538# Montenegro

21.7.2017, Friday, +32, Partly cloudy, Kotor, Montenegro

Retki Montenegroon.

Nukuin taas vähän huonosti, kun takaraivossa jyskytti aikainen herätys. Kävin yöllä vessassa ja juuri ennen kylppärin oven avaamista mulle tuli tunne, että nyt kun räpsäytän valot päälle niin täällä on varmaan torakka vastassa. Ja kun sen tein, niin tottahan siellä olikin pitkulainen elikko vastassa. Olin aluksi niin typertynyt etten meinannut uskoa näkyä todeksi. Havahduttuani hain sitten äkkiä kengän jolla koputtelin elikkoa takaraivosta, nakkasin sen vessanpynttyyn ja kusta päälle. Saipahan opetuksen.

Klo 6.30 oli pakko nousta väsymyksestä huolimatta ja laittaa päivän retkikamat kasaan. Tänään oli retki Kroatian etelänaapuriin, Euroopan toiseksi nuorimpaan valtioon, Montenegroon. Lähtö bussipysäkiltä oli jo klo 7.10. Aamiaissali avattiin vasta seitsemältä, ja pysäkille oli kymmenen minuutin kävelymatka, joten aamiaiseksi oli tänään purkillinen Pringles-sipsejä ja vettä.

Bussi tuli etuajassa, ja täyttyi retkiläisistä jo meidän pysäkiltä. Vähän ärsytti kun opas ei kertonut päivän ohjelmaa missään vaiheessa. Ajoimme aamuauringossa ohi Dubrovnikin keskustan kohti etelää. Maisemat olivat edelleen hienoja. Uutisista olimme lukeneet alueella riehuneen viime aikoina paljon metsäpaloja, ja rinteissä näytti savuavan vieläkin. Teiden varsille oli myös ripoteltu varoitusmerkkejä villisioista, enpä ollut sellaistakaan merkkiä ennen nähnyt.

Dubrovnik aamun kajossa.

Metsäpalot riehuivat.

Matka rajalle kesti n. 45 minuuttia. Täällä oli vielä kunnon rajatarkastukset, eikä mitään läpiajelua. Jonoa ei ollut paljoakaan, mutta silti rajan ylitykseen kului lähes kaksi tuntia. Meitä ennen oli vain yksi bussi, ja silti aikaa kului noin tuhottomasti. Joskus busseja saattaa olla jonossa jopa 25 kpl, en tiedä miten siellä hännillä päästään ikinä sitten rajan yli? Passit kerättiin ensin Kroatian rajalla, sitten oli kolmisen kilometriä rajavyöhyksettä ("ei kenenkään maata") ja sitten vielä uudelleen Montenegron puolella. Sinänsä vähän ihmettelin mitä järkeä passintarkastuksessa edes oli, koska niitä ei näytetty henkilökohtaisesti kenellekään? Jos vain olisi ollut voimassaoleva passi niin rajan yli olisi päässyt kuka vain kenen tahansa passilla.

Rajan yli päästyämme pysähdyimme heti Lukoil-bensa-asemalle. Tavallisuudesta poiketen miesten vessaan sai jonottaa pitkään, koska vain yksi vessoista oli toiminnassa. Aikaa jäi kuitenkin vielä pahahkojen croissanttien syömiseen. Mobiilidataa ei näillä main hirveästi kannattanut käyttää, sillä se maksoi ennätykselliset 12,49€/Mt - kalliimpi kuin esimerkiksi Malediiveillä!

Tauon aikana bussimme oli täyttynyt ampiaisista ja niissä riitti tapettavaa koko päiväksi. Mulle tuli uni aika nopeasti; bussin hurina ja oppaan puhuminen mikrofoniin on minulle sellainen yhdistelmä, että uni tulee aina, joten maisemat jäivät tässä kohdin hieman hämäriksi. Kotorin lahden yli meni kuitenkin lossireitti (tällä säästimme 50 kilometrin ajamisen), joten siinä hieman piristyi. Ohitimme Tivat-nimisen kylän, jonka erikoisuus oli sinne rakennettu kansainvälinen lentokenttä. Koneita näkyi sinne laskeutuvankin kovaa tahtia, joten ilmeisesti matkustajia piisasi.

