589# Krakova, 3

28.4.2018, Saturday, +25, Scattered clouds, Wieliczka, Poland

Nukuin vähän paremmin kuorsauksesta huolimatta. Herätys kahdeksalta, ensiksi virkistäytymään rikkinäiseen suihkuun. Sen jälkeen maistuikin jo paha aamiainen. Kävimme kysymässä huoneen vaihdosta respasta, ja iloiksemme joku asiakas oli perunut tulonsa joten saimme pitää huoneen. Loistohomma!

Rötväsimme hetken hotellilla, ennen kuin lähdimme kävellen Veiksel-joen eteläpuolelle Zablocien juna-asemalle. Tavoitteena oli päästä junalla Wieliczkaan, jossa oli paljon hypetetty suolakaivos. Aurinko paistoi ja alkoi olla aika lämmin; meillä oli takit mukana lähinnä siksi, kun sillä sai kätevästi kuljetettua tavarat taskuissa. Mutta liian kuuma sillä kyllä tuli.

Aamu alkoi kävelyllä Kazimierzistä gheton puolelle.

Veiksel-joki.

Löysimme asemalle melko helposti kartta-apsin avulla. Asema näytti uudelta, mutta ainuttakaan muuta matkustajaa siellä ei ollut. Nauhalta tuli silloin tällöin jokin automaattikuulutus, mutta se oli vain puolaksi. Tutkimme aikatauluja mutta emme saaneet siitäkään mitään tolkkua. Joitakin junia meni jonnekin, mutta kellonaikojen perässä luki usein "BUS". Mitä sekin tarkoitti, eikö Puolassa mennyt junia ollenkaan vaikka näin hienot asemat ja radat oli rakennettu? Muistoissa oli vielä selvästi junasekoilut lentoasemalla, eikä tämäkään näyttänyt yhtään sen suurempi menestys olevan, vaikka olimme tsekanneet junahommaa ja aikatauluja netistä jo etukäteen. Nopeasti totesimme junaliikenteen olevan farssi ja lähdimme kävellen päämäärättömästi eteenpäin, vaikka olen niin monesti todennut sen huonoimmaksi mahdolliseksi ratkaisuksi. Saavuimme sitten Lipowa-kadulle, jossa oli jostain syystä suuri taksikeskittymä. Nappasimme taksin englantia osaamattomalta kuskilta saatuamme ensin selville hinnan suolakaivokseen (kuski kirjoitti ilmaan 55). Vasta myöhemmin huomasimme, että takseja oli tässä runsaasti siksi, kun paikalla oli Oscar Schindlerin emalitehdas, joka oli tuttu Schindlerin lista-elokuvasta. Nyt missasimme sen täysin kohkatessamme taksin kanssa, saati että sen olisi saanut kuvattua.

Näkemättä jäänyt Schindlerin tehdas. Kuva pöllitty netistä, sorry siitä.

Matkaa oli ehkä 15 kilsaa, kyyti maksoi lopulta 57zl. Painelimme lipunmyyntiin jossa piti jonottaa melko tovi. Täällä oli pakko ottaa opastettu kierros Auschwitzin tapaan, ja maksoi ulkomaalaisille 94zl / naama, eli aika helkkarin - suolainen - pääsymaksu Puolan hintatason mukaan. Sen lisäksi piti vielä maksaa 10zl kuvausmaksu (rinnuksiin tuli merkiksi tarra). Olimme siis munanneet kunnolla, koska jos olisimme ostaneet netistä etukäteen vastaavan paketin kuin Auschwitziin, olisimme säästäneet pitkän pennin jos otetaan huomioon kuljetukset kaikkineen. Eikä tarvitsisi odotella lipunmyyntejä yms. Nyt kierroksen alkuun oli 40 minuutin odotus, vaikka englannin kielisiä opastusryhmiä lähtikin suht usein. Kaivoksessa vieraili yli miljoona turistia vuodessa, joten suosittu kohde tämä oli. Kyllä se vaan niin on, että aina pitäisi tajuta suunnitella ja selvittää nämä päivät ja retket huolella; tuurilla ne meinaan ei mene putkeen.

Wieliczkan suolakaivoksen päärakennus.

Opastettuja kierroksia.

Sisäänkäynti oli vaatimaton.

Kävimme odotellessamme ostamassa soodavedet ja nautimme ne ulkona terassilla varjossa. Oli tulossa lämmin päivä ja tuntui turhauttavalta kanniskella takkia, joskin opaskirjassa oli varoiteltu kaivoksen lämpötilan olevan vain n. 14 astetta. Laukkuja ei kaivokseen saanut viedä. Kierros kestäisi kolmisen tuntia, oli vähän laiska fiilis joten tuntui tämä turistin elo nyt jotenkin raskaalta.

