630# Filippiinit, 9

21.2.2019, Thursday, +31, Scattered clouds, Bohol, Philippines

Heräsin kuuden kieppeillä, olin nukkunut oikein makoisasti koko yön, eikä edellisen illan ravintolaruuasta tullutkaan oksennustautia. Puoli kahdeksalta menimme aamiaiselle - eli samaan aikaan kuin muukin hotelli. Härdelli oli hirveä. Pöydän putsausta ja uudelleen kattausta sai odottaa melkoisen tovin, kun tarjoilijat olivat pinteessä työkiireidensä kanssa. Tarjolla oli hyvin outoja makuja ja ruokia; ei välttämättä pahoja mutta selvästi aasialaisille suunnattuja.

Huoneeseen pakkaamaan päivän retkikamat. Tänään kävisimme kiertelemässä Bohol-saarta ristiin rastiin. Lähtö oli yhdeksältä. Ajoimme ensin n. 50 minuuttia Panglaosta Boholin saaren puolelle pengertietä pitkin ja menimme metsään suojelualueelle katsomaan kummituseläimiä. Englanniksi näitä eläimiä kutsuttiin nimellä tarsier, ja näitä löytyy Kaakkois-Aasian saarilta. Ovat yöeläimiä joiden silmät ovat suuremmat kuin aivot. Ne metsästävät hyppäämällä kohtisuoraan saaliinsa päälle. Pienikokoisia ne olivat, joilla oli vähän iljettävä häntä. Aivan kuin rotan ja oravan sekoitus. Täältä niitä löytyi verrattain paljon, mutta ei puhettakaan, että olisimme löytäneet niitä kasvillisuuden seasta, vaan paikan henkilökunta oli etsinyt niitä meille valmiiksi ja osoitti paikat mistä niitä bongata. Nyt elikot makkoilivat puihin tarttuneina ja käpertyneinä. Vaikka nököttivätkin paikoillaan, niin niitä oli mahdoton kuvata kännykameralla eläimen pienuuden ja hankalan valaistuksen vuoksi.

Kummituseläinpuiston etiketti.

Unelias kummituseläin.

Jatkoimme sitten bussilla-ajoa toista tuntia saapuen saapun Bohol-saaren tunnetuimmalle nähtävyydelle, Chocolate Hillsille. Näitä omituisen näköisiä kukkuloita oli tällä alueella n. 1700 kpl. Nimi johtui siitä, että kuivalla kaudella kukkuloiden ruoho muuttui ruskeaksi joten ne erottuivat kummallisesti muuten vehreästä maastosta. Tarun mukaan ne olivat jättiläisen kyyneleitä, mutta loogisempi selitys lieni niiden olevan vanhaa merenpohjaa ja näin ollen veden muovaamia. Korkeudeltaan suurin osa kukkuloista vaihteli 30 ja 50 metrin välillä, korkein kukkuloista oli 120 metrinen. Muutaman kukkulan huipulle oli tehty turisteja varten tie ja infraa ja fasiliteetteja. Aivan ylös asti ei päässyt bussilla, vaan loppumatka piti nousta portaita - niitä oli vähän päälle kolmattasataa. Ihan jännä paikka kyllä. Maisemien ihailun lisäksi ehdin käymään vessassa ja ostamassa muutaman jääkaappimagneetin.

Chocolate hills.

Lisää suklaata.

Suklaakukkuloiden turistirysä.

Puolilta päivin jatkoimme matkaamme tehden stopin perhostarhalle jossa kävimme ihmettelemässä näitä siivekkäitä. Kovasti olivat makeiden mehujen ja mangojen perään. Sitten ajoimme Loboc-joelle, jossa meillä oli järjestetty lounasristeily joella metsän keskellä. Jokea pitkin meni peräkanaa lauttoja, joille pieni moottorisoitu jolla antoi vauhtia. Jokaisella lautalla oli oma turistiryhmänsä - onneksi eivät pakanneet näitä mitenkään täyteen ja mekin saimme olla oman ryhmän kanssa vaikka mukaan olisi mahtunut toinenkin vastaavan kokoinen porukka. Täällä oli buffetti, ihan kelpolaatuinen. Lisäksi oli bändi soittamassa länkkäricover-biisejä; oli mielestäni aika hyvä vaikka muu ryhmä sitä dissasikin. Kovasti vain oli sähkönjakelussa ongelmia eivätkä saaneet oikein mikkejä ja vahvistimia toimimaan. Risteilykin oli ihan kiva, kesti noin tunnin verran. Joki oli näin aurinkoisella kelillä smaragdin vihreää (sateella vesi värjäytyi harmaaksi maa-aineksen valumisen vuoksi). Ympärillä sankkaa viidakkoa. Vessaa ei ollut mutta onneksi olimme käyneet laiturialueella hoitamassa tämän puolen.

Perhosille maistui mangot.

Lounaslautta.

Kookosvettä. On muuten pahaa.

Joella.

Risteilyn jälkeen jatkoimme minibussilla Baclayonin kylään, jossa kävimme katsomassa 1700-luvun jesuiittakirkon (koko nimeltään The Immaculate Conception of the Virgin Mary Parish Church). Tämäkin oli kärsinyt pahoja vaurioita aikojen saatossa maanjäristysten vuoksi. Kirkko oli ihan hieno sisältä; lisäksi sen yhteydessä oli jonkinlainen museo jossa meille esiteltiin tylsiä, historiallisia vetimiä ja kamppeita kuumassa. Kirkon edessä pyöri aggressiivisia myyjiä, jotka kävivät kimppuun heti kun astui ulos bussista. Ehkä siksi ei tullut pytinkiä kuvattua ulkopuolelta ollenkaan. Vaikka en myyntialalla olekaan, niin epäilen kannattaako tällainen aggressiivinen myyntityö enemmän kuin rauhallisempi lähestymistapa.

Kirkon rekvisiittaa.

Baclayonin kirkko.