Lossi.

Matkustajalaiva toi lisää turisteja.

Saavuimme lopulta Budva-nimiseen kaupunkiin. Se oli jo vähän isompi paikka kuin ne mitä matkalla olimme nähneet. Täällä oli vähän vastaavantyyppinen vanhakaupunki muurien sisällä kuin Dubrovnikissäkin, mutta se oli tuhoutunut vuonna 1979 rajussa maanjäristyksessä. Talot oli kuitenkin entisöity ennalleen. Asutusta Budvassa oli ollut jo 2500 vuoden ajan - ihan kunnioittava ikä kaupungille! Erikoisuutena mainittakoon, että James Bond ja Casino Royal oli kuvattu täällä.

Aikaa kaupunkiin tutustumiseen oli jätetty vain 45 minuuttia, joka ei ollut yhtään mitään siihen nähden, että bussikaan ei pystynyt kovin lähelle vanhaakaupunkia ajamaan, vaan jätti meidät melkoisen kävelymatkan päähän. Olisi ollut kiva tutustua vanhaankaupunkiin, se vaikutti pintaraapaisulla paremmalta kuin Dubrovnikin, mutta toisaalta mun piti saada ostettua postikortti Pp:lle, kirjoittaa se ja etsiä posti ja käydä ostamassa merkit, ja toisaalta faijan teki mieli päiväolutta, joten siihenpä tuo aika käytännöllisesti kului. Puoli tuntia lisää aikaa olisi jo riittänyt, mutta kun ei niin ei. Tämä oli retkenjärjestäjältä huonosti laadittu homma.

Budvan vanhakaupunki jäi vähälle huomiolle.

Budvassa kävi kansainvälisiä esiintyjiä.

Jatkoimme sitten bussilla vuoristoteille. Maisemat olivat mahtavat, ja lisäjännitystä toi serpentiinitielle järjestetyt tietyöt. Tie oli kapea kuin mikä ja bussi tuntui täyttävän myös vastaantulevien kaistan. Välillä tuli tietysti kuorma-auto vastaan ja sitten peruutettiin ja peippailtiin. Taitavia kuskeja, ei voi muuta sanoa.

Budva vuorilta.

Tietyöt haittasivat kulkua.

Retkeemme kuului ns. kevyt kenttälounas 1095 metrin korkeudessa olevassa tienvarsikippolassa. Se käsitti kuivan leivän ja ilmakuivatun kinkun (en ole juuri sen ystävä), juustoviipale oli ja palanpainikkeeksi olutta. Täällä korkealla oli vähän viileämpää kuin alhaalla merentasolla, joten siinä mielessä oli ihan kiva istuskella ja jotain pureksia, vaikkei ruuasta nyt voi enempää kuin 2/5 antaakaan. Pikarillinen paikallista brenkkua (loza?) tarjottiin myös pieni fingerporillinen. Opas varoitteli pahasta mausta, mutta ei se minusta hullumpaa ollut.

Lounasta vedettiin naamariin täällä.

Aloimme laskeutumaan bussilla kohti Kotorin lahtea, joskin matkalla oli vielä 25 mutkainen serpentiinitie. Tiukoissa mutkissa bussista otti pohja kiinni eikä se mahtunut kääntymään ykkösellä, vaan piti välillä peruutellakin. Tämä tie oli rakennettu jo Itävalta-Unkarin aikoihin 1800-luvulla. Tarinan mukaan kyseinen tieinsinööri oli ihastunut johonkin kuningattareen, jonka vuoksi teki tiehen ylimääräisen M-kirjaimen muotoisen mutkan kuningattaren nimen mukaan. Tämän näki ylhäältä vuorelta.

