Allikosta ojaan: 663# Minsk, 1

20.9.2019, Friday, +10, Partly cloudy, Minsk, Belarus

Liki vuoden tauon jälkeen päätettiin lähteä AT:n kanssa yhteisreissulle. Matkamme ovat jostain syystä aina suuntautuneet Itä-Euroopan maihin, niin nytkin. Matkakohteeksi valikoitui tällä kertaa Minsk, en osaa edes muistaa miksi. Matka oli buukattu Ebookersista. AT oli toiminut majoitusvastaavana; olin vihjaissut halukkuudestani erillisiin huoneisiin kuorsausongelman vuoksi. Tämän innoittamana AT oli buukannut meille kerrostalokolmion Apartonin kautta. Se oli melkoinen "sika säkissä"-ostos, sillä emme tietäisi majoituksesta tuon taivaallista ennen kuin näkisimme sen ensimmäistä kertaa haettuamme avaimet "pääkonttorilta". Emme tienneet etukäteen edes sijaintia. Ainoa mitä toivoimme olisi, että mukiinmenevät kommentit TripAdvisorista pitäisivät paikkaansa.

Matkaan perjantai-iltapäivänä työpäivän jälkeen. Check in oli tehty netissä, ja kolmen yön reissulla pärjäsi pelkällä repulla, joten siirtyminen työpaikalta lentokentän kansainväliselle puolelle oli varsin tehostettu. Onneksi junatkin skulasivat ilman ongelmia. AT tuli kentälle samoihin aikoihin. Meidän piti mennä vielä erillisen passintarkastuksen läpi non-Schengen alueelle. Mä pidän sitä keharipuolena, koska kehitysmaihin suuntaavat matkat lähtevät aina täältä. Aasialaisia on tietysti suurin osa matkustajista kuten nytkin. Suuntasimme ottamaan lähtöoluet.

Lentoyhtiönä meillä oli valko-venäläinen Belavian, joka nyt ei hirveästi tuonut luottamuksen tunteita kumpaankaan meistä. Viisumia Valko-Venäjälle ei suomalaiselta tarvittu, mikäli maahantulo tapahtuisi lentämällä Minskiin ja sieltä pois, ja että matka kestäisi alle 30 päivää. Tämä varmistettiin vielä lähtöportillakin. Meillä oli bussikuljetus portilta koneelle, joten todennäköisesti pieni kone oli luvassa. Hauska sattuma, että eräs mies englanninkurssiltani oli samassa bussissa. Hän oli tekemässä samantyyppistä reissua Minskiin kuin mekin.

Lentoasemakin muuttuu joka kerta kun siellä käy.

Kone oli pieni kuin mikä. Paikkamme olivat rivillä 15, ei vieruskavereita (rivillä oli yhteensä vain neljä paikkaa, käytävä halkaisi). Muuten kone oli täynnä väkeä, todennäköisesti suomalaisia kaikki. Edessämme istui juopporetkuelta vaikuttava sakki, haisivat viinalle kuin mitkäkin pultsarit. Lento kesti puolitoista tuntia, ja sen aikana tarjoiltiin valko-venäläinen suklaapala ja vesi~~lasi~~muki. Täytettäväksi jaettiin samankaltainen kaksiosainen maahantulolappu kuin Venäjällekin mentäessä. Emme tienneet pitikö meidänkin sellainen täyttää, mutta täytimme varmuuden vuoksi kun ei parempaakaan tekemistä ollut. Lento sujui nopeasti, hieman oli tärinää mutta hengissä selvittiin perille. Lentokenttä oli kaukana kaupungista, keskellä tasaista peltomaisemaa. Ensimmäisenä matkustajat toivotti tervetulleeksi kommunistista arkkitehtuuria noudatteleva kolkko betoninen terminaalirakennus.

Kuski oli jo paikalla.

Kohta menoksi.

Belavianin tarjoamat matkaeväät.

Nysä sateenkaari laskeutumisen aikana.