Vielä ennen hotellille paluuta kävimme katsomassa Verivala-patsaan (Sandugo), josta en siitäkään onnistunut saamaan oikein minkäänlaista kuvaa turistien hölmöillessä monumentin edessä. Ei sinänsä mikään suuri menetys kun olin taas nukkunut bussissa sen ajan, kun teoksen taustoja meille selvitettiin mutta liittyi 1500-luvun aikakauteen kun espanjalaiset omivat Filippiinejä siirtomaavaltansa alle.

Sandugo-muistomerkillä.

Hotellilla olimme puoli viiden jälkeen. Poikkesimme minishopissa. Porukat lähtivät huoneeseen lepäämään, minä päätin lähteä tsekkaamaan uima-altaan. Täällä oli ainakin viisi isoa uima-allasta ja pitkä liuta lasten altaita. Kysyin pyyhepojalta mikä altaista on paras, hän neuvoi minut lähimmäs rantaa, koska siellä on baari. Kauppiaan vastaus, sano. Tulin kuitenkin uimaan enkä juomaan, joten valitsin hiljaisemman altaan. Vesi oli piirun verran alle 30 asteista, joten ei liiemmälti kirponut siihen mennä pullikoimaan.

Puoli seitsemältä lähdimme porukoiden kanssa etsimään viinakauppaa. Faija oli sitä jo oppaalta kysynytkin, joka tietysti neuvoi päin pyltsyä. Löysimme kuitenkin omin päin jonkinlaisen brenkkuliikkeen, ja ukko sai pullonsa ostettua. Ravintolaa ei onneksi tarvinnut kauaa etsiä, löysimme rannalta kreikkalaisen ravintolan. Tuntui vähän oudolta mennä kreikkalaiseen ravintolaan Filippiineillä, mutta paikka vaikutti melko autenttiselta kalkkiseinineen ja sinivalkoruudullisine pöytäliinoineen. Henkilökunta tosin koostui kikattelevista tytöistä jotka vaikuttivat korkeintaan 15-vuotiailta. Ruuan saannissa kesti ikuisuus, mutta tunnelma oli hyvä ja kreikkalainen. Ruokakin oli paljon parempaa mitä odotin. Unohtivat velottaa meiltä yhden oluen, mutta annettiin se tipeissä takaisin. Palasimme hotellille; kello oli vasta 20.20, mutta väsytti jo niin jumalattomasti, aivan kuten muinakin iltoina. Se ei tietäisi hyvää pidemmän päälle, ainakaan sitten kun palaisimme aikanaan takaisin Suomeen.

Gyros.

629# Filippiinit, 8

20.2.2019, Wednesday, +29, Scattered clouds, Panglao, Bohol, Philippines

Nukuin mukavasti lähemmäs kuuteen saakka, sitten olikin jo heräämisen aika. Tänään oli lähtö lentäen Boholin saarelle. Kamat siis kasaan, aamiaiselle puoli seitsemältä ja siitä suoraan tekemään check out. Seitsemältä bussi tuli noutamaan lentokentälle, ei ruuhkaa. Lentokenttä oli taas puolittain kaoottinen; matkatavarat piti laittaa läpivalaisuhihnalle, mutta tällä kertaa myös metalliesineet taskusta. Kamat meni eri tahtiin läpivalaisusta kuin ihmiset ja kun pääsin itse metallipaljastimen ohi niin joku kiinalaisäijä jo räpläsi puhelintani. Hmph. Ehkä kyseessä oli vahinko, mutta duunissa olen törmännyt tapauksiin jossa kamat lähteneet kävelemään juurikin tällä tavalla.

Sitten check in lennolle ja varsin nopeasti olimme jo lähtevien puolella. Meille jäi tunti odotusta, kävimme hakemassa hieman limsaa ja vettä juomisiksi. Kone lähti ajoissa, mutta taaskin piti odottaa kiitoradan päässä yli puoli tuntia omaa lähtövuoroa. Lento kesti tunnin verran, tällä kertaa meillekin ennätettiin tarjoilemaan muffinssi ja valitsemansa kahvi/tee/vesi.

Lentokentälle taas.

Lentoa odottelemassa.

Sit kun mä voitan lotossa...

Laskeuduimme piskuiselle Panglaon kentälle. Matkalaukkuja piti hetken aikaa odotella. Pikkubussi tuli noutamaan meidät (tällä kertaa perässämme ei ajanut matkalaukkupakua vaan kamat sullottiin takaikkunasta bussin perään). Ajomatkaa ei ollut pitkälti, ehkä kymmenisen minuuttia ennen kuin saavuimme Alona beachille. Hotellimme oli Henann Resort, sen oli tarkoitus olla parhaimmasta päästä. Kello ei ollut vielä kahtatoistakaan, eikä huoneitakaan ollut tietysti vielä valmiina. Hirmu pitkään matkanjohtajamme jutskasi respan kanssa. Meille jaettiin pyyhekortit - hotellilta sai korttia vastaan pyyhkeen ja pyyhettä vastaan hotellikortin - ja kortti piti olla check outia tehdessä tallessa tai sai pulittaa sievoisen summan sakkoa. Tervetuliaisjuomat saimme myös, se oli guavamehua, oli poikkeuksellisen hyvä.

Respa.

Hotellialue oli iso, koostui eri komplekseista, ravintoloista ja uima-altaista. Menimme ensimmäiseksi syömään lounaan Sea Breeze-nimiseen kippolaan. Eksymisen välttämiseksi meidät ajettiin sinne golf-kärryillä. Paikka itsessään kertoi tulevasta; oli täynnä pieniä, röyhkeitä ja meluisia kiinalaisia. Se oli mättönoutopöytä, mutta täällä oli paljon vaihtoehtoja mistä valita. Melko vaikea buffa lukuisine paistopisteineen (raakoja komponentteja sai poimia kulhoista ja viedä kokille paistettavaksi). Oli onneksi valmiiksi paistettuja annoksia vadeissa mutta epäilin etteivät olleet yhtä hyviä. Sain syödäkseni, mutta täällä piti tuhlata aikaa toista tuntia ennen kuin saisimme huoneet. Huono olo palasi ja selkääkin alkoi särkemään. Lopulta oli kehdattava vihjata matkanjohtajalle, voisiko checkausta jo kokeilla. Vähän vastahankaisesti lähdettiin sitten asiaa selvittämään. Huoneita ei ollut valmiina edelleenkään kuin kahdelle taloudelle, mutta onneksi sain huoneen ensimmäisenä ja pääsin lepäämään. Siitä täytyy kyllä antaa tunnustusta matkanjohtajalle.

