633# Filippiinit, 12

24.2.2019, Sunday, +31, Partly cloudy, Manila, Philippines

Nukuin hieman levottomammin kuin mihin olin edellisinä öinä tottunut. Ehkäpä edessä oleva 35 tunnin kotimatka stressasi. Kävin suihkussa karistaakseni unihiekat silmistä, pakkasin kamat ja aamiaiselle menimme klo 7.45. Sen syöminen todella jo tympäisi, mutta jotakin nyt tuli kauhottua naamariin. Sitten vielä tunti hengailua huoneessa, siinä ajassa ehti tarkistamaan miljoonaan kertaan kaikki paikat ettei mitään jäänyt minnekään.

Jäähyväiset näille maisemille.

Check outia tehdessä piti mennä vielä "jäähylle" viideksi minuutiksi, ilmeisesti henkilökunta kävi tsekkaamassa huoneen ettei sitä oltu tuhottu tai pöllitty mitään minibaarista tms. Yhdeksältä lähdimme kohti lentokenttää; sinne kesti vain kymmenisen minuuttia pikkubussilla. Ryhmään kuulunut maabongari oli lähtenyt jo aikaisemmalla koneella Manilaan ja jatkoi sieltä Bruneihin. Mekin lentäisimme ensin takaisin Manilaan jossa meillä olisi kymmenen tunnin odotus ennen seuraavan koneen lähtöä. Teimme check inin aluksi vain Manilaan, se sujuikin vaivatta ja turvatarkastus myös, vaikkakin faijan laukussa ollut kirja aiheuttikin epäilyksen tarkastajissa ja laukku piti penkoa läpi. Tagbilaranin lentokenttä oli pieni, ei kauppoja eikä baareja, vain pari pientä kioskia jossa ei myyty edes olutta. Ostin itselleni tölkin Royalia - joka oli "meidän tuntema" Fanta ja faijalle veden. Koneita Manilaan tuntui menevän 20 minuutin välein. Meidänkin Philippine Airlinesin kone tuli täyteen, japanilaisia oli paljon. Paikkamme olivat vasta rivillä 65, joskin rivinumerointi oli hyvin kummallinen. Plussaa siitä, että meillä oli sentään vierekkäiset paikat. Lento oli hieman myöhässä, matka Manilaan kesti reilun tunnin. Matkan aikana tarjottiin samanlainen vaniljamuffinssi kuin tullessakin, vettä kyytipojaksi.

Tagbilaranin lentokenttä ei tarjonnut juuri muuta kuin odotushallin.

Laskeuduimme kotimaan terminaaliin. Me muut saimme matkalaukkumme nopeasti, mutta faija, eräs nainen ryhmästämme ja paikallinen pariskunta eivät. Se oli huono läppä, koska miten sitten saisi kamat checkattua myöhemmin Suomeen? Naisellakin oli jalassaan sandaalit; ei varmastikaan olisi kiva tallustella sitten helmikuisessa Suomessa ne koipisessaan, semminkin kun nainen asui Turussa asti. Meidät muut ajettiin ulos kentältä, ja laukkunsa kadottaneet ohjattiin tekemään katoamisilmoitusta, mutta pian heidätkin tuotiin bussin luo; kamat olivat lopulta löytyneet jostain tavaratilan hattuhyllyltä.

Ilmanpaine teki tepposet muffinssipakkaukselle.

Osa matkatavarista meinasi jäädä saapumatta.

Tony oli meitä vastassa. Koska oli sunnuntai, liikenneruuhkaa ei ollut mitenkään mielettömästi ja pääsimme Dusit Thani-hotelliimme nopeasti. Check iniä ei pyynnöistä huolimatta oltu tehty etukäteen ja siinä kesti taas jumalattoman kauan, varmaan kolme varttia ennen kuin huoneet liikenivät. Sinänsä kuitenkin hyvä juttu, että meille oli huoneet järjestetty tälle kymmenen tunnin odotusajalle. Saatuani huoneen yhdeksännestä kerroksesta kävin heittämässä kamat nopeasti sisälle ja lähdin sitten kylille porukoiden jäädessä lepäämään omaan huoneeseensa. Matkanjohtaja lähti samalla ovenavauksella.

Rantamaisemat olivat vaihtuneet Manilan pilvenpiirtäjiin.

