajan rapsat toiminnanohjausjärjestelmistä joista näen mm. tilauskannat, etteivät käyttäjät ole tehneet vahingossa virheellisiä tilauksia. Työparini on tänään etänä, käyn hänen kanssaan Skypellä muutamia asioita läpi. Saan tähän kulumaan reilut puoli tuntia.

Työpaikan ohje käsien pesuun.

Turvakenkäni.

Kahvikuppini.

Sen jälkeen olikin hiljaisempaa, tiesin sen kyllä olevan tyyntä myrskyn edellä. Konttorilla oli edelleen hiljaista, vain ilmastolaitteen tasainen hurina, kunnes alkoi kuulumaan sellainen loriseva veden ääni. Ajattelin aluksi sen tulevan jostain putkesta, mutta hetken päästä alkoi kuulumaan semmoinen napsunta ja huomasin katon vuotavan. Sain hälytettyä siihen apua nopeasti, ja nopeasti siihen reagointiinkin. Asialle ei voinut kuitenkaan ihmeitä tehdä muuta kuin laittaa ämpäri alle ja seurata tilannetta. Todennäköisesti lumi oli kasautunut johonkin saumakohtaan ja alkanut vuotamaan. Teimme työkaverini kanssa "10 kysymystä" -visan. Hän voittaa minut siinä joka saakelin päivä, niin tälläkin kertaa (oma tulokseni tänään 8/10 oikein).

Vuotava katto.

Kymmenen jälkeen alkoi tapahtumaan; ensin erään ryhmän manageri otti yhteyttä ja pyysi hoitamaan laiteasiat kondikseen maanantaina aloittavan henkilön puolesta. Toinen käyttäjä kysyi pilottivaiheessa olevan viestintäohjelman tiedostojaon ongelmista. Ei ollut tyytyväinen antamaani ratkaisuun ja halusi eskaloida keissin eteenpäin. Eräs työntekijä kävi palauttamassa vanhan laitteensa tyhjennettäväksi ja edelleen eteenpäin leasing-saitille toimitettavaksi. Eräs käyttäjä tuli tuomaan listan kytkettävistä verkoista; konesalissa huomasin yhden kytkimistä olevan pimeänä. Kytkin uudet verkot, purin vähän vanhoja pois, joka osoittautuikin melko rasittavaksi tehtäväksi. Etäkäyttäjä soitti tällä välin Oulun seudulta, ja kyseli käytännön menettelytapoja ongelmaansa, sain neuvottua häntä lopulta onnistuneesti vaikka aluksi tilanne vaikuttikin haastavalta. Palattuani takaisin työpisteelleni minua odotettiin jo. Käyttäjällä oli sähköpostinsa kanssa ongelmia; aivan kuin anteeksi pyydellen kertoi olleensa jo helppariin yhteydessä joka ei ollut saanut ongelmaa ratkottua. Minultakin meni tässä melkoinen tovi, mutta lähti toimimaan lopulta uusimalla outlook-profiili, poistamalla kaikki ost-tiedostot koneelta ja liittämällä koneen sisäverkkoon.

C kysyi minua lounaalle, oli kysynyt jo edellisenä päivänä. Tämä oli hänen viimeinen viikkonsa meidän firmassa, olin siitä vähän masentunut sillä hän oli harvoja oman osastoni ulkopuolelta kenen kanssa olin täällä ystävystynyt, kielimuurista huolimatta. Nyt hän oli menossa kuitenkin lounaalle nörttikaveriensa kanssa. Sanoin olevani introvertti, ja että ryhmät kauhistuttavat minua ja joudun siksi kieltäytymään (ja näin koronan aikaan semmoinen nyt on muutenkin "haram").  Kysyin, voisiko hän tulla kahville myöhemmin iltapäivälle, tämä oli hänelle ok.

Itse pääsin lounaalle vartin yli kaksitoista. Ruokana oli makaronilaatikkoa, mikä ei ollut edes kovinkaan hyvää. Ruokalassa oli suht hiljaista. Eräs mies siellä köhi kyllä kovasti, myöhemmin käveli ja köhi. Sikamaista, vaikka ruokalan ovella on isot laput, ettei sinne ole kenelläkään sairaana asiaa. Ruokailun jälkeen palasin takaisin työpisteelleni; meillä on sellainen jonotussysteemi siellä, että jokaisen kävijän pitää leimata itsensä "sisään" josta avautuu meille tiketti. Joku oli käynyt, mutta ei ollut jäänyt minua odottamaan. Laitoin sähköpostikyselyä perään, mikä miehellä mielessä. Skype - joka oli vittuillut tänään rankasti kaatumalla kolmesti - oli keltaisena täynnä viestejä. Vastailin viivästyneenä viesteihin. Meillä on myös ip-lankapuhelin (sic!) joka sekin soi pari kertaa. Eräs nainen omasta kerroksestani toi kannettavan luokseni ja valitteli kun sisäinen kamera on särki. Sen sai onneksi kuntoon laiteajurien ja BIOSin päivityksellä, olin etukäteen varma, että siinä on fyysinen vika. Samaan aikaan työkaveri kyseli Mac-koneen proxyasetuksista; mulla on duunissa myös mac, joten saimme tuonkin pähkittyä, vaikka yleensä Macit on meille molemmille vähän hepreaa. Tuotannon puolelta tuli viisi uutta työntekijää, jotka piti valokuvata ja laatia näille tunnistekortit. Valitettavasti kaikista ei ollut henkilötiedot vielä päivittyneet järjestelmiin, joten ne täytyi pistää jäihin.

Lounaalla.

Mac.

