625# Filippiinit, 4

16.2.2019, Saturday, +30, Clear, Banaue, Philippines

Heräsin viiden jälkeen kovaan päänsärkyyn. En saanut enää nukuttua, mutta todistin parvekkeelta yhden komeimmista auringonnousuista. Testasin suihkun, se oli juurikin niin karmea kokemus kuin olettaa saattoi. Sitten aamiaiselle, tarjolla oli lihaa, kanaa ja riisiä. Semmoinen on eurooppalaiselle vähän omituinen aamupala, mutta maku oli kuitenkin ihan OK. Olotilakin koheni edellisillan jäljiltä. Tony oli taas työmoodissa ja vaikutti pirteältä.

Taas aurinko nousee.

Puoli yhdeksältä otimme suuntimeksi kahdella eri jeepneyllä suurimman paikallisen nähtävyyden, Bangaan Rice Terraces (Bangaanin riisipenkereet). Ensiksi kuitenkin pysähdyimme Banauen kylälle tsekkaamaan markkina-alueen ja torin. Paikallisväestö oli työn touhussa lauantaista huolimatta. Torilla blisattiin kaikenlaista kamaa vihanneksista tuntemattomaksi jääneiden eläinten jalkoihin ja sianpäihin. Betel-pähkinää myytiin täällä yleisesti ja vähän harmittaa ettei tullut itse tätä testattua. Annospussi sisälsi arekepalmun hedelmää (itse pähkinä) ja lehden joka käärittiin pähkinän ympäri ja mausteseoksen (joka koostui tupakasta ja makeutusaineista ja kalkista, jolla edistettiin piristeinä toimivien alkaloidien vapautumista). Paketti heitettiin sitten tauluun ja sitä pureskeltiin "niin kauan kuin hyvältä tuntuu" aiheuttaen käyttäjälleen piristyneen ja jopa euforisen olotilan. Se paitsi muutti syljen verenpunaiseksi, myös lisäsi syljeneritystä rutkasti. Siksi siellä täällä näki maassa veritipluja muistuttavia lammikoita, ja monet julkiset paikat olivatkin pystyttäneet kieltotauluja "No spitting moma". Kuten niin monet nautintoaineet, myös betelpähkinä on hieman koukuttava aine ja riippuvuusriski lienee todellinen. Eikä tietenkään mikään terveystuote, vaan tuhoaa hampaat, limakalvot ja aiheuttaa syöpää pitkään käytettynä.

Jeepney.

Toinen jeepney.

Torilla.

Maistuisiko jalka?

Vai kenties pää?

No spitting moma.

Laskeuduimme portaita ja ylitimme kuivuneen joen huojuvaa ja ruosteista riippusiltaa pitkin takaisin jeepneyllemme. Lähdimme ajelemaan kohti riisiviljelmiä. Jeepney oli kuuma, piti kauheaa meteliä eikä heittelehtivä kyyti mutkaisella vuoristotiellä ollut muutenkaan mitään parasta krapulalääkettä. Matka kesti toista tuntia, pari kuvaustaukoa pidettiin. Riisipenkereet oli tehty kerroksittain vuorten rinteisiin, ja olivat kieltämättä hienon näköisiä täältä ylhäältä katsottuna. Teimme viimein stopin erääseen kylään, josta lähti polku riisipelloille. Matkanjohtaja ei ollut varoittanut ollenkaan reitin haastavuudesta - eikä ylipäätään kertonut mitään etukäteen päivän ohjelmasta. Vaikutti aivan siltä, kun hänellä ei olisi mitään tietoa päivän ohjelmasta sen enempää kuin meillä matkailijoillakaan.

Banaue.

Silta yli synkän virran.

Riisipenkeriä.

Lähdimme laskeutumaan jyrkkiä ja epätasaisia kiviportaita tietämättä kuinka pitkään ne jatkuisivat. Faijalla alkoi kunto loppumaan jo melko alkumatkasta, ja hän jäi mutsin kanssa erään talon pihaan istuskelemaan, eivät uskaltaneet tulla pidemmälle. Se osoittautui hyväksi päätökseksi, sillä polku huononi entisestään ja eräs toinenkin jätti hetken päästä retken väliin kipeytyneen polven vuoksi. Metsäinen vuorenrinne muuttui lopulta riisipenkereiksi jonka päällä polku johdatteli meidät lopulta alhaalla olevaan kylään. Poikkesimme ensiksi Olympian tarjoamille juomille; koska täältä piti ilmeisesti kavuta vielä takaisin ylöskin, niin tyydyin oluen sijasta kokikseen. Meille kerrottiin tarinaa riisinviljelystä aina istutusvaiheesta valmiiseen jyvään saakka. Kovaa ja raskasta hommaa, eikä sitä ollut tullut ajatelleeksi, millaisen duunin riisinviljelijä joutuu näkemään pienenkin riisiannoksen eteen. Riisipellot olivat myös rottien suosiossa, ja rotat taas houkuttelivat paikalle kärmeksiä ja näiden seassa viljelijä sai sitten kahlata tähkiä istuttelemassa ja peltoaan kyntämässä. Kylän lapset tulivat esiintymään meille, lauloivat oikein nätisti. Tony oli hankkinut heille keksejä palkinnoksi. Pöytäämme tuli myös utelias mummo, joka näytti ainakin 150-vuotiaalta. Ei puhunut ollenkaan mutta syljeksi rehvakkaasti pitkiä kaaria läheiseen pusikkoon. Sellainen ei liene epäkohteliasta täällä. Hampaattomuudesta huolimatta hänellekin annettiin keksejä jotka otti kiitollisna vastaan.