Menin ensin SM-ostoskeskukseen josta jatkoin yhteyskäytävää pitkin toiseen ostoskeskukseen turvatarkastuksen läpi. Ostari tuntui jatkuvan loputtomiin aina uusien käytävien ja kerrosten ilmestyessä kuin tyhjästä. Tänne eksyi takuuvarmasti jos ei pitäisi huolta kulkureiteistään. Silti ihmisiä tungeksi käytävillä, joten ilmeisen suosittua tällaiset ilmastoidut ostarit olivat. Kävin muutamassa liikkeessä yytsäilemässä jos löytyisi vielä jotain jännää tuliaisia Suomeen vietäväksi. Jotain hätäratkaisuja sain hankittua.

Huonolla maulla nimetty kippola.

Porukkaa riitti ostarilla.

Palasin hotellille jossa otin tunnin levytykset, onnistumatta kuitenkaan nukahtamaan. Otin vielä pikasuihkun, loppuajan kulutin blogaamalla ja surffaamalla netissä ja etsimällä talvikamat valmiiksi matkalaukusta, kohta niille tulisi taas käyttöä. Tsekkasin piruuttani Istanbulin säätilan - siellä oli lumimyrsky joten mielessä kävi heti mahtoiko lentomme olla myöhässä. Lähtevien lentoaikataulutietojen mukaan kone Manilaan oli lähtenyt kolme tuntia myöhässä, eikä tämä voisi olla näkymättä paluulennon osalta, vaikkei Manilan kenttä ollut vielä mitään asiasta sanonutkaan.

Hotellihuoneen sänky oli kutsuva mutta nukkumatti karsasti.

Klo 18 menimme illalliselle hotellin buffet-ravintolaan. Se oli riistohintainen, mutta onneksi tämän maksoi Olympia. Ihan ok sapuska, parasta oli lasten nurkkauksessa olevat pizza-slicet jota en ensin meinannut kehdata mennä hakemaan, mutta ahneus lopulta voitti turhamaisuuden.

Illalliseksi oli mm. porsasta.

Puoli kahdeksalta lähdimme bussilla takaisin lentokentälle. Ei ruuhkaa, joten pääsimme lentokentälle nopeasti. Matkanjohtajaa piti muistuttaa postikorttiasiasta; Tony oli lupautunut postittaa ne puolestamme ja hankkimaan tarvittavat merkit rahaa vastaan. Hyvästelimme sitten Tonyn ja painelimme kentälle tietäen jo mitä odottaa. Check inin tekeminen sujui helposti joskin äärimmäisen hitaasti osaltamme, koska meille osui harjottelija ja muut olivat menneet jo kauan sitten kansainväliselle puolelle. Turvatarkastus ja passikontrolli sujui onneksi sukkelammin.

Aika mitätön kenttä, ei juuri kauppoja eikä oikein baarejakaan johon olisi tehnyt mieli mennä. Lentoa piti mennä lisäksi odottelemaan tietynlaiseen karsinaan jossa ei kaikille riittänyt edes istumapaikkoja. Jos sieltä halusi päästä vielä vessaan niin piti antaa boarding passinsa pantiksi grupieerille. Omituinen käytäntö. Nyt täälläkin oli herätty siihen, että lentomme Istanbuliin tulisi myöhästymään koneen myöhäisen tulon vuoksi, mutta ei osattu arvioida aikaa. Lopulta lento myöhästyi 1,5 tuntia. Boarding pass piti näyttää vielä uudestaan ennen koneeseen menoa joten en oikein ymmärtänyt mitä järkeä siinä karsinassa istuttamisessa oli. Jono koneeseen oli pitkä, mutta virkailija poimi faijan (ja mutsin ja minut) jonosta ja sanoi että vanhukset pääsevät ensimmäisenä koneeseen. Propsit siitä ja kiva että pääsin myös heidän siivellään etuilemaan. Näin ollen sai varmistettua sen, että ainakin omat käsimatkatavarat sai ängettyä hattuhyllylle. Vierekkäisiä paikkoja meillä ei enää ollut. Mulla oli paikka rivillä 46 keskirivillä, mutta onneksi reunapaikka. Viereeni tuli filippiiniläismies, emme jutelleet.

Tylsä oli Manilankin lentokenttä.

Lento kesti reilun kellon ympäri, 12h05min. Olihan siinä taas istumista. Illallinen oli varustettu sienillä ja aamiaiseksi oli taas se karsea munasydeemi, joten ei mikään nautinto ruuan osalta. Juomaksi otin kaksi viiniä ja kaksi whiskeytä joiden ansiosta onnistuin horrostamaan hieman. Välillä katselin viihdekeskuksesta Young Sheldonia ja Big Bang Theorya.