Tarkastin pikaisesti huoneen, vaikutti lupaavalta. Iso ja siisti, parvekekin oli josta näkymä uima-altaalle. Nopea netti, telkkari ja toimiva ilmastointi. Heitin tabut naamariin ja menin hetkiseksi nukkumaan. Herättyäni olo tuntui jälleen paremmalta ja päätin lähteä tutustumaan hotellialueeseen. Se vaikutti suurelta, meille oli jaettu tiluksista oikein karttakin. Uima-altaita oli vaikka kuinka paljon. Hain pyyhkeen ja lampsin rannalle joka olikin aivan hotellin välittömässä läheisyydessä. Hienohiekkainen ranta jossa siellä täällä muutamia rantavuoteita. En tiedä maksoivatko ne erikseen, jätin yhdelle niistä tavarani ja kävin uimassa. Merivesi oli +28 asteinen, joten kyllähän siinä tarkeni uida. Aaltoja ei ollut ollenkaan. Ranta oli vähän liian matala uimiseen ja toisaalta kauempana rannasta lillui semmoista pientä levää joka tuntui vähän inhottavalta jalkapohjissa. Kellukkeilla varustettu köysi lillui rannan suuntaisesti, en tiennyt oliko se uimareita vai veneilijöitä varten, mutta en uskaltanut sitä ylittää. Vasta poistuessani vedestä huomasin kyltit rannalla, jossa varoitettiin merisiileistä ja suositeltiin käyttämään uimakenkiä (luulin, ettei merisiilit viihdy hiekkapohjaisessa vesistössä).

Huone.

Parvekenäkymää.

Parvekkeella tuli suht vikkelästi lämmin.

Ranta.

Kävin suihkussa huoneessani ja menin sitten katsomaan miten porukat jakselivat. Samankaltainen huone heilläkin oli kuin itsellänikin. Lähdimme käymään vähän kävelyllä; näytin heille rannan ja kävimme sitten eräässä ranta-alueen baareista. Porukat ottivat cocktailit, minä päätin testata Red Horse-merkkistä olutta, joka oli toinen paikallisista oluista. Oli aika tymäkän makuista, alkoholia siinä oli melkein 7%. Se on ehkä vähän liikaa, mutta tunnelma baarissa oli hyvä. Ensimmäistä kertaa matka tuntui kivalta. Oli lämmintä ja eksoottista, joskin aluksi länkkärituristien suuri määrä oli pistänyt silmään. Tiedättehän, auringossa palaneita kaljavatsaisia brittiäijiä ja snobeja ruotsalaispimuja.

Uima-altaita piisasi.

Ölkki oli vahvaa.

Helmikuinen ilta.

Palasimme sitten hotellille, aseistettu vartija tarkisti asialliset aikeemme kysyen huoneen numeroa. Respan läheisyydessä oli minishop, josta kävin hakemassa yhden oluen sekä Ruffles-merkkisiä jenkkisipsejä, olivat ihan hyviä. Aurinko alkoi laskemaan, kävin istuskelemassa parvekkeella ja katselin hetken päiväuniltaan heränneitä lepakoita. Täällä oli hieman hyttysiä, osa niistä oli löytänyt jo tiensä huoneeseenkin vaikka koitinkin pitää partsin ovea kiinni.

Vartin yli seitsemän menin hakemaan porukat ja lähdimme kylille etsimään illallisravintolaa. Heti hotellin ulkopuolella alkoi horatsu-ukotus. Tullessamme hotellille emme olleet ymmärtäneet katsoa hotellin ympäristöä eikä matkanjohtaja luonnollisestikaan ollut kertonut asioista - siksi koska oli täällä varmasti ensimmäistä kertaa itsekin. Ei ollut käryä mihin suuntaan kannattaisi lähteä, mutta arvalla lähdimme päämäärättömästi vaeltamaan johonkin suuntaan. Löytämämme kippola oli virhe isolla v:llä. Tämä tuntemattomaksi jäänyt ravintola houkutteli meidät monipuolisella ruokalistallaan, herättäen mielikuvan että jokaiselle löytyisi varmasti jotain valittavaa. Tilasimme mutsin kanssa lasagnet ja faija otti pennepastan - niiden nyt ei pitäisi olla maailman haastavimpia ruokalajeja valmistaa. Jo menut olivat niin likaisia, että kädet liimautuivat niihin kiinni. Vaikka istuimme ulkona, niin täällä haisi hyvin voimakkaasti homeelle eikä paikka vakuuttanut muutenkaan siisteydellään. Ruoka tuli, enkä muista aikoihin syöneeni mitään niin kamalaa. Lasagne oli täytetty jollakin vihreällä mönjällä jota mutsi luuli huopakatoksi (myöhemmin googlailin ja epäilin sen olleen kangkong-nimistä kasvia, eli pinaattielämänlanka). Alkoi helkkaristi oksettamaan ja pahoinvointi pyöri kurkussa koko loppuillan, että piti varmuuden vuoksi hakea faijalta hotellilta yksi viskinapsu vatsan rauhoittamiseksi. En tosiaan muista saaneeni ravintolassa näin pahaa ruokaa koskaan. Yrjöttävissä tunnelmissa huoneeseen päästyäni nukahdin välittömästi enkä herännyt ennen aamua.

Maailman oksettavin ruoka.