C tuli hakemaan minut kahville - joskin hän nyt brittinä joi teetä. Juorusinkin lähes tunnin hänen kanssaan. Oli saanut töitä muualta, firmasta josta oli jo aiemmin saanut kenkää. Kysyin, eikö hän ollut katkera tapahtuneesta, mutta sanoi minulle, että minun täytyy ymmärtää busineksen olevan businesta, eikä ottaa aina kaikkea henkilökohtaisesti, ja että pitää arvostaa yritystä joka haluaa menestyä. Itse en osaa nähdä asiaa kuten hän; olen edelleen katkera vanhalle työnantajalleni kolmen vuoden takaisesta episodista, enkä anna sellaista koskaan anteeksi (en tietenkään kertonut C:lle tätä). Asiaa helpotti ehkä hänen kohdaltaan se, että hän pääsee tekemään sitä mistä tykkää eniten, palkka nousee runsaasti ja hyvät luontoisedut päälle. Onnittelin häntä, ja hän sanoi hieman ihmetellen, että olen ensimmäinen joka häntä ylipäätänsä asiasta onnittelee. Hän on yksi fiksuimmista ihmisistä miehistä kenet tiedän; en malttanut olla kysymättä, uskooko hän salaliittoteoriaan, että koronavirus tarttuu 5g-verkon välityksellä. Sen sijaan, että hän olisi todennut asian olevan paskapuhetta, hän puolen tunnin ajan perusteli väitettään miksi se on paskapuhetta. Minun on vaikea ymmärtää puhetta hertsitaajuuksista suin muista fysiikan ilmiöistä edes suomeksi - saati englanniksi - mutta hän teki minuun kyllä vaikutuksen. Olen surullinen hänen lähdöstään. Eikä pelkästään siksi, että hän on harvoja kavereitani täällä ja että hän sietää kaltaistani typerystä, vaan myös siksi kun nämä juttutuokiot ovat aina hänen kanssaan 5/5. Vaihdoimme lopuksi vielä puhelinnumerot ja signal-yhteystietomme.

Tunnin tauon aikana oli kertynyt taas melkoinen yhteydenottotulva. Seitsemän uutta työntekijää lisää, jotka piti valokuvata ja luoda ID-kortit. Uuden työaseman luovutus. Lainakoneen kyselijä. Sen lisäksi piti ajaa päivän toinen rapsa toiminnanohjausjärjestelmästä. Sähköposteja oli saapunut 31. Työjonosta piti assignata tiketit. Vielä ennen lähtöä tilasin naamamaskeja, pesin kahvikuppini, suljin infotv:t, pakkasin kamat seuraavan päivän etätyötä varten. Vaihdoin takaisin ulkovaatteet ja leimasin itseni ulos klo 16.53. Työpäivälle pituutta 9h13min, joka on ihan kelpo suoritus. Omituisinta työpäivässä oli, ettei ulkolaisia kävijöitä ollut yhtään (pl. C), niitä on yleensä vähintään kolmasosa. Toinen ihmetyksen seikka oli, ettei pomo halunnut pitää aamupalaveria, eikä edes soittanut koko päivänä.

Ilma oli kirkastunut ja loska sulanut joten päätin kävellä kotiin. Matkaa oli 6,5 km, minulta menee siihen hieman reilu tunti. Tylsää taivalta, mutta ilma oli kiva ja myötätuuli, joten meni se siinä. Kannettavan laukkukaan ei pahasti painanut selkää. Kotona oli vähän kuuden jälkeen. Pesin työhansikkaat, laitoin kontaminoituneet ulkovaatteet eriöön. Kävin suihkussa pesemässä itseni huolellisesti, desinfioin puhelimeni. Kosteusvoitelin itseni, söin hieman lisää vitskuja ja join oksettavaa tyrnimehua (joka maistuu itsessään oksennukselta). Pilkoin hieman raakaa valkosipulia jota söin paahdetun leivän päällä (huomenna olisi onneksi etäpäivä eikä asiaa ihmisten ilmoille). Päivitin kävelytiedot lenkistäni Sports-trackeriin. Kävin Veikkauksen sivuilla laittamassa muutamat roposet viikonlopun Eurojackpot- ja lottoarvontaa varten. Kävin yytsäilemässä Steamista, onko muutama sellainen peli tullut jo julkaisuun joita olen odottanut kuin kuuta nousevaa. Tein aurinkotervehdyksen, siitä on tullut minulle lähes päivittäinen rutiini, tekee hyvää koko kropalle päivän istuskeluiden jälkeen. Kertailin hieman muutamia japanilaisia kanjimerkkejä. Olen menettänyt toivoni japanin kielen oppimisen suhteen, mutta toivon tämän silti edistävän ajukoppani toimintaa ja muistia. Asunnossani pörisi jossain jättimäinen kärpänen, mutten onnistunut paikallistamaan sitä. Toivoin, ettei se tulisi yöllä hyppimään silmilleni (löysin ison kimalaisen raadon pullokaapistani seuraavana päivänä, oletan että oli sama kaveri kyseessä). Kuuntelin hetken The Church-bändiä; laulajan ääni vetoaa minuun, mutta muuten biisit ovat tylsähköjä (puuttuu "jännite ja purkaus" jollainen koukku on vaatimus onnistuneelle biisille).

Kotimatka hoitui kävellen.

Kalasatama.

Minulla on paha tapa sortua taas laihiksen lopetettuani kaikenlaisiin pieniin välipaloihin, tällä kertaa greippijaffakekseihin (on muuten 5/5) ja sipseihin. Perustelin sitä itselleni, että muuten en olisi jaksanut tehdä ruokaa. Saatuani riittävästi energiaa, väänsin pellillisen - 700 gr lihapullia - lisukkeeksi keittelin spaghettia. Mun oli tarkoitus laittaa jauhelihataikinaan testiksi taco-maustejauhetta, mutta arvatenkin unohdin sen, ja tuloksena oli jälleen kerran varsin mauttomat lihapullat.

Ysiltä katselin telkkarista Rillit huurussa, se on lempparini. Sen jälkeen alkoikin jo kovasti pilkityttämään, en ollut nukkunut pitkiin aikoihin kunnolla ja tänään en ollut saanut edes päikkäreitäni. Hoidin hetken hampaitani, laitoin puhelimet lataukseen, virittelin herätyskellot soimaan ja olin tyytyväinen kun seuraavana päivänä olisi etätyöpäivä, ja saisin nukkua hieman pidempään. Uhkasin vielä hetken kohtaloani ja katselin telkkaria, unilääkkeeksi. Unille klo 23.15.

Vihtorin kanssa katseltiin Big Bang Theorya.

Sit makkoomaan.

Hyvin perusarkipäivä tällaiselle yksinäiselle äijälle. Päivä vastasi aika lailla odotuksia. C:n hyvästely otti koville, mutta muuten tulen tuskin kovin pitkään muistelemaan koko päivää. Arvosana päivälle 3/5.

