Allikosta ojaan: 664# Minsk, 2

21.9.2019, Saturday, +11, Wet, Minsk, Belarus

Heräsin klo 5.30 armottomaan hedariin. Hemmetin epäreilu edellisillan vodka oli saanut ajukopan jiulimaan huolella. Otin Burren ja nukuin sen jälkeen puoli kymmeneen saakka. Makuuhuoneen alapuolella kulkeva valtatie kannatutti liikenteenmelua korviini, joten mitenkään hyvät vierailut höyhensaarilla eivät olleet. Testasin sitten huoneiston suihkun; vesi oli lämmintä mutta jälleen kerran piti ottaa ns. kyykkysuihku kun suihkusuuttimen johdossa oli säästetty materiaalissa.

Aamu valkeni harmaana.

Aamiaista emme olleet edellisenä iltana ymmärtäneet ostaa, joten piti lähteä seuraavaksi metsästämään sitä. AT oli googlaillut potentiaalisen vaihtoehdon löytyvän reilun puolen kilometrin päässä sijaitsevasta ostoskeskus- / torikeskittymästä. Ostoskeskuksen reunoilla oli toinen toistaan samanlaisia pikaruokapaikkoja, mutta ne eivät oikein soveltuneet aamiaistarkoituksiin. Lopulta löysimme yhden kahvilan, josta onnistuimme tilaamaan "amerikkalaiskaffet" ilman maitoa. Joimme ne pahvimukista ulkona, jossa oli alkanut ripeksimään hiljaksiin vettä. Löysimme tiemme katetulle torille, jossa blisattiin pelkästään vihanneksia ja hedelmiä. Sen takaa paljastui kauppahallin tapainen paikka, joka oli kyllä jättiläismäinen mutta ei täälläkään saanut mitään valmista suupalaa. Poikkesimme pariin ruokakauppaan, josta jälkimmäisestä saimme lopulta ostettua pari croissantia - sekä wc-paperia, kun sitä oli nihkeästi annettu käyttöömme alle rullallinen. Palasimme puolittain masentuneina, puolittain lamaantuneina takaisin kämpille koittaen väistellä parhaamme mukaan taivaalta putoilevia vesipisaroita. Emme jaksaneet enää vaellella kalmanhajuisessa rappukäytävässä loputtomiin seitsemää kerrosta, ja otimme riskin ja tilasimme hissin. Se oli kuin pahinta painajaisunta, mutta ihme kyllä nosti meidät katutasolta seiskakerrokseen liiemmälti bugittamatta.

Tästä hissistä näki painajaisia pitkään.

Rappukäytävämme ovi päivänvalossa.

Ei ketään missään.

Ostarille aamiasta hakemaan.

Vihannekset ja hedelmät ovat kivoja, mutta ei niistä aamiaiseksi ole.

Kauppahalli.

Kahvila sentään löydettiin.

Heba ja suihkulähdekin.

Aamiaisen nautittuamme ja liian paljon pulistuamme havahduimme tosiasiaan, että iltapäivä alkoi olemaan pian olemaan käsillä, emmekä olleet vielä ehtineet käymään edes keskustassa. Googlasimme hieman keskustan sijaintia - se jäi meille osin vielä hämärän peittoon - ja suunnistimme läheiselle metroasemalle. Matkan olisi pystynyt periaatteessa kävelemäänkin, mutta halusimme tsekata metron ja toisaalta sää oli muuttunut entistä huonommaksi. Asemalla myytiin lippuja, vaikkei meillä ollut hajua hinnasta. Annoimme ensin virkailijalle ruplan, sitten kaksi, sitten kolme ja aina vaan muija supatti meille jotakin vastaan. Lopulta yhdeksän ruplan jälkeen virkailija kaivoi taskustaan puhelimen, ja google translatorin avulla kysyi kuinka monta polettia haluaisimme. Vastasimme kaksi, jolloin myyjä palautti suurimman osan rahoistamme (matka taisi maksaa 0,65BYN eli alle 30 senttiä / poletti) ja pari polettia matkaa varten. Poletti laitettiin kulkuporttiin, jossa ei ollut toiminassa mutta grupieeri valvoi, että jokainen maksoi matkansa. Ajoimme Kastrytšnitskajan (Кастрычніцкая) asemalle, jossa oli aikoinaan tapahtunut tuhoisa terrori-isku (v. 2011).

Metroasema.

Ploschad Pobedy.

