635# Moskova, 2

5.4.2019, Friday, +7, Mostly cloudy, Moscow, Russia

Vodkan ansiosta nukuin muutamat aamuyön tunnit ihan kelvokkaasti, mutta kuuden aikoihin heräilin enkä saanut enää unta. Juna hytkyi ja kolkkasi ehkä enemmän mitä olin etukäteen ajatellut. Lisäksi vuode oli kapea ja sen verran lyhyt, että kaltaiseni keskimittainen ja sopusuhtainen ukko alkoi olemaan hiinä ja siinä mahtuiko mukavasti levyttämään. Päivä valkeni aurinkoisena, juna saapui Tverin asemalle. Loikoilin vuoteessa aikani, söin sitten aamiaiseksi sämpylän ja muffinsin jotka olivat vaunuun tullessa odottaneet. Pakkauksessa oli toinenkin sämpylä joka näytti vähän epäilyttävältä. Koitin syödä sitäkin, mutta maistui liian pahalle ja hylkäsin siitä puolet. Laitoin kamat kasaan ja kävin herättelemässä naapurihytin pojat. Unenpöpperöiseltä hekin vaikuttivat. Yhdeksältä vaunuisäntä tuli vielä varmistamaan, että olimme varmasti hereillä. Osasipa sanoa suomeksi hyvää huomenta.

Ihan sivistyneeltä näytti ensinäkikset Venäjään.

Moskovan Leningradskyn asemalle saavuimme muutaman minuutin aikataulusta myöhässä, klo 9.21. Mietimme, olisiko vaunuisännälle pitänyt antaa jonkinlainen tippi, mutta varmuuden vuoksi emme antaneet. Laiturilla, vaunumme edessä meitä oli vastassa noin 100-vuotias papparainen nimikyltin kanssa. Ihmetteli kun meitä oli vain kolme, vaikka hänen tietojen mukaan ryhmään piti kuulua neljä henkilöä. Saimme kuitenkin hänet vakuuteltua, että yksi jäi jo matkasta pois ja voimme jatkaa matkaa. Hän saattoi meidät hitaalla askelluksellaan tilataksiin, jossa oli toinen mies kuskina. Hän ei sanonut meille sanaakaan, näytti vaan tavaratilaa jonne lastasimme laukut ja istuimme sisään. Tilaa oli runsaasti. Kuski luukutti kovalla volyymillä slaavipoppiaan. Aseman seutu vaikutti arveluttavalta hylättyine varastoineen, joten olimme tyytyväisiä, että meillä oli kyyti varattuna. Lisäksi olimme lukeneet, että Moskovan pahimpia ukottajia olivat taksikuskit, eikä sellaisen kyytiin kannattanut mennä jos ei osannut venäjää.

Perillä Moskovan Leningradsky-asemalla.

Kartalta katsottuna etäisyys juna-aseman ja hotellimme välillä ei vaikuttanut pitkältä, mutta matka kesti jonkun verran. Ruuhkaa oli perjantai-aamuksi yllättävän vähän ottaen huomioon, että kyseessä 15 miljoonan asukkaan kaupunki. Toki neuvostotyyliin kaupungin kadutkin olivat leveitä. Hotelli Budapestiin saavuimme kello kymmenen pintaan. Aikaisesta ajankohdasta huolimatta huoneemme olivat jo valmiita, se ilahdutti. Check in tuntui kestävän ikuisuuden; virkailijat halusivat nähdä paitsi passimme, niin myös maahantulokaavakkeen, jotka skannasivat. Ilmeisesti hotelli joutui tekemään ulkomaalaisista jonkinlaisen rekisteröinnin viranomaisille. Luottokorttia tarvittiin myös, mutta onneksi PE:n luottokortti riitti (hänellä oli kortissaan ulkomaanesto, joten siksi hyvä kortti).

Hotelli oli perustettu jo vuonna 1876, joten monessa on tämäkin rakennus ollut mukana todistamassa. Oma huoneeni oli neloskerroksessa, pojat olivat kakkoskerroksessa. Huonekorkeus oli valtava, ja kerrankin oli tilava huone. Aika kauhtunut meininki oli, kokolattiamatto oli nähnyt varmasti parempiakin päiviä enkä halunnut ajatella millainen törkypesä matto oli. Vessa vaikutti olevan paremmassa kunnossa kuin muu huone, sitä oli todennäköisesti remontoitu 2000-luvulla. Sänky oli king size bed, ja näytti kutsuvalta. Ikkunasta näkyi Petrovskiye-kadulle ja oikeastaan vain vastapäisen talon seinä. Huoneessa oli sohva, kirjoituspöytä, tavaroiden säilytystilaa jonkin verran, telkkari, jääkaappi/minibaari sekä safetybox. Laitoin sinne passin ja ylimääräiset rahat; olin ottanut viisumista ja passista kopiot, joita kanniskelin mukanani. Niitä voitaisiin muka jossain vaiheessa kysellä. Kävin pesemässä hampaat; vesijohtovesi oli kuulemma myrkyllistä, mutta onneksi hotelli oli tarjonnut pari vesiputelia.

Jotenkin tuli Hohto-elokuva mieleen tästä hotellista.

Vuode oli sopivan kokoinen.

Hotellin avainkortti taisi olla åttio-talet.

Jotenkin diggasin näistä hotellin mööpeleistä.

Lähdimme sitten kylille kävelemään. Tässä vaiheessa aurinko jaksoi vielä paistaa, mutta mikään kovin lämmin ei ollut. Olin arponut ennen matkaa, pärjäisikö jo kesätakilla, mutta onneksi olin päättynyt talviratkaisuun. Olimme googlanneet erään illallispaikan hotellimme läheltä valmiiksi, nimeltään Tkemali, ja kävimme katsomassa sen sijainnin tulevaa iltaa silmällä pitäen. Samaiselta Pushechnaya-kadulta löysimme ajankohtaisemman lounaskippolan. Se oli vietnamilainen Phobo-ravinteli. Kello oli vasta yksitoista, joten taisimme olla päivän ensimmäiset asiakkaat. Kielimuuri meinasi olla mahdoton; luulisi, että olisi helppoa näyttää ruokalistalta kuvaa ja tilata kalja käsimerkein. Kyllähän se lopulta onnistui mutta oli sangen haastavaa kaikkine typerine lisäkysymyksineen josta tarjoilija ei voinut tehdä poikkeusta. Tilaamamme pho-keitot löysivät tiensä pöytäämme, keittoastiat olivat niin kuumia ettei niihin voinut kajota. Ensi alkuun keitto oli melko mauton, mutta maku parani hetki hetkeltä, erityisesti sen jälkeen kun ymmärsimme lisätä pöydässä olevaa chili-valkosipuli sekoitusta joukkoon. Keitto syötiin tikuilla, kai se liemikin olisi kuulunut ryystää naamariin mutta meiltä sitä hieman jäi. Ensimmäinen pho-keittoni (jos ja kun valmispho-keittoa ei oteta huomioon), ja olen sentään ollut viikon aikoinani Vietnamissakin. Oli sen verran hyvä ruoka, että pakkohan tästä on 4/5 antaa.