Istanbulissa odotti sateinen keli.

Puolivälissä matkaa isä oli alkanut taas sairastamaan ja voimaan pahoin. Kun viimein pääsimme Istanbuliin, ukko voi jo tosi huonosti. Oksensi heti kaiken mitä oli juonut ja nestehukkahan semmoisesta tulee. Ei jaksanut kävellä kuin 20 metriä kerrallaan jonka jälkeen hänen oli pysähdyttävä lepäämään. Kaiken kukkuraksi lentomme Suomeen lähti toiselta puolen kenttää, jonne oli tervejalkaisellakin vartin kävelymatka. Saimme hälytettyä apua ja eräs äijä vei faijan pyörätuolilla lähtöportille.

Helsingin kone lähti klo 9.10. Faijan epäonneksi koneeseen oli bussikuljetus, mutta tuurilla sai istumapaikan bussista. Istumapaikkamme olivat taas eri puolella konetta porukoiden ollessa vierekkäin, ja minä istuin koneen etuosassa, enkä nähnyt miten ukon kondis romahti entisestään. Helsingin lento kesti kolme ja puoli tuntia. Laskeuduttuamme jäin odottelemaan tuubin päähän porukoita eikä heitä kuulunut viimeistenkään matkustajien joukossa. Näin kuitenkin lentokenttähenkilökuntaan kuuluvan pojan menevän pyörätuolin kanssa vastaan ja pian porukat tulivatkin. Mutsi oli saanut hankittua jeesiä paikalle. Pääsimme passintarkastukseen kiilaamalla henkilökunnan luvalla, haimme matkalaukut ja kaksi lääkintämiestä alkoivat selvittelemään faijan kuntoa. Tilasivat sitten ambulanssin ja lähtivät pillit päällä sairaalaan. Minun tehtäväksi jäi kuljettaa matkalaukut kotiin. Taksikuskiksi osui varsinainen mulkku, joka ei tipeistä huolimatta suostunut jeesata laukkujen kanssa yhtään. Onnistuin kuitenkin saamaan kamat sisään ilman, että kukaan niitä pölli kadulta. Mutsi tuli sairaalasta kolmen tunnin päästä ja faija lähes viikon päästä. Kova oli reissu.

* * * * 

Olipahan epäonnea reissussa mukana, ei voi muuta sanoa. Ikävimpänä tietysti sairastelut, mutta huonoa tuuria tuntui riittävän muutenkin. Kehitysmaihin liittyvää häsläystä ei ollut niin paljoa kuin etukäteen pelkäsin, mutta peruutettuja lentoja, vaihtelevaa ruokaa, aikataulupettymyksiä jne riitti kuitenkin. Järjestelyt pettivät pahasti pohjoisosan kierroksella - erityisen iso moka oli se hautahomma joka kusi täydellisesti museon ollessa kiinni ja hautausmaan ollessa niin ikään kiinni hautajaisseremonian vuoksi. Luulisi tällaisten asioiden olevan helppo ottaa huomioon pienellä kokemuksella. Se tuntuikin olevan avainongelma; kotiläksyjä ei oltu tehty välillä ollenkaan. Edellisenä iltana olisi voitu ennakoida seuraavan päivän tapahtumia ja kohteita. Nyt ei osattu tiedottaa retkien haastavuudesta tms mitään. Hyvitystä kyllä yritettiin tarjoamalla lounaita ja iltaretki tulikärpäspaikkaan mutta jäi silti mieleen, otettiinko asioista opiksi ollenkaan. Oma-alotteisuus loisti poissaolollaan ja asioiden selvittely tuntui olevan matkailijoiden kysymysten vastuulla - aivan kuin matkanjohtajan pääsääntöinen tehtävä olisi toimia tulkkina. Bussissa pidetty muutama pidempi puheenvuoro oli jankkausta - näköjään oli googletettu samat asiat mitä minäkin. Viimevuotisen ihan kelpo Thaimaan kiertomatkan jälkeen arvosana Olympialle tällä kertaa 2/5. Plussaa annan paikallisopas Tonylle, jota ilman reissu olisi ollut täysi farssi. Ja jos mietin kokonaiskuvaa matkan onnistuneisuudesta, niin eihän tästä voi antaa kuin 1/5. Tämä oli melkein yhtä hirveä kuin Kuuba.