226# Kurinpalautuskuukausi

Tammikuuhan on vuoden vittumaisin kuukausi, kaikin puolin. Jouluiset pirskeet ovat ohi, jäljellä vain tasainen arki krapulaisissa tunnelmissa. Sääkin on mitä kauhein; eihän tuolla pysy pystyssä erkkikään. Pimeyttä ja kurjuutta.

Tammikuuksi sopii hyvin kurinpalautuskuukausi. Tipattomuutta ja terveellisiä elintapoja. Epäterveellisen ruoan välttelyä. Pois sipsit ja sen sellaiset.

Säännöllisen unirytmin tavoittelua.

Jessus, sain nukuttua viime yönä vain pari tuntia. Sitä edellisenä yönä vähän sama juttu. Menin kolmelta yöllä nukkumaan, katsoin kelloa vielä varttia vaille kahdeksan aamulla, en ollut nukkunut ollenkaan. Sitten nukahdin, heräsin kun mutsi soitti puolilta päivin. Ei näin. Väsymys on nyt taas sitä luokkaa, että oksat helvettiin. Miten mahtaa käydä uudenvuoden bileiden?

Viime tammikuussa sain laihdutettua muistaakseni 7 kiloa kuukaudessa. Tietysti sen lihoi takasin, kun palasi entiseensä helmikuussa, mutta se ei ollut pääpointti. En ollut koskaan kokeillut laihduttamista, mutta kun porukka aina valittaa miten hankalaa se on, niin pitihän sitä testata. Nyt ehkä riittäisi maltillisempi suoritus? Muistelen, että saatoin kävellä 40 kilometriä viikonlopun aikana. Sellaiseen en enää rupea.

Sitä paitsi, eihän noilla kaduilla pysty liikuntaa harrastamaan. Miksei niitä katuja voida ylläpitää, että veronmaksajat pääsisi töihin? Ihan turha jonkun Pekka Saurin puhua paskaa, että kyllä niitä katuja hoidetaan kunhan keretään. Vitut niitä mitään hoideta.

Kuntosalit nyt on ihan out. Mä en ole sellasissa käynyt kuin armeijassa nukkumassa, semmoset on ihan gay. Mun mielestä se on jopa vähän "huijausta".

Uiminen voisi olla ihan jees, mutta kun en osaa...

Noh, täytyy katsella. Ehkä mä en jaksa tehdä mitään. Mä olen vähän de-motivoitunut tässä. Olisin tyytyväinen, jos saisin sen 12-14 tunnin unen nappastua joku kerta. Sillä pärjäisi taas pitkään.

225# Naisia

Joulu jo meni remuamisineen ja metelöimisineen ja nyt on taas vuorossa hiljentyä arjen aherrukseen. Nopeasti se vaan meni, vaikka vapaat olivatkin pitkät. Juuri kun tottui lollerointiin, niin oli taas työmaalle lähtö. Saipahan nyt kuitenkin nukuttua pahimmat univelat veks.

Niin, naislistaa ajattelin tässä Hannun päivän kunniaksi päivitellä.

Ohhoh, onpas siinä ja taivahan talikynttilä, mikäs häikäisevä se siellä menee?

Mutta siis tarkoitukseni on uudistaa hieman aiemmin postaamaa listaani. Koska pari uutta haastajaa on ilmaantunut. Ilahduttavaa.

1) Meytal Cohen. Törmäsin tähän israelittareen [eikös sovikin hyvin näin joulun aikaan?] etsiessäni rumpalien tekemiä videoita Youtubesta. Se vaan jotenkin kolahti heti. Ei sillä, että hän olisi ollut poikkeuksellisen hyvä takoamaan öh, kannujaan. Pysynee rytmissä ja ihan hyvin tuntuu sujuvan, vaikka isku ei ehkä ole niin voimakas tai napakka kuin toisilla. Naamassa huomio kiinnittyy pari numeroa aivan liian suureen suuhun. Pp saattaisi luonnehtia jopa hevosennaamaksi? Silti tämä on jotenkin poikkeuksellinen, enkä tiedä miksi? Hepreankielisistä naisista mulla on ollut ennen aivan toisenlainen ennakkoluulo ja ehkä se tekee tästä niin viehkon.

Erikoista: Israelissa naisetkin joutuvat käymään armeijan. Meytal on niin ikään kuluttanut elämästään pari vuotta armeijalle. Ja hei, kuka nainen soittaa rumpuja??

2) 松永裕美. Youtubesta bongattu tämäkin. Aivan kuten se trinidad & tobagolainen keihään olympiavoittaja, minäkin katson youtubesta videoita oppimismielessä, joskin eri lajin edustajia. Tämä Matsunaga taitaa kyllä keilauksen eri hienosti, ja mitä enemmän olen noita P-leaguen keilauskisoja katsellut, sitä enemmän hän on kasvattanut suosiota silmissäni. Ei hänkään nyt mikään superkaunotar ole, kuten ei japanialaiset yleensäkään, mutta hänellä on Meytalin tavoin jotain omalaatuista joita en osaa selittää. Se tyyli?

Erikoista: Japsithan ei koskaan näytä tunteitaan, vaan pitävät aina pokerin. Onkohan tässä ensimmäinen kerta?

224# Hanskattomuus

Tuli tuossa mieleen (ei siis pölynimuriin á la Fingerpori) Nolliksen  postauksesta, miten teinit saattavat vastustaa jotain lämmintä vaatekappaletta sen nolouden vuoksi. Mä en muista omasta teini-iän hullutuksesta muuta kuin tuon pipon jääräpäisen vastustelun. Sellanen oli vaan niin nolo. Ja jos oli pakkasta niin meillä koulussa lähetettiin kotoota hakemaan se pipo vaikka kesken koulupäivän. Yleensä sitten pipo kulki mukana, mutta otettiin päästä heti pois kun kotipihalta poistuttiin tai kun välituntivalvojan silmä vältti. Näin varsinkin alkutalvesta. Sitten kun tuli konsensus, jolloin suurin osa muista oppilaista jo käytti pipoa, niin sen kehtasi itsekin päähän hilata.

Meidän äitee on sanonut aina, miten hanskoja kuuluu käyttää, etteivät sormet "sierety". Isä taas ei käyttänyt nuorempana hanskoja ollenka. Muistan kun kerran jouluna se 20 asteen pakkasessa koitti hautausmaalla iskeä routaiseen maahan sellaista lyhtytankoa paljain käsin. Sen verran se rautatanko oli vilakka, että pyysi multa hanskoja lainaan :) silloin mä vasta tajusin, että en oo koskaan nähnyt sen käyttävän hanskoja, ja olin ihan että vau. Muistelen vieläkin miten silloin ukkoa ihailin, ja aloin pikkuhiljaa itsekin luopumaan omista hanskojen käytöstä. Monta talvea mennyt niin, että en ole hanskoja käyttänyt. Enää en edes omista moisia, vaikka tulisi tarvekin. Toki ottaa joskus lujille kun joutuu kauppakassia kovassa pakkasessa kantamaan, tai vaikka putsaamaan autoa lumesta, mutta se on pieni kärsimys kunnian säilyttämisen rinnalla. Isäpapalla on tosin diabeteksen myötä verenkierto jo sen verran heikentynyt, että en yhtään ihmettelisi vaikka hansikkaita hän käyttäisikin.

Lukekaapa muuten tämänviikkoinen Veikkaaja-lehti. Siinä sanottiin, että jos jalkapalloilija käyttää pelatessaan hansikkaita, se luetaan ehdottomasti heikkouden merkiksi. Ilahduin valtavasti. Näinhän se juuri on. Hanskat erottavat nynneröt tosi koviksista. Tietysti joku asioiden kieltäjä väittää toista, mutta jätetään ne arvostelut omaan arvoonsa ja naureskellaan näille hanskatyypeille sitten selän takana.

Mutta voi piru miten kylmä tässä on ollut. Niin sisällä kuin ulkoa. Ei auta tuplakalsarit joista toiset ovat mallia pitkät, ei uusi toppatakki eikä pipo eikä ylimääräinen huppari. Kenkiinkin joutui ostamaan ylimääräiset pohjalliset.

Onkohan muuten joku testannut tuota:

223# Pre-joulu

Jouluvalmisteluissahan on täysi hööki päällänsä.

Lahjatilanne on aika hyvä, ollut jo pitkään. Pari lahjaa vielä uupuu, mutta tiedän mitä nekin pitäisi olla, ovat siis vain ostamista vailla valmiita. Yritin jo eilen duunin jälkeen käydä ne lunastamassa pois, mutta ihmispaljous oli sitä luokkaa, että alkoi ahdistamaan ja piti poistua äkkiä takavasemmalle. Noh, ehtiihän tässä vielä, vaikkapa lauantaina. Jos vaikka löytäisi vielä muutaman heräteostoksen, kun on jotenkin tunne, että lahjoja ei ole tarpeeksi tai ainakaan ne ei ole tarpeeksi hyviä. Itselle nyt ainakin.

Nythän on kovasti muotia ostaa materiaalin sijaan joku lammas tai vuohi kehitysmaahan. Se on minusta ok lahja ostaa kehitysmaalaiselle, mutta toisen länsimaassa asuvan ystävän puolesta vähän kummallinen hankinta, ellei nyt tiedä toista hipiksi. Noh, hyvä omatuntohan on ostettavissa vai mitä.

Miten sellainen lahja paketoidaan edes?

Mistä tulikin mieleeni, että en ole edes aloittanut paketoimisurakkaani. Mä olen ehkä maailman huonoin lahjojen paketoija. Mun kyhäelmäni näyttää siltä, että ne olisi humalaisen 7-vuotiaan aikaansaannoksia. Toisaalta, ennen mä paketoin ne pelkkään sanomalehteen, joten siinä mielessä eteen päin on menty.

Mitään jouluvalmistelujahan mun ei tarvii tehdä, sen kun menen vain valmiiseen pöytään. Jouluhan on paitsi remuamisen ja metelöimisen aikaa, niin myös paaston aikaa, koska jouluruoat ovat niin oksettavia ettei niitä syö pirukaan, vähän niin kuin muslareiden ramadan jolloin joutuu paremminvointivaltionkin asukas nälästä kärsimään. Kaikki ne tytinät ja muut imelät laatikot, hyi fan. Tai se joulunrunkku eli läskinen kinkku. Jäks. Varmaan joutuu ostamaan itselleen jotain makkaraa, se sentään on kunnon ruokaa.

Hammaslääkäriin joutuu vielä ennen joulua. Tänään on kunnon remontit siellä luvassa, hammaslääkäri pyysi varautumaan jo etukäteen itkuun ja hammastenkiristykseen, sekä varaamaan kunnolla aikaa. Ei kuullosta hyvälle, ei ollenkaan.

Hautuumaa- ja sukulaiskierros taitaa jäädä tänä vuonna väliin. Ollaan normaalisti tehty se jouluaattona, tuleehan siinä ajamisia lähes 500 kilsaa, mutta mitäs sitä muutakaan jouluaattona tekisi. Harmi, se on ollut ihan hyvä perinne jatkettavaksi.

Valkea jouluhan on tietysti masentava asia 100% suomalaisten mielestä, mutta tällehän ei nyt voida mitään.