PhoBo.

Lounaskippola.

Tätä olisi pitänyt laittaa heti Pho-keiton sekaan, mutta kun ei tiedetty mitä se on.

Lounasta. Maistui paremmalta miltä näytti.

Lähdimme sen jälkeen kävelemään kohti Punaista toria. Hotelliltamme oli sinne runsaan kilometrin kävelymatka. Valtavat tiekaistat pääsi alittamalla alikulkukäytäviä pitkin, ja hyvä niin. Mitä lähemmäs Punaista toria tulimme, sen enemmän alkoi näkymään ukottajia. Osa oli pukeutunut hassuihin asusteisiin ja änkesivät väkisin samaan valokuvaan kanssasi ja lypsäsivät sitten jonkinlaisen fyrkkamäärän. Tähän retkuun edes me emme menneet vaan viittasimme näille kintailla. Opaskierrosta yms blisattiin hanakasti. Ohitimme Iverskayan kappelin ja kävelimme porteista sisään itse torille. Se olikin laaja kuin peltolaakea Pohjanmaalla; turisteja oli hyörimässä ja pyörimässä mutta tilaa riitti silti hengittää ja nähdä ympärilleen. Oikealle puolelle levittyi Kremlin muurit ja Leninin mausoleum. Suoraan edessä oli Pyhän Vasilin katedraali omituisine kirkontorneineen. Tämä oli juuri se klassinen maisema mikä itsellenikin tuli mieleen kun Moskovaa näytettiin uutiskuvissa. Vasemmalla oli pitkulainen, juhlavan näköinen Gum-tavaratalo.

Moscow.

Iverskayan kappeli.

Kremlin muurta.

Lisää Moskovaa. Liekkö yliopisto tuo massiivinen tönö?

Pyhän Vasilin katedraaliin olisi ollut sisäänpääsymaksu, ja koska kyseessä oli ns. A-luokan matka jossa kirkot kierretään ulkoa ja ravintolat sisältä, emme poikenneet sisään. Maisemat ja kirkon kuvattuamme menimme tutustumaan Gum-tavarataloon. Etukäteen olin mieltänyt sen vähän toisenlaiseksi - rahvaanomaisemmaksi. Täällä ei ollut juuri ihmisiä muutamia turisteja lukuun ottamatta, jotka uteliaina ihmettelivät samaa kuin mekin. Alakerran käytäviä reunustivat luksusliikkeet, joista olisi saanut vaikka 210 000€:n korvakorut tuliaisiksi tai mikseipä Rolexeja ja Louis Vuittonin käsveskojakin. Poikkesimme valtavan kokoisessa viinakaupassa, jossa tuntui olevan juomia kaikkialta maailmasta - jopa Napue-giniä olisi saanut. Herkkusuut olisivat saaneet vielä kaviaaria shampanjansa oheen mutta eipä ollut sekään oikein meidän kukkaroille sopivaa.

Pyhän Vasilin katedraali.

Gum-tavaratalo.

Gum sisältä.

Viinakaupan antimia.

Kahvihammasta hieman kolotti ja koitimme etsiä kahvilan. Kävelimme Il'inka-katua pitkin ja lopulta vastaan tulikin "koko kansan" näköinen kahvila vastaan. Ounastelimme jo etukäteen, että nyt roikkuu töppäys ilmassa, mutta rohkaisimme itsemme. Ei kai kolmen kahvin tilaus voisi olla niin vaikeaa? Noh, tiskille päästyämme koitimme sanoa "Three coffee, please", näytimme sormilla kolmea ja lopulta näytimme tarjoilijan tarjottimelta valmista kahvikuppia ja näytimme sormella kolmea. Ei se mennyt kaaliin, ei sitten millään. Lopputulemana saimme kaksi kappaletta järkyttävän isoa kahvia pahvimukista ilman maitoa ja yhden minikokoisen cappucinon. Kahvilassa oli näkyviä työntekijöitä ainakin kahdeksan, nuoria ihmisiä jotka varmaan työskentelivät siellä opiskeluidensa ohella eikä kukaan puhu sanaakaan englantia. Varmaan ajattelivat meistä samaa, että missä tynnyrissä pitää ihmisen asua ettei puhu sanaakaan venäjää. Pikku hiljaa aloimme ymmärtämään, miten olisi pitänyt menetellä; täällä oli pöytiin tarjoilu, jolloin kahvin olisi saanut ilmeisesti posliinimukista, ja tiskiltä haettiin kahvit vain mukaan - siksi ne tulivat pahvimukista. Samapa tuo, ei se tilaus olisi onnistunut muutenkaan. Pääsimme kuitenkin käymään vessassa sekä hetkiseksi lepuuttamaan väsyneitä jalkojamme.

Jatkoimme kävelyämme hieman harhaillen, itse asiassa kävelimme aluksi melkoisen matkan väärään suuntaan ennen kuin paikallistimme itsemme. Löysimme pienen kaupan josta kävimme hakemassa vähän juomista ja lähdimme sitten lampsimaan kohti hotellia. Poikkesimme vielä riistohintaiseen irkkubaariin, se oli ihan OK paikka ja melko hiljainenkin vielä tähän aikaan päivästä. Tarjoilijattaret olivat niukoissa asuissa ja screeneiltä tuli urheilua. Äijäpaikka siis.

Irkkubaari.

Ketsup.