Maisemat olivat hulppeahkot.

Suunnaksi alhaalla oleva kyläpahanen.

Riisipeltoja.

Kävelimme sitten hetkisen kylällä ihmettelemässä erikoisia taloja ja talojen koristeellisia fasadeja. Emme olleet varmoja oliko kylää edes sähköistetty, ja muutenkin se vaikutti hyvin takapajuiselta verrattuna moderniin yhteiskuntaamme. Mutta kuka tietää millainen onnellisuuden taso täällä sitten asukkaiden keskuudessa vallitsi. Koiria oli paljon, mutta ne vaikuttivat huomattavasti kilteimmiltä mitä hotellimme ympäristössä pyörivät rakit. Kanoja käppäili siellä täällä - olen aina ihmetellyt mistä kukin omistaja tunnisti omat kanasensa - sekä jonkinlaisia hanhia / hanhen tyyppisiä ratkaisuja. Täältä löytyi jopa kirkko, jonka katto ja seinät olivat tehty pellistä ja siksi rakennus oli kuuma kuin sauna. Sitten meille tuli yhtäkkiä niin jumalattoman kiire takaisin ylös, että meinasi jäädä tuliaisostoksetkin tekemättä. Kävin kuitenkin pikaisesti ostamassa itselleni pienen Bulul-riisinvartijafiguurin (en siksi että se oli mitenkään hieno, mutta halusin jättää vähän fyrkkaa tähän kylään).

Lapset painoivat hommia lauantaista huolimatta.

Pikkukoirain ruokailuhetki.

Asunnot oli tehty tolppien varaan.

Matelijat ja rotat pysyivät kämpästä poissa.

Pellistä bygätty kirkko.

Kirkko.

Ylös oli tietysti raskasta kiivetä kuumuudesta, edellisiltojen kaljoista ja huonosta yleiskunnosta johtuen. Muutaman kerran piti pysähtyä huilaamaan ja vetämään henkeä kun pelkäsin veripumpun tulevan rinnastani ulos. Viimein ylös päästyäni hikivirrat juoksivat noroina pisin selkäpiitä. Porukat olivat päässeet takaisin ylös myös, olivat löytäneet baarin ja istuskelleet siellä meitä odottelemassa. Edelleen ihmettelen, miksei reitin haastavuudesta oltu mainittu halaistua sanaa - on vähän kohtuutonta, jos matkatoimisto edellyttää matkailijoiden scouttavan ja googlettelevan tällaiset asiat itse etukäteen. Tuskin olin ainoa jolle tällainen kävi kunnon päälle.

Palasimme hotellille, sinne oli taas tunnin ajomatka. Meille tarjottiin hotellilla lounas; alkuruuaksi oli sienikeittoa, kuinkas muuten. Sitä yritettiin osaltani vaihtaa moneen kertaan eri keitoksi, ja lopulta onnistuikin. Pääruuaksi oli hampurilainen - en edes muista monesko hamppis se oli jo näiden muutamien ensimmäisten päivien aikana. Oli kaiken huipuksi vielä pahahkoa. Sen jälkeen tunsinkin itseni uneliaaksi ja menin huoneeseeni ottamaan 2,5 tunnin päikkärit.

Lounas ei tarjonnut ihmeitä.

Minun piti väkisin pakottaa itseni ylös, olisi nukuttanut ehkä enemmänkin. Oli ollut lämmin päivä, ja huoneessakin alkoi olemaan kuuma kun ilmastointiakaan ei ollut saatavilla. Lähdin vähän tarkastelemaan hotellin tiluksia; täällä oli mainostettu olevan uima-allas, ja sen löytämisessä olikin melkoinen tekeminen. Löytyi se sitten lopulta hotellin toisesta päästä. Uijia ei ollut, joku pieni porukka oli piha-alueen nurkassa dokailemassa whiskyä. Enpä minäkään sitten kehdannut siihen mennä pulikoimaan, jotenkin hotellin siisteystaso vähän arvelutti.