Parastahan on tietenkin ne kolmen päivän vapaat. Kerrankin niin, ettei osu joulu viikonlopulle. Muissa maissahan tuo jouluvapaa siirrettäisiin sitten arkipäiville mutta ei komumaissa... mutta onneksi ei tarvitse nyt jauhaa sitä. No joo, loppiainen tietysti osuu sunnuntaille, mutta menkööt. 5 päivää vapaata putkeen. Kun ei nyt tulisi kipeäksi tai mitään, kolleega jo koitti plunssaansa tartutella ennen kuin alistui ja lähti tänään kotiin kesken työpäivän. Toivottavasti ei saanut pöpökantaa liikkeelle.

Joulun välipäiväthän ollaan duunissa, totta kai, kuten myös Uuden vuoden aatto. Toisaalta, vaikka luulisi ettei olisi häiriötekijöitä (koska urpot viettää lomalla välipäivät ja ovat pois sotkemasta kuvioita), niin veikkaan että kiirusta on. Mutta se on sitten sen ajan murhe. Vietetään tämä joulu ensin.

Ja koska olen laiska blogaaja, niin lienee paikoillaan toivottaa lukijoille (niille kaikille kahdelle?) oikein hyvää ja remuallista joulua.

222# Paossa

Ohhoh, rasti seinään mutta kävin kirjastossa nyt kolmannen kerran kolmen vuoden sisään. Ettei vaan tulisi tavaksi. Tai siis, olen mä ehkä käynyt kirjastossa, mutta lasken tällä kertaa vain ne kerrat kun olen lainannut jotain.

Ennen mä kävin paljon kirjastossa, sillon kun asuin vielä maakunnissa. Ja lainasin hullun lailla kamaa. En tiedä miksi se jäi kun siirryin työelämään? Mutta vuosituhannen alussa kun ei ollut nettiä kotona tai kun oli työttömänä pummina, eikä ollut päivisin mitään tekemistä, niin kirjastot tulivat tutuksi. Kirjastot saa minulta kyllä hyväksynnän, erittäin hyvää verorahojen käyttöä, sano.

Niin, mä olen nyt innostunut erilaisista pakotarinoista. Sellaisista, joissa karataan vankiloista ja vankileireiltä. Tämä tietysti siis vain kommunististen maiden vankileireiltä, kuten Pohjois-Koreasta tai Siperiasta. Sellaisia, mistä paetaan vaikkapa Guantanamosta ei ole mielestäni uskottava, koska miksipä kukaan haluaisi paeta kapitalistisesta yhteiskunnasta?

Luen nyt Pako Siperiasta kirjaa, jossa äijä käveli 14000 kilsan matkan Siperian halki himaansa (Saksaan). Pp epäili kirjaa tylsäksi, mutta mä olen jotenkin haltioitunut. Mä olen toisaalta "Siperia-fani", noin niin kuin maantieteellisessä mielessä. Kun kirjassa mainitaan minkäkin paikan tai joen tai vuoren nimi, niin menen äkkiä katsomaan paikan googlemapsista tai wikipediasta.

Kyllä mä tykkään vankila-jutuista muutenkin. En semmosista, missä entinen pahis on lukenut Raamatun ja tullut uskoon ja sitten hurskastelee asiasta ja elämällään. Mutta dokkarit vaarallisimmista vankiloista, Kylmä rinki -tyyppiset fiktiiviset sarjat ja pakoelokuvat ovat suosiossani. Ei aihe auttamattomasti tee teoksesta hyvää, esim. The Way Back -elokuva oli sikahuono, vaikka kertoikin juuri Siperian vankileiriltä pakenevasta joukkiosta.

Mä olen kerran käynyt vankilassa - vierailulla tosin. Siis sellainen vierailukäynti, jossa palloiltiin osastoilla vankien seassa. Se oli kamala paikka. Sellaiseen en haluaisi joutua. Tietysti porukan käytös oli provosoitunutta vierailijoista johtuen, mutta kyllä sen huomasi millaisesta ihmisjoukkiosta oli kyse. Noh, eniveis, kyseltiin sitten vankilanjohtajalta onko täältä paennut paljon porukaa. On kuulemma. Suomalainen pakotarina ei sinänsä tarjoa mitään hehkutusta. Karkuria ei välttämättä edes etsitä mitenkään aktiivisesti, vaan kyllä se yleensä löytyy sitten jostain baarista ryyppäämästä.

Sellaisesta pakoreissusta ei varmaan kirjoja kirjoiteta.

221# Itsenä

Itsenäisyyspäivä osui mukavasti viikolle tänä vuonna. Edes se irrallinen perjantainen työpäivä ei minua haittaa, au contraire. Monille tulee vain pakkomielle ottaa sekin vapaaksi. Samapa tuo, helpottaa minun elämääni.

Mutta joo, mut oli kutsuttu itsenäisyyspäivän aaton bileisiin maakuntiin. Duunipäivä kesti keskiviikkona klo 17 saakka, ajattelin kuitenkin työpäivän olevan hiljainen, etenkin iltapäivästä, ja olinkin ainoa työssä oleva silloin. Mulla oli kaikenlaista omia tekemisiäni suunnitteilla, jotka saisin iltapäivän aikana tehdyksi. Mitä vielä. Joku kusilatva tuli vartin yli neljä konttorille kinuamaan kaikenlaista, eikä häipynyt ennen kuin viittä vaille viisi. Jäi sitten ruokailut ja selvittelyt yms tehtävärästit tekemättä ja silti piti juosta junaan.

Matkustin Vantaalle, sain siitä autokyydin sitten perille. Ärsytti, kun kuski ei suostunut kurvaamaan kaupan kautta, että olisin saanut ostettua jotain juomisia itselleni (bileisiin), vaan jouduin sitten kinuilemaan muilta.

Vaihdettiin vuoden aikana tapahtuneita kuulumisia, kitattiin vähän siideriä (yök!), popiteltiin musiikkia ja kelattiin kissojen häntiä. Noh, se on ehkä mun suosikkininumeroni. Mikään ei ole rentouttavampaa kuin kelata eläinten häntiä. Varsinkin, kun yksi kisseistä alistui siihen ihan suosiolla eikä lähtenyt pois.

Mentiin sitten taksilla baariin. Nämä bileisännät - vai pitäisikö sanoa emännät - käyvät aina samassa räkälässä juomassa 2 euron viinapaukkuja. Kaljakin tilataan kannuissa, joita sitten kaadetaan pöydässä tuoppeihin. Joka ikinen asiakas oli kovassa kännissä siellä. Ukot pelasivat sellaista peliä, jossa piti lyödä nyrkillä sellaiseen palloon, joka mittasi lyönnin voimakkuuden. Vaatetus näytti neuvostoliittolaiselta, 30 vuoden takaa. Ilman täytti vanhan viinan, hien ja tupakanhajun yhteinen seos. Joku äijä kehui että hänellä on kymppitonni rahaa pankissa.

Kysyin bilejärjestäjiltä, miten he jaksavat käydä samassa räkälässä monta kertaa viikossa, aina vaan uudelleen. Tyrmistyneet katseet ja "miten niin.. räkälä?".

Oli hyvin masentavaa, ja lähdin jo ensimmäisellä kyydillä takaisin kämpille nukkumaan. Kai sekin jonkinlaista pahennusta aiheutti.

Seuraavana päivänä oli tietenkin vähän krapulaisissa tunnelmat. Mä edelleen ihmettelin, kun juhlavieraista löytyi tyyppejä, jotka eivät ole koskaan katsoneet Tuntematonta sotilasta tai käyneet ulkomailla tai edes missään muualla kuin oman kaupunkinsa ravintolassa - ja käyvät sentään kolmattakymmenettä. Eikö ihmisellä ole minkäänlaista mielenkiintoa mihinkään (muuhun kuin dokata niitä kaljakannuja aina samassa räkälässä)? He eivät käy koskaan edes ulkoilemassa lähimetsissään. Mun mielestä se on pöyristyttävää, mutta tyydyin vain pyörittelemään silmiäni etten aiheuttaisi paheksuntaa paheksunnallani.

Olen kasvamassa selvästi erilleen näistä muista... nuoruuden kavereistani. En tiedä onko se hyvä juttu vai ei, mutta huono asia se ei ole. Ehkä mä olin itsekin samanlainen parikymppisenä... mutta nyt? Ei saa jämähtää paikoilleen, vaan jonnekin on liikuttava ja muutosta tapahduttava.

Mulla oli Pp:tä ikävä.

220# Hyshysteriassa

Tänä aamuna tuli imaistua herneet nokkaan luettuani Metro-lehden kolumnin. Kyseisen lehden kolumnien kirjoittajathan ovat pääsääntöisesti vasemmistojargonia höpiseviä á la Hiiro ja Metso ja mitä lie Harakoita ne nyt on. Mutta tämä tämänpäiväinen on jokin uusi tulokas. Hienosti sopii muiden kirjoittajien linjaan.

Nimittäin vanha kunnon joulukulutushysteriähän se aiheena toimii. Kun on sitä kapitalismia, ja joulusta ei voi nauttia kun sanoma peittyy kaiken markkinointihumputuksen ja epäekologisen muovikrääsän alle. Ei pitäisi ostella mitään, vaan hyvillä teoilla luoda se joulumieli. Oi hellan lettas miten söpistä. Vielä kun saisi siihen päälle "ei ole enää valkeita jouluja koska ilmastonlämpeneminen" ja "joulu on ennen kaikkea hiljentymisen ja rauhoittumisen aikaa" niin olisi kympin juttu kasassa.

Oksettavaa. Minusta joulussa on parasta - vaikka toki stressaavaakin - se kaupallisuus. Vääjäämättä se on kansantaloudelle hyväksi. Nähdään sen verran vaivaa, että koitetaan hankkia läheisille jokin lahja. Jokainen tietää miten pirullista se on väenpaljoudessa ryysiä kaupoissa ja miettiä päänsä puhki mitä hankkia toiselle. Jos mä vaikka joulun kunniaksi keittäisin äiteelle kahvit niin mitä se nyt olisi? Mutta jos ostan hänelle siveettikissanpaskakahvia lahjaksi, niin eikö se ole jotain... erityisempää?

Onneksi yksi asia sentään lämmittää. No tietenkin se, että hölmöläisten maassa Tuntemattoman sotilaan tv-esittämistä joudutaan siirtämään myöhempään ilta-aikaan esitettäväksi, ettei kakaroille tule traumoja. Eri hienoa, hyvä Suomi *clap clap*. Eikä siinä mitään, jos elokuva on luokiteltu K-12, ja näissä on tietyt ohjelma-ajat koska niitä saadaan esittää, niin miksi yksi elokuva saisi tehdä poikkeuksen?

219# Sunnuntai-illan blogailua 2

Sunnuntai, taas. Miten musta tuntuu, että sunnuntai on vähän turhan usein? Verrattuna muihin viikonpäiviin esiintymiä on tiheämmin.

Aikaansaannoksia oli viikolla. Työterveystarkastus oli ok, hammaslääkäri oli ok, pikkujoulut olivat ok, puku saatiin hommattua ok, keilaamassakin tuli käytyä pari kertaa ja siihenkin harrastukseen tarvittavat kamppeet hankittua ok. Parturi oli ok. Rahaa kyllä paloi omaisuus. Koskas ne veronpalautukset taas tulivatkaan?

Joululahjoja en saanut hommattua, ei totta puhuakseni käynyt edes mielessä. Viikonloppu kului pelkästään lollerointiin, ja pikkujouluista palautumiseen. Noh, tunnin verran taisi kivistää päätä lauantaiaamuna joten helpollahan tuolta selvittiin, ja olen vahvassa uskossa siihen, että maanantaina kehtaa vielä näyttäytyä työpaikalla.