675# Korona

Mä olen viikkokausia yrittänyt blogata koronasta, mutta se ei kerta kaikkiaan tunnu onnistuvan. Milloin tekstistä tulee liukas kuin pyöreä saippua, sellainen mistä on mahdotonta saada otetta. Toisella kertaa tekstistä tulee liian henkilökohtainen, aivan kuin olisin ollut keskustelemassa papin kanssa. Sellainen ahdistaa minua enemmän kuin vapauttaa.

Kuin sattumalta, olen lukenut viime vuoden lopulta Stephen Kingin Tukikohtaa (lukemiseni on hidasta, eikä tilannetta helpota, että luen tätä yli 1300 sivuista teosta englanniksi ja koska lainaan nidettä kirjastosta niin pystyn lukemaan vain neljä viikkoa kerrallaan jonka jälkeen siirryn lainausjonon taakse). Se kertoo fiktiivisen tarinan miten plunssa pyyhkäisee yli maailman, ja miten yhteiskunta rakennetaan uudelleen. Ehkä siksi kiinnitin Wuhannuhaan huomiota jo tammikuussa, silloin kun ensimmäiset uutiset aiheesta tulivat. Tosissaan huolestuin asiasta niihin aikoihin kun kävimme Pp:n kanssa tekemässä tammikuussa Ruotsin risteilymme. Sen jälkeen olen seurannut tilannetta kuin peura ajovaloissa ja ihmetellyt THL:n ja hallituksen käsittämättömän löyhäperäistä suhtautumista asiaan. Sittemmin annan hieman enempi krediittiä hallituksen touhuille, vaikkakin ne lentomatkustajien karanteenijutut, huoltovarmuusvarastot ja sekundan tilaaminen Kiinasta ovatkin menneet vähän ns. perseelleen. Toisin kuin Aasiassa, täällä ei ole päästy harjoittelemaan tilannetta SARSin ja MERSin avulla.

Minua on välillä vituttanut ärsyttänyt semmoiset tietynsorttiset toiveajattelijat. He eivät näe maailman pimeyttä tarpeeksi, jotta osaisivat nähdä asiat niin kuin ne ovat. Toisinaan pyrin kuitenkin ajattelemaan toisin; töissä pomoni suhtautuu tiettyihin asioihin positiivisesti ja sitä kautta saanut minuunkin valettua uskoa, että asiat voivat sittenkin onnistua jos uskoo tekemiseensä. Sillä jos et usko, niin sitten pelkosi ovat ne mitkä toteutuvat. Mutta facebookin puolella näen tietynlaisten ihmisten julkaisevan tietynlaisia uutisia tietynlaisista asioista, jotka sikiävät petollista positiivisuutta. Omituisimpana anekdoottina "ehkä tästä seuraa jotain hyvää". Mitä helvetin hyvää tästä voi seurata? Sellainen tyhjentää ainakin minun ajattelukeskukset tyystin.

Koronasta en osaa ajatella, mihin minun pitäisi uskoa, mitä minun kuuluisi pelätä. Pelkään liikkua julkisilla paikoilla, kaupassakäynti on valtava stressi. Julkisisten liikennevälineiden käytön olen vähentänyt minimiin. Duunissa minun täytyy käydä joka toinen päivä, jolloin tapaan koko joukon ihmisiä. En siedä minkäänlaista vitsailua koronasta, vaikka ymmärränkin huumorin olevan paras väline tällaisten asioiden läpikäymiseen. Mutta ei naurata; herään joskus aamuöisin varmana siitä, että kuolema on tullut minut noutamaan. Illalla käydessäni nukkumaan olen varma siitä, että aamulla herään ensioireiden vallattuani kroppani. Mitä teen sitten? Se on viikko, ehkä kymmenen päivää eteenpäin, kunnes koitan saada pahentuneisiin oireisiini apua ja lopulta depsin yksin tänne kämpille tukehtumalla.

Odotan kauhulla viestiä läheisiltäni, että he ovat sairastuneet koronaan.

Joidenkin ihmisten välinpitämättömyys virusta kohtaan kauhistuttaa minua. Itse suhtaudun kauppareissuihin - joita pyrin tekemään vain kerran viikossa - huolellisemmin kuin vierailuuni Tsernobylissä. En ole vuosikausiin käyttänyt hanskoja edes talvella, sillä pidin niitä heikkouden osoituksena, mutta nyt käytän niitä ulkona aina. Jos vain löytäisin jostain maskeja, niin tuskin häpeäisin käyttää edes sitä. Seurailen aivan liikaa uutisia aiheesta. Ne eivät tee mielelleni hyvää, mutta pelkään missaavani jotain olennaista.

Vaikka vanha maailmamme olikin paska, niin tämä uusi maailma on vielä paskempi. Nyt pelotellaan uusista aalloista ja arvuutellaan koska sellaiset tulevat - vaikka ei olla vielä selvitty tästä ensimmäisestäkään, tuskin edes varpaat ovat vielä kastuneet. Eikä tämä sheisse pääty ennen kuin rokote tai lääke virukseen saadaan. Ymmärrän, että hosumalla tulee vain kusipäisiä mukuloita, mutta mitä nopeammin sitä nopeammin, eikä yhtään mitään ennen sitä. Ei kukaan jaksa tällaisia poikkeusoloja loputtomiinkaan ja kun keskittyminen herpaantuu... ja vaikka rokote lopulta keksittäisiin, niin minkälaisen jäljen se on jättänyt? Mittavat ruumispinot. Talous paskana. Eurooppa paskana. Väkeä kontrolloidaan jatkossa enemmän. Yleisötilaisuuksia rajoitetaan. Lentoasemalla turvatarkastuksessa mitataan matkustajan kuume samalla kun tsekataan, ettei yritetä sniikata nesteitä messiin.