628# Filippiinit, 7

19.2.2019, Tuesday, +31, Scattered clouds, Manila, Philippines

 

Yö oli yhtä kärsimystä. Yhteen asti torkahtelin, mutta sitten hotelliin saapui joku juopporemmi joka jäi käytävälle meluamaan viiteen saakka. Semmoista humalaista huutoa, naisten kikatusta yms. möykkää. Äänieristystä ei ollut ollenkaan, päin vastoin äänet kaikuivat tyhjillä käytävillä. Jossain vaiheessa kuulin, miten joku seurueestamme ryntäsi käytävään huutamaan, että turvat kiinni. Hotellin vartija oli käytävällä, mutta ei uskaltanut sanoa kenellekään mitään. Kai se kasvojen menetys on niin hanakassa täällä, että jos joku perseilee niin muiden täytyy vain tyytyä sietämään öykkärimäistä käytöstä ettei synny konfliktia.

Kolmen kieppeillä otin Buranan ja sinisen pillerin, kuume laski hieman ja sain vähän nukutuksi. Herätyskellon soidessa olo oli sellainen, että piti tosiaan pakottaa itsensä suihkuun ja hammaspesulle sekä avaamaan matkalaukun ja etsimään sieltä puhtaat vaatteet. Keuhkoista nousi yskösten mukana vertakin, olin vähän huolissani. Kahdeksalta menimme aamiaiselle, joka oli yhtä surkea kuin koko helkkarin hotelli. Tässä vaiheessa matkaa olisin ollut jo valmis vaikka maksamaan, että minut olisi teleportattu takaisin kotiin.

Tänään oli tarkoitus jatkaa bussilla Manilaan. Saimme huilata vielä huoneessa hetkisen, kymmeneltä teimme check outin ja matkustimme puolen kilometrin päähän museoon, joka kertoi Aquinon suvun historiasta. Suvun kuuluisin henkilö oli Corazon Aquino, joka oli Filippiinien ensimmäinen naispresidentti. He olivat tietysti vähän parempaa ja varakkaampaa väkeä, ja he olivat kotoisin täältä Tarlacista. Näin turistin näkökulmasta en oikein ymmärtänyt sitä kaikkea hehkutusta muijasta; meillä oli Halosen Tarja vallassa sentään kaksi kautta. En jaksanut osallistua tunnin kestävälle museokierrokselle, jäin lepäilemään aulan pehmeille nahkasohville.

Aquinon suvun museo.

Mosaiikki.

Lähdimme sitten ajelemaan kohti Manilaa. Istuin bussin takaosassa, nukahtelin vähän väliä. Puolen päivän kieppeillä söimme lounaan lähellä Angelesin kaupunkia. Ruoka oli ihan kohtalainen mutta ärsytti kun joku äänekäs kolmikko paukkasi esiintymään ja musisoi sekavasti ja kerjäsi tippejä. Jatkoimme sitten vielä kolme tuntia ajamista, joskin viimeiset 1,5 tuntia kului Manilan liikenneruuhkissa madellen.

Lounas.

Meillä oli sama Dusit Thani hotelli kuin tullessamme Manilaan ensimmäisen kerran. Hotellin check inin tekemiseen meni jostain syystä melkoinen tovi. Olin aiemmin kysynyt Tonyltä eräältä bensikseltä, olisiko mahdollista päästä käymään lekurissa kun muistelin sellaisen nähneen hotellirakennuksessamme. Tony järkkäsikin tämän (oma matkanjohtajamme vaan nauroi asialle, kyllä varsinainen moukka). Joku äijä respasta tuli minut hakemaan ja vei minut kolmannen kerroksen vastaanotolle. Jouduin esittämään oireet kolmelle eri henkilölle, jokainen kirjoitti asiat ylös ja vei seuraavan henkilön luo jolle esitin taas samat asiat. Minulta otettiin sormista jotain näytteitä ja mitattiin kuume korvasta (ei kerrottu tuloksista mitään). Lääkäri oli vanhempi nainen joka kynä sauhuten kirjoitteli paperille harakanvarpaitaan (tästä tuli myöhemmin reseptini). En oikein ymmärtänyt muuta kuin "tonsillitis", mutta jäisin todennäköisesti henkiin kun söisin antibioottikuurin ja muutamat muut hänen määräämät lääkkeet, ja koittaisin nauttia loppulomastani niin paljon kuin mahdollista. Sitten minut ohjattiinkin jo ulos, parisenkymppiä euroissa piti pulittaa lähtiessä.

Resepti. Tästä vielä tarttis itekin saada annosteluohjeet selville.

Sitten yytsimään respaan, josko minulle olisi huonetta jo tarjolla. Toiset olivatkin jo saaneet huoneet ja poistuneet paikalta ja itsekin sellaisen sitten sain, joskin avainkortti oli jäänyt aktivoimatta. Sekin piti käydä uusimassa. Laukkuani sain odotella melkoisen tovin, mutta lopulta sekin löysi tiensä perille.

Näkymä hotellihuoneen ikkunasta.

Sitten apteekkiin hakemaan lääkkeitä; sellainen löytyisi läheisestä SM-ostoskeskuksesta. Lääkkeiden saanti ei silti ollut helppoa; antibiootit kyllä löytyi, mutta yhtä lääkettä ei löytynyt ollenkaan ja yhdestä heillä oli vain 600mg:n vahvuisena - reseptissä oli 400mg, mutta apteekkari kysyi haittaisiko asia minua. Se oli minusta vähän outoa, kun upgradasi noin vain vahvemmat tropit, mutta ei siinä mitään, otin sellaiset tietysti. Toisessakaan apteekissa ei puuttuvaa lääkettä ollut, vaan jouduimme menemään aina seuraavaan ostoskeskukseen asti josta löytyikin iso apteekki. Jonotus siellä oli vaan harmittavan sekavaa ja ihmiset etuilivat mutta lopulta joku järkkäri tuli pitämään järjestystä ja sain lääkkeet hankittua.