Talven tulo oli kyllä takaisku, sitä en olisi halunnut vielä tähän aikaan saapuvaksi. Autollakaan ei ole mitään asiaa kotikadulle - ja en tiedä onko muuannekaan. Onko kukaan nähnyt lumiauroja tässä vaiheessa?

Jooh, ei kai siinä muuta kuin uutta viikkoa kohti. Onneksi on itsenäisyyspäivä katkaisemassa viikkoa. Toivottavasti joku on niin dorka, että ottaa myös perjantain vapaaksi, jolloin voisi kuvitella perjantainkin olevan normipäivää helpompi.

218# Ayahuasca

Mä tykkään katsella telkasta Madventuresia. Uusintojahan ne on, mutta en ole kaikkia jaksoja aiemmin viitsinyt syystä tai toisesta katsoa. On siinä nytkin paljon turhaa, mutta kivointa sarjassa on seurata, miten jotkut uskaltavat tehdä sitä, mikä ei todellakaan tulisi omaan mieleen.

Eräässä jaksossa pojat pyörivät Amazonilla, ja osallistuivat Ayahuasca-rituaaliin.

Koko pätkä vaikutti kaoottiselta, ja mietin miksi ihmeessä joku osallistuisi tuommoiseen.

Googlasin aiheesta lisää. Kyseistä juomaa valmistetaan Amazonin viidakoissa paikallisista kasveista, paikallisen shamaanin tekemänä. Tarkoitus on puhdistaa elimistö kaikesta pahasta, sekä saada vastaus mieltä askarruttaviin ongelmiin. Yleensä ihmiset kokevat uuden ulottuvuuden, syntymänsä, kuolemansa, tapaavat jumalia, näkevät näkyjä ja irtaantuvat hetkeksi siitä maailmasta jonka me tunnemme.

Juoman saa annosteltuna mukiin, yksi riittänee. Makua on kuvailtu äärimmäisen kitkeräksi. Juoma alkaa vaikuttamaan 5-30 minuutin päästä nauttimisesta. Lähes poikkeuksetta se aiheuttaa voimakkaan oksennuskohtauksen, ja tämä "puhdistautuminen" kuuluukin osana koko juttua. Mieli täyttyy kaikenlaisista näyistä. Ayahuasca lienee kovempaa tavaraa kuin LSD, mutta siinä missä happoa nappaillaan hupitarkoitukseen, ayahuascan tarkoitusperät ovat muualla. Rituaali on ennen kaikkea hengellinen kokemus.

Toisaalta, tripistä voi tulla pahakin, mutta tätä varten apuna on shamaani tms. "vartija" joka pitää käyttäjistä huolen. Vaikutus kestää 5-9 tuntia.

Hmm. Onko Etelä-Amerikkaan lähtijöitä?

217# Ikä...kausi...tarkastus

Ikäkausityöterveystarkastus. Varmaan pisimpiä yhdyssanoja mitä mieleen juolahtaa.

No joo, sellainen oli tänään. Aiemmin olin käynyt tosiaan labrakokeissa ja vastannut johonkin kyselyyn. Ilmoittautuessani sain täytettäväksi vielä jonkun erilaisen kyselylomakkeen. Mä olin vähän etuajassa, joten ehdin sen täyttämään, siitäkin huolimatta että en meinannut ensin tajuta paperin olevan kaksipuoleinen.

Tuloksia sitten analysoitiin. Mä istuin siellä yli puolitoista tuntia juttelemassa. Koitin olla kerrankin avoin ja rehellinen; kaverit sanoivat, että ei kai kukaan ole niin hullu että kertoo siellä totuuden. Mutta mitä hyödyttää valehdella tuollaisessa? Siinähän kusee vaan omaan housuunsa?

Enhän mä tietenkään kertonut kaikkea minäkään. Kyllä kunnollisella kansalaisella on aina jotain juttuja salattavanaan. Esimerkiksi sen perse-jutun jätin tyystin kertomatta, vaikka sitä jossain kyselylomakkeessa puolittain kysyttiinkin (jätin kohdan rastittamatta).

Viinanjuonnista sain kuulla, mutta siihen olin varautunut.

Sitä mä en tiennyt olevani masentunut. Koska mä en ole. Mulla on elämäniloa ja kuolemanpelkoa. Sellainen ei voi olla masentunut. Minusta kysymykset oli huonosti asetettu. Esimerkiksi jos vastaan, että koen epäonnistuneeni elämässä ei ole mielialastani kiinni vaan puhdas fakta. En ole saavuttanut asettamiani tavoitteita joten totta helvetissä olen pettynyt itseeni. Tai se, että olen huonompi kuin muut. Jos olisin älykkäämpi, komeampi, voimakkaampi ja kaikin puolin parempi kuin toiset aiheessa kuin aiheessa, niin tietysti vastaisin eri lailla, vaikka mielialana olisikin täysin sama kuin nyt.

Dokauskysymykset tuntuvat niin ikään olevan ristiriidassa (kuinka monena iltana juot viikossa, koita laskea mukaan myös ne kerrat kun juot vähän vs. kuinka monta annosta yleensä juot). Jotenkin tuntuu, että nuo eivät oli ihan relevantteja kysymyksiä, vaan ne kysymykset on laadittu tieteelliseltä pohjalta, sellaisen toimesta joka on lukenut alkoholismia kirjoista, vaan ei tiedä aiheesta empiirisesti. Laita juoppo asialle, sano.

Verenpainetta oli, sitä oli viimeksikin. Pari maksa-arvoa koholla, kolesteroli oli viitearvojen sisäpuolella, mutta noussut edellisestä, verensokeri niin ikään kasvussa joten eiköhän se diabetes kolkuttele jo ovella. Vyötärön ympärys mitattiin niin ikään; vielä sentin kasvu kaljapötsiin niin olen vielä läskikin.

Mutta käynti oli hyödyllinen; se avasi silmiä ja pisti miettimään asioita. Mulle jäi siitä hyvä mieli. Vahvisti sen käsityksen, jota olin jo ennenkin miettinyt, että kaikenlaiseen roskaan sitä voikin elämää kulua. Kortit on syntyessä jaettu ja näillä nykyisillä pärjää paremmin kuin moni muu. Kortit pitää vaan osata pelata (oikein). Ja miettiä jonkinlainen suunta elämälle, eikä vain ajelehtia eskapismissa odotellen jotain tapahtuvaksi (muutakin kuin että aamulla odottaa että tulisi ilta ja illalla odottaa että tulisi aamu).

Näillä eväillä kohti neljääkymppiä.

216# Sunnuntai-illan blogailua

Sunnuntai-ilta. Juuri se aika viikosta jolloin kyrsii eniten. Laitetaas tuntemuksia ylös.

1. Dilemma. Meillä on duunissa joku ulkopuolinen kuriiri, joka toimittaa meille tavaraa. En edes muista firman nimeä, mutta siellä on kolme kaveria, jotka hoitavat tuota meidän konttuuria. Kerran pari viikossa tuovat tavaraa, välillä jos kamaa menee sivukonttoreihin niin kuriiri hakee meidät kustannuspaikalta, ja menemme heidän mukaansa näihin sivutoimistoihin. You know, kun ei niillä ole kulkulupia jne.

Muutaman kerran olen huomioinut, miten yksi näistä kuskeista haisee viinalle. Se koko auton koppi lemuaa kuin rommitynnyri. Juopon näköinenhän se mies on, ei siinä mitään. Ajotavassa en ole huomannut kummallisuuksia. Hyvin hallitsee autonsa ahtaissakin paikoissa.

Myös työkaverini pani merkille saman viinankatkun viime viikolla.

Kyllähän ihmiset käy kännissä töissä, ei siinä mitään. Mutta kaikkiin ammatteihin tuommoinen ei sovi. Kirurgin olisi hyvä olla selvinpäin. Ja lentokapteenin. Ja jakeluauton kuljettajan. Mitäs jos se jonain aamuna ajaakin kännissä vaikka jonkun lapsen päälle? Kuka silloin on vastuussa? Mutta toisaalta, eihän tuommoisesta voi vihjatakaan eteen päin, koska ukko menettäisi työnsä ja juomakierre väistämättä pahenisi. Noh, ehkä on parasta vaan pestä käsi koko jutusta. Kyllä toiset puuttuvat asiaan jos aihetta on. Kyllähän sen kuskin kollegat jne varmasti kertovat pomolleen tai sitten toiset asiakkaat, tai sitten vaikkapa se minun työkaveri.

2. Keilaus. Se on mennyt ihan jees. Sain tässä hiljattain 200 pistettä kierroksella, täytyy sanoa että harvoin on jännittänyt niin paljoa ennen viimeistä heittoa. Luojan kiitos sain vaaditut 8 keilaa nurin ja 200 pinnaa kasaan. Nyt voi keilata rennommin kun ei ole enää painetta sen suhteen. Meillähän oli leikkimielinen skaba kavereiden kesken, kuka tuon 200 ensiksi saavuttaa. Jes, kerrankin mä olen jossain onnistuja!

Sen jälkeen olen palannut heittämään 120-130 pinnan kierroksia.

Olis se oma pallo vaan must, vaikka siitä tietysti koituukin harmia (roudaukset, säilytykset, hankkimiset jne). Mutta sen jälkeen voisi alkaa hiomaan tekniikkaansa ja kierreheittoja aivan uudella sykkeellä. Välineurheiluahan se on, ja pallolla jos mikä on se kaikkein suurin merkitys. Taito tulee vasta sitten.

Mutta siis omituisinta on, että olen löytänyt itselleni jonkin sopivan urheilulajin. Näin kauan se kesti. Olin varma, että mikään urheilulaji ei minulle sovi, mutta voi kuinka väärässä olinkaan.

Mä voisin keilata vaikka joka päivä.

3. Sunnuntai. Ilta. Juuri se aika viikosta jolloin kyrsii.

Eilinen meni harakoille. Lauantai on mun lempipäivä, ehdottomasti. Jotkut matalamman äo:n omaavat vannovat perjantain nimeen, mutta sehän on työpäivä + silloin on viikosta kaikkein väsyneimmillään, kun on viisi päivää nukkunut aivan liian vähän. Lauantaissa on sitä jotain. Siis jos ei ole vuorotyössä. Vuorotyöläisellä ei varmaan ole lempiviikonpäiviä olekaan.

Koko lauantai kului siihen, kun mietin mitä suunnittelisin tekeväni. Lähdin sitten lopulta kaupungille, mutta jo matkan aikana unohdin koko matkan tarkoituksen, eikä mulla ollut lopulta hajuakaan mitä siellä tekisin. Tulin sitten tyhjin käsin pois.

No joo, olisihan sitä voinut ostella joululahjoja. Mut ei kai nyt sentään marraskuussa? Eikös sitä käydä muutamana viikonloppuna katsomassa ja suunnittelemassa ostoksia, ja sitten vikana viikonloppuna ennen joulua ostetaan hätäratkaisut? Se on ihan hyvä teema. Aina on luvannut itselleen, että ens jouluna mä hoidan kaiken verkkokaupasta, mutta eihän siitä saa irti sellaista joulufiilistä - joka on kaupallisuuden edistäminen - kuin kauppoja kiertämällä.

Tarvitsisin uuden puvun, mutta siihen tarvitaan makutuomari. En siis voinut ostaa sitäkään.

Niin, ja eräälle frendille pitäis joku tuparilahja kehittää. Siihenkään en saanut mitään ideaa. Ehkä se ruisleipä, suolaa ja brenkkua joutuu sitten hommaamaan. Eikös se ollut se perinteinen?