Hotellin uima-allas arvelutti.

Sitä vastoin päätin mennä hieman kylille kävelemään. Hotellin vieressä oli postitoimisto, mutta se oli harmikseni kiinni. En ollut ihan varma, mihin suuntaan minun piti mennä, joten jatkoin mäenrinnettä ylöspäin. Myöhemmin ymmärsin suuntani olleen väärä. Heikkokuntoisia, aaltopellistä kyhättyjä rakennuksia oli tien varrella. Luulisi, että sellainen liukuisi ensimmäisen kaatosateen mukana alas vuorenrinteeltä. Täällä oli yleisesti ottaen hyvin likaisen näköistä ja myös haisi pahalle. Eräs lapsi heitteli minua kivillä aidan takaata ja toinen lapsi tuli tiellä vastaan lyöden minua ensin mahaan, ja sen jälkeen pyysi tästä sirkusnumerostaan rahaa. Kadulla päälliköi aggressiivisten lasten lisäksi myös vihaiselta vaikuttavat koiralaumat, jotka alkoivat haukkumaan ja murisemaan minulle. Ilmeisesti ei valkoihoisen jampan seuraa vaadittu näillä main, ihme rasisteerausta tällaisessa korpikylässä, sano. Palailin sitten puolittain masentuneena takaisin hotellille ja istuskelin vähän aikaa parvekkeella nauttien pienestä tuulenvireestä ja katsellen pääskysten lentosuorituksia.

Hotel / Hostel Banaue.

Mikä saa ihmiset asumaan näissä?

Kerrostaloja.

Kappale kauneinta Jakomäkeä.

Kuuden aikaan oli illallinen. Se oli mielestämme liian aikaisin mutta matkanjohtaja halusi pitää jostain syystä päänsä ja syödä tänään aikaisin. Alkuruuaksi oli asparagus-keittoa, uskalsin syödä sitä lusikallisen. Kanaa oli pääruuaksi. Aika vähän tuli syötyä, ei oikein nälättänyt. Edellispäivästä viisastuneena olin edelleen vesilinjalla, ja kun illallisesta oli selvitty puoli kahdeksalta, niin oli vähän hankala keksiä tekemistä kun ei viitsinyt dokailla, ei ollut televisiota eikä nettiä ja ulkona säkkipimeää. Onneksi olin sentään ottanut kotoota mukaani kirjan (Albert Camus'n Rutto) juuri tällaisia hätätapauksia varten.

624# Filippiinit, 3

15.2.2019, Friday, +25, Clear, Banaue, Philippines

Heräsin pieneksi järkytyksekseni jo hieman puolen yön jälkeen, enkä saanut sen jälkeen enää nukutuksi koko yönä. Söin pikkutunnit sipsejä, katselin telkkaria, kierin vuoteessa mutta uni loisti poissaolollaan. Neljältä sitten virallinen herätys, oikein hotellin puolesta. Tänään oli lähtö Luzon-saaren pohjoisosiin, Banaueen. Pakkasin kamat kasaan ja siirsin laukkuni käytävälle laukkupoikien roudattavaksi. Kiehautin itselleni teen.

Check outin kävin tekemässä klo 4.50, odottelin sitten hetkisen porukoita ala-aulassa. Koska aamiaista alettiin tarjoilemaan vasta puolentoista tunnin päästä, niin hotelli oli kuitenkin järjestänyt meille ns. kenttäaamiaisen. Paperipussiin oli laitettu croissant, muffinssi, jugurttia, vettä, mehua ja pari hedelmää. Söin jugurtin ja puolikkaan croissun ja join mehun, muut valitettavasti jäi tähteeksi. Ei ollut oikein fiilistä syödä.

Sitten lentokentälle, bussikin oli tällä kertaa suht ajoissa. Oli varhainen aamu ja edelleen pimeää, eikä liikenneruuhkaakaan vielä ollut. Kentälle pääsimme ennätysnopeasti, alle 15 minuutissa. Lentomme Cauayaniin lähti terminaalista 3, lentoyhtiönä toimi mielessäni epäluottamusta herättävänä paikallinen Cebu Pacific.