Hotellilla suihkuun, levyttämään pieneksi hetkiseksi ja lataamaan puhelimia. RK harmitteli kun olimme missanneet viinakaupan tullessamme kyliltä. Googlasimme brenkkuliikkeen hotellimme läheltä ja menimme katsomaan tarjonnat. Ostimme vodkaa ja Lapin kulta-olutta paikalliskaljojen lisäksi.

Venäläistä olutta.

Sipsejä välipalaksi.

Ennen illallista kävimme hotellilla ottamassa naukut ja juttelemassa typeriä. Kun olo tuntui rohkaistuneelta, lähdimme aiemmin scouttaamaamme Tkemali-ravintolaan. Yllätykseksemme se olikin täynnä tältä illalta, eikä ilman varausta ollut asiaa. Varasimme sitten seuraavalle illalle pöydän seitsemäksi, toista kertaa emme asiaa mokaisi. Ja olisihan se hyvän ravintolan merkki jos se kerran oli täynnä.

Koitimme etsiä lähistöltä ruokakippolaa, mutta mitään asiallista ei tullut vastaan. Miten tämä voi olla joka kerta näin hemmetin vaikeaa? Onneksi olimme olleet kaukaa viisaita ja etsineet netistä hätäratkaisun juuri tällaisia tilanteita varten varakippolan, ammattilaismatkailussa kun ollaan. Se oli tällä kertaa Lavkalavka. Perusteluina oikeastaan sijainti suht lähellä hotelliamme sekä englanninkielinen ruokalista ja muutama positiivinen arvostelu Tripadvisorista. Ravintola löytyi Petrovska-kadun sisäpihalta, melko huomaamaton kyltti mutta tämänkin olimme tsekanneet Google StreetViewstä etukäteen. Kippolaan tullessa sisään meidät toivotettiin tervetulleeksi ilman kysymyksiä pöytävarauksista. Narikka oli samanlainen kuin Suomessa, jonka jälkeen meidät saatettiin pöytään. Alkudrinkkiä tuputettiin, mutta olivat niin suolaisen hintaisia, että päätimme jättää ne tällä kertaa väliin. RK tilasi pihvin, me pelasimme PE:n kanssa varman päälle ja tilasimme hampurilaiset. Lisukkeita ei tullut, muuten ihan OK ruoka mutta jäi vähän nälkä. Yhteishinnaltaan ₽4250, tippiä annoimme vähän niukanlaisesti, narikkatytölle myös.

Lavkalavka.

Illallishamppis. Hyvä mutta köykänen. Mysteerikastike myös hyvä.

Ruokailun jälkeen etsimme itsellemme sopivaa baaria, mutta kaikissa oli niin kova mökä ja epäilyttävä tunnelma, että palasimme hotellimme baariin. Siellä olimme ainoat asiakkaat ja meininki hiljaista kuin huopakattotehtaalla. Puolilta öin palasimme huoneisiimme. Ehdin juuri ja juuri laittamaan laitteet lataukseen yön ajaksi ennen kuin uni iski täysin yllättäen.

Outoa ostaa hemmetin kallis auto ja pilata se tällä kuosilla?

634# Moskova, 1

4.4.2019, Thursday, +11, Clear, Helsinki, Finland

En ole koskaan käynyt Venäjällä, paitsi nelisen kertaa Moskovan Sheremetyevon lentokentällä konetta vaihtamassa. Venäjä on kuitenkin ollut pitkään bongattavien maiden listalla, ja viime itsenäisyyspäivän juhlahumussa päätimme toteuttaa matkan naapurivaltioomme PE:n, HE:n ja RK:n kanssa. Ilmastonmuutossatuihin uskovien iloksi päätimme toteuttaa matkan Tolstoi-yöjunalla. Tällä kertaa toimin itse matkanjohtajana, eikä tehtävä ollut ihan helppo. Lähialuematkojen kautta sai kuitenkin hoidettua junaliput, hotellit, viisumit, kuljetukset Leningradski-rautatieasemalta hotellille ja takaisin sekä lounasristeilyn Moskova-joella suht näppärästi. Viisumien hankkiminen oli tietysti vähän vaivalloista, sillä viisumi liimataan passin sivuun kiinni, joten passit piti viedä pariksi viikoksi Lähialuematkojen toimistoon Helsingin rautatieasemalle, josta ne toimitettiin edelleen lähetystöön. Lisäksi oheen piti täyttää viisumianomus, mutta onneksi saimme sitä varten täyttöohjeita matkatoimistolta.

Reissu oli neljän yön mittainen, josta kaksi yötä menisi junassa ja kaksi Moskovassa. Olimme valinneet hotelli Budapestin, lähinnä sijainnin vuoksi. Olimme upgradettaneet junahytit ykkösluokkaan, koska neljä ukkoa ahtaassa kopperossa alkaisi varmaan ahdistamaan. Ykkösluokassa matkustajia oli 2 / hytti. HE joutui kuitenkin lähtöpäivänä lasarettiin, joten hän missasi matkansa. Harmi sinänsä, mutta toi ainakin minulle tilaa junahytissä ja hotellihuoneessa.

Olimme tehneet PE:n kanssa täysimittaisen työpäivän ja ehdin juuri käymään porukoilla syömässä ja hakemaan kamat, ennen kuin piti tehdä lähtöä. Tapasin PE:n ja RK:n steissin Minuuttibaarissa, jossa kävimme huuhtelemassa lähtökaljat. Itse juna lähti paraatipaikalta, laiturilta 8 klo 18.44. Jokaisessa vaunussa oli vaunuemäntä / -isäntä, joka jeesasi käytännön asioissa. Meidän vaunussamme oli karskin kokoinen mutta leppoisa ja ystävällinen ukko, ja siitä harvinainen venäläinen, että osasi jopa englantia. Hän ohjasi meidät sisään vaunuun ja hytteihimme ja selosti vähän matkan etenemistä ja keräsi hetkiseksi passimmekin. Vaunuihin oli jaettu kusiluistimet, venäjänkielinen sanomalehti, limsaa, mehua, vettä, sämpylä, muffinsi ja suklaata. Ihan siistin oloinen junavaunu ja hytti, eikä haissut pahalle. Etukäteen olin epäillyt vessaakin kamalaksi - 1. ja 2. luokan hyteissä ei ollut omaa vessaa vaan piti käyttää vaunujen yhteisvessoja, business-luokan vaunut taisivat olla sitten asia erikseen - mutta siisti oli vessakin verrattuna ainakin VR:n vastaaviin. Toki vähän ihmettelin, miksi vessanpytyn viemäriputken reikä oli niin pieni; meille sanottiin ettei vessapaperia saa laittaa pönttöön, mutta ihmettelenpä miten siitä menee mikään vähääkään kiinteämpi tavara alas muutenkaan.