Mut joo, hukkaan heitetty lauantai. Sunnuntai kului melkein samoissa merkeissä, mitä nyt jaksoin pienen lenkin käydä tekemässä ja sitten keilaamassa.

4. Ensi viikko. Näyttää varsin stressaavalta. Tiistaina pitäisi mennä aamusta työterveystarkastukseen. Labrassa on tullut jo käytyä ja täytettyä sellainen kyselylomake. Eiköhän siellä taas kuule kunniansa unettomuudesta, epäterveellisistä elintavoista, liikuntamattomuudesta, jne. Työkaveri ihmetteli, että ei kai kukaan nyt oikeasti totuudenmukaisesti niihin kyselyihin vastaa. Mä taas ihmettelen, että jos valehtelisin niihin, niin ketä se hyödyttäisi eniten?

Mulla on persereikä oireillut tässä muutaman kuukauden. Niin, se alkoi oikeastaan silloin kun jouduin syömään niitä lääkekuureja sen hampaan takia. Lääkekuurit loppuivat, mutta voi jesus kun voi olla perse kipea välillä. Mutta eihän sellaisesta kehtaa siellä tarkastuksessa mitään sanoa? Ja jos sanoisi, niin sen jälkeen pyltsyyn tungettaisiin joku piikikäs ja paksu kapula, en mä semmoseen rupea. Mikä se edes on, jokin helvetin tutka vai? Ja onhan se noloakin! Saisi vielä vittuilut ja vappunaurut päälle, että määrään sinulle ja isokokoiselle poikakaverillesi vähän salvaa. Ei, semmoseen mä en alennu. Teen saman kuin tuossa ylhäällä sen jakeluautokuskin kanssa. Ollaan ihan hissukseen, hiljaa on hyvä. Ja googletetaan mikä voisi auttaa itse vaivaan.

No sitten olisi ensi viikolla tarjolla myös parturia. Eih. Kamalaa se on sekin. Inhoan sitä kun minuun kosketaan. Ja parturi oikein hiplailee sitä päätä. YÖK!

Ja torstaina on kaikkein kamalin, hammaslääkäri. Taas on lohkeillut isoja palasia hampaista, pakko ne kai on mennä korjaamaan ettei käy niin kuin viimeksi. Tarkastushan se on vasta tämä kerta, mutta ihan riittävän kamalaa silti. Mä jo arvaankin mitä kaikkea siellä ehdotetaan. Mulla kun on jäljellä nämä viisuritkin, mikäs sen hauskempaa kuin irroitella osia ihmisistä, se on lääkäreiden mielestä kaikkein kivointa. Sairasta.

Perjantaina olisi kahdet pikkujoulut joista valita kumpaan osallistuu. Toiset ovat ns. herrabileet jonne tietysti on dress code, ja toiset ovat sikabileet. Tai noh, näiden juhlien ero taitaa olla se, että toisessa on oksennusta lattialla pari tuntia aikaisemmin kuin toisessa.

Mutta semmosta. Taisi muuten olla vielä niin, että kelitkin kylmenevät, ja lupasi lunta ihan tänne etelä-suorneenkin. Eih. Sehän tästä vielä puuttuikin. Ei tuo pimeyskään ole niin paha kunhan saa kävellä kesätakilla kuten tähänkin saakka, mutta se että on pimeys + lumi on jotain aivan kamalaa. Koska 100% suomalaisista toivoo lumetonta talvea, niin emmekö me voisi ihan totta sulattaa lumet veks kuumalla vedellä, vaikka lentokoneista pudotettuna tai jospa ampuisimme kemikaaleja taivaalle hajoittaen sadepilvet niin kuin  Venäjällä? Ai niin, joo, joku hippi tietysti puuttuisi siihenkin. Niinhän se olikin.

Ei kai auta kuin sinnitellä sitten.

Hyvää alkavaa viikkoa kaikille.

215# Hiljaiseloa

Marraskuu on sujunut jo puoleen väliin. Unettavana, kuolleena, harmaana. Ja onneksi lumettomana.

Näin tänään miehen, joka odotti ratikkapysäkillä tyynesti kulkuneuvoaan. Shortseissa. Hatunnoston arvoinen suoritus, marraskuun puoliväli sentään. Tosin onhan lämpöäkin ollut tässä parhaimmillaan melkein kymmenen astetta. Kesätakilla on tarennut oikein hyvin, ei tarvitse edes vetoketjua sulkea. Mutta tänään duunipalaverin alkajaisiksi voivoteltiin, miten masentavaa ulkona on. Kuulemma sellainen kolmen, neljän asteen pakkanen lumella olisi hienoa. Mä en edelleenkään ymmärrä, miten pystyin hillitsemään itseni ja olla sanomatta sanaakaan.

Duunissakin ollut tylsää. Ei sinänsä kamalaa. Mutta paras työkaverini lähtee pois, se kyllä masentaa.

Vapaa-aikoina olen harrastanut keilausta ja japania. Kummassakin olen umpisurkea, ja toiset niin paljon minua parempia. Mutta niinhän se menee aina. Juoksin tai kävelin, niin aena hävittiin. Mutta tässä tapauksessa sillä ei ole väliä, mä tykkään noista kahdesta harrastuksesta enkä välitä muiden saavutuksista mitään. Joskus mä melkein vajoan epätoivoon niin koitan miettiä miten huono mä olin alottaessani, ja siihen nähden olen toivottavasti edistynyt ja kehittynyt, ja kuin salaa itseltäni nostanut rimaa sen suhteen, mikä on tämän päivän hyvä suoritus ja mikä huono.

Kävin muuten eilen slummissa, illalla. Jessus muo pelotti, vaikka oli auto, ja autolta matkaa keilahallille 30 metriä. Mä en tajua miten kukaan uskaltaa siellä asua, saatikka liikkua julkisilla.

214# Madeirapsa, osa 8

Laitetaas tämä viimeinenkin osa menemään, niin pääsee eroon tästäkin.

Herättiin vähän ennen kahdeksaa kaatosateeseen. Vesi ja tuuli paukutti parvekelaseja ihan tosissaan. Pp murehti, miten mahtaa viimeisen aamun uinti nyt sujua, mutta sade taukosi kuitenkin nopeasti.

Pp kävi kroolit heittämässä. Sitten palattiin huoneeseen ja viimeisteltiin pakkaukset. Matkalaukku piti olla pakattuna ja vietynä respaan klo 8.30, sillä ne toimitettaisiin taas eri kyydillä lentokentälle millä itse menisimme. Maksoimme samalla respaan piikin, jonka olimme onnistuneet allasbaarissa parina päivänä hankkimaan ja palautimme safety boxin avaimen (se oli maksanut 10 € / viikko + 10 €:n pantti).

Palasimme huoneeseen, söimme aamiaista, kulutimme pari tuntia aikaa, ennen kuin bussi tuli noutamaan meitä hotellilta. Se oli melkein vartin etuajassa - kuten mekin, joten vähän aikaa siinä vartottiin.

Oli naiskuski. Naisbussikuski. Minusta se oli outoa, kun en ollut nähnyt naisten paljoa ajavan edes henkilöautoa. Mutta hyvinhän tuo rattia väänteli, ja perille lentokentälle päästiin puolessa tunnissa.

Lentokentällä piti tietenkin jonottaa, ensin lähtöselvitykseen ja sen jälkeen turvatarkastukseen. Soinit vähän etuilivat, se ärsytti :)

Kentän puolelle päästyämme kävin vessassa, sen jälkeen käytiin vielä syömässä pizzapalat; me emme olleet ottaneet lentokoneateriaa, se olisi maksanut 10€/ naama + kaikkihan tietää miten paskalle se maistuu, joten hyvä oli syödä vähän etukäteen, kone oli kuitenkin Hesassa vasta klo 21 jälkeen ja koko päivää ei syömättäkään jaksaisi. Join olutta. Olin ostanut myös veden, jonka jostain syystä unohdin ravintolan pöydälle. Huomasin erheeni noin 15 sekuntia ravintolasta poistuttuani, palasin äkkiä takaisin mutta vesipullo oli jo viety. Jo oli tehokasta toimintaa. Voi pöljää.

Saimme täsmälleen samat paikat kuin menomatkalla, ja luulimme että nelihenkinen perhe tulisi taas meidän viereemme. He päätyivät kuitenkin meidän eteemme riville 13. Takana oli tyhjää, joten perheen mies meni taaksemme istumaan, ilmeisesti ei halunnut istua perheensä vieressä, jos oli jo viikon heitä katsellut. Edessämme istuvilla lapsilla taisi olla mahat sekaisin, koska koko ajan haisi pieru tai paska, jota paheksuimme kovaan ääneen olettaen, että siitä olisi ollut apua, mutta mitä vielä. Miten voi joku olla niin härski? Myös käytävän toisella puolen istunut Juice piti sormilla kiinni nokastaan.

Joimme Pp:n kanssa shamppanjat ja gt:t. Pp oli autolla kentällä, joten ei voinut juoda enempää, minä sen sijaan innostuin kittaamaan viiniä. Hyvinhän se sujui siinä sitten paluumatkakin. Pp opetti, että juomamme Gin on nimeltään "Beef eater" eli pihvinsyöjä, eikä "Bee feater", niin kuin minä olen luullut. Aika outoa? Noh, tarkistin asian myöhemmin sanakirjasta, ja "Beefeater" tarkoittaa sellaisenaan Lontoon Towerin vartijaa, mutta minulle tuo on tästä lähin kyllä "Pihvinsyöjä".

Hesaan laskeututtiin klo 21 kieppeillä, ulkona vallitsi +3 asteen keli. Oli se vähän epäreilua; Madeiralla oli ollut lähtiessä +25, joten äkkiä piti etsiä repusta pitkähihaista ja takkia niskaan.

Matkalaukut tulivat nopeasti. Pp suunnisti autolleen, minä puolestani taksiin. Nuori jätkä ajoi reilun neljänkympin hintaan minut kotiin. Masennutti todellakin olla taas kotona, loma lopussa, ja seuraavana päivänä töihin. Ei auttanut edes se, että yksi päivä viikosta oli jo mennyt, ja näin ollen jäljelle jäänyt työviikko olisi vain nelipäiväinen. Vaan kun seuraava loma on puolen vuoden päästä, jos ei ole sitä ennen saanut kenkää tai kuollut, niin ei se paljoa lohduta. Ja niin jumalattoman kamala talvikin vielä kokonaisuudessaan edessä. Ei, ei sitä kestä selvinpäin, joten otin vielä muutaman naukun himassa ennen nukkumaan menoa (klo 1 kieppeillä). Ja aloin henkisesti valmistautumaan tulevaan.

213# Madeirapsa, osa 7

Aamiaisen jälkeen suunnattiin Lidon (hotellialue) yläpuolella kulkevalle levadalle. Aiemmin oltiin nähty sinne opasteetkin, mutta nyt kapea rappuskuja näytti kadonneen kuin tuhka. Sahattiin samaa katua edes takaisin, kunnes viimein löydettiin oikealle baanalle.

Oli siinä aika kapuaminen, että pääsi mäen rinteelle, mutta viimein pääsimme "ihan oikealle" levadalle, sellaiselle jossa vesiränni kulki vierellä koko ajan. Kävelylle jäi arviolta 40 senttiä leveä koroke, jota pitkin marssittiin. Toisin kuin perjantaina, täällä tuli tuon tuosta kävelijöitä vastaan, joita piti päästää ohi, rinnakkain kun ei mahtunut ohittamaan. Yllätyksekseen olivat lähes kaikki paikallisia. Ehkäpä levada tarjosi heille oikotien tai olivat sitten muuten vain kävelyllä pyhäpäivän kunniaksi.