Etukäteen suunnitelluista lomista tulee entistä haastavampia. Tätä kirjoittaessa olen ollut tämän viikon lomalla. Istuskelen himassa päivät pitkät - välillä käyn tutkailemassa kevään edistymistä tekemällä lenkin teollisuusalueelle, sillä lähimetsäpoluilla samoilee saman verran populaa kuin aiemmin Aleksanterinkadulla. Olin varannut täksi viikoksi Pp:n kanssa matkan Islantiin, ja sieltä olisin lentänyt Helsingin ja Moskovan kautta Armeniaan, josta junalla Georgiaan. En tiedä saanko koskaan rahojani takaisin matkojen peruutuksesta. Takkiin tuli jo joulukuussa, jolloin Venäjän matkani peruuttiin laivan ajaessa karille hetkeä aiemmin. Kun lomaa on odottanut 7 kuukautta, niin kyllähän se harmittaa kun menee persiilleen. Ja ennen kaikkea se tieto ahdistaa kun ei voi tietää tulevasta. Milloin pääsen taas nauttimaan elämästä sellaisena kun olen sen omaksunut olevan? Pomo on ainakin haluton siirtämään lomiamme pois lomakaudelta, koska häntä kiinnostaa vain se, että olemme töissä eikä se, että olemme lomalla. Onko siis tuleva kesäkin tätä samaa sheissea ja pelossa elämistä? Ja täytyy tietysti muistaa, kuka tämän laskun maksaa. Kaivetaanko kikyt naftaliinista ja aletaan tekemään lauantait talkoota? Siis kenellä töitä nyt sattuu olemaan.

Ei tästä blogipostauksesta tule tälläkään kertaan mitään. Mulla on liukas saippua tässä taas. En osaa enkä halua ajatella tätä.

Ja kuitenkin ajattelen.

Ehkä tästä seuraa jotain hyvää?

Yeah, right.

674# Dieetti, 2

Kahdeksan viikon laihisprokkis tuli viimeinkin lusittua, vaikka puolivälissä ajattelinkin, ettei tämä lopu koskaan. Koronavirusepidemian vuoksi ruokailu- ja liikuntasuunnitelmani meni viimeisen parin - kolmen viikon ajalta mönkään. Ainahan sitä pitää olla jotain tekosyitä varastossa selittelemässä omaa epäonnistumistaan ja mokiaan 😏

Lähtöpainoni oli 83,5kg, joten ajattelin 10 kiloa olevan sellainen sopiva tavoite, johon olisi teoreettiset mahdollisuudet päästä (ja samalla päätyisin ihannepainoni tasolle). En punninnut itseäni kertaakaan kahdeksan viikon aikana, ettei motivaationi kärsisi tulosten puuttuessa. Loppupunnituksessa kellotin lukemat 74,4kg, joten painoa lähti 9,1kg. Aivan en päässyt tavoitteeseeni, mutta kuten sanottua, syytän tästä paljolti koronavirusepidemiaa, jonka vuoksi olen karsinut turhat ulkoilut pois. Myöskin bulkkisalaattipöydän antimet jäivät minulta pois ja olen joutunut syönyt varsin epäterveellisesti viimeiset pari viikkoa.

Vyötärönympärys oli se mikä minua aiemmin huolestutti. Mittanauha on tällä hetkellä eristyksissä porukoiden luona, joten en saa tähän hätään mittaustulosta aikaiseksi. Tällä saralla on tullut suurin osa muutoksista; se ei fyysisesti tunnu miltään, mutta (kuvittelen?) näen tuloksen silmilläni. Tätä tukee se tosiasia, että saan olla alati nostamassa housujani ylöspäin. Vyötärön ympärysmitta oli 105cm, nyt voisin arvioida sen olevan jopa alle 90cm (edit: 95cm). Toivottavasti saan tähän vahvistuksen pian.

Yksi tavoitteistani oli olla kahdeksan viikkoa tipattomalla. Olen törmännyt ajatuksiin, minkä mukaan ihminen on riippuvainen asioista kolmen viikon ajan. Jos sen ajan on kuivilla niin mieli tottuu asiaan ja homma lähtee rullaamaan. Tämä viinahomma nyt ei ihan noudatellut tätä ajatelmaa. Tämäkin projekti alkoi suotuisasti ja lopulta tipattomuutta kesti kuusi viikkoa, kunnes huoli koronasta kävi liian ylivoimaiseksi ja tarvitsin hieman rauhoitusta ja stressinpoistajaa. Raittiusjaksoon sisältyi kuitenkin esimerkiksi viikonloppumatka Tallinnaan, jonka pystyin luovimaan läpi melko helposti.

Mikä sitten oli puudelin ydin? Ruokavalio on se juttu, ja kalorien laskeminen. Turhien kalorien välttäminen. Huononmakuisten ruokien nauttiminen. Liikkuminen parantaa lihaskondista ja todennäköisesti myös aineenvaihduntaa, joten se on yhtä lailla suositeltavaa. Lähes päivittäin tein jonkinlaista liikesarjaa mitä nyt kotona pystyin tekemään. Tutuiksi tulivat aurinkotervehdys, Darebeen 30:n päivän haaste, perinteiset etunojapunnerrukset, vatsalihasliikkeet ja kyykkäykset, yms. Kurinalaisuus on kullanarvoinen kyky, sillä tylsyyttä ja ikävää tässä joutuu sietämään loputtomiin.

Tulevaisuuden näkymistä ennustan (Deus vult), että paino lähtee pikkuhiljaa kasvamaan. Poskien ja vatsan pyöreys palaa ennalleen 3-6 kuukauden kuluessa. Olen liian perso sipseille, irtokarkeille, oluelle, pitzelle yms, eikä näistä pysty loputtomasti kieltäytymään. Ja kun antaa pikkusormen, niin...

Loppuun vielä muutama merkintä päiväkirjasta, joista paistaa kyynisyys ja pessimismi läpi. Näissä merkinnöissä on lähinnä keskitytty siihen mikä on epäonnistunut mutta ei ole annettu krediittiä siitä missä on onnistuttu:

Päivä 16:
Normaalisti kävelen aamuisin kilometrin matkan vaihtobussipysäkille, mutta tänään jäi sekin sateen vuoksi väliin. Duunissa en turhaa askelta ottanut; lounaaksi söin voikanaa ja pienen nokareen mureketta, yhden perunan, vihanneksia toinen lautasen puoli. Työkaveri oli muistanut minua tuomalla itse leipomansa korvapuustin. Pyysin anteeksi kieltäytymistäni ja koitin perustella mahdollisimman seikkaperäisesti miksi en voisi sitä syödä. Vastauksesta päättelin, ettei sanomani mennyt perille ("no mitä nyt yksi korvapuusti haittaa?". Sellainen ei pelkästään haittaa vaan tuhoaa itsehillintäni. Jos luovun hiemankin kurinalaisuudesta niin tämä menee pieleen. Ja vaikka ei menisikään, niin onko korvapuusti sen arvoinen, että joutuisin kävelemään töiden jälkeen kuuden kilometrin sijasta 10 km jotta saisin ylimääräiset kalorit poltettua?). Ei siis höntsäilyä vaan töiden jälkeen hain muutaman päivän tauon jälkeen salaatin. Tällä viikolla ajattelin porautua itse fyysiseen ongelmaan, eli vatsaan. Mä en tiedä auttaako vatsalihasliikkeet karisuttamaan viskeraalirasvaa sisäelinten ympäriltä, mutta päätin kokeilla. Viikkotavoitteeksi asetin 1000 vatsalihasliikettä. Illan aikana sain helposti neljän setillä kasaan jo 270 kpl. Se ei tuntunut pahalle muuten kuin alaselässä, joka hinkkautui karhean maton vuoksi puhki.