Väkeä lentokentän edustalla oli runsaasti, ja siinä alkoi olla pieni paniikinpoikanen koska meidän piti pystyä pysymään yhtenäisinä, mutta jonomuodostelmassa väentungoksessa ihmisiä tungeksii väliin ja oma ryhmä lopulta katoaa. Heti sisälle mentäessä oli ensimmäinen turvatarkastus, missä matkalaukut skannattiin. Paikallisopas Tony teki meille ryhmächeck-inin, ja pääsimme suotuisasti etuilemaan baggage dropiin. Nopeasti jatkoimme varsinaiseen turvatarkastukseen. Emme feilanneet, joskin turvatarkastus täällä kotimaan lennoilla näytti olevan tavallista iisimpi. Sisään sai viedä jopa vesipulloja. Varsinaisen terminaalin puolella meininki oli sangen sekavaa; lähtöportti vaihtui lähes välittömästi ja jonotimme monta kertaa väärään lentokoneeseen. Lopulta kone myöhästyi 1,5 tuntia, eli lähtö oli lähes samaan aikaan mitä sen olisi pitänyt alunperinkin olla (koska tarkoitus oli että olisimme menneet kaksi tuntia myöhäisemmällä koneella, mutta se olikin tältä päivältä peruttu).

Meillä oli kaikilla hajapaikat, olin itse rivillä 26A, ikkunapaikalla. Itse lento kesti vain tunnin, mutta jouduimme olemaan varmaan kolme varttia kiitoradan päässä odottelemassa omaa lähtövuoroamme. Lennon aikana ensimmäiselle kahdeksalle riville ehdittiin tarjoilemaan jotain, mutta sitten kone alkoi laskeutumaan eikä meiltä ehditty mitään kyselemään.

Lentoyhtiönä toimi tänään Cebu Pacific.

Filippiinejä ilmasta.

Cauayanin lentokenttä oli keskellä laidunmaata, lehmät märehtivät heti kiitotien reunalla. Kenttätyöntekijät raahasivat käsipelillä portaat lentokoneen ovensuuhun. Tämä oli vain yhden lentokoneen kenttä, enempää ei olisi mahtunutkaan. Asemarakennuskin oli hyvin mitätön; ei ollut passintarkastusta eikä tullia, kaupoista ja baareista puhumattakaan. Matkalaukutkin saatiin toimitettua tuloterminaalin onnistuneesti.

Cauayanin lentokenttä.

Pikkubussimme odotteli meitä lentokentän läheisyydessä. Matkalaukkuja siihen ei mahtunut, vaan erillinen laukkupakettiauto seurasi meitä kuin hai laivaa. Ajoimme ensiksi noin tunnin verran kunnes saavuimme vähän suurempaan, Santiago-nimiseen kaupunkiin. Täällä söimme ns. väliaterian, koska aamiainen oli ollut kaikilla vähän heikonlainen. Kippolana toimi sama Max's-ketju missä olimme syöneet edellisenä iltana Manilassa. Kävipä siis taas tuuri valinnan kanssa. Täällä meille annettiin kolme vaihtoehtoa mistä valita (chicken salad, chicken burger, club sandwich). Otimme purilaiset kuten suurin osa muustakin seurueestamme. Meille sanottiin, että ruuan tulossa kestää 30 minuuttia, mutta tämä osoittautui myöhemmin "filippiiniläiseksi 30 minuutiksi", eli tosiasiassa ruuan valmistus kesti liki tunnin, tarjoilijat kävivät ainakin kahteen otteeseen kaupassakin hakemassa lisätarvikkeita. Silti sapuska maistui mikrohampurilaiselta, joten arvosanaksi ei voi antaa enempää kuin 1/5.

Santiago.

Sen jälkeen vuorossa kolmen tunnin bussimatka Banauen kylään, jossa hotellimme sijaitsi. Matka meni omalta osaltani joutuisasti, sillä perinteiseen tapaan nukahdin viiden minuutin matkanteon jälkeen ruokapaikasta. Jossain vaiheessa havahduin kyllä heittelyyn, kun suorat tasankotiet olivat vaihtuneet vuoristoiseen siksakiin - maisemat kuitenkin missasin. Rekkoja oli paljon jotka hyytyivät ylämäkiin ja kuskimme teki puolipähkähulluja ohituksia. Pääsimme kuitenkin hengissä Banaue Hotel-nimiseen majapaikkaamme. Se oli vain kahden tähden hotelli, huone taisi maksaa 16€ yöltä ja tähän meitä oli pyydetty etukäteen henkisesti varautumaan - mutta oli silti parasta mitä paikalla oli tarjota.

Meille tarjottiin tervetuliaisdrinkiksi jotain lemongrassilta (tiskivedeltä) maistuvaa juomaa. Check in hotelliin sujui nopeahkosti, saimme kaikki näköalahuoneet. Huoneessa oli avaran tilan ja parvekkeen lisäksi jykevän tuntuinen lattia - ei kai sentään tiikkiä - ja sänkykin vaikutti kelvolliselta, mutta muuten ei kehumista. Ei televisiota, ei ilmastointia, ei internetiä, wc oli epämiellyttävä ja kylppäri verhoineen suorastaan karmiva. Sähköviritelmät vaikuttivat hengenvaarallisilta. Ei silti niin paha mitä odotin.