Kävimme syömässä jälleen Max'sissa kun emme jaksaneet muuta kippolaa hakea. Tällä kertaa ruoka oli pahaa ja sitä sai odottaa pitkään. Rupesi melkein sapuska oksettamaaan. Porukat jäivät vielä ostarille ihmettelemään mutta itse painelin hotellille lepäämään ja vetämään lääkkeet tauluun. Otin päälle pienet torkut ja herättyäni olo oli vähän parempi. Avasin matkalaukun ja katselin typertyneenä noin puolta miljoonaa pienen pientä muurahaista jotka olivat syömässä laukkuni sisältöä. Ne eivät pelästyneet edes äkillisestä valosta vaan jatkoivat muina miehinä ja naisina puuhailujaan. Mistä helkkarista ne olivat sinne tulleet, sitä ei moni arvaa. En keksinyt muuta kuin kaivaa punkinkarkoitusaineeni joka oli niin voimakasta kamaa että se sulatti muovikassitkin (miten helkkarissa sitä pystyy levittämään iholle??). Muurahaiset depsivät siihen paikkaan, mutta sen jälkeen laukkuni ja vaatteeni haisivat sangen karsealle loppumatkan ajan.

Minimuurahaisia.

Kävin suihkussa pesemässä päivän rasitukset pois, söin hieman jäljelle jääneitä sipsejä ja surffasin toimivassa netissä ja blogailin. Matka oli mennyt aika vihkoon toistaiseksi. Toivottavasti alkaisi tulemaan onnistumisiakin välillä.

627# Filippiinit, 6

18.2.2019, Monday, +28, Clear, Tarlac, Philippines

Yö oli levoton, tuntui ettei kuume ollut kaukana. Henkitorvi ja kurkunpää olivat kuin tulessa. Kolmen kieppeillä otin Buranan, ja huomasin miten gekkoliskot pitivät rallia seinällä sängynpäätyni yläpuolella. Ne pitivät välillä myös outoa kurnutusta, aivan kuin vispilällä olisi vatkattu kulhoa. Pystyin vain toivomaan, ettei niiden ote kirpoaisi juuri kohdallani ja välttyisin niiden kosketukselta. En saanut enää juuri nukutuksi muuta kuin pienen pätkän viiden kieppeillä.

Herättyäni kävin suihkussa, ei tullut kuin kylmää vettä. Ennen aamiaista ehdin vielä käymään lukemassa Messenger-viestit aulassa. Pakkasin sitten kamat kasaan koska tänään oli lähtöpäivä. Aamiaiselle menimme porukoiden kanssa seitsemältä, ja ehdin sen jälkeen vielä lepäämään hetkisen, ennen kuin klo 9 lähdimme pitkälle bussimatkalle kohti Tarlacia. Sinne kestäisi matkustaa koko päivän.

Plunssa alkoi pahentua entisestään. Pysähdyimme ensimmäisen kerran huonekalukauppaan, jossa artesaanit ja puutaiteilijat tekivät itse kaikki veistoksensa ja mööpelit puusta. Tuotteet näyttivät sangen raskastekoisilta ja huonekalut ehkä vähän epämukaviltakin joskin kestäviltä. Se ei siitä huolimatta herättänyt minussa juurikaan kiinnostusta. Jatkoimme ajamista vuoristoteitä kohti etelää. Nukuin tietysti suurimman osan matkasta. Parin tunnin ajon jälkeen pysähdyimme pitämään wc-taukoa ankealla bensiksellä, josta emme oikein keksineet mitään ostettavaa. Kuski kävi tankkaamassa ajopelimme. Jatkoimme sitten taas ajamista muutaman tunnin saapuen Daltonin solaan; Toisen maailmansodan aikana täällä oli ollut verisiä taisteluja Japanin ja Yhdysvaltojen välillä Luzonin saaren herruudesta. Meille ei suotu edes tilaisuutta käydä muistomerkillä josta olisi ilmeisesti avautuneet hienot näkymät solaan, sen sijaan pelkkä kusiputkan esittely kuulemma riitti ennen kuin piti jatkaa matkaa taas tuli persiin alla.

Melkoinen puuveistos.

Jatkoimme jälleen puuduttavaa ajelua kohti lounaspaikkaa. Pilkin taas siihen malliin, etten edes muista kaupungin nimeä missä lounastimme. Se oli buffet-lounas; monet kehuivat ruokaa mutta minulla oli sen verran huono olo ettei ruokakaan maistunut. Matkalaukkuja kuljettava autokuski tarjosi minulle autonsa sivuovesta jotain sinipunaista pilleriä, jonka heitin sumeilematta naamariin. Tonyn kanssa käytiin myös apteekissa hakemassa minulle lisää lääkettä; täällä sai ostaa lääkkeitä bulkkina, ilmoitti vain mitä lääkettä halusi ja kuinka monta kappaletta. Sinisiä pillereitä tuli 10 kpl levyllinen, mutta mitään pakkausta, tuoteselostetta tai annosteluohjetta ei ollut mukana enkä oikein tarkkaan tiennyt miten niiden kuuluisi vaikuttaa. Hintaa oli 70 pesoa eli noin euron verran. Otin yhden heti kokeeksi. Tunnin kuluttua olo vähän parani mutta kurkkuun ja keuhkoputkiin sattui kyllä edelleen. Apteekista tultuamme Tony astui vielä koiranpaskaan jota ei tietysti huomattu kuin vasta autossa hajun tulviessa sisätiloihin. Vaikea oli sitten putsata kengät ja lattia.

Sentään joku kuva lounaspaikastakin jäi muistoksi.

Sinisiä pillereitä.

Ajomatka jatkui, olimme jättäneet vuoriston taaksemme ja täällä oli tasaista peltomaisemaa. Saavuimme moottoritielle jossa näimme pahan kolarin, bussikin oli siinä osallisena ja ikkunat pirstaleina. Ukon piti pyytää päästä vessaan, ja vasta tässä vaiheessa kuski huomasi ajaneensa ainakin 20 kilometriä harhaan. Ihmettelinkin kyllä yhdessä vaiheessa kun näin kyltin "Tarlac 1km", että kylläpäs hotelli olikin kaukana kaupungin keskustasta. Kuski olisi ajatuksissaan varmaan posottanut Manilaan asti.