Meistä koostuikin aika suuri ryhmä. Oppaanamme oli Michael, joka jakoi kyllä hyvin ohjeita. Täällä jaettiin taas kuulokkeet, tällä kertaa se onneksi toimi minullakin. Kokoonnuimme ensin odotussaliin, sen jälkeen pieneen käytävään, ennen kuin lähdimme laskeutumaan jalkaisin portaita alas. Rappusia oli 380 kpl, ne kulkivat mutkitellen 64 metrin syvyyteen. Tuntui, että pää meni pyörälle, sen verran vauhtia pidettiin. Päästyämme viimein alas, kokoonnuimme ryhmäksi ja opas tsekkasi että kaikki olivat koossa. Täällä ei saanut jättäytyä porukasta, sillä luoliin saattoi paitsi eksyä, niin myös eteneminen piti olla joutuisaa, ettei perästä tulevat ryhmät joutuneet odottelemaan liiaksi. Ilmavirta luolistossa oli välillä varsin voimakas. Käytävillä oli tuon tuosta ovia jotka toimivat kuten sulut kanavilla; edellä olevaa ovea ei saanut vdeon vuoksi auki, ennen kuin ryhmän viimeinen sulki perässään oven jolloin alipaine helpotti ja ryhmän ensimmäinen sai vuorostaan avattua edessä olevan oven. Happea siis riitti hengitettäväksi.

Ylhäältä lähdettäessä ei näkynyt edes pohjaa. Lähtötaso vastasi 26. kerrosta.

Suolakaivoksessa piisasi käytäviä lähes 300 kilometrin matkalta. Me kävelimme niistä 2.

Kaivos oli 700 vuotta vanha, kaivostoiminta oli lopetettu vasta v. 2007 kannattamattomuuden vuoksi. Suola itsessään ei tietenkään ollut loppunut, sitä oli täällä edelleen seinät ja katot täynnä. Sitä olisi halutessaan saanut vaikka nuoleskella. Paikka oli ensimmäisiä Unescon maailmanperintöluettelon kohteita vuodelta 1978. Kaivoksen koosta saimme vain pienen pintaraapaisun, sillä täällä oli louhittuja käytäviä lähes 300 kilometria, ja ne ulottuivat syvimmillään 327 metrin syvyyteen. Meidän reitti eteni kuin huomaamatta alaspäin n. 130 metrin syvyyteen. Välillä oli vähän jyrkempiä laskeutumisia portaita pitkin, joten ei tämä välttämättä mikään huonojalkaisten paikka ole. At oli ollut vähän käärmeissään kun olin pakottanut hänet tänne, mutta lopulta hänkin vaikuttui kaivoksen näyttävyydestä. Joitakin saleja oli louhittu satakin vuotta. Kyllä ihminen on hullu kun sille päälle sattuu, tällaiset valtavat duunit ovat merkki päättäväisyydestä siinä missä Kiinan muuri tai pyramidit. Kuinkahan monta ihmistä tännekin oli heittänyt henkensä niiden 700 vuoden aikana? Täällä käytettiin myös hevosia kuormajuhtina, ja kun kerran luolaan joutui niin sen jälkeen ei enää päivänvaloa loppuelämässään nähnyt. Vähän kävi sellainenkin sääliksi.

Suolaa oli seinät täynnä.

Suolasta oli valmistettu kaikenlaisia figuureja.

Pyhän Kingan kappeli oli valtavan kokoinen sali.

Kappeli.

Suolakruunu.

Pyhä ehtoollinen

Paavi.

Muutaman pienen tauon pidimme, loppupuolella oli vessoja ja matkamuistomyymälöitä, joissa teimmekin pienet ostokset. Kaksi tuntia oppaan kanssa kierrettyämme pääsimme alueelle, jossa saimme kierrellä itseksemme ja lähteä sitten omin päin pois kun siltä tuntui. Täällä olisi ollut vielä jotain hissihommaa ja näyttelykierrosta, mutta meitä väsytti sen verran, että menimme tsekkaamaan kahvilatarjonnan. Ruokaa olisi saanut myös, sillä täällä haisi samalle kuin eilinen illallinen. Me tyydyimme sipsipussiin ja oluttuoppeihin.

Maan alla.

Maanalainen järvi.

Jättiläismäiset huoneet oli kaiverrettu taltoilla ja hakuilla.

Sen jälkeen sai kävellä vielä aika tovin ennen kuin pääsimme hisseille. Hissit olivat vanhoja kaivostyöläisten hissejä. Niitä oli kaksi, mutta eivät vetäneet kuin kahdeksan ihmistä kerralla, joten piti hetken aikaa odotella että pääsimme takaisin ylös. Hissit menivät 4 metrin sekuntivauhtia ja pitivät aika kolinaa mennessään. Pääsimme takaisin maan pinnalle, emme jakaneet hevospolojen kohtaloa. Mutta olipahan pirun hieno nähtävyys, tästä tulee 5/5 ilman muuta. Jos Krakovaan menee, niin tämä on aivan ehdoton!