Tuli jotenkin Hohto-elokuva mieleen tästä hotellista.

Huone.

Suihkaus.

Saavin tarkoitus vähän arvelutti.

Tuossako sitä pitäisi puhelin ladata?

Näkymät parvekkeelta - korpimaata riitti.

Melko pian meitä odotti lounas - vaikka tuhdista välipalasta johtuen ei ollut vielä kovin iso nälkäkään. Mutta ei kai ilmaisista lounaista ole kieltäytyminenkään. Alkuun oli sienikeitto (hyi saat... jätin syömättä), sitten tonnikalaa ranskalaisilla tai riisillä, wokkivihanneksia ja lisää vihanneksia. Arvosanaksi lähtee 2/5, varsinkin kun tilaamani olut löysi tiensä pöytään vasta siinä vaiheessa kun ruuat oli jo syöty.

Neljältä olin tilannut itselleni hierojan - tämä on vasta toinen kerta elämässäni kun sellaiseen kehtaan mennä. Se on paitsi kiusallista, mutta en myöskään pidä siitä että minuun kajotaan. Hieroja tuli vielä omaan huoneeseeni - that's pretty brave dont you think? Kymmenen minuuttia myöhässä pienikokoinen naisoletettu saapuikin, käski minua riisuuntumaan kalsareilleni. Ohjaili koko tunnin ajan minua selkeäsi eikä kiusallisia väärinkäsityksiä päässyt syntymään (mitä nyt olin unohtanut puhelimeni äänelliselle, kauemmas pöydälle ja töistä soiteltiin hyeenasti). Lisäksi hierojan kokoon nähden otteet olivat jämäkät ja muutaman kerran alkoi kipukynnys olemaan jo melko lähellä ylitystä (kysyikin "too much pressure?" johon tietenkin vastailin kieltävästi - mistä lie niin päätellyt). Omituisinta oli naaman ja korvien hieronta ja naksauttelu. Hinta tunnin sessiosta oli 400 pesoa - annoin 500 (n. 8€) eli halpaa huvia. Ja arvosanaksi ilman muuta 5/5.

Hotellihuoneeseen ei kuulunut netti, mutta mainostivat aulassa sen toimivan, joten päätin lähteä hetkiseksi surffaamaan. Salasanan sai respasta. Netti toimi arviolta pari minuuttia, mutta ei sen jälkeen enää kertaakaan seuraavien päivien aikana. Jostain syystä Messenger-viestit kuitenkin toimivat mutta muuhun ei kaista riittänyt. Törmäsin ryhmäämme kuuluvaan virolaiseen, juttelin hänen kanssaan hetkisen. Hotellin yhteydessä oli kauppa; siellä myytiin vain turistikamaa. Myyjä seurasi perässä kuin varjo, koen sellaisen vähän kiusalliseksi joten ostohalutkin karisivat. Piipahdin pihalla; hotelli oli vähän syrjässä kaikesta eikä sieltä tainnut päästä pois ilman kuljetusta. Lisäksi hotellin ympärillä parveili haukkuvia koiralaumoja jotka vähän arveluttivat minua muutenkin.

Hotelli oli tosiaan keskellä ei-mitääntä.

Puoli kahdeksalta hotellin aulassa alkoi joku cultural show. Katsoimme sitä faijan kanssa muutaman esityksen verran, varsin kummallisia tanssiesityksiä. Klo 20.15 meillä oli yhteisillallinen: tomaattikeittoa, vasikkaa, yms. Ihan ok ateria, ei siinä mitään. Aikaisesta heräämisestä johtuen väki lähti nukkumaan, mä jäin vielä ala-aulaan kokeilemaan, josko netti toimisi. Ei toiminut ei. Olin jo menossa huoneeseeni, kun törmäsin sattumalta Tonyyn. Rupattelimme hetkisen ja päädyimme sitten hotellin baariin jatkamaan juttua. Baari vaikutti suljetulta, mutta työntekijä nukkui eräässä pöydässä. Tony koitti ravistella miestä hereille siinä onnistumatta. Haki sitten jonkun toisen työntekijän paikalle. Tilasimme olutta ja paikallista giniä - joka muistutti maultaan enempi rakia. Autokuski liittyi joukkoomme, mutta ei ollut kovinkaan puhelias tapaus. Tarjouduin maksamaan kaikkien juomat - siltikin lasku oli tippeineen alle 15 €. Käsittämätöntä.

Ei oikein hajua monelta menin nukkumaan.

Kulttuurishow.