Viimein pääsimme Microtel-nimiseen hotelliimme joka ei tosiaankaan ollut hääppöinen, vaikka tähtiluokituksen mukaan sen piti olla parempi kuin edellinen majapaikkamme Banauessa. Huone oli pieni, siellä oli likaista ja aluksi luulin ettei siellä olisi edes ilmastointia. Jonkinlaisia hyönteisiä näytti pörräävän huoneessa ja välillä kuului aivan kuin gekko-liskojen ääniä. Lisäksi huoneeni oli katutasossa kadun puolelle, joten meteliä kantautui sieltäkin. Netti oli onneksi nopea ja televisio jonkinlainen. Sen verran pitää antaa myös positiivista palautetta, että television kaukosäädin oli vuorattu elmukelmulla; näin bakteerikammoiselle se on huojentavaa, kun on tullut monta kertaa luettua että suurin tautipesäke hotelleissa on juurikin telkkarin kaukosäädin.

Illalla lähdimme kalaravintolaan, jossa kuitenkin oli buffet. Se oli ihan ok. Olo ei ollut edelleenkään hyvä joten pysyttelin vesilinjalla. Hotellille ostin limsaa ja sipsejä. Seuraavana päivän jatkaisimme kohti Manilaa, joten en viitsinyt juuri laukkuanikaan purkailla ja pakkailla.

626# Filippiinit, 5

17.2.2019, Sunday, +22, Mostly cloudy, Banaue, Philippines

Olin nukahtanut kahdeksalta, ja metelistä ja kiekuvista kukoista ja haukkuvista koirista huolimatta nukuin viiteen asti. Hengailin sen jälkeen tunnin, kävin suihkussa ja katselin jälleen auringonnousun. Komea oli tälläkin kertaa. Aamiaiselle suuntasimme seitsemältä. Eräs rouva ryhmästämme kertoi aamiaisella kauhutarinan edellisestään yöstään; sisäkatosta oli pudonnut laatta sängynpäätyyn ja kaiken lisäksi huoneeseen oli reiästä putkahtanut rotta roteva päälliköimään. Oli sitten saanut huoneen vaihdettua, mutta vaikutti saaneen henkisen kolauksen. Eikä ihme, mä olisin varmasti saanut isommankin slaagin.

Huoneessa pakkasin retkikamat. Tarkoitus oli lähteä minibussilla Sagadaan katsomaan vuorenseinämiin kiinnitettyjä ruumisarkkuja. Faija jättäytyi tällä kertaa vapaaehtoisesti pois retkeltä vedoten huonoon olon ja hankalalta vaikuttavaan maastoon. Virolaismies peesasi, ilmeisesti mielenkiinnon puutteesta jätti osallistumatta.

Sagadaan oli vain 55 kilometriä, mutta vuoristotie oli niin mutkainen ja hidas ajettava, että aikaa meni pari tuntia suuntaansa. Pysähtelimme menomatkalla muutamaankin otteeseen räpsimässä kuvia näköalapaikoilta - yksi niistä oli päässyt jopa 20 peson seteliin. Toinen paikoista oli ollut ennen Unescon maailmanperintölistalla, mutta joku onneton oli mennyt bygäämään betonisen näköalatasanteen ilman riittävää luvitusta ja olivat täten menettäneet tuon Unescon myöntämän arvonimen. Olisi ollut kiva tietää, saiko kyseinen arkkitehti / suunnittelija minkälaisen sanktion tuosta :)

Penkereitä aina vaan.

Vasemmalla kiemurteleva betonilisäke poisti Unescon maailmanperintökohteen arvonimen.

Pysähdyimme meille tuntemattomaan pikkukylään - nimeä ei löytynyt myöhemmin edes kartasta. Tony näytti miten filippiiniläinen paikallisherkku balut nautitaan. Balut on ankan muna, jota emo on hautonut 14-21 päivän ajan (sanottiin, että 17 päivän ikäinen ankansikiö on parhaimmillaan, koska se on jo riittävän muodostunut mutta höyhenet ja luusto ovat vielä nielaistavissa) jonka jälkeen muna on riistetty emoankan hoivista ja keitetty. Munia myytiin bulkkina siellä täällä; tällä kertaa olimme erään marketin tiloissa mutta harvinaista ei ollut nähdä katumyyjää joka oli erikoistunut pelkästään näiden munien blisaamiseen. Ensiksi munaan iskettiin kärkiosaan pieni reikä ja kuorittiin sitä hieman. Uteliaina uskalsimme ottaa skinderit, ei haissut mitenkään kovin voimakkaalle. Munassa oli jonkinlainen neste - "which is also very tasty" - jonka Tony hörppäsi ykkösellä naamariin. Sen jälkeen munaa kuorittiin lisää ja kaivettiin itse sikiö esiin ja syötiin. Se näytti kyllä niin ällöttävältä, ettei pahemmasta väliä. Kovikset veti munan sellaisenaan mutta tarjolla oli myös vinegaria, suolaa ja chiliä, jolla pystyi vähän dumppaamaan makua. Kovan osion Tony antoi paikalle yytsäilemään tulleelle koiralle joka söikin sen hyvällä ruokahalulla. Eräs ryhmäläisistämme halusi kokea elämyksen, ja testata itse balutia - kukaan turisteista ei kuulemma koskaan ollut rohjennut tätä tehdä. Hyvin upposi muna tällekin, antoi arvosanaksi 4/5. Itselläni ei moiseen pokka olisi riittänyt, ei ainakaan selvinpäin, eikä etenkään marketin patiolla yleisön tuijottaessa vieressä. Ja yleensähän näitä baluteja nauttivatkin juuri nuoret miehet dokaussessioissaan, eli kyseessä lienee jonkinlainen riitti, sillä palkkioksi sen syömisestä mieskunto koheni roppakaupalla.

Porukka hengaili kaduilla sunnuntaita viettämässä.

Balut.