Sää oli niin huono, että menimme ensimmäiseksi Gum-tavarataloon (uskomatonta, ettei googlaamalla löydä nettisivuja??) hankkimaan AT:lle sateenvarjoa. Niitä löytyikin toisesta kerroksesta, joskin vain pieni telineellinen. Sattumoisin olivat vielä 35% alennuksessa, ja tungos oli melkoinen. Kassallekin sai jonottaa oman aikansa, mutta lopulta AT oli sateenvarjoa rikkaampi. Minä vältyin tässä välissä ostostenteolta, sillä aikoinaan Toronton Chinatownista hankkimani sateensuoja palveli vielä hyvin.

Sen jälkeen kävelimme itsemme uuvuksiin koleassa ja kosteassa kelissä. Kadut olivat suoria ja pitkiä, mutta tyhjää täynnä. Neukkumaisia, massiivisen kokoisia rakennuksia oli toinen toistaan rumempia meille esittäytymässä, mutta kaupungista puuttui täydellisesti idyllisyys ja sellainen, mihin voisi kiintyä tai minkä voisi edes myöhemmin muistaa. Mietimme mitä tekisimme; meille oli tälle päivälle kyllä agendakin, sillä sattumoisin Jokerit pelaisivat jääkiekkoa paikallista suuruutta, Dinamo Minskiä vastaan ja AT:llä sattuisi olemaan liput kyseiseen otteluun. Olimme jo melkein lähdössä baariin, jota edellispäivän suomalaisjuoppokööri meille mainostanut, kunnes mieleen juolahti, että varmaan sinne lätkäpeliin päästäkseen olisi hyvä olla olemassa ne liputkin - jotka tällä hetkellä olivat säilössä kämpillä. Ei sitten auttanut kuin lähteä seuraavaksi takaisin kämpille. Ylitimme Minskiä halkovan Svislach-joen ja saavuimme Voiton aukiolle. AT oli googlannut, että samassa kerrostalossa josta haimme edellisiltana avaimet kämppäämme oli asustellut aikoinaan myös Lee Harvey Oswald (joka oli palannut takaisin USA:an perusteella, ettei "paikka vastannutkaan odotuksia"). Ajattelimme, jos talon julkisivuun olisi laitettu kyltti "täällä asui Lee" mutta emme onnistuneet semmoista bongaamaan. Kävelimme sitten vielä kilometrin kämpille, mutta näimme Miken ruokapaikan, ja ajattelimme käydä ensin hakemassa hieman lounasta koska koimme olevan sen hänelle velkaa kun niin auttoi meitä edellisiltana oikean rapun löytämisessä. Englantilaiset ruokalistatkin löytyivät jostain arkistojen syövereistä kun oikein nätisti pyysi. Sapuska oli jotain fuusio-aasialaista ja se syötiin pahvipaketista kertakäyttötikuilla ja kyytipoikaolut juotiin niin ikään kertakäyttömukista. Mike oli ollut oikeassa arvioidessaan ruoan laatua, se oli aika kamalaa. Annoin arvosanaksi 2/5, AT:tä suututti koko sapuska ja antoi 1/5. Taloudellisesti ei tullut takkiin, montaa euroa ei mennyt tähänkään paikkaan.

Lauantaipäivän meininkiä Euroopan 10. suurimmassa kaupungissa.

Svislach-joki.

Patsastelua.

Lee Harvey, tuu ikkunaan!?

Ei mikään viiden tähden sapuska.

Pihamaalta bongattu rotta roteva.

Haimme kämpiltä lätkäliput. Pitkä kävely, syöty lounas ja asunnon lämpö olisi unettanut meitä kovasti, mutta kello ei antanut armoa päikkäreille, vaan piti lähteä takaisin kylille jos mielittiin ennättämään kendomatsiimme. Kävelimme Ploštša Jakuba Kolasa -asemalle (Плошча Якуба Коласа) ja ajoimme Kastrytšnitskajalle jossa vaihdoimme toiselle linjalle ja matkustimme vielä yhden pysäkin Njamihan asemalle (Няміга). Asemat olivat nimetty vielä venäjäksikin, joten se toi mukavasti lisäsekavuutta muuten niin helppoon metrokarttaan. Metrot olivat täpötäynnä ihmisiä, mutta ei auttanut kun toivoa ettei täällä olisi taskuvarkaita.

Patsastelua 2.

Patsastelua 3.