Rajamuodollisuudet hermostuttivat etukäteen meitä kumpaakin, mutta ne sujuivat nopeasti. Virkailija oli kovin tyly. Pläräsi passin moneen kertaan läpi, ja tutki sitä aikansa jollain helkkarin suurennuslasilla. Kysyi sitten, olenko ensimmäistä kertaa Valko-Venäjällä, matkan tarkoitusta, matkan kestoa ym peruskysymyksiä. Lentokoneessa täyttämäämme lappua ei tarvittu jostain syystä tällä kertaa, mikä oli hyvä juttu. Sen paperin akkiloiminen paluumatkaa varten on aina niin haastava homma. Tullikaan ei ollut meistä kiinnostunut vaan pääsimme kävelemään ulos ilman minkäänlaista kontrollia. Olin varma, että meidän pitäisi selvitellä rahavarantojamme (netissä oli sanottu, että matkailijalla pitää olla jokin tietty fyrkkamäärä / päivä (46 BYN?)), matkavakuutusta pitäisi esitellä ja kamat pengottaisiin läpi, mutta nada.

Minskin kenttä on kaukana kaikesta, kaupunkiin on 43 kilometrin matka. Minulle oli langennut kuljetusvastuu, ja olin etukäteen googlannut ja buukannut kuljetuksen Minsk Airport Transferin kautta, sillä en luottanut perustakseihin ja toisaalta aikaa ei ollut nyt tuhlattavaksi mihinkään bussi-metro-yhdistelmiin. AT:n vastusteluista huolimatta olin buukannut meille vielä BMW:n / Lexus -vaihtoehdon Skodan sijasta. Yhteishinta oli 72€, joka tietysti on järisyttävä summa Valko-Venäjän mittapuulla. Mutta sitä kehuttiin luotettavaksi ilman mitään häsläystä. Heti varauksen jälkeen Vadim -niminen kuljettaja oli ottanut minuun yhteyttä, joten vaikutti lupaavalta. Nyt kuitenkin Vadim oli lähettänyt tekstarin ja sanoi juuttuneensa ruuhkaan ja sanoi myöhästyvänsä hetkisen. Koska Suomessa ei pystynyt vaihtamaan Valko-Venäjän ruplia, niin sanoimme käyvämme lentoaseman rahanvaihtopisteessä vaihtaamassa sillä välin rahaa. Jonossa oli toistakymmentä intialaista ja aikaa tässä kuluikin kosolti. Vadim tuli nimikyltin kanssa rahanvaihtojonoon ja bongasimme hänet. Suostui kiltisti odottamaan rahanvaihtomme ajan, joskin mainitsi, että lentokentällä on huonot kurssit. Mutta ei ole kivaa kuljeksia kylillä ilman rahaa ja toisaalta, mistä löytäisimme rahanvaihtopisteen tuntemattomasta kaupungista perjantai-iltana? Olimme googlailleet Valko-Venäjän olevan halpa maa aivan kuten Ukrainakin, mutta vaihdoimme silti 200€, vaikka tiesimme melkein jo etukäteen ettemme saisi rahamäärää kolmessa päivässä tuhlattua.