Lähdimme ajelemaan eteenpäin. Olimme Luzon-saaren korkeimmalla vuorella, n. 1900mpy. Siellä täällä näkyi vaeltelevan pilviä. Huomasimme metsäisillä rinteillä myös metsäpaloja; niistä ei ollut varmuutta, olivatko tahallaan sytytettyjä vai eivät, mutta vaikeasta maastosta johtuen niitä ei ainakaan sammutettua saatu. Muutenkin kasvillisuus oli kovin erilaista kuin tropiikissa yleensä; täällä viihtyivät männyt ja kuusipuut ennemmin kuin vehreät lehtikasvit. Saavuimme Bontocin kaupunkiin, joka oppaidemme mukaan oli 100 000 asukkaan kaupunki. Kaupungin kokoon nähden itse epäilin tätä sen verran, että laitoin asian tarkistettavien listalle - Wikipedian mukaan asukkaita oli kuitenkin alle neljännes tuosta (25 000). Pysähdyimme täällä markkinoilla, jotka olivat samantyyppiset mitä olimme nähneet edellisenä päivänä Banauessa. Meidän piti käydä myös erillisessä museossa, joka olisi käsitellyt päivän teemaa - Sagadan hautaamisrituaaleja. Se oli kuitenkin suljettu sunnuntaisin, joten ei ihan hyvin vedetty järjestäjiltä. Tämäkin tuntui tulleen yllätyksenä matkanjärjestäjille, mutta minkäs sille sitten voi.

Pilvet tekivät itseään tykö.

Metsäpaloa.

Maasto jatkui kumpuilevana.

Torituotteita.

Eläviä kanasia.

Jatkoimme viimeiset parikymmentä kilometriä Sagadaan. Minibussimme alkoi pitämään omituista ääntä ja olimme varmoja, että ajopeli laukesi tänne vuoristoseuduille, mutta kuski sai homman korjattua viidessä minuutissa. Sagadaan saavuttuamme menimme ensiksi lounastamaan erääseen kuppilaan; meiltä oli etukäteen kyselty kumpaa tilaisimme, vaihtoehdot olivat tänään kalaa tai kanaa ja millä lisukkeella. Itse olin valinnut kanan ja riisin; syömistä ei paljoa ollut, maku oli ihan OK. Ravintolan vessat sijaitsivat alakerrassa jossa oli myös erillinen, varattava ravintolatila. Täällä oli ilmeisesti hautajaisten muistotilaisuus menossa, mutta väki ei ilmeisesti pahastunut vaikka asiakkaat ravasivat vessassa. Ukot dokailivat siellä whiskyä, vainajan kuva oli ripustettu kunniapaikalle.

Jeepneyssä riitti matkustajia.

Minulla oli ollut koko päivän omituinen tunne kurkussa ja pistävä, raskas tunne keuhkoputkessa, mutta viimeistään lounaan jälkeen minun oli tunnustettava itselleni, että taisin olla tulossa kipeäksi. Se vähän vitutti koska olin syönyt tuplavitamiineja, pessyt käsiäni hullun lailla aina kuin mahdollista, vältellyt sairaita ihmisiä, kylpenyt käsidesissä ja ajatellut stressaavia asioita jotta olisin sairastelemiselta välttänyt. Täytyi vaan toivoa ettei tauti äityisi kovin pahaksi.

Täältä meidän oli tarkoitus jatkaa itse hautausmaalle, eli toisin sanoen katsomaan, miten arkut ovat ripustettu vuorenseinämille roikkumaan. Parin tuhannen vuoden ajan täällä oli vallinnut länkkäreiden näkövinkkelistä omituinen hautausseremonia joskin nykyään yhä harvenevissa määrin. Jotta vainaja sai kyseisen arvokkaan hautausseremonian, hänellä täytyi olla lapsenlapsia. Kun tällainen henkilö oli depsinyt, hänet sidottiin tuoliin ja häntä savustetiin 24 vuorokauden ajan mätänemisen estämiseksi. Omaiset kävivät tänä aikana sanomassa vainajalle jäähyväiset sekä järjestettiin myös "jäähyväisillallinen" jossa ruumis oli yksi vieraista, istui pöydän ääressä juhlakaluna. Lopulta ruumis taivutettiin luut murskaamalla väkisin sikiöasentoon (sama asento kun ihmisen syntyessä), jonka jälkeen sitä "heiteltiin" omaiselta toiselle ruumiinnesteiden valuessa heittelijöiden päälle. Näin depsineen voiman ja älyn uskottiin siirtyvän seuraaville. Ruumis sijoitettiin reilun metrin kokoiseen hauta-arkkuun, jonka suvun nuoret miehet hilasivat hankalaan paikkaan vuoren seinämälle ja kiinnittivät sen siihen ikuisiksi ajoiksi (kaippa nuo arkut sitten jossain vaiheessa lopulta lahosivat ja hävisivät?). Näin ruumis ei mätänisi maassa, eivätkä koirat tai muut elikot päässeet syömään sitä. Alueella oli aiemmin pyörinyt myös pääkallonmetsästäjäheimoja, ja koska arkku sijaitsi hankalassa paikassa, saivat ruumiit luultavasti olla rauhassa myös näiltä. Ja tokihan ruumis oli nyt jo "valmiiksi" lähempänä taivasta. Sangen omituiselta meiningiltä tämä vaikutti, ja jenkit olivatkin yrittäneet kieltää tätä miehityksensä aikana vedoten "hygieniasyihin", joten kenties nykyaikana seremonia ei ollut enää yhtä brutaali ja jostain rituaaleista oli oiottu.