Njamihassa oli vähän erilaisempaa ja inhimillisempää kuin mitä olimme täällä tähän asti nähneet. Näimme muutamia suomijuntteja. Menimme 4-4-2 -baariin, jossa piti olla jäkismatsin etkot, mutta täällä oli alle kourallinen ihmisiä. Tilasimme naistarjoilijalta kaljat. Ilahduimme, sillä hän osasi jopa muutaman sanan englantia. Tästä rohkaistuneena kysyimme häneltä, voisiko hän tilata meille taksin. Hän ihmetteli pitkään taxi-sanaa ja meni sitten kassakonettaan räpläämään ja toi meille hetken kuluttua hemmetin pitkän kuittirullan. Ihmettelimme, mikä tämä on. Nainen sanoi tax, tax. Luuli kenties, että halusimme saada tilaamamme kaljat verotukseen. Näytimme sitten kuittia ja sanoimme "njet". Lopulta mieleen juolahti sanat "Uber" ja "Yango" ja lopulta nainen ymmärsi mitä olimme vaille. Hän tilasi meille puhelimensa appilla Yangosta taksin, ja sanoi ensin sen tulevan 15 minuutin päästä, mutta hetken päästä korjasi aikaa viiteen minuuttiin. Taksi ei kuulemma pääsisi ravintolan eteen, vaan tarjoilija tuli näyttämään ulos saakka siltaa, jonne meidän pitäisi kävellä ja josta taksi tulisi meidät noutamaan. Muut ravintolan asiakkaat tuijottivat meitä jäätävästi ja hiljaisina.

Taksin sai kätevämmin Yangosta.

Annoimme myyjälle reilut tipit ja lähdimme etsimään taksiamme. Se olikin jo asemissa juuri siellä missä pitikin olla (pystyimme paikallistamaan sen rekisterinumeron perusteella). Kuski ei puhunut meille mitään - hän taisi olla vähän ärtynyt pienestä odotusajasta - ja lähti saman tien ajamaan päästyämme sisään, ilman varmistusta määränpäästä. Kuski ajoi aikansa eteenpäin, teki sitten yhtäkkiä päättömän u-käännöksen ja ajoi nappilaudassa hallille (matkaa oli ehkä 8 kilometriä). Olimme edellisenä päivänä kysyneet Vadimilta, miten pääsisimme hallille, mutta julkisilla ei ilmeisesti ollut helppo päästä ja toisaalta jos otti taksin lennosta, se kusettaisi meitä kunnolla. Nyt meitä ei ukotettu, hinta oli saman minkä tarjoilija oli meille sanonut (10 BYN). Annoimme kuskille 15 ruplaa, ja nyt saimme hänenkin hiljaisuuden rikottua ja sanomaan meille "спасибо".

Sade ei halunnut antaa periksi.

Halli - ja samalla myös ympäristö - oli varsin uuden näköistä aluetta ja rakennusta täynnä. Vettä satoi edelleen. Meillä oli tiketit A-katsomoon, jonka löysimme helposti osittain tuurilla, osittain harvinaisen selkeän opaskyltin ansiosta. Ovella oli lipuntarkastus ja turvatarkastus, josta pääsimme melko helposti etenemään hallin puolelle. Ovaalinmuotoinen halli muistutti kovastikin Hartwall Areenaa. Löysimme oman sektorin, kävimme hakemassa odotuskaljat. Kalja maksoi 2€ / muki, joten oli ainakin halvempaa kuin Hesan areenalla. Kävimme sitten tsekkaamassa wc:t, jotka olivat ihan siistit ja tehokkaat vastaanottamaan suuria volyymeja asiakkaita. Parilta stewarilta piti kysyä apua mistä löytäisimme paikkamme - kielimuurin vuoksi järkkäri joutui tietysti taluttamaan meidät penkeille asti.

Uutta neukkukuutiota pukkasi.

Minsk-Arena oli valmistunut v. 2006.

Selkeät opasteet kerrankin.

Jäähalli oli uusi, nykyainen ja kapasiteetiltään suuri. Kenties lauantai-illasta johtuen se täyttyi täyteen. Olin etukäteen vähän ripittänyt AT:tä kun luulin hänen hankkineen meille ruiskut paikat kulmasta, mutta nämä olivat liki maalin takaa, riviltä 5. Hinnalla ei oltu tätäkään kokemusta pilattu, taisi maksaa vain 2,60€ / lippu, joskin lipun hankkiminen oli ollut haastavaa jos ei venäjää osannut. Vasemmalla puolellamme oli jonkinlainen esiintymislava, jossa ensin esiintyi jokin paikallinen rokkibändi ja sen jälkeen näyttävän näköiset cheerleaderit koko ottelun ajan. Ennen peliä soitettiin Suomen ja Valko-Venäjän (traktoriaiheinen - LOL) kansallislaulu. Venäjän kansallislaulua ei soitettu.