Nähtiin valtavia banaaniviljelmiä. Paikalliset toukohousut ohjasivat vieläkin kasteluvettä levadasta palstoilleen. Vähän ihmetytti, mistä asti vesi oikein tulee, ja mistä sitä riittää, ja miten veden saa juoksemaan levadassa ilman, että se pursuaa reunoiltaan yli? Ja siksi toisekseen, eikö merenrannassa muka sada niin ettei ilman tällaista satoja vuosia vanhaa kastelujärjestelmää selviäisi? Nytkin tummia pilviä oli kertynyt taivaalle, joista muutaman kerran ripautti vettäkin. Ei siinä nyt sentään läpimäräksi kastuttu, mutta vähän joutui sadetta pitämään. Ja muutenkin saari tuntui pärjäävän vihreydessään Irlannillekin, joten vähän se vesipula kyllä ihmetytti.

Levadaa pitkin oli yllättävän helppo kävellä, vaikka aluksi luuli päinvastaista. Ja maisemathan olivat mitä hienommat kun korkeuksissa käveltiin. Merenrantaan iskevät aallot kuuluivat kuitenkin tänne ylös asti, eikä juuri muuta.

Tuntui, ettei oltu kävelty paljoakaan, mutta tunnistimme alhaalla merenrannalta paikkoja joissa olimme edellispäivänä kävelleet, ja tiesimme tulleet kauaksi. Suuntasimme sateessa alas merenrantaan, etteivät voimat nyt tyystin loppuisi. Näimme matkalla baarin, jossa paikalliset ukot huusivat ja rähjäsivät toisilleen, hyvä ettei naamanlyöntikilpailuksi eskaloitunut.

Pääsimme Praia Formosan rantaan ja ohitimme Yacht baarin. Päätimme poiketa siihen lounaalle; söimme täyttävät pihvitoastit, Pp otti Ice tean, minä tyydyin olueen. Ravintola oli täynnä, meidänkin pöytään tuli joku tuntematon nainen, mutta onneksi olimme jo siinä vaiheessa murkinoineet. Olut oli erinomaista, ja tulin siitä vähän juovuksiinkin.

Kävelimme puolen kilometrin päähän samalla merivesialtaalle, jossa olimme eilenkin. Koska oli pilvisempää kuin edellispäivänä, niin väkeäkin oli vähemmän. Muutama virolainen siellä oli. Vesi oli mielestäni edelleenkin lämmintä, joskin Pp:tä rupesi kylmäämään. Outoa, minä olen meistä se vilukissa ja Pp ui sentään 6-asteisissakin vesissä.

Luonnollisestikin ruokimme kalat taas jaloilla, ja meinasimme seota siihen kutinaan kun pienet suut imuttivat jalkapöytiä.

Uinti oli väsyttänyt sen verran, että ainakin minä olin kaputt paluumatkan ajan. Tai sitten se aiemmin nautittu olut vei voimat. Koville otti paluumatka kuitenkin, piti hetken aikaa loikoilla sängyssä.

Mentiin sitten vielä uima-altaille, kyllä vesi siellä oli selvästi kylmempää.

Loma alkoi olemaan lopussa, ja se veti kyllä mieltä matalaksi. Pakkasimme kamoja valmiiksi seuraavan päivän lähtöä varten. Hyvähän se oli tietää, että tuliaiset mahtuvat laukkuun. Kapsekki tuntui kyllä helkkarin painavalta, ja alettiin miettiä mitkäs ne painorajat taas olivatkaan. Ei olisi meinaan ensimmäinen kerta, kun ollaan jouduttu ylimääräisistä painoista maksamaan.

Käytiin syömässä; aluksi ei meinattu löytää millään sopivaa ravintolaa, kunnes Pp ehdotti erästä minkä olimme aiemmin nähneet alkuviikosta. Se oli ihan hyvä valinta, täällä oli ystävällisimmät tarjoilijat, vaikka asiakkaita ei juurikaan ollut. En tiedä mikä paikassa sitten oli pielessä, ruokakin oli ihan hyvää ja hinta keskitasoa. Pp otti lammaspadan jota kehui vuolaasti, mun pihvivalinta ei osunut aivan nappiin kun siinä oli sienikastike, jota ei oltu mainittu ruokalistassa ollenkaan. Mähän pahoitan mieleni sienistä yhtä paljon kuin kommunismista; en voi edes haistaa sienen hajua. Saihan ne siitä lakaisemalla veks, mutta ei se silti ole sama. Jälkkäriksi kafea ja konua.

Takaisin hotelilla pakkailu ja synkistely jatkuivat.

212# Madeirapsa, osa 6

Aamulla oli hyvä ilma jo heti herätessä. Kävin kaupassa ostamassa mehua, vettä ja sipsejä sillä välin kun Pp suoritti aamurituaalinsa uima-altaalla. Haukattiin siinä leipäset, ja lähdettiin sen jälkeen kävelylle kohti Camara de Lobos-nimistä kylää, jonne hotellistamme oli lähes 7 kilometrin matka.

Ilma oli tosi upea, t-paidalla ja shortseilla tarkeni. Reitti eteni vaihtelevaa rantabulevardia pitkin tarjoten ylä- ja alamäkiä. Aamuauringosta nauttivat uneliaat kissat ottivat lepoa ja tuhannet liskot vilistivät reunavalleilla hurjaa vauhtia. Pääskyset kirkuivat taivaalla.

Muutaman kerran laskeuduttiin promenadilta alas rantaan. No, aivan rantaan ei tietenkään päässyt, mutta sanotaanko rantakiville tai laiturille, joille oli kokoontunut sankoin määrin kalastajia kokeilemaan onneaan. Tyrskyt pärskivät kiviin, mutta silloin tällöin nähtiin hullunrohkeita uijiakin.

Huilasimme erään merivesialtaan luona. Se oli maksuton, noin parin kilometrin päästä hotellilta. Olisi tehnyt mieli jo vähän uimaankin, mutta koska matkaa oli niin paljon jäljellä, päätimme jatkaa matkaa ja palata uimaan paluumatkalla. Ohitimme 150 metriä pitkän luolan, joka kumisi aaltojen jylystä. Kävelimme rantakivikkoa pitkin, mutta aallot olivat niin valtavat, ettei uiminen tulisi sellaisessa kysymykseenkään, ei ainakaan näillä uintitaidoilla.

Eräässä rantabaarissa pysähdyttiin ja juotiin siinä maukkaat Ice-teat. Se maistuikin vähän helkkarin hyvälle, lämmin päiväkin kun kerran oli. Vessaankin pääsi. Siitä sai uutta puhtia ja jaksoimme loppumatkan vähän reippaammin.

Camara de Lobos oli tosiaan Madeiran "pahiskylä". Se oli kalastajien kylä, mutta lama oli aiheuttanut sen, että suurin osa kalastajista oli työttöminä. Ja juoppous tuntui olevan heillä ammattisairautena. Pubiin emme uskaltautuneet mennäkään, siitäkään huolimatta että opas oli kehunut Loboksen Poncha-paukkuja kaikkein vahvimmiksi.

Lisäksi oli varoitettu huumeniekoista, joita emme onneksi nähneet, sekä taskuvarkaista, joiden uhreiksi emme onneksi joutuneet. Joku mukula siinä yritti myydä kukkasia, ja kun emme ostaneet niin huuteli myöhemmin yläkadulta jotain "bitch-juttuja"??

Kirkkoa emme löytäneet, vaikka semmoinenkin siellä kuulemma oli. Ei mikään suuri menetys. Kierrettiin mestat, ja vähän aikaa huilattiin laiturilla ja lähdimme sitten käppäilemään takasin päin.

Pp on eri haka löytämään kaduilta laastareita. Lahjakkuus ilmeni vasta nyt, hän löysi jo kolmannen laastarin matkan aikana, ja aprikoi sen kielivän loukkaantumisherkästä ja huolimattomasta porukasta. Ei Suomessa niin usein törmää hylättyihin laastareihin. En osannut oikein kommentoida asiaa.

Mielestäni paluumatka sujui helpommin, ja olimme nopeasti aamupäivällä ohittamassamme merivesialtaalla. Meillä oli uikkeet jo valmiiksi alla, joten siitä vaan pulahtamaan altaaseen. Allas oli pohjalta luonnonkiveä, joka oli erittäin liukas, joten varovasti piti edetä. Heti kun oli vedessä nilkkojaan myöten, niin altaassa uiskennellut kalalauma iski jalkoihin kiinni. Ne olivat ilmeisesti samaa lajia mitä fish spassa käytetään, joskin täällä oli isojakin vonkaleita joukossa. Ne söivät jaloista kuollutta ihosolukkoa ja kutittivat aivan hullun lailla. Nauroimme niin, ettei siitä meinannut tulla loppua.

Kivikkoinen allas, mutta pääsi siinä muutaman metrin uimaan. Aaltoja vyöryi altaaseen joten veden vaihtuvuus oli tiuha. Vesi tuntui minusta huomattavasti lämpimämmälle kuin altaassa, joka oli outoa. Kuitenkin Atlantti kyseessä ja lokakuu pitkälti yli puolivälin? Ehkäpä golf-virta osui tänne jotenkin? Muistelin lukeneeni, että merivesi saattoi olla jopa +24 asteista.

Pukeuduimme ja kävelimme hotellille. Vähän alkoi loppumatkasta jalka painamaan, mutta 14 km:n kävely tietysti on jo paljon määrällisestikin.

Hotellilla lepoa ja olutta. Sen jälkeen alkoi pitzattamaan, joten päätettiin mennä syömään pizzat. Ei kuitenkaan samaan ravintolaan, missä alkuviikolla oltiin, vaan La Tricoloriin, joka oli lyhyen matkan päässä hotellistamme. Ei siinä olisi enempää jaksanut kävelläkään.

Ravintola ja pizza oli vähän helkkarin hyvä. Uskallan väittää, että se oli parasta pitzaa jota olen koskaan syönyt. Joku salamipitsa se oli, mutta niin jumalattoman maukas ettei totta. Vaihdettiin Pp:n kanssa biitit, ja voin sanoa, ettei ollut sattumaa, Pp:llä oli hyvä pitza niin ikään. Tuli oikein hyvälle mielelle siitä sapuskasta. Otettiin vielä jälkkäriksi kaffet ja konjakit, ja annettiin kunnon tipit, kun palvelukin oli nopeaa.

Käytiin vielä kaupassa ostamassa tuliaisia, matkalla törmättiin Soiniin. Hän moikkasi reippaasti, kohtelias herrasmies kun kerran on. Istuttiin vielä parvekkeelle ja join oluen.

211# Äänestys

Vaikka olikin vähän krapulaisissa tunnelmat - se Poncha on aika tehokasta ainetta, ainakin krappiksen aiheuttajana - niin käväisin äänestämässä aamupäivän ja talviajan siirtymisen kunniaksi. Olivat koululla muuttaneet äänestysjärjestystä (eli ne kopit, ilmoittautuminen jne). Muutoksia, sano.