Päivä 18:
Töissä söin makkarakastiketta mutta sopivasti. Tuntuu kuin tulisin toimeen pienemmillä annoksilla. Ehkä pitäisi noudattaa japanilaisten periaatetta, että syö niin paljon kunnes tunnet olevasi 80% täynnä. Illalla Pp:n kanssa tuttuun keskiviikkoiseen tapaan kebab salaatilla naamariin, joskin eri paikassa kuin aikaisempina viikkoina. Päivän aikana tuli käveltyä jo töissä tavallista enemmän, illalla tein vielä 8 kilometrin lenkin. Fyysisesti olen todella huonossa kondiksessa; vatsalihasliikkeet oli pakko pistää jäähylle, sillä mulla oli palanut pylleriin toinen reikä ja istuminenkin teki jo kipeää. Harmi juttu mutta ei mahda mitään. Muutenkin kroppa on tuntuu 80-vuotiaalta, liikkeelle pääsy on kankeaa ja paikkoja jiulii melkoisesti. Viinikumeista en pystynyt pidättäytymään.

Päivä 21:
Marraskuun 114. päivä valkeni myrskyisenä ja sateisena, joten vaadittiin paljon henkistä kanttia hylätä lämmin vuode ja lähteä talsimaan aamulenkkiä. Onneksi olin asennoitunut tähän jo edellisenä iltana, joten meni se siinä... mutta jos joku väittää liikunnan olevan hauskaa, niin voi tulla toki perustelemaan kantaansa tällaisina aamuina. Toisaalta tällaiset kokemukset jotenkin lujittavat uskoa omaan tekemiseen joten ne ovat henkisesti erittäin tärkeitä onnistumisen kannalta. Minä teen tätä tietysti vain tulosten vuoksi mikä lienee väärin asiantuntijoiden mielestä. Joka taas ei halua tuloksia, niin sopivia laihdutusohjeita on naistenlehdet pullollaan. Aamiaiseksi kaksi kupillista kahvia, lounaaksi puuroa ja leipää. Iltapäiväksi Pp:lle jossa söimme porsasta, muussia ja jälkkäriksi ravitsevaa mustikkapiirakkaa.

Päivä 25:
Huh huh, miten puuduttaa ja tympäsee koko prokkis, ei voisi vähempää kiinnostaa. Tämmöisinä päivinä sitä varmaan dieetit menee monelta romukoppaan. Duunissa ei oikein kiinnostanut mikään. Lounaaksi söin erinomaista stifadoa, olisi ollut synti syödä sitä liian vähän. Kävelin töistä kotiin, haksahduin väsyneenä muutamaan viinikumiin (miksi et heitä niitä jo hemmettiin?). Pienen lepuutuksen jälkeen sain itsestäni kuitenkin vielä irti hieman ja ponnistelin typeriltä vaikuttavien liikkeiden kanssa. Illalliseksi vain smoothie ja muutama juustoreissumies.

Päivä 40:
Duunissa en liikkunut juuri ollenkaan, ja illallakin vain pari kilometriä kävelyä. Syötyä tuli senkin edestä; ruokalassa oli sieniä, joten oli pakko mennä subiin ja illalla vielä kebab. Tänään tuli kyllä lihottua enemmän kuin laki sallii.

Päivä 48:
Koronavirusepidemia on tehnyt minusta vainoharhaisen, en halunnut enää ottaa bussia (koska se menee HUS:n ja Laakson sairaaloihin joten kyydissä olisi ollut potentiaalinen koronauhka) ja valitsin metron. Se tarjosi minulle aamusta 3 kilometrin kävelylenkin, ja iltapäivällä lampsin vielä töistä kotiin 6,5km. Töissä söin chili con carnea, illalla rasvaisen pyttipannun ja ryypiskelin.

Päivä 53:
Etäpäivä, enkä muutenkaan työntänyt nokkaani pihalle koko päivänä. Liikkuminen oli siis minimaalista. Lounaaksi makaronilaatikon rippeet ja muutama leipä, illalla hernekeittoa.

Päivä 56:
Ei ulkoilua, ei liikkumista, pelkkää sohvalla makoilua koronaepidemian ja laiskuuden vuoksi. Ei tullut kyllä paljoa syötyäkään. Ihmetyttää aktiiviranneke joka ilmoitti 950 askeleen jälkeen päivätavoitteen olleen saavutettu. Ehkä se on luonut oman lauantaitavoitteen.

673# Tallinna, 4

29.2.2020 - 1.3.2020, +0, Snow, Tallinn, Estonia

Karkauspäivä. Olin nukkunut sangen loistavasti, yleensä uusissa paikoissa en nuku juuri ollenkaan. Kai se sitten johtui tällä kertaa brenkuttomuudesta. Heräsin kahdeksan maissa, kävin suihkussa huuhtomassa unihiekat simmuista. Aamiaiselle suuntasimme puoli yhdeksältä, sama paikka jossa olimme syöneet edellisenä iltana. Aika paljon oli ihmisiä. Leipävalikoima oli huono ja esim. croissut puuttuivat, mutta muuten ihan hyvä setti hyvälaatuisia tuotteita. Automaattikahvi oli hieman pahahkoa mutta siihenkin tottui. Mehut olivat hyviä. Intialaisennäköiset ukot kysyivät mitkä tuotteet sopivat heidän vegetaariseen ruokavalioon, mistä ihmeestä mä semmoisen tietäisin? Mulla oli käsissäni valkoiset koronahanskat, ehkäpä se oli jonkinlainen virheellinen merkki tietoisuudesta.

Aamiaista louskuttimeen.