623# Filippiinit, 2

14.2.2019, Thursday, +31, Partly cloudy, Manila, Philippines

Tuntui, että olin nukkunut ikuisuuden, mutta kello ei ollut herätessäni vielä yhtäkään. Nukuin sitten pieninä annoksina kolmeen saakka, jolloin heräsin täysissä sielun ja ruumiin voimissa. Tiesin unen saannin olevan mahdottomuus, joten katselin sitten telkkaria paria tuntia ja nukahdin hetkiseksi uudelleen. Lopulta heräsin herätyskellon soittoon seitsemältä. Nyt olisi puolestaan nukuttanut enemmänkin. Nukkumista ei helpottanut rikkinäinen yövalo, jota ei saanut kytkettyä pois päältä, ja se välkkyi koko yön. Hetken mietin jo jos olisin ottanut avainkortin pois sähkölukijasta, mutta se olisi tarkoittanut myös ilmastoinnin häviämistä ja huoneen lämpötila tulisi nousemaan nopeasti tuskastuttavalle tasolle.

Aamun valjettua rumat näkymät paljastuivat hotellin ikkunasta.

Lähdimme sitten porukoiden kanssa aamiaiselle. Oli paljon ihmisiä, mutta grupieeri ohjasi meidät pöytään. Valinnanvaraa oli paljon, mutta aamiainen oli suunnattu selvästi aasialaisille, me emme oikein osanneet valita mitään. Lopulta aamiaislautaselle päätyi pari croissantia, nakkeja, kinkku- ja juustoviipaleet, jugurttia, kahvia ja mehua. Ukkokin sai hieman syödäkseen vaikkei näyttänyt hyvinvoivalta ja oli oksennellut yölläkin. Saapa nähdä koska tauti tarttuu meihin. Alkoi olla jo itsekin sen verran vainoharhainen, että alkoi kuvittelemaan kaikenlaisia tuntemuksia itsekin.

Sian lämmittelyä.

Yhdeksältä tapasimme ryhmän ala-aulassa, tarkoitus oli lähteä siitä kaupunkikierrokselle. Bussi myöhästyi kuitenkin lähes tunnin, oli juuttunut jonkinlaiseen ruuhkaan. Ihmettelimme, miksei kokenut kuski ollut ottanut tällaista huomioon, vai liekö nukkunut yksinkertaisesti pompsukkaan. Olisi vaan rehellisesti myöntänyt, että myöhästyy kunnolla ja laskenut meidät huoneeseen odottelemaan sen sijaan, että postailimme hotellimme ala-aulassa kärsimättöminä.

Ensiksi ajoimme amerikkalaisten hautausmaalle. Yhdysvallat olivat miehittäneet Filippiinit espanjaisten jälkeen (v. 1898 - 1946) ja siksi amerikkalaisilla oli täällä edelleen aistittavissa jonkinlainen vaikutus. Golfgreenin kaltaiset hyvinhoidetut ruohomatot, valkoiset suorien ristien rivit ja hohtavan valkoinen jättiläismäinen monumentti sijaitsi Taguig cityn alueella. Täällä oli 17 206 amerikkalaissotilaan viimeinen leposija, jotka olivat menettäneet henkensä Toisessa maailmansodassa sekä nimiluettelot kadonneista tuhansista sotilaista. Meistä tuntui oudolta, miksi jenkit oli haudattu tänne, suomalaiset kun pyrkivät aina saamaan ruumiitkin oman maan multiin. Vaikuttava näky se silti oli, keskellä suurkaupunkia tällainen hiljainen lehto. Meidän lisäksi paikalle tuli myöhemmin vain yksi bussilastillinen koululaisia. Aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta sokaisten meidät täysin; emme olleet nähneet kuukausiin auringonpaistetta joten blehoille olisi ollut tarvetta.

Amerikkalaisten hautausmaa.

Monumentti menehtyneille amerikkalaissotilaille.

Kappeli.

Seuraavaksi ajoimme 1,5 tunnin matkan ruuhkassa madellen Filippiinien kansallissankarin Jose Rizalin mukaan nimettyyn puistoon. Kyseinen kaiffari oli 1800-luvun lopulla ryhdistäytynyt Filippiinien itsenäistymisprokkiksessa ja aloittanut kapinan Espanjaa vastaan, joka oli tuohon aikaan siirtomaaisäntänä. Huonostihan siinä kävi ja jätkä teloitettiin, mutta mainetta tämä tutkija-runoilija-kirjailija-taidemaalari-kuvanveistäjä oli kerännyt siihen malliin, että monista filippiiniläiskaupungeista löytyi Jose Rizalin patsas paraatipaikalta. Paikalle oli pystytetty 80 metriä korkea lipputanko (joskin minusta se näytti puolet lyhyemmältä). Puisto oli lähellä merenrantaa, ja siellä haisi pahalle, mietimme tuleeko haju viemäristä vai lähellä sijaitsevasta merenlahdesta. Ukottajia oli paikalla jonkun verran, jotka blisasivat hattuja ja jonkinlaisia tekolintuja.