Olen jo pitkään äänestänyt aina vanhoja rumia ukkeleita, joten tällä kertaa oli äänenmenon vuoro kauniille nuorelle naiselle. Se tuli kuitenkin vaalikoneessa top-5, ja kotisivujen perusteella ihan täyspäiseltä se vaikutti, vaikkakin... en minä sitä nyt komahtavaksi sanoisi, mutta ehkäpä jonninlaisia vasemmistolaisia hullutuksia hänelläkin oli, vai ehkä se oli sitten näitä "vaalilupauksia". Menkööt. Ja eikös se niin ole, että jos ei nuorena ole sydäntä, niin ei ole vanhana järkeä?

Onnea matkaan, toivottavasti saavutat koitokseen asettamasi tavoitteet.

210# Madeirapsa, osa 5

Syntymäpäivä, täytin 35 v. Kamalaa. Sellainen on ikäloppu.

Aamiainen alkoi jo vähän tökkimään, samanlaista kuin aina; se rasvainen juustokin, hyi fan. Ja ne rasvaiset metwurstit.

Oltiin saatu postikortit ja -merkit automaatista ja muutama harakanvarvas raapusteltua, joten käytiin laittamassa kortit postilaatikkoon. Kaippa ne joskus tulevat sitten perille.

Otettiin hotellin edestä taksi kohti Montea, semmoinen vanha guppe oli kuskina. Ei tajuttu heti vaatia äijää laittamaan mittari päälle; opaskirjan mukaan kuskien pitää aina laittaa mittari päälle, mutta ei tämä vaari voinut noudattaa lakia. Kysyttiin hintaa, ja ukko sanoi 22€. Mitään kuittiahan ei tietenkään perille päästyä saatu, joten äijä vedätti rahat omaan taskuun varmasti. Tällaiselle kuskille ei tippiä herunut. Ja sitten joku opas nyyhkii meille, miten heiltä on rahat loppu... Noh, tietääpä seuraavalla kerralla sitten tarkistaa, että mittari on päällä alusta saakka.

Montelta lähti levadavaellus. Aika-arvioksi oli laitetta vähän alle 3 tuntia, ja tasoltaan se oli keskivaativa.

Alkumatkasta sateli vähän väliä, välillä lujastikin. Tie kapeni, ja muuttui jyrkemmäksi ja haastavammaksi. Mä olen aika kömpelö, joten välillä teki tiukkaa päästä kaikkien kivien yli. Tilannetta ei helpota se, että heti polun vierestä alkaa äkkijyrkkä pudotus rotkoon.

Alla laaksossa louhittiin metsää pois, joten aika lailla meluisa vaellus se oli loppumatkasta varsinkin, joskin luonto näytti siltä kuin olisi sademetsässä kävellyt. Hyttysiäkään emme pelänneet. Vesiputous nähtiin. Välillä satoi kyllä sen verran voimakkaasti, että piti hetken aikaa pidätellä sadetta luolassa, jotka ihmiset olivat ikävästi roskillaan lianneet. Muuten emme törmänneet ainoaankaan ihmiseen koko kolme tuntia kestäneellä vaelluksella.

Loppupätkä oli opaskirjassa kuvattu erittäin haastavaksi ja jopa vaaralliseksi, koska savinen polku oli liukas ja polun vieressä 100 metriä korkea äkkipudotus, eikä kaiteita olisi, joten olimme vähän huolissamme. Varsinkin kun sade oli tehnyt kivistä ja poluista niljakkaan tuntuisen. Takaisinkaan ei kuitenkaan voinut kääntyä, koska olimme tulleet vuorenrinnettä alas varsin korkealta, eikä ylöspäin kävelisi enää erkkikään. Mutta pelko oli turha, loppupätkä vaelluksesta oli selvästi helpompi kuin alkutaival.

Päästyämme ihmisten ilmoille löysimme bussipysäkin, jossa vähän aikaa bussia odottelimme. Bussikäyttäytymisen hoisi Pp, matka maksoi alle 2 € / naama, ja ihan rahalla maksamalla tuosta selvittiin. Keskustassa jäätiin pois, käytiin kävelykadun baarissa mojitolla ja käveltiin loppumatka hotelliin. Vähän tuntui päivän kävelyt jo jaloissa - liekkö sitten mojiton syytä.

Otettiin perinteiset iltapäiväuinnit altaalla, Soinit olivat siellä taas pieruvitseineen. Tavallista tuuria, että aurinko häipyi taas pilviverhon taakse ujostelemaan, ja tuli vähän viileä, joten palattiin huoneeseen. Joimme syntäreiden kunniaksi ison pullon kuohuviiniä parvekkeella, joista tulimme humppeliin, varsinni kun taisin juoda vielä kaljaa päälle.

Illan ruokatarjonnasta vastasi ravintola nimeltä La paella, josta saatiin nimen mukaista sapuskaa. Oli ihan ok, vaikka ehkä lihanpaloista olisi voinut saada vähän mureammat joku Gordon Ramseyn kaltainen kultakokki.

Nukkumaan klo 22.30.

209# Madeirapsa, osa 4

Torstai koitti varsin sateisissa merkeissä. Ja meidän olisi pitänyt mennä tekemään yksi levada-vaellus, mutta opaskirjassa oli suositeltu ettei sitä tehtäisi sateessa tai juuri sateen jälkeen, johtuen niljakkaisista poluista ja polujen vieressä oleviin äkkijyrkkiin rotkoihin.

Syötiin aamiainen ja sade loppui, vaikka taivas näytti synkältä. Päätettiin sitten viettää ostospäivää, eli suunnattiin Funchalin keskustaan katsomaan, mitä sillä olisi tarjottavanaan.

Ensimmäiseksi pysähdyttiin katukahvilaan Cappucinolle. Hinta 2,50 € / muki näytti olevan aika standardihinta. Vieressä musisoi katusoittajia; kolme kitaristia ja yksi paukutti tahtia sellasella kaikukopalla. Lihavimmalla soittajalla näkyi kalsongitkin perspuolelta.

Käytiin vilasemassa paikallista kirkkoa; samanlainen kuin muutkin. Ulkopuolella kerjäsi joku vanha mummo rahoja. Silmiinpistävää muuten, että juoppoja ja pultsareita on yhtä paljon kuin Hesassa. Naama ruvella ryyppäsivätkin avoimesti keskellä katua. Lisäksi siellä pyöri rasittavasti niitä lintujenistuttajia, joihin oltiin aiemmin törmätty jo Montessa. Oltiin viisastuttu sen verran, että osattiin kiertää ne järjestäen.

Muutamassa kaupassa käytiin, ei niistä kauheasti ostettavaa löytynyt, mutta jotain nyt tuli silmänlumeeksi hankittua. Pistäydyttiin isommassa ruokakaupassakin - pienempiä supermarketteja kuten Spar ja Pingo Doce oli pilvin pimein, mutta tarjonta niissä vähän rajoittunutta - ihmettelemässä kaloja ja lihoja ja kaikkea muuta arkipäivästä mitä myynnissä oli. Se oli tavallaan niin kuin Prisma Suomessa, sillä erotuksella tietenkin että viinaksia myytiin marketinkin puolella.

Käveltiin vanhaan kaupunkiin, joka ei nyt niin vanhalta vaikuttanut, mutta talot olivat ränsistyneempiä, ja katuravintoloita oli enempi. Löydettiin kiva lounaspaikka, jossa toastien lisäksi juotiin maukkaat mojitot. Aurinko paistoi lämpimästi ja atlannin aallot löivät kaukana alla rantakiviin luoden sellaisen uneliaan kohinan. Hienoa.

Taksilla tultiin takaisin. Aloitusmaksu oli vain 2,50€, joten ehkä se vähän halvempi oli kuin Suomessa, kun hotellillekin päästiin alle 6 euron. Mentiin uima-altaille uimaan ja vähän ottamaan arskaa, mutta pahaksi onneksi sellainen kapea pilviverho osui juuri auringon tielle, vaikka muuten taivas melko selkeä olikin. Uitiin kuitenkin muutaman kerran ja kävin hakemassa baarista itselleni kaljan ja Pp:lle GT:n, joka tällä kertaa oli varsin tuju, toisaalta oli mies baarimikkonakin. Myöhemmin Soinitkin ilmestyivät altaalle.

Palasimme huoneeseemme, ja menimme parvekkeelle juomaan Freixenet -kuoharia. Maistuipa se hyvältä. Pp sai tekstarin, jossa kerrottiin Madeiran dengue-tartuntojen määrän nousseen 26. Eipä tuo meitä silti hirveästi huolettanut, kun ei oltu juuri hyttysiin törmätty.

Päivällinen käytiin syömässä kivassa yläterassin ravintelissa. Otettiin taas lihavartaat, jotka olivat miljoona kertaa parempia kuin siinä ensimmäisen illan tervetulotilaisuusravintolassa. Mureat ja helposti irroitettavat lihat.

208# Madeirapsa, osa 3

Keskiviikkona tuli herättyä ennen kahdeksaa. Meillä kun oli retki buukattuna, ja piti olla aikaseen asemissa. Nopea aamiainen naamariin ja ulos odottamaan kyytiä.

Tarkoitus oli kiertää Madeiran länsipuoli, niin pohjois- kuin eteläpuoleltakin. Lähtö hotellilta oli klo 8.40. Joitakin urpoja piti hetken aikaa odotella. Meidän hotellista tuli pari mutuakin perhettä; eräs sellainen isokokoinen ja juntihkolta vaikuttava perhe, johon olimme kiinnittäneet huomiota jo tulopäivänä. Mies oli lihava, ja Pp:n mielestä hänellä oli Timo Soinin suu. Pari lasta, ja muija tietenkin. Ristimme perheen Soiniksi.

Ensiksi matkasimme bussilla vuoristoteitä Gabo Giraoon (klik). Se on rantatörmä, sijaitsee lähes 600 metrin korkeudessa, jossa siis äkkipudotus alla kuohuavaan mereen. Tietenkin näköalapaikka oli remontissa, joten emme pystyneet pysähtymään siihen, poiketen alkuperäisestä retkisuunnitelmasta. Mutta tulevaisuudessa kun tuo paikka saadaan kondikseen, niin varmasti on jylhät maisemat sieltä. Vituttihan se. Olisi sieltä ollut kiva räpsiä muutamat kuvat. Joku retkeläisistä siitä oikein ääneen uskalsi avautuakin.

Jatkettiin Riveira Bravaan, pieni rannikkokylä etelärannikolla, jossa ei minun mielestäni ollut mitään näkemisen arvoista. Joku vanha kirkko siellä oli, mutta hei, niitähän on koko saari täynnä. Muuten vain toinen toistaan samanlaisia kahviloita vieri vieressä. Oli vähän kylmäkin. Aikaisesta ajankohdasta johtuen kylä oli uneliaan hiljainenkin. Joku äijä siinä mainosteli kahvilaansa - tuli heti tunne, että ei ainakaan sinne. Poikettiin sitten cappucinolle, se oli kyllä hyvä. 2,50€ maksoi.

Seuraavaksi jatkettiin Boca da Encumeadaan, joka oli yli kilometrin korkeudessa. Huipulta näkyi selkeällä säällä niin etelä- kuin pohjoisrannikonkin, ja olimme juuri sopivan onnekkaita tuon kokemaan. Vuorilla satoi paljonkin, joskin tosin viime vuosi oli ollut kuiva ja metsääkin oli palanut. Mutta opas kertoi, että vuoden 2010 helmikuussa vettä oli satanut niin paljon, että se oli aiheuttanut tulvia, ja osa taloista oli huuhtoutunut helvettiin.