Täältä tullaan, Moskova.

Junakin näytti olevan jo paikalla.

Tolstoi-juna.

Junavaunumme.

Hytti.

Aminities.

Yhteisvessa.

Ensiksi meille jaettiin maahantulokaavakkeet, jotka piti täyttää kahtena kappaleena; toinen puoli annettiin maahan saapuessa ja toinen puoli kerättiin pois lähtiessä. Ärsyttää aina sellaiset lippu-laput, josta saa sitten huolehtia koko matkan ajan, aivan kuin passissa ei olisi jo tarpeeksi. Ilmeisesti venäläiset kuitenkin tykkäsivät tällaisista byrokratian kukkasista ja lappujen täyttelystä, kiinnostaisi vaan tietää mitä lapuille loppujen lopuksi tehdään, arkistoidaanko ne jonnekin tms. Joka tapauksessa, pojat täyttivät omat lappunsa niin päin honkia, että joutuivat myöhemmin täyttämään uudet laput. Itse selvisin onneksi kertatäytöllä.

Maahantulokaavake.

Olimme ainoat matkustajat vaunussamme, eikä muissakaan vaunuissa ollut paljoa matkustajia. Ilmeisesti Pietariin menevä Allegro-juna kahmi kaikki Venäjälle suuntaavat junamatkailijat. Meitä oli hieman arveluttanut miten saamme ravintola-vaunusta itsellemme pöydän, mutta se onnistuikin lopulta helposti, kun ne vähäiset muut matkustajat eivät tuntuneet olevan kiinnostuneita ravintolavaunun tarjonnasta. Ravintolaan pääsi Pasilan jälkeen. Tarjoilijattarena hääri niin supervenäläinen kokeneempi naisvirkailija ettei erehtymiseen kansallisuuden suhteen ollut sijaa. Sanaakaan ei osannut englantia, mutta Suomen puolella kun vielä oltiin niin saatiin google translaattorilla asiat selvitettyä. Se olikin hyvä, sillä olimme keskustelleet eri asioista: tarjoilija kertoili meille vodkapullojen hintoja kun me taas kyselimme ravintolavaunun aukioloaikoja. Tilasimme Baltika-merkkiset oluet jossa oli aivan karmiva metallinen sivumaku, yksi pahimmista peruslager-olueista mitä olen ikinä maistanut. Perinteiset vodkasnapsut vielä kyytipojaksi. Ihmettelimme kun nainen läväytti sivun snackseista; ajattelimme, että sellainen on pakko tilata kuten Suomessakin kai joskus 70-luvulla, mutta ilmeisesti tämä on vain muodollisuus. On junttia olla tilaamatta edes pientä syötävää juomien kera. Me maksoimme ruplilla, koska menussa hinnat oli niillä ilmoitettu, mutta ilmeisesti euroilla olisi voinut maksaa myös. Ravintolavaunun meininkiä - eli käytänössä lähinnä meitä - tarkkaili joku venäläisukko joka laskeskeli mukamas jotain kuitteja ja luki papereitaan, mutta oli selvästi jonkinlainen yytsäilijä. Myöhemmin huomasimme ravintolavaunun menussa tekstin, jossa tällaisen tarkkailijan läsnäoloa koitettiin selitellä.

Ravintolavaunussa ei ainakaan muut asiakkaat meitä häirinneet.

Ravintolavaunun antimia. Suolapähkinät ilman suolaa.

Vodkaa kyytipojaksi.

Junamatka eteni vauhdikkaasti ohi kevään valtaamien suomalaisten peltomaisimien. Pasilan lisäksi pysähtelimme Tikkurilassa, Lahdessa, Kouvolassa ja lopulta Vainikkalassa, missä ravintolavaunu suljettiin ja meidät ajettiin hytteihimme odottelemaan rajatarkastuksia. Näihin saattoi mennä pari tuntia aikaa, eikä sinä aikana kuulemma edes vessat olleet käytössä. Ravintolasta "lainasimme" pienet drinksulasit ja ostimme vähän odotusjuomaa hytteihimme jota luulimme vodkaksi mutta myöhemmin googleteltuamme se paljastuikin georgialaiseksi chacha-juomaksi, joka oli täysi pultsarijuoma. Valmistettu viinirypälien puristusjätteistä, haju ja maku sen mukainen. Taisi jäädä lopulta juomatta.

Ohilipuvia maisemia.

Vainikkalassa vaunuun astui ensin suomalaiset rajaviranomaiset. Meidän passit oli nopeasti tsekattu, mutta tietysti junan muut ulkolaiset matkustajat joutuivat tarkempaan syyniin, siksi juna seisoskeli Vainikkalassa varmastikin kolme vartia. Sitten juna mateli nyt jo pimentyneessä illassa rajan yli ja pysähtyi pienen matkan päähän Buslovskayan asemalle. Täällä mukaan liittyi venäläiset rajaviranomaiset. Heitä oli lukumäärällisesti moninkertainen määrä suomalaistarkastajiiin verrattuna. Passia ja viisumia yytsittiin ja leimailtiin ja kyseltiin paljon matkatavaroista, rahan määrästä, matkan tarkoituksesta yms. Lisäksi hytti tsekattiin tarkkaan, ettei ollut jäniksiä mukana. Juna jatkoi matkaansa ja tarkastajat tekivät töitään aina Viipuriin saakka.

Vainikkala, viimeinen saareke. Tässä vaiheessa alkoi jo jännittämään.

Viimein sai luvan käyttää vessaa ja ravintolavaunua. Menimme vielä juomaan oluet. Tarjoilijatar valitti jostain, jonka oletimme liittyvän viime kertaiseen vierailuumme. Hän sitten häipyi jonnekin ja aloimme päättelemään, että oli varmaan tuohtunut kun olimme pöllineet viime kerralla lasit emmekä olleet muistaneet palauttaneet niitä. Ymmärsimme, että joutuisi pulaan jos laseja ei palautettaisi, ilmeisesti se tarkkailijaäijä nostaisi asiasta kapellin. PE lähti sitten hytteihin hakemaan niitä laseja takaisin - mutta hyttiin tullessaan löysi tarjoilijattaren hytistään penkomassa tavaroitamme. Lasitkin siis löytyivät ja säästyimme tarkkailijan nooteilta. Ihmettelimme vain, mistä helkkarista tarjoilijatar tiesi hyttinumeromme, mutta ei kai se mahdotonta ole selvittää missä junan ainoat tsuhnat majailivat.