Lämmitelyssä jo näki, että nälkä puuttui.

Bändi esiintyi ennen peliä.

Cheerleaderit esittelyssä.

Alkuseremonia.

Jokerit näytti varsin munattomilta jo alkulämmityksen aikana. Ensimmäinen erä päättyi vielä 0-0, mutta seuraavassa erässä Jokerit otti lukua jo 0-3 ja peli päättyi lopulta 0-5. Lähdimme kesken pelin kolmannessa erässä, tuollaisessa pelissä ei paljon järkeä ollut. Kokemuksena oli ihan kiva, ja jos laji olisi joku järkevämpi kuin kendo, niin ymmärrän taas vähän paremmin miksi jotkut viitsivät vaivautua katsomaan vieraspelejäkin. Arvosana 4/5. AT vitsaili antavansa "nolla-kautta-viis".

Pelin tuoksintaa.

Meitä vähän huoletti miten pääsisimme takaisin keskustaan. Olimme sen verran rohkaistuneita erätaukojen aikana nautituista kaljoista, että päätimme kokeilla etsiä Marshrutkan. Marshrutka on eräänlainen härö taksi-bussi-yhdistelmä, joka on varsin suosittu entisissä neuvostomaissa. Näitä pakettiautoja näkee sangen usein menevän siellä ja täällä, mutta minne ne menevät ja miten niissä pitää käyttäytyä, oli jäänyt meille hämärän peittoon. Kävelimme samalla bussipysäkille, jonne taksi oli meidät jättänyt, ja heti-kohta näimme erään epämääräisen pakettiauton kaartavan pysäkille. Koputimme rohkeasti liukuoveen joka avautui. Kysyimme kuskilta "marshrutka" ja saimme vastauksen "da". Kysyimme "city centre" ja vastaus jälleen "da". "How much" kysymykseen ukko näytti sormella viittä. Annoimme kympin, vaikka kuski tarkoitti todennäköisesti yhteensä viittä rahaa mutta viittasimme kintaalla. Sisällä oli muitakin matkustajia, ja seuraavilta pysäkeiltä nousi väkeä lisää. Emme edellenkään ymmärtäneet, mitä reittejä pitkin marshrutkan ajelisivat, mutta väliäkö tuolla. Filippiineillä oli käytössä samanlaisia, silloin kyytiin juostiin vauhdissa ja kun haluttiin jäädä pois niin lyötiin nyrkillä kattoon. Rahat ojennettiin aina seuraavalle matkustajalle joka ojensi ne seuraavalle kunnes kuski palautti samaa reittiä pitkin mahdolliset vaihtorahat. Tämä toimi vähän samalla periaatteella. Kun lopulta aloimme näkemään tuttuja maamerkkejä, odotimme kunnes joku toinen jäi pois kyydistä ja hyppäsimme samalla itsekin pois.

Marshrutkien ulkonäkö vaihteli. Meidän oli täysin blanko, mutta tämä oli mainoksia täynnä.

Marshrutkassa on tunnelmaa.

Menimme illallistamaan TGI Friday'siin. Palvelu oli ystävällistä, englanninkieliset ruokalistat ja mukavat puitteet. Ruuan tulo kesti ikuisuuden, mutta muuten hyvä kokemus tämä. Tilasimme hampurilaiset. Olen käynyt kyseisen ketjun ravintolassa Dubaissa ja Tokiossa, mutta nyt meille tuotiin kertakäyttöhansikkaat johon en ollut aiemmin törmännyt. Zim approves! Illallisarvosanaksi 4/5.

Tulihan sitä ruokaa lopulta.

"This big black, sweaty hand has just wallop, right in my puddin."

Menimme metroasemalle, mutta siellä oli täysin hiljaista. Arvaamalla ymmärsimme, että metro oli lopettanut liikennöinnin jo klo 21, joten se tiesi meille taas kolmen kilometrin kävelymatkaa. Sade oli onneksi jo loppunut ja ilta oli tarjonnut muuten jo onnistumisia ettei meitä pieni kävely enää haitannut. Lisäksi se tarjosi meille taas mahdollisuuden käydä hauskuuttamassa itseämme ja magasin-kaupan myyjiä ratkiriemukkaine ostoshetkinemme. Ostoskierroksen lopuksi koitimme taas esittää pantominiesityksen myyjälle, muttemme edelleenkään saaneet häntä ymmärtämään mitä olimme vielä vaille, nimittäin kassia.

Sitten läpi hirveänhajuisen rappukäytävän ja pelottavan hissimatkan kämpille maailmaa parantamaan.