Eniveis, näköalapaikalla oli tietenkin myymälä. Pp osti lampaalta haisevan pipon. Opas oli kertonut paikallisesta viinasta, Ponchasta (siinä on sokeriruokoviinaa, sitruunaa ja hunajaa), jota kaupiteltiin euron mukihintaan, joten kiskaistiin sellaisetkin naamariin. Opas oli varoitellut, että juomasta menee tossut sekaisin, mutta ei ainakaan meitä yksi mukillinen saanut mihinkään.

Jatkoimme bussilla alas pohjoisrannikolle Sao Vicenteen, jossa pilvet olivat pesiytyneet. Vettä satoi, joten tämän kylän tarkistamiseen tarvittiin jo sateenvarjokin kaivaa esiin. Taas kylästä löytyi samanlainen kirkko kuin edellisestäkin kylästä, yksi viinakauppa eikä sitten oikein muuta.

Sää selkeni seuraavan etapin aikana väliaikaisesti, ja saavuimme Porto Moniziin. Siellä oli hienon näköisiä merivesialtaita. Oli kiva katsella, kun Atlantin suuret aallot vyöryivät altaisiin. Mietimme, mahtaisiko vesi olla kylmääkin, ja eikö sitä pystyisi huuhtoutumaan aallon mukana pois altaasta. Tuskimpa sitten vaan.

Käytiin syömässä lounasta, juuri sopivaan hetkeen, koska viikon rankin sadekuuro osui juuri tuohon. Ravintelissa oli neljän hengen pöytäseurueet, joten jouduimme tuntemattoman, vähän vanhemman ukon ja akan pöytään. Nainen oli jonkinlainen ruokarasisti, kun sille ei tuntunut mikään kelpaavan, ja oli jokin portugaliksi kirjoitettu lappukin, missä kerrottiin mitä hän pystyy syömään.

Ruoka oli ihan jees, mutta tosin sitä oli aivan jumalattomasti. Jokin alkukeittokin siinä, mikä mua vähän jännitti, mutta sain elämäni ensimmäisen sopparuoan ravintolassa syödyksi, *clap clap*. Jälkkäriksi oli jäätelöä, jonka sain senkin syödyksi. Mä en juuri tykkää jäätelöstä, ehkä siksi että se tuntuu pahalle hampaissa. Punaviiniä kittailin muutaman lasin, ja se nosti naamaan kyllä semmoisen kuuman fiiliksen.

Ruoan jälkeen käveltiin vähän kylillä ja napsittiin kuvia. Olisi siellä enemmänkin saanut aikaa kulumaan, ja tuli vähän kiirekin palata takaisin bussille. Melkein jopa ärsytti, kun koko ajan oli niin saakelinmoinen hoppu aina seuraavaan paikkaan, eikä aika tuntunut riittävän mihinkään.

Matkasimme taas vuorille jyrkkää serpentiinitietä. Tie nousi yli pilvien, raskaat pilvet roikkuivat alapuolelta. Lehmät olivat valloittaneet tienpientareen, joten bussikaan ei päässyt ajelemaan ihan räikkösvauhtia.

Etelärannikolle päästyämme teimme stopin Calheta-nimiseen kylään. Siellä oli vain rantabulevardi, enkä oikein ymmärtänyt mitä näkemistä siellä muuten oli. Pysähdyttiin sitten kaljalle pubiin, Soinitkin tulivat sinne.

Paluumatka Funchaliin jatkui, ja opas alkoi kertomaan kovin vasemmistolaispitoisia talousjuttujaan. Varmaan oli rahat loppuneet Portugalista, en mä sitä epäile, mutta miksi pitää turistien mieli moisella pahoittaa? Eikös me sinne joku tukipaketti jo annettu? Opas kuitenkin oli Portugalissa asunut toistakymmentä vuotta, joten ilmeisesti rivien välistä oli tulkittavissa, että ei vastustaisi uusiakaan tukipaketteja, jotka vaikka joku rikas pohjoinen valtio voisi maksaa. Jos matkatoimistolta tulee joku palautekysely, niin tästä tulee kyllä risuja. Mä pahoitan mielen kaikesta kommunismi-jutuista, enkä halua sellaisesta kuulla lomallani.

Sinänsä oppaan ääni ja puhetapa ärsytti, sekä se alituinen kiire, eikä uintimahdollisuuksista puhuttu ennen retkeä mitään - sellainen pitäisi aina mainita, tosin missä helkkarin välissä sen olisi ehtinyt tekemäänkään - mutta toisaalta osasi se kivasti kertoa kaikista yleisistä jutuista, mitä Madeiralla tapahtuu. Ja kasvit se tunsi vähän helkkarin hyvin, luetteli milloin minkäkin puun ja pensaan kohdalla, että nyt kasvaa mangoja oikealla ja banaaneja ja avokadoja vasemmalla.

Takaisin hotellilla olimme joskus neljän jälkeen. Mentiin Pp:n kanssa uimaan, Soinitkin liittyivät seuraamme.

Illan pimettyä menimme vielä täpötäyteen ravintolaan. Otin ensimmäistä kertaa elämässäni ravintolassa kalaa - jos pubin fish & chipsejä ei lasketa. Kala oli nimeltään espada; se kalastetaan öisin liki kilometrin syvyydestä. Kalan silmät posahtaa matkalla pinnan yläpuolelle, kun paine muuttuu sille epäsopivaksi, ja muutenkin vähän saatanan ruma kala ulkonäöllisesti (klik). Pp söi kanaa. Hyvät oli ruoat, ei siinä mitään.

Hotellille palattuamme kävin vielä surffailemassa netissä hotellin respassa. Se maksoi 1€ / 15 min. Olisi siellä ollut ilmainen wifikin, mutten saanut sitä kännykälläni toimimaan.

207# Madeirapsa, osa 2

Aurinko nousi kahdeksan kieppeillä. Olihan siinä saanut kymmenen tunnin unet, ja hyvin oli kieltämättä nukuttanutkin.

Pp kävi uima-altaalla näyttämässä mallia aamu-uinnista. Aamiaisella nököttäneet ihmiset varmaan ihmettelivät moista hulluutta, niin totta puhuakseni minäkin.

Meillähän oli semmoinen huoneistohotelliratkaisu, joten syötiin aamiaista huoneessamme. Mehua, leipää, jne. Ihan toimiva paketti.

Lähdettiin kävellen keskustaan. Jatkoimme pidemmälle kuin edellisenä päivänä, talsimme rantakatua pitkin niin pitkälle kuin päästiin. Taksikuskia ja kaikenlaista muuta kinuajaa osui matkan varrelle. Siinä kuvattiin myös paikallinen puliukko ja hyppäsimme sen jälkeen Telefericon kyytiin. En nyt muista mikä se on suomeksi, mutta sellainen köysiratajutska, jossa 41 koppia kiertää juoksevasti alhaalta ylös ja takaisin alas, kattojen yläpuolella. Sillä pääsi alhaalta merenrannasta ylös Monte-vuorelle, matka kesti jotakuinkin 15 minuuttia. Oltiin samassa kopissa brittipariskunnan kanssa. Kuvattiin ja ihmeteltiin maisemia. Kyyti maksoi yhteen suuntaan kympin, meno-paluu olisi lohjennut 15 €:llä, mutta otettiin tosiaan vain yhteen suuntaan piletti. Alashan nyt pääsee aina.

Ylhäällä käytiin kuvaamassa kirkko. Kirkon edessä oli "linnunistuttajia", joita näkyi muuallakin Madeiralla. Vittumaista porukkaa. Ukot piirittivät hämmästyneen turistin, istuttivat papukaijan tai kotkan tms olkapäälle ja ottivat kuvia, jota myöhemmin kaupittelivat sitten ryöstöhintaan. Ärsyttää tuommoinen.

Kirkko oli ok, sekä sen takana ollut lampi - Largo di Fonta, joka oli rauhassa kaiken maailman kerjäläisiltä. Siellä uiskenteli pari joutsentakin, jotka pitivät omituista ääntä. Opaskirjan mukaan ne olivat skandinaaviasta.

Palattiin hisseille päin, mutta kurvattiin Trooppiseen puutarhaan, Jardim Tropical Monte Palaceen. Sinne maksoi kympin sisään, mutta oli valtavan suuri. Siellä talsittiin varmaan pari tuntia, välillä käytiin maistamassa pääsylippuun sisältyvää madeiraviiniä (maku on sellaista ätläkkää, aika pahaa itse asiassa) ja otettiin limskaakin. Oli kasveja, kaloja, vesiputouksia jne. Aivan kuin sademetsässä. Ruikittiin siinä sitten samalla vähän hyttyskarkoitettakin, eihän sitä tiedä vaikka Dengue-hyttynen viihtyisi kyseisessä puistossa (vaikkemme nyt virallisesti mitään suuria hyttysparveja nähtykään).

Puistosta päästyämme nousimme takaisin kirkon luo, ja otimme sellaisen "perinteisen" kelkkakyydin, basket sledsin. Portugaliksi taisi totella nimeä toboggan, jos en nyt väärin muista. Turistirysähän sekin oli, maksoi 30 € / kahdelta henkilöltä. Kelkalla mentiin paljasta asfalttia pisin pari kilometriä (aiemmin oli päässyt ilmeisesti kaupunkiin saakka, mutta kaippa liikenne estää sen nykysin) jyrkkää ajotietä alaspäin. Sen jälkeen "kuskit" (niitä oli kaksi) kinusivat vielä jonkun saatanan tipin. Tämän jälkeen kaupiteltiin taas kelkkarinteessä otettua kuvaa (ihmeteltiin, miten he saivat kuvan printattua niin nopeasti, ja jos ihmiset eivät sitä kuvaa lunasta niin värikuvahan menee roskiin - eikö se ole kallista?). Kieltäydyttiin kuvasta, jonka jälkeen kimpussa olivat oletettavasti sikahintaiset taksikuskit. Sänkiparrakkaat, epärehellisiltä vaikuttaneet ukot väittivät, että kaupunkiin on 7 kilometrin matka, ja se kestää 1,5 tuntia kävellen, eikä kukaan ole niin hullu että kävelisi. Sanottiin, että halutaan kävellä, ja vielä sittenkin saatiin kuulla inttämistä, miten ei selvitä matkasta.

Lepo- ja kuvaustaukoineen matka keskustaan kesti 25 minuuttia - aika nopeasti talsitut 7 km? Myöhemmin tarkistin kartasta, niin matka on oikeasti 1,7 kilsaa. Vitutti niin paljon moinen kusetusyritys, että olisi tehnyt mieli kävellä takaisin ja sanoa, että 7 km sulla on äijä pesemättömässä perseessäsi. Toisaalta, tuli sellainen voitonriemu, kun kerrankin ei mennyt kusetukseen. Ja nyt kun tuon tietää kusetukseksi, niin varmaan se kuskejakin vitutti, että a) eivät saaneet rahojamme b) levitämme tietoa, että he kusettavat.

Kävelimme vähän aikaa keskustassa, oli aika lämmin. Poikkesimme eräässä puistossa oluella ja jääteellä, hinta yllätti halpuudellaan. Sen jälkeen olo kohenikin kivasti. Menimme hotelliin, ja otimme altaalla iltapäiväkroolit.

Illemmalla alkoi vähän satelemaan, joten pistäydyttiin sitten ihan vaan lähiravintelissa syömässä pitsat. Sisäänheittäjänä toimi sellainen vanha pukupappa, joka oli mukava, ja tervehtikin meitä koko loppuviikon ajan. Ruoassa ei sinänsä ollut kehumista.