Juna pysähtyi vähän pidemmäksi aikaa Viipurin asemalla. Pojat kävivät vähän jaloittelemassa asemalaiturilla sillä seurauksella, etteivät meinanneet päästä enää takaisin junaan. Siinähän sitä olisikin ollut ihmettelemistä, jos ei vaunugrupieeri olisi ollut ymmärtäväisempi. Istuskelimme sitten vielä hetken, Pietarin lähiöt alkoivat lähestymään. Päätimme lopulta armahtaa ravintolavaunun työntekijät ja palasimme hytteihimme kokeilemaan miten unijukka tulisi kylään junan kolkkeessa.

633# Filippiinit, 12

24.2.2019, Sunday, +31, Partly cloudy, Manila, Philippines

Nukuin hieman levottomammin kuin mihin olin edellisinä öinä tottunut. Ehkäpä edessä oleva 35 tunnin kotimatka stressasi. Kävin suihkussa karistaakseni unihiekat silmistä, pakkasin kamat ja aamiaiselle menimme klo 7.45. Sen syöminen todella jo tympäisi, mutta jotakin nyt tuli kauhottua naamariin. Sitten vielä tunti hengailua huoneessa, siinä ajassa ehti tarkistamaan miljoonaan kertaan kaikki paikat ettei mitään jäänyt minnekään.

Jäähyväiset näille maisemille.

Check outia tehdessä piti mennä vielä "jäähylle" viideksi minuutiksi, ilmeisesti henkilökunta kävi tsekkaamassa huoneen ettei sitä oltu tuhottu tai pöllitty mitään minibaarista tms. Yhdeksältä lähdimme kohti lentokenttää; sinne kesti vain kymmenisen minuuttia pikkubussilla. Ryhmään kuulunut maabongari oli lähtenyt jo aikaisemmalla koneella Manilaan ja jatkoi sieltä Bruneihin. Mekin lentäisimme ensin takaisin Manilaan jossa meillä olisi kymmenen tunnin odotus ennen seuraavan koneen lähtöä. Teimme check inin aluksi vain Manilaan, se sujuikin vaivatta ja turvatarkastus myös, vaikkakin faijan laukussa ollut kirja aiheuttikin epäilyksen tarkastajissa ja laukku piti penkoa läpi. Tagbilaranin lentokenttä oli pieni, ei kauppoja eikä baareja, vain pari pientä kioskia jossa ei myyty edes olutta. Ostin itselleni tölkin Royalia - joka oli "meidän tuntema" Fanta ja faijalle veden. Koneita Manilaan tuntui menevän 20 minuutin välein. Meidänkin Philippine Airlinesin kone tuli täyteen, japanilaisia oli paljon. Paikkamme olivat vasta rivillä 65, joskin rivinumerointi oli hyvin kummallinen. Plussaa siitä, että meillä oli sentään vierekkäiset paikat. Lento oli hieman myöhässä, matka Manilaan kesti reilun tunnin. Matkan aikana tarjottiin samanlainen vaniljamuffinssi kuin tullessakin, vettä kyytipojaksi.

Tagbilaranin lentokenttä ei tarjonnut juuri muuta kuin odotushallin.

Laskeuduimme kotimaan terminaaliin. Me muut saimme matkalaukkumme nopeasti, mutta faija, eräs nainen ryhmästämme ja paikallinen pariskunta eivät. Se oli huono läppä, koska miten sitten saisi kamat checkattua myöhemmin Suomeen? Naisellakin oli jalassaan sandaalit; ei varmastikaan olisi kiva tallustella sitten helmikuisessa Suomessa ne koipisessaan, semminkin kun nainen asui Turussa asti. Meidät muut ajettiin ulos kentältä, ja laukkunsa kadottaneet ohjattiin tekemään katoamisilmoitusta, mutta pian heidätkin tuotiin bussin luo; kamat olivat lopulta löytyneet jostain tavaratilan hattuhyllyltä.

Ilmanpaine teki tepposet muffinssipakkaukselle.

Osa matkatavarista meinasi jäädä saapumatta.

Tony oli meitä vastassa. Koska oli sunnuntai, liikenneruuhkaa ei ollut mitenkään mielettömästi ja pääsimme Dusit Thani-hotelliimme nopeasti. Check iniä ei pyynnöistä huolimatta oltu tehty etukäteen ja siinä kesti taas jumalattoman kauan, varmaan kolme varttia ennen kuin huoneet liikenivät. Sinänsä kuitenkin hyvä juttu, että meille oli huoneet järjestetty tälle kymmenen tunnin odotusajalle. Saatuani huoneen yhdeksännestä kerroksesta kävin heittämässä kamat nopeasti sisälle ja lähdin sitten kylille porukoiden jäädessä lepäämään omaan huoneeseensa. Matkanjohtaja lähti samalla ovenavauksella.

Rantamaisemat olivat vaihtuneet Manilan pilvenpiirtäjiin.

Menin ensin SM-ostoskeskukseen josta jatkoin yhteyskäytävää pitkin toiseen ostoskeskukseen turvatarkastuksen läpi. Ostari tuntui jatkuvan loputtomiin aina uusien käytävien ja kerrosten ilmestyessä kuin tyhjästä. Tänne eksyi takuuvarmasti jos ei pitäisi huolta kulkureiteistään. Silti ihmisiä tungeksi käytävillä, joten ilmeisen suosittua tällaiset ilmastoidut ostarit olivat. Kävin muutamassa liikkeessä yytsäilemässä jos löytyisi vielä jotain jännää tuliaisia Suomeen vietäväksi. Jotain hätäratkaisuja sain hankittua.

Huonolla maulla nimetty kippola.

Porukkaa riitti ostarilla.