Aprikoitiin porukoiden kanssa, mitä tehtäisiin. Vaihtoehdot olivat lähennä eläintarha tai Lennusadamin merimuseo. Vielä edellispäivänä oli luvattu hyvää säätä tälle päivälle, mutta nyt oli muutettu lumi-räntäsateeksi koko päivän osalta. Metkaa, miksi hyvä sää saatetaan muuttaa luikauksella huonoksi sääksi, mutta päinvastoin ei käy ikinä? Lisäksi zoohon mennäkseen olisi pitänyt löytää R-kioski josta olisi saanut ostettua meille päiväliput joukkoliikennevälineeseen, sen jälkeen etsiä Kaubamajan tienoolta pysäkki josta menisi bussi 42. Faijaa olisi kiinnostanut ehkä myös Fotografiska museo, mutta näyttelyssä oli menoillaan parhaillaan joku Tom of Finland-homohomma joten päädyimme sitten Lennusadamin merimuseoon.

Kartta-appin mukaan sinne oli hotellilta matkaa 1,8 km ja päätimme taivaltaa matkan taksilla. Faijalla oli muistikuva, että Tallinnassa kannatti suosia valkoisia takseja. Hotellin edustalla päivysti vain harmaa taksi, joka vaikutti huijarilta. Kyselin hintaa, kuski sanoi käyttävänsä mittaria ja kyydin maksavan arviolta 10-12€. Oikea hinta olisi varmastikin reilusti alle kympin mutta minkäs teet, pakkohan se oli sitten ottaa (kyyti maksoi lopulta 12€ ties millä lailla kalibroidun mittarin mukaan). Se oli vielä pientä, sillä sisäänpääsy museoon oli 15€ / aikuinen (ei seniorialennusta), mutta faijan Tallink Club one kortilla saatiin hinnasta 4,50€ pois. Kalliilta tuntui silti.

Lennusadam - merimuseo.

Museo oli kuitenkin hieno. Vaikka siellä esitettiin muutakin meriaiheisia juttuja niin pääpaino oli kuitenkin sota-ajan kalustoissa. Tykkilöitä oli jos jonkinlaisia ja simulaattorilla pääsi pudottelemaan muutamia kohti lentäviä lentokoneita (kokeilin tätä itsekin kun sain sopivasti vuoron lapsilaumalta). Vaikuttavin oli suuri sukellusvene jonka kylkeen sai heijastettua projektorilta erilaisia videoita mm. miehistön tehtävistä. Tietysti sukellusveneeseen pääsi myös sisään; se oli huomattavasti suurempi ja tilavampi kuin esimerkiksi Vesikko Suomenlinnassa (joskin vierailijoilta vaadittiin notkeutta ja kumarruskykyä). Eniten ihmetytti miten niin suuri laitos (ja miksei pienemmätkin, esimerkiksi tankki) oli saatu tänne rakennuksen sisälle. Arkihuolet pääsi heittämään siistihkössä vessassa ja lisäksi poikkesimme museomyymälässä ostamassa postikortit ja -merkit. Haimme ulkotakit säilöstä ja kävimme vielä tsekkaamassa museorakennuksen takana laiturissa olevat laivat; museolipulla olisi päässyt niihinkin sisään, mutta porukat halusivat skipata nämä. Vaikka museo oli kallis ja vähän syrjässä, niin silti mielenkiintoinen. Annan tästä arvosanaksi 4/5.

Sukellusveneen kylkeen heijastuva esitys.

Sukellusveneellä riitti pituutta.

Torpedoputket lienivät nämä.

Osa sukellusveneen ovista vaati ketteryyttä.

Tankki se on siitä huolimatta.

Pääsi räiskimään simulaattoripyssyllä.

Lentokonesimulaattorikin oli.

Ja mahdollisuus ajaa radio-ohjattavia veneitä.

Kala.

Museon takana oleviin laivoihin olisi päässyt myös.

Paatit talviteloilla.

Lähdimme kävelemään kohti vanhaakaupunkia. Alkoi satamaan sakeasti lunta; ensin pieniä jyviä mutta hetken päästä puolittaisia jalkarättejä. Se kasteli vaatteet ja sai meidät palelemaan. Poikkesimme Raatihuoneentorin ääressä olevassa kiskurihintaisessa kahvilassa. Tilasimme mutsin kanssa cappucinot á 4,50€ ja faija otti oluen 7,50€. Tarjoilija ravasi koko ajan viereisiin pubeihin keltaisessa t-paidassaan, hakemaan milloin olutta ja milloin vaihtorahaa. Se oli vähän omituista.

Jonkin verran karseita jotkut virolaiskämpät.

Puisia ikkunaverhoja.

Ilmastointi pelasi.

Kohti vanhaakaupunkia.

Kirkko.

Hiljaisia katuja.

Lumisateinen Raatihuoneentori.

Kaffela.

Lumiukkojen tekoa.

Koitimme kävellä sitten vielä hetken vanhassakaupungissa, mutta ilma oli sen verran huono ja vaatteet märät, että suuntasimme varsin nopeasti Viruhotellin alapuolella olevaan ostoskeskukseen etsimään ruokapaikkaa. Mieleistä kippolaa ei löytynyt, joten otimme suunnaksi hotellin. Matkalla näimme Pull-nimisen ravintolan, jossa olimme käyneet joskus aiemminkin lounastamassa. Tilasimme keitot, jotka olivatkin ihan jees. Sitten hotellille lepäämään ja lämmittelemään.

Nuoriso ja paljaat nilkat talvisäässä. Onko idiootimpaa keksittykään?

Katutaidetta.

Tuttu Pull-ravintola.

Keittoa lounaaksi.

Hotellimme Hestia.