Ulkona ilma oli kuumennut helteiseksi. Arvottiin miten pääsisimme takaisin Krakovaan. Päätimme kävellä läheiselle juna-asemalle, sellainen oli alle puolen kilometrin päässä. Juna-asema oli ns. yhtä perseestä kuin muutkin asemat täällä; kiilsi uutuuttaan mutta ei missään ihmisiä saati junaa. Ei infotaulua tai mitään muutakaan järkevää josta olisi voinut päätellä jotain millä täältä pääsisi pois. Palasimme sitten takaisin kohti kaivosta; kyllähän se oli sen sortin turistirysä, että siellä luulisi olevan takseja yytsäilemässä kyytiä vailla olevia. Näimme mäessä ujoparkissa olevan tilataksin. Kuski veteli sikeitä sisällä. Koputimme sitten lasiin, jolloin äijä nolostuen heräsi. Kysyimme, heittäisikö hän meidät Krakovaan ja suostui. Hyppäsimme kyytiin, kylläpä ilmastoitu auto tuntuikin mukavalle.

Ajoimme kylille, matka oli vähän pidempi kuin tullessa + olisikohan tilataksista mennyt jonkunlainen lisämaksu, sillä kyyti maksoi 88 zl. Meitä vähän hiukoi ja olimme googletelleet suositellun snägäri-pakun "Blue van" oivaksi hiukopalapaikaksi. Kävelimme osoitteeseen Grzegorzecka 14, jossa pakun piti olla, mutta kun ei ollut. Asiaa selviteltyämme lisää kävi ilmi, että paku ei olisi paikalle ennen kuin klo 20, jos sittenkään. Älytöntä. Olimme niin kuumissamme, että oli pakko valita mikä tahansa kippola. Päädyimme sitten kiinalaiseen ravintolaan. Joku sienimättö sieltä tuli, ja luultavasti tilauksemmekin meni väärin, mutta ei sen nyt niin väliä. Jotain saimme syödäksemme.

Palasimme hotellille. Illalla esiintyi Metallica Krakovan keikallaan, kaupungilla näkyi paljon bändipaitoihin sonnustautuneita ihmisiä. Kävimme kaupassa hakemassa kolme litraa vettä nestehukkaan. Hotellilla lepuutimme itseämme, oli taas vähän puhti pois päivän kävelyistä.

Illansuussa lähdimme kävelemään vanhaankaupunkiin. Koitimme etsiä t-paitoja, mutta ei oikein löytynyt mitään sopivaa. Saimme perustuliaisia kuitenkin ostettua, ja postikortit ja -merkit. Menimme torin reunalla olevaan Europejska-pubiin oluelle. Ilma oli edelleen kuumahko ja terassit olivat väkeä pullollaan. Hyvin keskieurooppalainen ja kesäinen tunnelma oli kyllä.

Aukio.

Kippolanmainos.

Koska ruuat olivat poikkeuksetta flopanneet, niin olimme googlettaneet pomminvarman paikan itsellemme nimeltä M22-burger. Se sijaitsi vanhankaupungin pohjoisosassa osoitteessa Świętego Marka 22. Ulkoapäin ravintola ei ollut mitenkään hääppöinen, sisätiloissa oli niin kova rasvankäry, että se tuntui salpaavan hengen. Ei pöytäliinoja, tilaukset tehtiin tiskille jossa melkoisen karjun näköinen ukko otti tilaukset vastaan. Hän ei kauheasti mietintäaikaa meille suonut, vaan teimme puolittaiset hätäratkaisut. Asiakkaita oli kuitenkin aika tavalla, jokainen pöytä oli täynnä ja meille jäi vain syrjässä oleva tiskin tapainen baarijakkaroilla varustettu tila. Vessa oli mallia unisex, yksi koppi vain, joka sekin oli aika kämänen. Siksipä oli melkoinen ylläri kun ruoka lopulta tuli; se oli paras burgeri koskaan. Mehukas ja aivan jumalaisen makuinen ja nälkä lähti kuin eno kaislikosta. Kyytipojaksi olut. Jos puitteita ei oteta huomioon vaan arvostellaan pelkkä sapuska, niin ehdoton 5/5. Puolan ruuan tason tuntien tämä oli kyllä todellakin positiivinen yllätys.

M22.

M22 paras burgerpaikka.

Seinätaidetta.

Purilainen.

Njamskis.

Kävelimme vielä hetkisen kaupungilla. Ihmisiä oli paljon lauantai-iltaa viettämässä. Katusoittaja soitti Star Warsin tunnaria ja kun mulla oli sattumoisin Star Wars-paita päällä niin pitihän sitä antaa muutama zloty siitä hyvästä. Vaelsimme hotellille päin ja poikkesimme tuttuun tapaan Absynt Caféeseen jossa otimme tuliset shotit ja cocktailit, maksoivat yhteensä 70zl. Edelleen pysyi järki päässä - sen verran siis mitä sitä oli nyt jäljellä alun perinkään - eikä mitään ylilyöntejä tapahtunut. Hotellille palasimme klo 23. 

Absaria naamariin.