182# Unessa

Mä olen aina nähnyt paljon unia, niin kauan kuin muistan. Lapsuudesta saakka. Unet ovat suurimmaksi osaksi pahoja, mutta niiden painajaisaste vaihtelee.

Aina kun teen galluppia kavereilta, millaisia unia he näkevät, niin eivät juuri näe unia, tai sitten näkevät sellaisia unia missä ei ole juuri päätä eikä häntää. Hauskoja ja omituisia kommelluksia. Tai sitten he eivät muista unia herätessään; se kai se virallinen selitys on.

Ehkä mä nukun sitten niin huonosti / kevyesti, että muistan uneni paremmin? Tai että ne ovat rationaalisempia sen vuoksi kun pystyn ajattelemaan loogisemmin kun en ole niin syvässä unessa? En tosiaan tiedä.

Herään uniin monta kertaa yössä. Vähän aikaa menee silmiä räpsytellessä ja itselleen todistellessa, että se oli vain unta. Jos olen nähnyt painajaista, pyrin olemaan pienen aikaa nukahtamatta jolloin pystyn järkeilemään itseni kondikseen, eikä painajainen pääse jatkumaan.

Peruspainajaisen kanssa pystyy vielä elämään. Sen pystyy järkeilemään ohi, vain alitajunnan kummalliseksi tuotannoksi. Pystyn herätessäni sanomaan, että se oli painajaista unimaailmassa, sellaista ei ole oikeasti olemassa.

Kaikkein kamalin on kuitenkin eräänlainen valveuni. Asiaa netistä tutkittuani olen lähes varma, että se on unihalvaus. Olen vasta nyt ymmärtänyt, että tuntuu pelottavan tutulta. Minulle on varmasti tullut tuollainen muutaman kerran, mutta kun rupean miettimään niin vastaavia kohtauksia on tullut lievempänä ties miten paljon. Kamalinta siinä on, että se ei aluksi tunne unelta. Sitä ei pysty erottamaan unen ja totuuden eroa; unet tuntuvat aluksi täysin todellisilta. Mökkireissun jälkeisenä yönä tiesin jo etukäteen liskojen tulevan, mutta ne seuranneet unet ovat jotain niin kamalaa, ettei sen jälkeen uskalla enää nukkua.

Olen kieriskellyt vuoteessa toista tuntia saamatta unta. Yhtäkkiä alan kuulemaan viereisestä huoneesta lasten ääniä; ne meluavat, kiistelevät ja kiljuvat mutten saa selvää puheesta. Sen sijaan, että ihmettelisin mitä ne kakarat tekevät olohuoneessani, ihmettelen miksi he meluavat siihen aikaan yöstä. Yritän huutaa niille, että olisivat hiljaa, mutta huomaan etten saa minkäänlaista ääntä lähtemään. Yritän nousta pystyyn mutten kykene liikkumaan, mutta näen kuitenkin makuuhuoneen ja siellä olevat tavarat täysin paikoillaan. Kyllä, tämä on asuntoni. Olen täysin paniikissa koska en saa edes huudettua apua. Ja sitten äkisti pystyn kääntymään kyljelleni, äänet häviävät ja hiljaisuus laskeutuu ylle. Tiedostan olevani jälleen hereillä, tällä kertaa oikeasti.

Toinen uni: Havahdun taas makuuhuoneessani. Kaikki tavarat ovat paikoillaan, pystyn hämärästä erottamaan jopa illalla vaihtamani lakanat. Aivan silmäkulmani oikealla puolella olen näkeväni hahmon; tai en pysty näkemään sitä, mutta tiedän sen olevan siinä, ja olen 100% varma, että näkisin sen jos pystyisin katsomaan piirunkin verran oikealle, mutta näkökenttäni ei aivan yllä sinne. Tunnen sen / niiden tuijottavan minua aivan sänkyni vieressä. Tunnen paniikinomaista tunnetta, että minun on katsottava kohteeseen jotta näkisin ettei siinä ole mitään, mutta en pysty muuta kuin olemaan paikoillani.

Herään jälleen nopeasti. Mutta ne kauhun tuntemukset ovat jotain niin kamalaa, etten pysty enää menemään nukkumaan. En uskalla enää mennä nukkumaan, koska muuten se tapahtuu taas. Valvon aamuun saakka.

Eikä tämä ollut siis ensimmäinen kerta. Olen ennenkin makoillut sängyssä ja kuullut naapurihuoneessa ikkunaverhojen lepattavan äänekkäästi tuulessa (ja ikkuna ei ole ollut auki eikä ole mitään mikä voisi selittää verhojen lepatuksen). Olen kuullut, että naapurihuoneessa on eläimiä. Ne unet ovat niin todentuntuisia koska tavallaan nukun silmät auki ja näen edelleen huoneeni samanlaisena kuin hereillä ollessani enkä koe nukahtaneeni ennen kuin kokeilen liikahtaa. Olen alkanut miettimään, että ehkä naapurini sekoilu rappukäytävässä on niin ikään sittenkin unta, eikä todellista? En tiedä enää. Toisaalta, olen ihan itse kävellyt silloin katsomaan ovisilmästä sen äijän mesoamista. Mutta jos on unihalvaus niin miksei voisi olla unissakävelijäkin? Meillä oli intissä semmoinen tyyppi, joka lähti välillä aina vaeltelemaan kesken yötä jonnekin, täysin sekapäisenä. Ja mä olen kerran itsekin herännyt kalsarit jalassa rappukäytävästä. Siitä on kyllä varmaan 8 vuotta aikaa, mutta silti.

Olen googletellut aihetta ja on huojentavaa, että näitä vastaavia ilmenee muillakin. Aiheesta on väsätty jopa gradu. En siis ole ainoa joka sellaisia unia näkee kokee, ja en ehkä ole tulossa hulluksi. Mutta ne unet ovat niin kamalia, että olen saanut pelkotilan niistä. Minun piti mennä seuraavaksi yöksi vanhempien luo nukkumaan. En tosin tiedä, mitä hyötyä siitä on, mutta se loi jonkinlaista turvallisuuden tunnetta. Vaikka olen pitkälti yli kolmenkympin, niin näitä unia nähdessäni taannun pikkulapsen tasolle. Seuraavana yönä kokeilin nukkumista taas kotona, ja minua pelotti jo etukäteen nukkumaan meno. Kokeilin miettiä mukavia juttuja monta tuntia ennen nukkumaanmenoa, makoilin piikkimatolla, luin aku ankkaa ja vältin kaikkea haitallista tv-ohjelmaa. Mutta silti mun oli pakko jättää televisio yli tunniksi päälle kun vetäydyin sänkyyni, enkä siinäkään ajassa ehtinyt nukahtamaan. Joka kerta kun olin nukahtamaisillani havahduin lähes paniikissa liikuttamaan jotain jäsentäni todistaakseni, ettei tuo halvauskohtaus ole taas iskenyt. Kuulin sanomalehden jakajan kolisuttavan jossain vaiheessa yötä postilaatikoita (ja viimeistään siinä vaiheessa olin varma että nyt se slaagi iski), jonka jälkeen pystyin nukkumaan muutaman tunnin hieman sikeämmin.

Huolettaa kyllä, koska tunnen olevan sekaisin väsymyksestä. Alle neljän tunnin unet yössä ei oikein tunnu riittävän. Mutta kun se nukkuminen on vaan niin puistattava ajatus.

En tosiaankaan toivo sellaisia unia kenellekään.