Jose Rizalin muistomerkki.

Jatkoimme bussilla Intramurosin kaupunginosaan, jota ympäröi 4,5 kilometria pitkä muuri. Se oli vanhaakaupunkia, joskin ei näyttänyt mitenkään erityisen vanhalta. Manila oli pommitettu maan tasalle Toisen maailmansodan aikana ja oli pitänyt rakentaa kokonaan uusiksi. Vaikka osa vanhoista arvorakennuksista koitetaan entisöidä entisen mallisiksi, niin kyllä eron aina jotenkin vaan aistii. Kävimme katsomassa Jose Rizalin vankityrmän ja sen jälkeen poikkesimme katsomassa The Minor Basilica and Metropolitan Cathedral of the Immaculate Conception-nimisen sanahirviökirkon. Espanjan siirtomaavallan aikana (v.1565 - 1898) Filippiineistä tuli epäaasialaismaisesti katolinen maa, ja melko uskovaista porukka tuntui edelleenkin täällä olevan. Kirkko oli rakennettu jo 1500-luvulla, mutta oli tuhoutunut monta kertaa maanjäristyksissä ja sodassa. Viimeisin rakennuskerta oli v. 1958, mutta senkin jälkeen muutoksia oli tehty (esimerkiksi kirkonkellot oli siirretty pois tornista maan tasalle sortumisvaaran vuoksi). Sisälle emme päässeet, koska kirkossa olivat häät menossa - ihmettelin vähän ajankohtaa, sillä kuka järjestää häät torstaina klo 13, mutta syy taisi löytyä Valentine's daystä, jota Filippiineillä vietettiin laajalti.

Intramuros muureineen ja valleineen.

Jose Rizalin askelkuviot matkalla tyrmästä teloituspaikalle.

Pasig-joki.

The Minor Basilica and Metropolitan Cathedral of the Immaculate Conception.

Menimme sitten lounastamaan Barbara's-nimiseen ravintolaan, joka sijaitsi Casa Manila-museon yhteydessä. Meidät jaettiin pöytäkuntiin ja ruokana oli noutopöytä; suhtauduin aluksi vähän skeptisesti filippiiniläisruokaan, olin kuullut huhua että täällä mäsäytetään vain epäterveellistä jenkkisapuskaa, mutta tästä ruuasta tykkäsin. Ilmeisesti kiinalaisiin turisteihin kyllästyneenä ravintola oli laittanut sanktiokyltit muistutukseksi; veloittivat left-overseista 200 pesoa "sakkoa", joten täällä piti syödä lautaset tyhjiksi. Pysyttelimme vesilinjalla. Muutaman hengen orkesteri pyöri ympäri ravintolasalia soittaen ikivihreitä tippien toivossa.

Ruokailun jälkeen kävimme samassa kompleksissa olevassa Casa Manila-museossa. Se oli 1980-luvulla rakennettu jäljennös 1800-luvun espanjalaisten herrasväen hulppeasta asuintalosta, jonka alaosa oli rakennettu kivestä ja yläkerros puusta. Keskikerroksessa oli historiallista toimistotilaa, yläkerrassa sitten salia hienoine mööpeleineen sekä jopa pieni kappeli. Ruokasalissa oli vanhanaikainen ilmastointilaite - palvelijat löyhyttelivät pöydän yläpuolella olevia paksuja verhokankaita. Keittiöstä löytyi erikoisuutena jääkaappi. Tuohon aikaan ei sähköä ollut eikä jääntekolaitetta, vaan jää roudattiin laivalla Yhdysvalloista saakka. Sai pitää varmasti kiirettä, ettei sulanut.

Casa Manilaa.

Ilmastointiverho ruokapöydän yläpuolella.

Pari-istuin vessassa.

Kadun toisella puolen oli San Agustinin kivikirkko. Se oli valmistunut jo vuonna 1607, ja harvinaista kyllä, se oli selvinnyt Manilan lukuisista maanjäristyksistä ja pommituksista. Kirkon yhteyteen oli jo aiemmin rakennettu luostari. Kaikenlaista oli paikka ollut todistamassa satojen vuosien aikana, Toisessa maailmansodassa se toimi jopa keskitysleirinä japanilaisten päälliköidessä Filippiineillä. Sisälle emme päässeet tälläkään kertaa, sillä täällä oli häät menossa kuten aikaisemmassakin kirkossa. Luostarin puolelle pääsi kyllä, joskin se oli varsin tylsähkö vierailukohde tauluine, tavaroine ja näyttelyineen.

Täälläkin häät menossa.

Hautakiviä.

Lisää hautoja.