Palasin hotellille jossa otin tunnin levytykset, onnistumatta kuitenkaan nukahtamaan. Otin vielä pikasuihkun, loppuajan kulutin blogaamalla ja surffaamalla netissä ja etsimällä talvikamat valmiiksi matkalaukusta, kohta niille tulisi taas käyttöä. Tsekkasin piruuttani Istanbulin säätilan - siellä oli lumimyrsky joten mielessä kävi heti mahtoiko lentomme olla myöhässä. Lähtevien lentoaikataulutietojen mukaan kone Manilaan oli lähtenyt kolme tuntia myöhässä, eikä tämä voisi olla näkymättä paluulennon osalta, vaikkei Manilan kenttä ollut vielä mitään asiasta sanonutkaan.

Hotellihuoneen sänky oli kutsuva mutta nukkumatti karsasti.

Klo 18 menimme illalliselle hotellin buffet-ravintolaan. Se oli riistohintainen, mutta onneksi tämän maksoi Olympia. Ihan ok sapuska, parasta oli lasten nurkkauksessa olevat pizza-slicet jota en ensin meinannut kehdata mennä hakemaan, mutta ahneus lopulta voitti turhamaisuuden.

Illalliseksi oli mm. porsasta.

Puoli kahdeksalta lähdimme bussilla takaisin lentokentälle. Ei ruuhkaa, joten pääsimme lentokentälle nopeasti. Matkanjohtajaa piti muistuttaa postikorttiasiasta; Tony oli lupautunut postittaa ne puolestamme ja hankkimaan tarvittavat merkit rahaa vastaan. Hyvästelimme sitten Tonyn ja painelimme kentälle tietäen jo mitä odottaa. Check inin tekeminen sujui helposti joskin äärimmäisen hitaasti osaltamme, koska meille osui harjottelija ja muut olivat menneet jo kauan sitten kansainväliselle puolelle. Turvatarkastus ja passikontrolli sujui onneksi sukkelammin.

Aika mitätön kenttä, ei juuri kauppoja eikä oikein baarejakaan johon olisi tehnyt mieli mennä. Lentoa piti mennä lisäksi odottelemaan tietynlaiseen karsinaan jossa ei kaikille riittänyt edes istumapaikkoja. Jos sieltä halusi päästä vielä vessaan niin piti antaa boarding passinsa pantiksi grupieerille. Omituinen käytäntö. Nyt täälläkin oli herätty siihen, että lentomme Istanbuliin tulisi myöhästymään koneen myöhäisen tulon vuoksi, mutta ei osattu arvioida aikaa. Lopulta lento myöhästyi 1,5 tuntia. Boarding pass piti näyttää vielä uudestaan ennen koneeseen menoa joten en oikein ymmärtänyt mitä järkeä siinä karsinassa istuttamisessa oli. Jono koneeseen oli pitkä, mutta virkailija poimi faijan (ja mutsin ja minut) jonosta ja sanoi että vanhukset pääsevät ensimmäisenä koneeseen. Propsit siitä ja kiva että pääsin myös heidän siivellään etuilemaan. Näin ollen sai varmistettua sen, että ainakin omat käsimatkatavarat sai ängettyä hattuhyllylle. Vierekkäisiä paikkoja meillä ei enää ollut. Mulla oli paikka rivillä 46 keskirivillä, mutta onneksi reunapaikka. Viereeni tuli filippiiniläismies, emme jutelleet.

Tylsä oli Manilankin lentokenttä.

Lento kesti reilun kellon ympäri, 12h05min. Olihan siinä taas istumista. Illallinen oli varustettu sienillä ja aamiaiseksi oli taas se karsea munasydeemi, joten ei mikään nautinto ruuan osalta. Juomaksi otin kaksi viiniä ja kaksi whiskeytä joiden ansiosta onnistuin horrostamaan hieman. Välillä katselin viihdekeskuksesta Young Sheldonia ja Big Bang Theorya.

Istanbulissa odotti sateinen keli.

Puolivälissä matkaa isä oli alkanut taas sairastamaan ja voimaan pahoin. Kun viimein pääsimme Istanbuliin, ukko voi jo tosi huonosti. Oksensi heti kaiken mitä oli juonut ja nestehukkahan semmoisesta tulee. Ei jaksanut kävellä kuin 20 metriä kerrallaan jonka jälkeen hänen oli pysähdyttävä lepäämään. Kaiken kukkuraksi lentomme Suomeen lähti toiselta puolen kenttää, jonne oli tervejalkaisellakin vartin kävelymatka. Saimme hälytettyä apua ja eräs äijä vei faijan pyörätuolilla lähtöportille.

Helsingin kone lähti klo 9.10. Faijan epäonneksi koneeseen oli bussikuljetus, mutta tuurilla sai istumapaikan bussista. Istumapaikkamme olivat taas eri puolella konetta porukoiden ollessa vierekkäin, ja minä istuin koneen etuosassa, enkä nähnyt miten ukon kondis romahti entisestään. Helsingin lento kesti kolme ja puoli tuntia. Laskeuduttuamme jäin odottelemaan tuubin päähän porukoita eikä heitä kuulunut viimeistenkään matkustajien joukossa. Näin kuitenkin lentokenttähenkilökuntaan kuuluvan pojan menevän pyörätuolin kanssa vastaan ja pian porukat tulivatkin. Mutsi oli saanut hankittua jeesiä paikalle. Pääsimme passintarkastukseen kiilaamalla henkilökunnan luvalla, haimme matkalaukut ja kaksi lääkintämiestä alkoivat selvittelemään faijan kuntoa. Tilasivat sitten ambulanssin ja lähtivät pillit päällä sairaalaan. Minun tehtäväksi jäi kuljettaa matkalaukut kotiin. Taksikuskiksi osui varsinainen mulkku, joka ei tipeistä huolimatta suostunut jeesata laukkujen kanssa yhtään. Onnistuin kuitenkin saamaan kamat sisään ilman, että kukaan niitä pölli kadulta. Mutsi tuli sairaalasta kolmen tunnin päästä ja faija lähes viikon päästä. Kova oli reissu.