Matka lentokentältä keskustaan kesti 50 minuuttia. Vadim tarjosi meille vesiputelit. Kadut olivat viivasuoria ja monikaistaisia mutta yllättävän hyväkuntoisia verrattuna esimerkiksi naapurimaahan Ukrainaan. Liikennekulttuuri oli kuitenkin samahkoa, yleisesti ottaen autoilla ajettiin niin kovaa mitä kotterosta lähti, tehden välillä aivan käsittämättömiä ratkaisuja jotka palkittiin kymmenen sekunnin torvensoitatuksella. Ilman osumia pääsimme kuitenkin perille avaimennoutopaikkaan osoitteeseen praspiekt Niezaliežnasci 31, office 26 (пр.Независимости 31, офис 26). Sovimme Vadimin kanssa noutoajan maanantaille ja maksoimme puolet matkasta + tipin, 40€ (otti vastaan eurot). Apartonin toimistorakennus menetteli vielä ulkoapäin, mutta kun avasimme peltisen rappukäytävän oven järkytyimme hieman. Sisällä haisi todella pahalle, siellä oli säkkipimeää ja aivan samanlaista kuin Tsernobylin hylätyissä kerrostaloissa. Käsikopelolla nousimme kakkoskerrokseen, josta aukesi ovi ja ulos tuli sama juoppojengi joka oli ollut lentokoneessa edellämme. Olivat näköjään hommanneet samanlaisen kämpän itselleen. Menimme sisään toimistoon, jossa virkailija puhui puhelimeen ärtyneellä äänensävyllä. Hetken päästä valot syttyivät, ja nainen vaikutti helpottuneelta. Täällä olikin siis ollut juuri sähkökatkos.

Ilmoittauduimme respaan ja nainen antoi meille avaimet tulevaan kämppäämme. Kinusi lisäksi rahaa siivouksesta - se vähän ihmetytti meitä. Tarjosimme viiden euron seteliä jonka hyväksyi. Antoi meille sitten valkovenäjäläisen paperin josta alleviivasi ilmeisesti kämpän osoitteen. Saimme lisäksi ohjeistusta lähtöpäivälle, mihin avaimet piti jättää jne. Nyökyttelimme virkailijalle vaikkemme mitään ymmärtäneetkään mutta luulimme, että toinen meistä edes ymmärsi saamamme ohjeet :) Poistuimme ulos ja juoppokööri odotteli meitä pihalla. Kyseli, mistä saimme asunnon. Sinne oli täältä noin kilometrin kävelymatka. Heillä oli saman pituinen matka mutta eri suuntaan. Mainitsivat sitten erään baarin jonne olivat menossa seuraavana päivänä... jos meitä sattuisi kiinnostamaan.

Lähdimme etsimään kämppää pimentyvässä illassa. Ohitimme Voiton aukion ja jatkoimme Niezaliežnascia ylöspäin. Jalkakäytävät olivat leveitä ja autioita, talot ympärillä olivat kolkkoja kivitaloja ja arvuuttelimme mitä niissä mahtoi olla, ei ainakaan mitään liikkeitä eikä ravintoloita. Löysimme kuitenkin piskuisen kaupalta näyttävän fasadin, yläpuolella luki Magasin. Menimme rohkeasti sisään, jossa oli kaksi vanhempaa rouvaa. Toinen pysytteli kassalla, mutta toinen seurasi meitä kuin hai laivaa. Liike oli selvästikin panostanut juomiin, mutta emme pystyneet keskittymään kun myyjä hengitti niskaan. Näytimme sitten oluthyllyä ja sanoimme "pivo", jolloin myyjä alkoi esittelemään meille google translatorin avulla erilaisia kaljoja. Otimme pari kaljaa hätäratkaisuna sen kummemmin miettimättä, lisäksi vettä ja sipsejä ja kassamuijalta kysyimme vielä vodkaa. Koitimme turhaan pyytää kassia mutta myyjä ei arvannut mitä olimme vailla. Onneksi repuissamme oli vielä tiloja joten saimme juomat tungettua sinne.

