653# Kummakivi

24.8.2019, Saturday, +15, Shower, Ruokolahti

Vuosikausia mun oli tehnyt mieli mennä käymään tsekkaamassa Ruokolahden paikallista nähtävyyttä, Kummakiveä. Toisin kuin 90-luvun alkupuolella ollut leijona, tämä on hivenen helpompi bongattava. Ruokolahti on sinänsä minulle jonkinlaisesti tuttu paikka, sillä Pp:llä on lähiseudulle mökkikytkös ja nähtävyys on helppo yhyttää samalle reissulle kuin viikonloppuinen relaksoitumisvisiitti maaseudun rauhaan.

Olimme googlailleet Kummakiven sijainnin etukäteen (osoite oli niinkin mielikuvituksellinen kuin Kummakiventie, Ruokolahti) ja navigaattorin avulla sinne olikin helppo löytää. Korvessahan kyseinen paikka ja on uskomatonta ajatella, mitä kukaan on koskaan täällä tehnyt alun perin kun on moisen kiven löytänyt. Ajoimme ensin Ruokolahdelta 26 kilometriä Puumalan ja Mikkelin suuntaan tietä numero 62, josta käännyimme Hauklappiin. Tästä oli vielä reilu kymmenkunta kilometriä Kummakiven parkkipaikalle. Tie kapeni ja pieneni, kunnes vastaan tuli "Yleinen tie päättyy"-kyltti. Jatkoimme sitkeästi eteenpäin vaikka tiestä katosi päällyste ja satunnaiset sadekuurot koittivat horjuttaa päämäärätietoisuuttamme. Pari kilometriä hiekkatietä ajettuamme tie jakaantui kahdeksi, puusta tehty kyltti neuvoi kummankin reitin johtavan Kummakivelle. Valitsimme tien ylämäkeen, joka hetken päästä paljastuikin "viralliseksi" parkkipaikaksi.

Korpimaata riitti.

Käännös oikealle tulossa.

Tie kapeni ja päällyste loppui.

Navigaattori luotsasi perille.

Tie jakaantui kahdeksi lähellä Kummakiveä. Oikea suunta oli oikea suunta.

Opaskyltti.

Olimme lukeneet, että täällä oli "joitakin kävijöitä viikottain", mutta nytkin epävakaasta säästä huolimatta neljä autokuntaa oli parkkeerannut kulkupelinsä ennen meitä. Pysäköimme joukon jatkoksi, mutta viimeinen sadekuuro iski kuin tilauksesta. Se pyyhki alueen ohi muutamassa minuutissa. Edellisenä päivänä oli kuitenkin satanut rankasti, ja meitä vähän huoletti miten märkänä maasto mahtoi olla; meillä ei ollut kuin lenkkarit, jotka taatusti kastuisivat heti jos olisi vähänkin enempi vettä reitillä.

Parkkipaikan vieressä oli opaskyltti, josta näki etäisyyksiä, kiven mainospuheita ja sen semmoista. Katsoimme parkkipaikalta olevan kivelle noin 700 metrin matkan, joka tietysti polkua pitkin käveltynä tuntuisi pidemmältä matkalta. Polku oli kuitenkin suht helppokulkuista, kunhan jaksoi pitää katseensa maassa eikä kompuroisi tiellä poukkoileviin puunjuuriin. Paikoitellen polulla oli sammalmättäitä, jotka olivat imeneet vettä itseensä kuin pesusienet, joten saappaat eivät olisi olleet liioittelua. Puunrunkoihin oli välillä maalailtu punaisia merkkejä, jotta pystyi tulkitsemaan olevansa oikealla reitillä. Muistimme hitusen liian myöhään sports-trackerin olemassaolon; eipähän kuitenkaan pääsisi eksymään kun olisi gepsit päällä.

Lähtöpaikka.

Polku kivelle.

Muutama muu retkeilijä tuli vastaan, mutta muuten sai olla aika rauhaksiin. Kivikin löytyi ja saimmekin kuvata ja katsoa sitä sielumme kyllyydestä. Melko erikoinen luonnonnäytelmä jääkauden ajalta. Infokyltissä olivat arvioineet tällä teoksella olevan ikää 11000-12000 vuotta. Kiven päälle oli kasvanut vielä 30-vuotias mänty. Vähän erilaisia kivikasoja tällä kertaa, suht viileässä kelissä vieläpä. Kiveen oli nakutettu "rauhoitettu" kyltti vähän tyhmästi, tai jopa rumasti. Ja jos kivi on rauhoitettu, niin mitä sekin tarkoittaa? Edes minä en saanut tätä 500 tonnista kivenmurikkaa hievahtamaan - joskin kokeilin vain vasemmalla kädellä.

Siinä se nyt on - Kummakivi.

Melkein tuon saisi tuosta tuupattua nurin...

Mänty oli kasvanut kiven päälle.