Kotor vuorilta.

M-mutka.

Saavuimme seuraavaksi Kotorin kaupunkiin, täällä meille annettiin kaksi tuntia aikaa. Olisi ollut hyvä, jos täältä olisi saanut siirrettyä puoli tuntia Budvaan, mutta mennään niillä mitä annetaan. Jälleen kerran täältä löytyi niin ikään vanhakaupunki, jossa jaksoimmekin kävellä jonkin aikaa. Hauskaa oli, että kaupunki tituleerasi itseään kissekaupungiksi, ja ylläpiti niiden hyvinvointia huolehtimalla näistä. Vettäkin satoi kolmisen pisaraa, mutta oli silti aika kuuma. Kävimme kerran oluella ja kerran kahvilla, loppuajan hengailimme ilmastoidussa ostarissa, jossa oli vieläpä ilmaiset vessatkin.

Kotorin vanhakaupunki vallihaudan takaa.

Ilmeisesti täällä eivät olleet riesana lokit vaan noidat?

Mikä lie pitkäkoipi.

Kapeita katuja.

Kissepatsas kissekaupungissa.

Ostari.

Ajoimme takaisin Kroatian rajalle Kotorinlahden rantoja pitkin. Edessämme oli pahaksi onneksi Italian rekisterissä oleva bussi, joka oli täynnä Kosovon albaaneja. Niillä on sen verran huono maine salakuljetuksen yms kusetuksen suhteen, että niin matkustajat kuin heidän bussikin ratsattiin tarkkaan, ja aikaa kului jälleen puolitoista tuntia. Olisi mennyt kauemminkin, mutta pääsimme ohittamaan toisen retkibussin pikkupojan kusihädän takia, joten siinä mielessä kävi tuuri (raja-asemalla oli vessat, mutta ne olivat kuulemma niin hurjassa kunnossa, ettei edes Intiassa ole sellaista nähty). Kuten mennessäkin, bussiin tuli taas jostain ampiaisia ja sain niistä muutaman hengiltä.

Rajamuodollisuuksista selvisimme klo 20 mennessä, ja siitä vielä kolmen vartin ajo takaisin hotellille, joten tunnin verran retki venyi suunnitellusta. Näimme kuitenkin palkinnoksi jälleen hienon auringonlaskun, ja vuorenrinteillä roihuavat metsäpalot hämärän jo tultua.

Aurinko laski taas tänäkin iltana.

Hotellille heittämään päivän retkikamat, ja sitten vastapäätä olevaan Marianno-ravintolaan, jonka olimme katsoneet valmiiksi tämän illan ruokapaikaksi. Se vaikutti kalliilta, eikä meille meinannut ensin löytyä kunnolista pöytääkään, mutta tarjoilijat järjestivät meille sitten sisätiloista pöydän (eikä sillä nyt väliä ollut koska ulkoa oli näkymä parkkipaikalle). Ruoka oli erinomainen, 5/5. Otimme kaikki lammasta; mude nyt ei niin siitä perustanut mutta hän ei tykkää lampaasta muutenkaan, mutta minun mielestä oli erinomainen, niin pehmeä ja hyvänmakuinen liha ettei toista ole. Perunat olivat vallan loistavat, tomaatit kaltattuja. Tarjoilijat pokkuroivat sopivasti. Laskuksi tuli 760 kunaa eli päälle satasen euroina, joten kallistahan se oli taas. Mutta kippolasuositus lähtee täältä, eli jos Dubrovnikista etsii hyvää ruokapaikkaa huonolla näkymällä, niin Marianno on must.

Hotellilla sitten suihkua ja semmosta. Raskas oli ollut päivä, joten ei kauheasti jaksanut sen ihmeempiä enää puuhata.

Fiini ravinteli.

Yksinkertainen annos, mutta ah niin loistava.