* * * * 

Olipahan epäonnea reissussa mukana, ei voi muuta sanoa. Ikävimpänä tietysti sairastelut, mutta huonoa tuuria tuntui riittävän muutenkin. Kehitysmaihin liittyvää häsläystä ei ollut niin paljoa kuin etukäteen pelkäsin, mutta peruutettuja lentoja, vaihtelevaa ruokaa, aikataulupettymyksiä jne riitti kuitenkin. Järjestelyt pettivät pahasti pohjoisosan kierroksella - erityisen iso moka oli se hautahomma joka kusi täydellisesti museon ollessa kiinni ja hautausmaan ollessa niin ikään kiinni hautajaisseremonian vuoksi. Luulisi tällaisten asioiden olevan helppo ottaa huomioon pienellä kokemuksella. Se tuntuikin olevan avainongelma; kotiläksyjä ei oltu tehty välillä ollenkaan. Edellisenä iltana olisi voitu ennakoida seuraavan päivän tapahtumia ja kohteita. Nyt ei osattu tiedottaa retkien haastavuudesta tms mitään. Hyvitystä kyllä yritettiin tarjoamalla lounaita ja iltaretki tulikärpäspaikkaan mutta jäi silti mieleen, otettiinko asioista opiksi ollenkaan. Oma-alotteisuus loisti poissaolollaan ja asioiden selvittely tuntui olevan matkailijoiden kysymysten vastuulla - aivan kuin matkanjohtajan pääsääntöinen tehtävä olisi toimia tulkkina. Bussissa pidetty muutama pidempi puheenvuoro oli jankkausta - näköjään oli googletettu samat asiat mitä minäkin. Viimevuotisen ihan kelpo Thaimaan kiertomatkan jälkeen arvosana Olympialle tällä kertaa 2/5. Plussaa annan paikallisopas Tonylle, jota ilman reissu olisi ollut täysi farssi. Ja jos mietin kokonaiskuvaa matkan onnistuneisuudesta, niin eihän tästä voi antaa kuin 1/5. Tämä oli melkein yhtä hirveä kuin Kuuba.

632# Filippiinit, 11

23.2.2019, Saturday, +31, Scattered clouds, Panglao, Bohol, Philippines

Olin mennyt vasta klo 23 nukkumaan, heräsin puoli kahdeksalta. Näin kauan kesti tällä kertaa tottua kuuden tunnin aikaeroon - pitkälti toista viikkoa. Sinänsä tietysti sopivasti kun tänään oli matkan viimeinen kokonainen lomapäivä.

Aamiaissali oli niin ruuhkainen, ettemme mahtuneet tällä kertaa edes sisään, vaan meille ehdotettiin jos haluaisimme mennä Sea Breezeen. Vaihtoehtona oli jäädä penkkirivin päähän odottelemaan omaa vuoroa. Valitsimme ensimmäisen vaihtoehdon, tosin sinnekin oli hieman jonoa. Ihan ok aamiainen täälläkin, mutta rupesi olemaan ehkä vähän tyrttyyntynyt näihin hotellien aamiaisiin. Aina samaa safkaa (tosin kotonani olen jo vuosikaudet syönyt aamiaiseksi samat reissumiehet, mutta ei siitä sen...).

Viimeinen paketti antibiootteja.

Tänään ei sen kummallisempaa ohjelmaa ollut luvassa. Uimarannalle suuntasimme kymmeneltä. Tällä kertaa rasvasin itseni huolellisesti, ettei edellisen päivän kaltainen töppäys toistuisi. Paikat löytyivät palmujen varjosta. Meri oli yhtä mukava kuin aiemminkin, ellei jopa mukavampi. Myös hotellin tarjoama netti kuului rannalle asti. Välillä käytiin baarissa. Tarjoilijaa ei tuntunut tänään työ kiinnostavan, mutta saimme tilattua lopulta faijalle Red horsen, mutsille Pineapple daquirin ja itselleni Long island ice tean. Oikein hyvä drinksu oli, yksi parhaimmista LIIT:stä vaikka tarjoiltiinkin muovisista kipoista (tietysti allasbaarissa hyvä muoviastioita käyttääkin). Kävin sitten uimassa vielä toistamiseen, hetken juteltiin matkanjohtajan kanssa ja muuten aika kului kirjaa lukiessa ja rantaa tuijotellessa. Stressitöntä elämää, tällaista sen kuuluisi aina ollakin.

Long Island Ice Tea. Njamskis.

Lounaalla kävimme puoli kahden maissa, rannalta löytyi oiva kippola nopeasti. Lintu kakkasi muden silmäkulmaan ja paikka kuhisi hämähäkkejä, mutta ruoka oli hyvää joskin sen valmistus kesti tuskastuttavan kauan. Otimme mutsin kanssa spaghetit ja faija raviolit. Aterioinnin jälkeen minishopin kautta hotellille, jossa vaihdoin nopeasti uimakamat ja palasin vielä hetkiseksi biitsille uimaan ja lukemaan kirjaa. Vaikka alkumatkasta olinkin dissannut Filippiinejä niin nyt alkoi jo tuntumaan haikealta jättää hyvästit Tyynelle valtamerelle.

Lounaskippolassa olisi ollut tarjolla Kangkong/huopakatto-lasagnea. Jäi väliin.

Viimeiset hengailut rannalla.

Ilta kului jäähyväisillallista odotellessa. Se alkoi klo 18.45. Kävelimme rannan poikki ylös bilepaikkaan - osa paikallisista juhli täällä häitä. Meillä oli buffet, mutta ihan hyvä sellainen. Olympia tarjosi meille peräti kolme juomaa - otin värisuoran, eli oluen, valkkarin ja punkun. Illallisen jälkeen menin vielä kuutamouinnille; olisin halunnut mereen mutten kehdannut kun jengiä oli bilettämässä rannalla mutta kai pulahdus uima-altaaseen lasketaan siinä missä luonnonvesiinkin. Täällä sai polskia altailla peräti puoleen yöhön asti.

Illallissapuska oli hyvää.

Seuraavana päivänä alkaisi pitkä kotimatka, joten olisi pitänyt jaksaa pakkailla kamoja kasaan. Ei kiinnostanut, katselin sitä vastoin telkkaria. Yksi matkailun parhaimpia puolia ei ole suinkaan uusien ihmisten tapaaminen, kulttuurien kummallisuus, upeat nähtävyydet, maailmankuvan selkeyttäminen tai mikään muukaan höttö - vaan hotellihuoneen sängyllä makaaminen kalsarit jalassa televisiota tuijottaen olut kyytipoikana. Ohjelmien tasollakaan ei ollut suurta merkitystä, karaoken näyttäminen telkkarista oli huomattavasti koukuttavampaa kuin livenä. Puhumattakaan kaupallisuuden linjavedoista eli mainoksista; kukapa tiesi McDonald'sin myyvän täällä spaghettia, sieniä, riisiä ja pihvejä?