Katselin telkkarista lisää Valioliiga-futista virolaisella selostuksella ja taisin siinä ehkä hieman torkahtaakin. Kuudelta meiltä oli pöytävaraus Lusikas-nimisessä ravintolassa. Se sijaitsi Aia-kadulla vanhassakaupungissa, sinne oli hotellilta hieman yli kilometrin matka. Lumisade oli muuttunut räntäsateeksi ja kadulla ollut lumi loskaksi. Sateenvarjosta huolimatta oikein inhottava keli. Ravintola vaikutti kuitenkin fiiniltä, muita asiakkaita ei ollut lähes ollenkaan. Omituista huomata, että silloin kun on pöytävaraus, niin asiakkaita ei ole ollenkaan, mutta annas olla jos koittaa kippolaan ilman varausta niin se on viimeistä paikkaa myöten täynnä. Meidät toivotettiin tervetulleeksi ja vaatteet laitettiin narikkaan - ei saatu edes narikkalappua eikä naulakkoa muutenkaan vartioitu (?). Faija tilasi itselleen kaksi alkuruokaa - ei pääruokaa ollenkaan - ja me mutsin kanssa ei tilattu alkuruokaa ollenkaan. Faijan alkuruuat käsittivät etanoita (koteloissa) ja viiriäisiä, mude valitsi sian sisäfileen ja itse arvioin kuhan ja välikyljyksen väliltä, päätyen jälkimmäiseen. Se olikin virhe, sillä annoksessani oli puolet sieniä, vaikka niitä ei oltu mainittu menussa ollenkaan vaikka kaikki muut komponentit oli lueteltu pedantisti. Semmoinen on anteeksiantamatonta eikä annos muutenkaan miellyttänyt, lihassakin semmoinen ällöttävä läskireunus (laitoin kyllä ravintolaan palautetta myöhemmin sienistä). Porukat pitivät omista annoksistaan. Jälkkäriksi olisin normaalisti tilannut irish coffeen, mutta koska olin edelleen tipattomalla, niin otin jäätelösetin. Siinä olikin kolme isoa jäätelöpalloa eri mauilla; oikein hyviä mutta sain armottoman morkkiksen kun tällainen annos sisältää varmasti sen seitsemänsataa kaloria. Kallihkoa oli (viineineen 116€), mutta porukat olivat tyytyväisiä (mutsi antoi arvosanaksi 5/5, faija 4½/5 ja itse annoin 2/5).

Futista ja lollerointia limun voimalla.

Illallispaikkana toimi Lusikas-ravintola.

Etanoita kotiloissa.

Muden sika-annos oli paras valinta.

Sienikyljys.

Jäde.

Palasimme loskassa kahlaten takaisin hotellin tienoille, mutta pistäydyimme vielä Nautica-ostoskeskukseen. Menimme apteekkiin ja koitimme ostaa aseita koronaviirusta vastaan, eli face_maskeja ja käsidesiä. Niitä tuotteita ei ollut virolaisellakaan apteekilla tarjota. Ostin ison tuubin Voltaren emulgeliä (maksoi 16€, hinta Suomessa olisi ollut 46€!?!). Myyjä kysyi tiedänkö miten sitä käytetään. Se vähän hämäsi minua, kunnes vastasi "kaksi kertaa päivässä". Minä jo mietin, että luuliko hän aikovani syödä sen? Painelimme sitten hotellille. Katselin Watfordin ja Liverpoolin välistä futismatsia mikä olikin kamalaa katsottavaa (Liverpool hävisi 0-3). Unille puoli kahdentoista aikaan.

Voltaren mahtui juuri safetyboxiin joka varoitti tukehtumiskuolosta.

En nukkunut aivan yhtä hyvin kuin edellisenä yönä. Kahdeksalta heräsin, otin suihkun ja sitten aamiaiselle taas puoli yhdeksän aikaan. Käytin taas koronahanskoja tarttuessani seisovan aamiaispöydän ottimiin. Samanlainen aamiainen kuin edellisenäkin aamuna. Intialaiset tungeksivat välissä ilman jonotustaitoja.

Ulkona oli tihkusateinen loskakeli. Porukat eivät jaksaneet tehdä aamiaisen jälkeen mitään. Jos olisi ollut hyvä ilma, olisin käynyt tekemässä tunnin kävelylenkin, mutta näin epämiellyttävässä kelissä laiskuus voitti minunkin osaltani ja jäin huoneeseen koisimaan. Check out tehtiin kahdeltatoista, sitä ennen piti riipiä vähäiset kamat kasaan (joskin mukana oli normiviikonloppua enemmän vaatteita mahdollisen kahden viikon hotellikaranteenin vuoksi). Kävelimme loskassa ja vesisateessa muutaman sadan metrin matkan satamaan. Mudea taisi hieman hermostuttaa terminaalin porteista läpipääsy, sillä meillä ei ollut paperisia boarding passeja ollenkaan, ainoastaan puhelimissamme. Hyvin sujui kuitenkin sisällepääsy kaikilta meiltä kolmelta.

Hieno valoteos hotellin aulassa.

Masentava sää esti kaiken muun paitsi laiskottelun.

Odottelimme baarissa laivan lähtöä (klo 13.30). Faija otti oluen, me emme juoneet mutsin kanssa mitään. Sitten rynnimme ensimmäisten joukossa sisälle laivaan - täällä vain nopeimmat ja röyhkeimmät pärjäsivät. Kävimme buukkaamassa muden kanssa istumapaikat baarista sillä välin kun faija kävi viemässä kamat säilytykseen. Baarissa otin zero-spriten joka maistui mielestäni puhtaalle paskalle, ajattelin jo mahtoiko siinä olla jonkin sortin vika? Ei kai sen noin pahalle kuuluisi maistua? Kauhistelin muutamia kanssamatkustajia, joilla tuntui olevan keuhkoissaan korona poikineen; mahtoi olla hauskaa näiden köhijöiden matkakumppaneilla.

Oikein selkäpiitä karmii kun on niin pahaa. Varokaa.

Kaupasta hain putelin shampanjaa. Matka kesti tutut kaksi tuntia, tunnelma viikonlopun jäljiltä oli tietysti vaisumpi kuin menomatkalla. Hesassa oli hieman parempi sää meitä vastassa kuin Tallinnassa. Ryysis poislähtiessä oli taas uskomaton. Mude arvuutteli, mahtoiko laivassa olla Mari Kiviniemi, minusta se ei ollut hän. Viimein pääsimme ulos terminaalista. Otimme taksin; kiitos Bernerin, sekin oli tehty varsin pirulliseksi ja tuntui, että jonoon oli kiilannut pahemmat taksiukottajat kuin Tallinnan päässä. Joku taksi oli sitten lopulta pakko ottaa; kuski arvioi hinnaksi 35-40€, mutta perille päästyämme hänelle ei riittänyt edes viisikymppinen. Sikamainen hinta. Kävelin sitten porukoilta kaupan kautta kotiin.

* * * *

Arvio matkasta: 3/5. Vaikeaa oli selvinpäin tällainen viikonloppureissukin tehdä, ja jatkossa tuskin moiseen älyttömyyteen enää sorrun. Ravintolat floppasivat ja sää oli hirvittävä. Positiiviselta puolelta voidaan sanoa, että hotelli menetteli ja laiva toimi kuin junan veski.

