192# Olumppialaiset

Olympialaiset on taas menossa, ja vaikeatahan niiltä on välttyä, kun lehdet kirkuvat juttuja ja tv ei muuta ulos suollakaan. Netin kautta pystyy katsomaan melkeinpä mitä tahansa meneillä olevaa lajia. Mitenköhän homma järjestettiin esim. 60 vuotta sitten Hesassa? Ehkäpä ei ollut lajeja eikä osallistujiakaan samalla mitalla.

Suomalaismenestys on ollut taas kehnonlaista niin kuin arvata saattaa. Kaikenlaisia selittelyjä on piisannut. Otetaanpa nyt esimerkiksi tämä uimarilikka, Seppälä. Ensimmäinen uinti meni ihan hänekseen, mutta se ei haitannut kun se ei ollut hänen päämatkansa. Päämatkan uinti meni persiilleen sekin. Selitys kuului, että on ollut 1,5 vuotta flunssa ja kylkiluukin oli murtunut eikä ole voitu treenata moneen vuoteen.

Vetää kyllä hiljaiseksi. Mene nyt likka hyvä lääkäriin ja ala syömään vitamiineja että vastustuskyky nousee. Puolentoista vuoden flunssa ei kuulosta kovin normaalilta. Ehkäpä treenailet sitten liian kylmissä vesissä?

Totta puhuakseen, en usko että Seppälä on paska. Jos on paska, niin asia on helppo ymmärtää. Mutta kun hän oli neljä vuotta sitten Pekingin olympialaisissa neljäs; potentiaalia siis on. Mutta kun tuolla lailla floppaa niin on selvää että jotain tehdään väärin.

Ehkä se on se tavoite ja tavoitteen asettaminen josta olen ennenkin jauhanut. On käsittämätöntä ettei sitä vieläkään ymmäretä, niin tärkeässä lajissa kuin ammattilaisurheilu. Nytkin olen kuullut suomalaisurheilijoiden suusta puolustuksen huonosta tuloksesta, että "mun tavoite on neljän vuoden päästä olevat Rio de Janeiron olympialaiset".

Siis ei jumalauta tavoitetta voi asettaa neljän vuoden päähän. Kun kausi alkaa, ja aletaan katsomaan kalenterista urheiluvuoden kohokohtaa ja bongataan sieltä olympialaiset, niin pitäisi nyt jonkinlainen rima sinne asettaa; tavoite on oltava riittävän kova mutta teoreettisesti kuitenkin saavutettavissa. On se sitten uiminen välieriin, tai 80 metrin keihäskaari. Ja sitten tehdään treeneissä voitava tavoitteen eteen. Mutta ei niin, että lähden paikalle katsomaan mihin kondis riittää ja haetaan kisakokemusta. Ei semmosesta saatana mitään tule, sen näkee jo täältä jo. Aina pitää tietää, mitä tehdään ja miksi, ja mihin pyritään. Ei se sen vaikeampaa ole.

Toinen asia on tietysti itseluottamus; pisti silmään sen suomalaisen naisampujan haastattelu, jossa hän jo etukäteen sanoi, että lähtee kisojen jälkeen suoraan mökille, eikä näin ollen ehdi valitettavasti osallistumaan mitalikahveille. Vaikka mitalia ei sitten tullutkaan - eikä edes finaalipaikkaa - niin siinä oli jo vähän ymmärretty asian päälle.

En mä ole paljoakaan kisoja katsellut, mutta sen uimari-Phelpsin yhtä iltaa katsoin. Jätkä kauhoi kultamitalin, haki palkintojenjaosta saatavansa ja poistui sitten juosten, että ennätti seuraaviin uintilähtöön mukaan kisailemaan seuraavaa lajia. Kaverilla taitaa olla 22 mitalia olympialaisista. Miksi joku osaa, ja toiset löytyvät sijalta 33? Eihän se Phelps mikään kala voi olla.

Kävelyä katsoin myös. Venäläinen taisteli sinnikkäästi pronssimitallista, kunnes pyörtyi radalle. Sitä mä sanon, että kaikki on annettu eikä tarvitse jäädä hänenkään miettimään kisojen jälkeen turhia.

10 000 metrin juoksu oli myös hieno. Erityisen hienoksi sen teki se, kun valkoihoinen pääsi kakkoseksi. Finaalissa niitä taisi olla vain muutama. Voitto meni sekin Eurooppaan ja yleensä lajia suvereenisti hallitsevat afrikkalaiset jäivät kirkkaimpien mitalien ulkopuolelle. Jälkeen päin mietin, että syyllistyinkö rasismiin, kun toivoin kisassa vähemmistörotuna juosseen voittoa?