Joka tapauksessa, Tony oli käynyt lounaan aikana tekemässä meistä jonkin rekisteröinnin paikallisille viranomaisille. Nämä olivat kuitenkin sanoneet, ettei meillä olisi mitään asiaa tänään hautausmaalle, sillä sunnuntai kun oli, niin tadaa - siellä oli hautajaiset menossa. Täytyy kyllä sanoa, että harvinaisen huonoa duunia matkanjärjestäjältä - etenkin kun perjantaina meille mainostettiin, miten lauantain ja sunnuntain ohjelmanumerot oli vaihdettu bussikuskin saatavuusongelman vuoksi. Pysähdyimme tien varteen, jossa näimme etäisyyden päässä muutaman arkun kiinnitettynä vuorenseinämään, mutta hei, camoon. Poimimme mukaamme paikallisoppaan, joka vaikutti 16-vuotiaalta  nuorisorikolliselta vaimonhakkajapaidassaan ja puuttuvine etuhampaineen. Ajoimme pienen matkan eteenpäin, laitoimme minibussin parkkiin ja lähdimme kävelemään pientä metsäpolkua eteenpäin. Matkanjohtajan luonnehtima "normaali metsäpolku" vietti alaspäin ja maasto vaikeutui nopeasti puolen metrin pudotuksiksi ja kivien päällä hyppelyksi saaden osan ryhmäläisistämme kääntymään takaisin. Polun päässä oli luolan suu, johon ruumisarkkuja oli viskelty ja pinottu kasoihin. Osa arkuista oli useita vuosisatoja vanhoja, mutta täällä oli ollut 1800-luvulla iso maanjäristys jolloin suurin osa arkuista oli kierinyt luolan syvyyksiin ja ilmeisesti jääneet sinne. Luolasto jatkui kilometritolkulla yhdistyen muihin luoliin - jossa niin ikään oli monen aikojen saatossa menehtyneen viimeinen leposija. Me emme käyneet kuin luolan suulla tsekkaamassa arkut, mutta luola vaikutti hyvin haastavalta maastolta ja säkkipimeältä. Näimme jonkun retkueen sinne suuntaavan öljylamppuineen, mutta minua sinne ei olisi kyllä saanut kovin pienestä hinnasta, sen verran aavemainen mesta kyseessä. Thaimaan luolaepisodista oli täälläkin sen verran viisattu, että nykyään luolaan menijöitä kontrolloitiin nimilistoilla. Ylösnousu (no pun intended) takaisin bussille oli raskas, ja hengästyminen sai keuhkoihin pistämään entistä enemmän. Odottelimme hetken bussilla muiden saapumista bussille. Hampaaton junnuopas viittoili meille ojan suuntaan jossa makoili lisää arkkuja ja kertoili epäselvällä englannillaan niiden kuuluvan äideille, jotka olivat menehtyneet synnytyksessä.

Vuorenseinämiin kiinnitettyjä muutamia arkkuja.

Luolan suuaukkoon kasattuja arkkuja.

Lähdimme ajamaan samaa tietä takaisin päin mitä olimme tulleet. Pysähdyimme omituisen näköisen talon kohdalla katsomaan paikallista kutomopaikkaa. Siellä ei ollut ketään - olihan sunnuntai - mutta kutomistavat ja -laitteet olivat samanlaisia kuin Suomessa. Ei mikään kiinnostava kohde muutenkaan minusta, joten iso menetys tämä ei ollut. Paikallisopas jäi pois kyydistä Sagadassa ja me jatkoimme eteenpäin ajaen samaan kylään jossa Tony oli aiemmin aamupäivällä esitellyt munansyöntiään. Tämänkertainen stoppi lähinnä mahdollisti vessassa käynnin sitä tarvitseville. Itse kävin kuvaamassa suurehkon Madonna-patsaan, se vähän vetosi minuun. Pilviä oli kertynyt vuoren rinteille huomattavasti enemmän kuin aamupäivällä, ja täällä oli jopa vähän holotna, piti oikein vetää pitkähihainen päälle (jollainen kannattaa aina olla bussimatkoilla mukana, sillä aasialaiset rakastavat jääkylmäksi ilmastoituja tiloja).

Kutomo.

Peltoa kynnettiin lihasvoimilla.

"I'll protect ya."

Poliisiasema.

Hotellille saavuimme neljän jälkeen. Vaihdoimme muutamat sanat ukon kanssa, oli käynyt kylillä kävelemässä ja lounastamassa hotellissa. Palasin huoneeseeni nukahtaen välittömästi. Koisasinkin melko tovin enkä meinannut millään pystyä heräämään. Keuhkoputki tuntui aika pahalta. Otin hieman whiskyä tietäen ettei se plunssaan auttaisi (jos joku on niin urpo että luulee viinanjuonnin auttavan flunssaan, niin olisiko maailmassa yhtään flunssapotilasta?) mutta jos vaikka harmistus helpottaisi.

Vähän ennen klo 19 menimme syömään (ruuhkan välttämiseksi ajattelimme, että väki kuitenkin ajottaisi syömisen tasatunniksi) hotellin baariin. Tällä kertaa päivällinen oli omakustanteinen joten tilasimme sapuskat á la carte-listalta.  Alkuun otin minestrone-keittoa (hyvää), pääruuaksi naudanlihaa ja sipulia (ihan ok) ja jälkkäriksi vain kahvia kun en osannut muuta tilata. Kahvi piristikin mukavasti. Mutsi tilasi breaded porkin ja faija entrecoten; annokset olivat kuulemma aivan liian suuria. Mutsi sai jälkkäriksi kaksi valtavan kokoista kakun palaa, faija tyytyi hedelmiin. Lasku oli 2300 pesoa eli n. 35€, ei mikään paha hinta kolmen hengen illallisesta varsinkin kun hotellit osaavat aina nyhtää melkoiset katteet verrattuna tavalliseen ravintolaan. Lasku laitettiin huoneen piikkiin.

Illallinen.

Syönnin jälkeen koitin vielä kerran hotellin nettiä, mutta eipä tuo toiminut vieläkään. Respaa ei asian korjaaminen tuntunut kiinnostavan, kehoitti ottamaan vain uuden wi-fi passwordin :) Palasin sitten huoneeseen jatkamaan kirjanlukua. Plunssan oireet tuntuivat pahenevan. Seuraavana päivänä olisi lähtö bussilla kohti etelää; olisi pitänyt pakata kamat kasaan, mutta en vain saanut sitä irti itsestäni.