631# Filippiinit, 10

22.2.2019, Friday, +31, Partly cloudy, Panglao, Bohol, Philippines 

Liki 11 tunnin yöunet tuli haettua pois kuleksimasta. Vähän köhitytti ja välillä hikoilutti, mutta muuten nukkumatti jaksoi hengailla huomattavasti pidempään kuin reissun alussa. Olimme päättäneet skipata päivän veneretken jollekin pienelle saarelle, joten meillä ei ollut tänään kiirusta aamiaisellekaan. Pääsimme sinne puoli yhdeksältä, väkeä oli huomattavasti vähemmän ja hälinää myös.

Tuntia myöhemmin suuntasimme kauimmaiselle uima-altaalle lepolasseille. Ne olivat selkeästi varattu hotellin asukkaille, eikä niistä mitään tarvinnut maksaakaan. Siinä oli sopiva kolmen setti petejä + varjoja halukkaille ja minulle aurinkoa. Jo viidessä minuutissa tuli niin kuuma, ettei siinä pystynyt olemaan erkkikään vaikkei kello ollut vielä kymmentäkään. Muutaman kerran kävin uimassa, merivesi oli edelleenkin 28 asteista. Aika vähän uijia meressä, en tiedä skagasivatko kiinalaiset merta jotenkin ja viihtyivät enemmälti uima-altaalla. Kerran kävimme drinksuilla allasalueen baarissa.

Puluja rannalla, vaan ei sitä oikeaa?

Baari.

Mielellään sitä istuu tällaisella terassilla.

Porukat lähtivät huoneeseen, minä kävin vielä kuvailemassa rantaa. Rannalla oli kuitenkin niin poskettoman kuuma, ettei siellä voinut kauaa olla. En ollut viitsinyt laittaa edes aurinkorasvaa, ajattelin jotenkin että kai sitä nyt muutamaan tunnin pystyy olemaan käristymättä. Ei pystynyt, vaikka muutamia pilviä oli taivaalle kertynyt (Sri Lankassa paloin aikoinani kauttaaltaan täysin pilvisellä säällä). Harmitti myös, kun Panglaon web-kamera oli hajonnut juuri ennen lähtöämme, olisi ollut kiva vilkuttaa rannalta Pp:lle samalla kun hän olisi ahkeroinut työmaalla.

Ranta mereltä.

Yhdeltä menimme syömään rannalla olevaan Oasis-baariin. Otimme mutsin kanssa burritot, ukko valitsi jättiläismäisen hodarin. Juomaksi viiniä ja olutta. Piti ottaa vähän iisisti brenkun kanssa, odottelin Suomesta tärkeää puhelua. Huoneeseen palattuani huomasin lärvin olleen palanut, enkä kehdannut mennä enää rannalle iltapäiväksi. Fundeerasin sitten hetkisen mitä tekisi, ja päätin lähteä käymään kylillä. Helkkarin kuuma oli sielläkin, kevät oli kiristämässä selvästi otettaan. Poikkesin 7 eleveniin hakemaan pari pulloa paikallista viinaa. Kauppaan päästyäni paidanhelmasta tippui hikipisaroita lattialle ja minua jo vähän hävettikin, mutta löysin kuitenkin haluamani tuotteet. Viinapullot maksoivat 0,80€ kipale, joten eivät olleet hinnalla pilatut. Kaupassa oli kuitenkin ryysistä, eikä edelläni olleet turistilikat ymmärtäneet jonotustapaa; täällä ei saa jättää pienintäkään hajurakoa edelliseen tai joku paikallinen katsoo ettei seiso jonossa. Eipä siinä, en onnistunut jonotuksessa itsekkään paremmin, aina joku filippiino tai kiinalainen ryykäsi ohitse vasemmalta ja oikealta. Kun viimein sain itseni kammettua tiskille, niin sitten alkoi se tarina ettei muka vaihtorahaa ole vaikken suurella setelillä maksanutkaan. Tietysti hinta piti pyöristää kaupan eduksi. Ostokseni pakattiin seitinohueen paperipussiin jonka pohja pamahti paskaksi samalla hetkellä kun astuin kaupan ovesta ulos kadulle. Viinapullot eivät hajonneet, mutta kierivät alamäkeä pitkin ajotielle nauttien hetken vapaudestaan ohi huristelevien moottoripyörien seassa. Keräsin putelit ja muut ostokset syliini ja menin naapurikauppaan kassiostoksille. Sieltä löytyi 35 peson ekokassi mutta myyjä ei meinannut millään suostua myymään sitä minulle vaikka näki selvästi ahdinkoni. Varmaan neljännellä anelukerrolla luopui takanaan roikkuneesta aarteestaan. Uuvuttavan ja vähän häpeällisenkin kauppareissun jälkeen hotellille suihkuun ja valmistautumaan iltaretkelle. Samalla huomasin palaneeni muualtakin.

Pelastava kauppakassi.

Puoli kuudelta lähdimme ryhmän kanssa illallistamaan vartin bussimatkan päähän meren rantaan. Ihan ok paikka ja ruokakin menetteli. Se oli buffet ja tarjolla oli myös lasagnea, jota hetken harkittuani uskalsin maistaa ja oli onneksi huopakatoton (kangkongiton?) versio. Syötyämme lähdimme yön selkään Abatan-joelle katsomaan tulikärpäsiä. Sinne oli kolmen vartin matka suuntaansa, ja lisäksi vielä matkustelua veneellä säkkipimeällä joella. Näimme muutamiakin tulikärpästen valloittamia puita; ne mieltyivät sattumanvaraisiin mangrovealueen puihin ja sen ympärillä kävikin sitten melkoinen kuhina, aivan kuin puu olisi saanut itselleen jouluvalot. Harmi vain kun niistä ei saanut valokuvaa (eikä niitä saanut kuvata edes salamalla, etteivät pelästyneet ja häippässeet). Enpä ollut sellaistakaan aiemmin nähnyt.

Hotellille palasimme puoli kymmeneltä.

Illalliskippola.

Näkymä merelle illallispaikasta.