Kiven toiselta puolen jatkui polku eteenpäin Sammalsillalle. Epäilimme sen olevan mahdoton ylitettävä meidän lenkkareilla, mutta päätimme lähteä kuitenkin sitä katsomaan. Kerran olimme jo harhautua polulta, mutta seuraamalla ojaa päädyimme pienen metsälammen reunalle. Tämä oli melkeinpä suota, ja stiflat kyllä kostuivat myös sisäpuolelta. Kaksi loppukesän hyttystäkin aktivoitui meidät huomatessaan. Ylitimme ojan ja nousimme pienen kallion päälle. Korpimaisema näkyi hienona järvineen, jäkälineen ja puiden oksilta roikkuvine naavoineen. Näimme myös järven yli menevän uudehkon puusillan, joten pääsisimme sittenkin kiertämään koko lammen ympäri.

Opaskyltti kehoitti jatkamaan Sammal_sillalle.

Metsälampi.

Monimuotoista metsää.

Silta yli synkän virran.

Finnemaisemaa.

Metsäosuudesta selvittyämme tulimme hiekkatien päähän. Sitä oli tietysti tylsä kävellä. Joskus täällä oli louhittu kiveä sepeliksi, ja isoja sepelikasoja oli vieläkin bongattavissa. Saavuimme lopulta risteykseen, jossa olimme hetken ajan autolla jo arponeet suuntimia. Autolle ei ollut enää pitkä matka, ja selviydyimme lopulta pahemmitta sateitta ja susihukkasitta. Arvosana Kummakivelle 3/5. Eipä tuonne kovin kaukaa kannata tulla mutta paikallisnähtävyytenä ihan OK.

Sepelikasa.

Palasimme autolla kymmenen kilometriä takaisinpäin. Puumalaan oli enää reilu 20 kilometriä, joten hetken mielijohteesta päätimme lähteä käymään sielläkin. Se olikin minulle ensimmäinen kerta, mutta tokihan tiesin sieltä sen hienon sillan. Silta ylitettiinkin ennen kylille laskeutumista. Jätimme auton kirkon parkkipaikalle, ja kävimme tsekkaamassa kirkon sisätilatkin. Suntio oli väkräämässä virsitauluja, mutta muuten paikalla ei ollut ketään. Suhteellisen iso puukirkko näin pienellä paikkakunnalla.

Otettiinkin suunnaksi Puumala.

Järvimaisemaa.

Puumalan kirkko.

Alttari.

Puumalan kirkon outoja patsaita.

Kävelimme sitten kylille, ja poikkesimme Ravintola Hoviin. Siellä oli muutamia ihmisiä, mutta ihan siistin näköinen kippola. Tilasimme pitzet ja Spriteä ja soodavettä. Lätyt olivat maukkaita, tästä voi antaa jopa 4/5. Maksoimme ja käytimme hyväksi vessamahdollisuuden ja lähdimme sitten vielä järvenrantaan. Oli aika kolea keli. Täällä oli menossa jonkinlaiset skabat, ilmeisesti parikisana suoritettava uinti-juoksu-kilpailu. Kilpailijoita saapui juuri maaliin tasaiseen joskin harvaksiseen tahtiin. Ylös sillalle meni hissi, joten kävimme tsekkaamassa maisemat myös sieltä käsin. Hissin yläpäässä olisi ollut minikahvila, mutta hetken arvottuamme päätimme skipata sen.

Ravintola Hovin pitze.

Silta.

Puumalan lämpömittari.

Pyörätie jatkui hissiin!

Näkymä sillalta.

Huh mikä pudotus.

Yksinäinen penkki sillan alla.

Juoksukisan maaliintulopaikka.

Ennen autolle palaamista kävimme vielä katsomassa bunkkeri-nähtävyyden, kun sellainen oli kerran tänne joskus rakennettu. Se kuului suurempaan kompleksiin, Salpalinjan bunkkereihin. Ihmettelimme sen sijaintia, täällähän olisi ollut hitonmoiset oltavat jos venäläiset olisivat aikoinaan tänne asti edenneet; takana oli iso järvenselkä mitä ei olisi varmaan kovin mukava ylittää luotisuihkussa. Toisaalta, ehkä se auttoi puolustusmentaliteetin koventamisessa, perääntyminen kun ei olisi mikään mukava vaihtoehto. Eipä täällä silti ollut kuin yksi kasematti jonka sisään ei päässyt. Mutta tulipahan bongattua Suomen suurin rakennusprojekti, joka tuli kaiken lisäksi tehtyä vielä "turhaan", kun kerran käyttämättä jäi.

Elämätöntä juoksuhaudoissa.

Bunkkeri.

Pyssy.

Toista tuntia Puumalassa riitti - jos totta puhutaan, niin miten kukaan voi asua tällaisessa paikassa, en edes halua tietää miltä tuntuisi viettää kokonainen talvi täällä - ja päätimme lähteä takaisin mökille päin. Mukava oli nähdä hieman Suomeakin pitkästä aikaa. Ehdottomasti tämän vuoden kivoimpia päiviä tämä. Näitä reissuja lisää!