672# Tallinna, 3

28.2.2020, Friday, -3, Clear, Tallinn, Estonia

Alkoi tuntumaan siltä, että olisi kiva käydä tekemässä viikonloppumatka jonnekin koronavirusepidemiasta huolimatta. Lomaa minulla ei edelleenkään ollut, joten vain lyhyeen reissuun oli tällä kertaa mahkut. En ole koskaan viettänyt yötä Tallinnassa hotellissa, mutta nytpä saisi asian helposti korjattua. Mukaan porukat. Faija oli buukannut matkapaketin Ikaalisten matkatoimistosta. Hinta kolmelta (laivamatkat meno-paluu + kaksi huonetta hotellista kahdeksi yöksi) maksoi yhteensä 378,50€. Ei mielestäni mikään paha hinta. Laiva oli MS Megastar, hotellina toimi sataman lähellä oleva Hestia Europa.

Töistä piti lähteä 1,5 tuntia tavallista aikaisemmin. Pääsin näppärästi ratikalla länsisatamaan, mutta matkaan piti kuitenkin varata lähemmäs 50 minuuttia. Silti varaa myöhästymisiin tms ei ollut, mutta onneksi matka sujui kommelluksitta. Porukat odottivat minua terminaalissa, olin tehnyt meille check init valmiiksi. Sisään portista pääsi QR-koodilla, jota kysyttiin vain yhden kerran. Passeja tms ei kysytty tällä kertaa ollenkaan. Kävimme sitten baarissa, jossa ukko otti muodin mukaisesti Corona-oluen, me emme ottaneet muden kanssa mitään. Mulla oli laihiskuuri menossa, ja päätin kokeilla jos pystyisi kerrankin höperehtimään selvää koko matkan ajan. Se olisi kovan luokan juttu.

Pitkään piti odotella laivaan pääsyä. Laiva lastattiin pikaisesti ja laiva lähti tuttuun tyyliin etuajassa (vaikka se lähtee etuajassa niin ei kuitenkaan saavu satamaan yhtään sen aikaisemmin, faija epäili niiden säästelevän vauhdissa ja polttoaineessa). Perjantailähdöstä johtuen laiva oli täynnä väkeä, emmekä meinanneet löytää mistään itsellemme pöytää. Tietysti kupeksimme hetken liian kauan, kun veimme säilöön laukkumme ja takkimme. Lopulta löysimme paikat 7. kerroksen baarista. Otin juomaksi zero-kolaa, ukko viinin ja tuopin, mude lonkeron. Matka kesti pari tuntia, kävimme kerran kaupassa ihmettelemässä tarjontaa.

Megastar.

Lunta Hesassa :O

Hesan satamassa lähtötunnelmissa Aurinkokannella.

Saavuimme Tallinnan satamaan aikataulun mukaisesti klo 18.30. Aurinko oli hetkeä aiemmin laskenut, pakkasta oli muutama aste ja lumi maassa. Se hämmästytti meitä, koska Hesassa ei moista ihmettä oltu juuri tänä talvena nähty. Terminaalirakennus vaikutti uudehkolta, en muista millainen se tosin oli aiemmin ollut. Väentungos oli tietysti kova kun kaikki halusivat päästä samaan aikaan ulos. Ulkopuolella vain yksi taksiukottaja, mutta hotellimme Hestia oli vain 300 metrin päässä ja löysimme sinne helposti. Jouduimme mutsin kanssa täyttämään vaivalloiset ja pitkät henkilötietokaavakkeet, ennen kuin saimme kaksi huonetta kolmannesta kerroksesta. Isohko huone, hieman kulunut, näkymä ikkunasta ei ollut hääppöinen. Sänky vaikutti kuitenkin validilta ja telkkari hyvältä ja kylppäri siistiltä. Hiukan kävi ajatus mielessä, että toivottavasti ovat vaihtaneet lakanat kun kerran edellisen asukkaan palautelomakekin pyöri siellä sängyssä täytettynä henkilötietoineen kaikkineen pitäen GDPR:ää pilkkanaan.

Ryysistä riitti.

Laivamatkan antimet ja "koronahanska".

Talvinen yö merellä.

Hotellihuone.

Näkymä hotellin ikkunasta Nautica-ostariin.

Kävimme porukoiden kanssa hotellia vastapäätä olevassa Nautica-ostoskeskuksessa. Haimme kaupasta juotavaa, Viron vesijohtovesi kun hieman epäilytti. Epäkohtelias venäläismyyjä ei tervehtinyt eikä muutakaan pukahtanut, paiskoi kiukkuisesti vaihtorahoja ja vuorokalikkaa. Veimme ostokset pois ja menimme sitten alas hotellimme Olive-ravintolaan illalliselle. Töykeä tarjolija serveerasi. Faija otti hampurilaisen, mutsi kanafileen ja minä kanimakkaraa. Oma annokseni oli pahahko + siinä taisi sienijäämiä vaikkei ruokalistassa oltu niistä mainittu mitään. Annokseni maksoi 16€, eli ihan käypä hinta. Juomaksi soodavettä. Porukoiden viinitilaus meni väärin joka sai melkein tarjoilijan raivostumaan, vaikka hänen ei tarvinnut edes vaihtaa viiniä toiseksi - eikä pulloa oltu vielä avattu tässä vaiheessa. Ei tekisi mieli tipata tuollaista tarjoilijaa mutta pakko se kai on. Arvosana ravintolalle 2/5.

Nautica-ostoskeskus.

Illalliseksi kanimakkaraa.

Faija taisi olla vähän näreissään raittiuspäätöksestäni ja ymmärrän kyllä, itseänikin ärsyttäisi moinen. Huoneeseen päästyäni katselin telkkaria ja päätin sitten vielä testata suihkun kun oli pitkä päivä takana. Viemäri ei vetänyt kunnolla, piti pari kertaa pitää "vetämistaukoa". Lavuaarissa oli sama juttu. Kirjoitin edellisen asukkaan piikkiin palautelomakkeeseen epäkohdat ylös. Katselin sitten vielä telkkarista Norwich - Leicester -futispeliä virolaisella selostuksella. Peti tuntui pehmeältä ja uni pääsisi luultavasti valloilleen kunhan silmänsä sulkisi.