Löysimme viimein oikean osoitteen, mutta missään ei ollut rapunnumeroa. Menimme jonkinlaiseen museeon kysymään asiasta. Ei siitäkään mitään tullut mutta näytimme lappua jolloin naiset viittelöivät meitä kiertämään rakennuksen toiselle puolen. Teimme työtä käskettyä ja päädyimme aavemaiselle ja pimeälle sisäpihalle. Täällä oli synkkiä kulmauksia ja ovia, mutta emme tienneet mitä niiden takana oli. Näimme erään miehen ja naisen parkkipaikalla, ja kävimme kysymässä asiaa heiltäkin. Tutkivat lappua aikansa ja viittoivat meitä sitten menemään eräästä ovesta sisään. Siellä oli kuitenkin vain jonkun ravintolan takaovi jossa äijä oli pilkkomassa vihanneksia. Näytimme jälleen lappua ja ukko näytti meille sormilla viittä. Jonkin ajan kuluttua kokinvaatteisiin pukeutunut äijä tuli ulos ja kysyi englanniksi mitä halusimme. Näytimme jälleen paperia ja sanoi että meidän pitäisi päästä tänne. Ukko esittäytyi Mikeksi ja osasi englantia. Hän veti takin niskaan ja pisti tupakiksi, ja hänen kanssaan kävelimme piha-aluetta ympäri kunnes löysimme oikean oven ja johon kulkulätkämme kävi. Kysyimme, onko hänen ravintolassaan hyvä ruoka ja myönsi, etteipä sitä voi oikein kehua. Kiitimme avusta ja astuimme sisään rappuun.

Rappukäytävä oli hämärä ja kolkko kuin avaimennoutopaikassakin. Se haisi kuolemalle. Täällä ei oltu siivottu kymmeniin vuosiin. Betoni mureni, vihreäksi maalatut seinät olivat sotkettu graffitein. Seinustalla oli taloyhtiön postilaatikot, joista osa oli potkittu lommoille. Keskellä rappukäytävää meni hissi, jota meille ei olisi tullut mieleenkään käyttää ja toisaalta meillä ei ollut mitään käryä missä kerroksessa asuntomme olisi. Viimein se löytyi seitsemännestä kerroksesta. Lukkoa sai kiertää aikansa ennen kuin ovi aukeni, ja pääsimme eteiseen. Olimme pitkään kuin "klapil päähä lyötyjä". Sisätilat olivat onneksi huomattavasti paremmat kuin rappukäytävä, joskin kalustus oli minimaalinen, paikka oli melko kulunut eikä vaikuttanut suuresta siivousrahasta huolimatta kovinkaan puhtaalta. Siinä oli kuitenkin kolme huonetta + keittiö, kylppäri ja erillinen wc, sekä pari pientä ja kapeaa parveketta. Olkkarin sohva ja nojatuoli olivat likaisia. Telkkari ja digiboksi vaikuttivat vanhanaikaisilta, ja meiltä meni melkoinen tovi, että saimme ne edes ylipäätänsä toimimaan. Nopea netti toimi sen sijaan moitteettomasti.

Rappukäytävä oli kauhea.


Kotiteatteri makuuhuoneessa?

Keittiö.

WC. Ei edes käsienpesuallasta.

Näkymä partsilta.

Asettauduimme taloksi ja korkkasimme kaljat. Olotilakin hieman rentoutui. Rohkaistuimme sen verran, että päätimme lähteä etsimään illallista. Kadun toisella puolen oli kuin taivaanlahjana Olivo-niminen kippola, joten päätimme käydä katsastamassa sen. Se osoittautui hyväksi valinnaksi, jopa ruokalistat olivat englanniksi, vaikkei kukaan tarjoilijoista sanaakaan englantia puhunut. Onnistuimme kuitenkin tilaamaan vodkat ja oluet. Kiinteäksi ravinnoksi AT valitsi paikallisen sapuskan, jonkinlaisen makkarapannun. Itse pelasin varman päälle ja tilasin pitzan. Olin varautunut kamalaan ruokakokemukseen - samanlaiseen kuin Puolassa - mutta tämä ruoka oli hyvä ja annankin siitä arvosanaksi peräti 4/5. AT tykkäsi myös omastaan sienistä huolimatta ja antoi niin ikään 4/5, joskin hän on vähän lepsumpi ruokakriitikko kuin minä. Ruokailun jälkeen teimme vielä pienen kierroksen lähitienoolla, löytämättä kuitenkaan mitään muuta kuin saman Magasinin jossa olimme jo tehneet aiemminkin ostoksia.