Kävimme vielä kaupassa. Viinit maksoi 1,29€ / pullo, joten ei ole hinnalla pilattu. Tänne sitä kannattaisi suomalaistenkin pultsarien muuttaa. Ilmasto olisi mukava, ja viini lähes ilmaista. Noh, laadusta en mene takeeseen, mutta edellispäivänä ravintolassa juomamme viini maksoi sekin vain 2 € kaupassa ja oli ihan juotavaa. Parasta kaupassa on tietenkin se, että mitään rajoituksia ei alkoholimyynnin suhteen ole, vaan ruokakaupassa myydään tiukkaakin viinaa mihin vuorokauden aikaan tahansa. Näinhän se kuuluisi olla, ja näinhän se Euroopassa ja muissa sivisitysvaltioissa onkin. Miten joku maa voi olla niin idiootti, että säätelee tosiaan alkoholimyyntiään niin, että sitä saa vaan tietystä kaupasta tiettyyn vuorokauden aikaan? Sairasta...

Nukkumaan klo 22, myöhemmin kuin viimeksi. Tokihan aikaeroakin on se kaks tuntia miinusta Suomeen verrattuna, joten ehkäpä se selittää väsymyksen. Tai sitten se on se meri-ilmasto.

206# Madeirapsa, osa 1

Madeiran matkalta on palattu, joten rapoa kehiin:

Mun piti mennä edellisenä iltana aikasin makkoomaan, koska herätys oli maanantaina suht karuun aikaan: klo 2.55. Yleensähän mä menen vasta kolmen nurkilla makkoomaan jos lomaa on, ja melkeinpä vaikkei olisikaan. Mutta netistä piti katella kun se yks epeli pomppas sieltä 40 kilsan korkeudesta ja se vetkutteli sitä, no oli siinä sitten pakkaamista ja saunassakin piti käydä, sekä vielä klo 22 jälkeen ottaa auto ja ajaa kämpille tarkistamaan, että olinhan varmasti sammuttanut kaffekeittimen, kun en ollenkaan muista (olin).

Eli yöunet jäi alta kolmeen tuntiin, yö oli herätessä synkeimmillään. Oksetusta vastaan taistelin jonkun leivän rinnan alle. Soitin taksin ja lähdin saman tien alas, mutta siellä oli jo taksi valmiina. Uskomatonta. Noh, kuski ei meinannut nousta ulos autosta (mulla oli iso matkalaukku, ja mielestäni kuuluu kuskin tehtäviin laittaa se sinne takaloosteriin) eikä äijä meinannut edes ottaa mua kyytiin. Ei uskonut, että se olin tosiaan minä joka olin taksin tilannut, ehkäpä se odotteli sitten jotain kännikalaa. Kuski oli vanha, auto haisi tuhkakupilta, äijä oli vedellyt röökiä autossaan. Kenties äijä ei ollut renki ollenkaan vaan ihan oikea taksinomistaja; ne ovat kaikkein pahimmat kuskit. Pehmeät nahkaistuimet oli kyllä. Mutta äijä ajeli kummaa reittiä, ilmeisesti sai siinäkin vedätettyä muutaman euron. Ajeli kuitenkin lähes 120 km/h Kehä ykkösellä, joten ajassa en hävinnyt mitään. Tyhjiä teitähän ne olivat, ei montaakaan vastaantulijaa. Maksoi se kyyti yli neljäkymppiä kuitenni.

Kentällä olin varttia vaille neljä. Meidän kone Funchaliin oli päivän ensimmäinen - lähtöaika klo 5.30, joten ihmeellisiä ruuhkia ei kentälläkään vielä ollut. Odottelin siinä Pp:tä tovin, hän oli jäänyt jonnekin parkkialueelle jumiin, mutta saapui lopulta. Käytiin tekemässä lähtöselvitys, se sujui ongelmitta, ja turvatarkastuskin oli ihan ok, en joutunut edes kopeloitavaksi. Viimeksihän mulla pääsi siinä kopeloinnin seurauksena pieru, joten ehkä oli parempi näin.

Käytiin kaffet juomassa ja söin riistohintaista patonkia puolikkaan. Pp otti oman ruokansa mukaan. Mikään muu siellä kentällä ei auki vielä ollutkaan.

Lento lähti ajoissa. Oli omituinen tunne katsella ikkunoista sysimustaa ja synkeää ulkomaisemaa, sadetta vihmoi kovasti. Oli maanantaiaamu, kollegat eivät olleet vielä edes heränneet työviikkonsa, mutta silti heitä varmaan vitutti jo alkava viikko. Ja mä pääsisin pois. Todella hyvä fiilis.

Kone ei kauaa malttanut hyöriä ja pyöriä edes kiitoradalla, vaan lähti volttilähdöllä niin kuin hevoiset raviloissa. Mä istuin keskipaikalla, Pp ikkunapaikalla ja joku random-äijä sitten käytäväpaikalla, hänen perheensä jäädessä toiselle puolen käytävää. Takana istui semmonen yksinäinen mies, joka muistutti niin erehdyttävästi edesmennyttä laulajaa päälakikaljuineen ja roikkuvine sivutukkineen ettei totta. Pp nimesikin ukon Juiceksi.

Tilattiin Pp:n kanssa shamppanjat kuten asiaan kuuluu, ja sen jälkeen nukahdettiin pariksi tunniksi. Oltiin varauduttu tylsään ja pitkään lentomatkaan (lento kestää lähes 6h), mutta se menikin yllättäen kevyesti. Tilattiin vielä gin-tonicit toisen juomatarjoilun aikana.

Madeiralle kone laskeutui aamuyhdeksän kieppeillä paikallista aikaa. Oli outoa katsella kenttätyöntekijöitä lyhythihaisissaan - juuri äskenhän nähtiin miten ankeaa oli kenttämeno Hesan päässä ja nyt oli kuin olisi eri planeetalle saapunut. Mutta joo - lämmin oli, kun astuttiin ulos koneesta. Ei helteinen, mutta sellainen perus-kesäpäivän tuntuinen. Aurinko paistoi.

Odotettiin vähän aikaa matkalaukkuja, meidän kapsekit tulivatkin siinä ensimmäisten joukossa. Semmonen suomalaisakka siinä teutaroikin niiden matkalaukkukärryjen kanssa; veteli surutta ihmisiä sukille. Oikein ihmetellä täytyy. Ja tietenkin se kärry piti ajaa siihen liukuhihnan viereen. Jos olisi joutunut pari metriä laukkua raahaamaan niin olisi se ollut liikaa pyydetty.

Opas oli vastassa, neuvoi meidän oikealla bussille. Matkalaukut piti jättää oman onnensa nojaan kentälle - ne noudettaisiin eri kyydillä. Syyksi mainittiin, että maisema on niin mäkistä, että bussit joutuvat jäämään kauaksi hotellilta ja siksi on helpompaa viedä laukut erikseen pienemmällä autolla. Uskoakko tuota?

Matka hotelliin kesti alle puoli  tuntia, bussi oli aivan täynnä. Opas jakoi jotain materiaalia ja puheli juttujaan. Dengue-hyttysistä varoteltiin, retkiä kehuttiin.

Hotellilla olimme puoli yhdentoista kieppeillä. Huoneet eivät olleet vielä valmiit, mutta meidän piti jäädä aulaan odottamaan, kunnes matkalaukut ehkä joskus tulisivat. Ei siinä sitten muu auttanut kuin jäädä odottelemaan, vaikka olisi ollut jo kova täpinä päästä huoneeseen, ehkä uima-altaalle ja vähän kylille.

Viimein matkalaukut tulivat, ja saimme vietyä ne semmoiseen säilöön. Reppujamme emme uskaltaneet jättää, kun siellä oli kaikki vähänkin arvokas, joten laitettiin reput selkään ja lähdimme hieman kävelemään. Päätimme suunnata keskustaan. Matkaa sinne oli ehkä pari kilometriä, emmekä olleet ihan varmoja mihin suuntaan meidän kuuluisi mennä. Astuin koiranpaskaankin, en edes muista koska viimeksi? Silloinko, kun päätin oikaista nurmikentän poikki matkalla autokoulun ajotunnille, ja opettaja heitti avaimet, että voin mennä valmiiksi säätämään penkkiä ja peilejä ja sitten autossa aloin ihmetellä hajua (mutta liian myöhään kun polkimet olivat jo sinappiset ja juuri kun mietin alanko pyyhkimään niitä paperilla opettaja astui autoon).

Koitin maanitella Pp:tä oluelle pubiin, mutta hän ei ajatuksesta lämmennyt. Kävelimme sitten huisin ison, pitkän ja jyrkän mäen alas satamaan. Kävimme aallonmurtajan huipulla, jossa oli lauma kissanpentuja. Ne olivat mukavia. Avautui sieltä toki hyvä näkymä itse Funchaliinkin.

Palasimme hotelliin ja nyt olivat huoneetkin jo valmiina. Aluksi meille piti tulla huone ysikerroksen sivusta mutta siihen oli tehty muutoksia, ja saimmekin huoneen kahdeksannesta kerroksesta. Se oli päätyhuoneisto, joten meillä oli jopa kaksi parveketta; toinen näkymä vuorille, toinen koko 180 asteen näkymä merelle. Enpä ole koskaan ollut sellaisessa hotellissa jossa tuommoinen näkymä.Yleensä näkymät kun ovat aina olleet roskakatokseen tms.

Menimme uimaan. Vesi altaassa oli viileää, mutta ilma lämmin, varmasti 25 asteista joten siinä kelpasi pullikoida. Hain snack barista itselleni kaljan ja Pp:lle gin-tonicin. GT oli mieto kuin vesi. Lisäksi likka ei huolinut rahaa ollenkaan, joten piti pistää huoneen piikkiin. Smirnoff Icea yritin tilata, mutta sitä kun ei ole kuulemma kuin supermarketeissa.

Viideltä alkoi tervetuliaistilaisuus, ja sinne piti mennä. Oppaalta tuli kolme varttia helkkarin unettavaa ja monotonista tekstiä, olin täysin kaputt kun parin tunnin yöunilla joutuu semmoista kuuntelemaan + päivä oli ollut pitkä jo muutenkin siinä vaiheessa (16 tuntia). Viimein se loppui, käytiin buukkaamassa meille saaren länsikierroksen retki. Siinäkin piti jonkun idiootin etuilla siinä jonossa. "Mulla on vaan yks tämmönen nopee kysymys", joka paljastuikin sitten useiksi kysymyksiksi. Miksi ihmisten pitää olla semmosia?

Hommaan kuului myös tervetulopäivällinen hintaan 20 € / naama, ja päätettiin jäädä siihen syömään, kun opas oli sitä niin jumalattomasti kehunut sitä ruokaa jo bussissa matkalla lentokentältä hotelleihin. Otettiin semmoinen paikallinen herkku - espetada, joka on lihavarras. Tilattiin se mediumina, mutta ruoka oli kypsennetty täysin kypsäksi, se oli sitkeää ja jopa pahaa. Se ei meinannut edes irrota siitä vartaasta... Noh, punaviiniä ja olutta riitti ja jälkkäriä, jotka olivat ihan kohtalaisia. Niitä tuli siinä lipiteltyä.

Ilta alkoi pimetä ja lähdimme ruoan jälkeen kävelemään vähän rantakadulle. Kuvasimme maisemia, kävimme kaupassa ostamassa vähän evästä aamuksi ja juotavaa. Palasimme hotellille, nautimme juomia lämpimässä illassa katsellen parvekkeelta merelle. Nukkumaan jo klo 21.30, kun oli kerran 100% paskana.