Odottelimme sitten kadun varressa bussia tovin ja palasimme hotellille. Lyhyeen matkaan kului taas 1,5 tuntia aikaa. Mun hermot eivät kestäisi tällaista ruuhkaa kovin pitkään, saati jos joutuisi itse ajamaan täällä. Manilan suurkaupunkialueella asui yli 20 miljoonaa ihmistä, eikä esimerkiksi metroa ollut ja kadut kapeita, ja siksi liikenne oli melkein aina turvoksissa. Paikallisbusseina toimivat jeepneyt, jotka olivat eräänlaisia pidennettyjä jeeppejä jotka oli koristeltu näyttävästi. Nämä ikäloput minibussit olivat hyvin suosittuja paikallisväen keskuudessa; yleensä niihin hypättiin avonaisesta takaovesta sisään ja ulos vauhdissa, ja sisällä istuttiin polvet suussa. Aina sisälle ei edes mahtunut, vaan näimme monta kertaa miten matkustajat roikkuivat astinlaudalla pitäen kiinni käsillän tikkaista tai monesti kiipesivät suoraan katolle. Jeepney pysäytettiin kättä viittoamalla ja pois haluttaessa lyötiin kädellä kattoon. Rahastus toimi antamalla raha aina seuraavalle matkustajalle joka ojensi sitten fyrkat taas eteenpäin kuskille, ja vaihtorahat palautuivat samalla tavalla. Koska mitään erillisiä pysäkkejä ei ollut, jeepneyt kurvailivat ja pysähtelivät minne sattuivat aiheuttaen lisää kaaosmaisia liikennesuorituksia.

Konna.

Hotellilla tunti lepoa, jonka käytin blogaamiseen, netissä surffailuun ja selfiekepin testaukseen. Olin saanut kepin joululahjaksi ja oli nyt neitsytmatkallaan, mutta ainakin ensimmäinen kuvaussessio floppasi kun keppi ei ottanut toimiakseen. En tosin tiennyt onko vika kepissä vai puhelimessani (bluetooth-yhteys). Kuudelta lähdimme hotellimme vieressä olevaan oudosti nimettyyn SM-ostoskeskukseen. Etsimme ruokapaikan, löysimme ihan kohtuulliselta vaikuttavan ruokapaikan nimeltään Max's (huomasimme myöhemmin tämän olevan jonkinlainen ketju). Porukat tilasivat kalaa, itse otin jonkinlaisen lihajutun. Porukat tykkäsivät kalasta, mutta omasta ruuastani voin antaa vain 2/5, mun mielestä sapuska oli vähän outoa. Juomaksi otimme mutsin kanssa oluet, isä valitteli edelleen vatsaansa ja jatkoi vesilinjalla. Olut tarjottiin jäiden kanssa, se oli paitsi outoa myös vähän epäilyttävää, kun emme olleet varmoja tehdäänkö jäät täältä vesijohtovedestä (jota ei totisesti kannattanut juoda, vaikka hampaita sillä uskalsinkin pestä). Sapuska maksoi vain 1200 pesoa eli alle 20€, annoimme 1500.

Aurinko laskeskeli kuuden kieppeillä.

Kävimme alakerran vessassa joka oli ihmeen siisti. Porukat lähtivät sitten hotellille, itse menin tutustumaan paikalliseen supermarkettiin ihmettelemään kaupallista tarjontaa. Liha- ja kalaosasto haisi vähän helkkaristi, mutta muuten paikallistuotteet loistivat poissaolollaan, kaikki vaikutti olevan tuontikamaa. Ostin sitten yhden oluen sekä sinisiä sipsejä - näitä kun ei Suomessa tule vastaan niin mielelläni ostan kun vain löydän. Pääasia oli, että sain tonnin setelin rikottua ja pientä rahaa tilalle. 1000 peson seteli oli about 16-17€ ja kaupan kassatäti rupesi siitäkin nikottelemaan. En tiedä mistä asti lähti hakemaan vaihtorahoja - myyjän palvelualttius ei muutenkaan ollut kovin korkealla, mutta varmaan viiden minuutin jälkeen myyjä palasi ja sain vähän pienempää hilloa lompsaani. Kävin sitten vielä erillisessä viinakaupassa hakemassa pienen lekan (37,5 cl) Red Label-whiskeytä. Vaikka tuontibrenkku niin ei montaa euroa maksanut. Viinat piti pyytää myyjältä, laiskanpuoleinen työntahti oli myös näillä kassahenkilöillä mutta sainpahan vähän voimajuomaa hankittua tulevien päivien metsäreissulle. Ostokset pakattiin jenkkityyliin ärsyttäviin paperipusseihin, jossa ei ole edes hantaakia. En ymmärrä tätäkään tapaa, mutta niin paljon muutakin kummallisuutta maailmaan mahtuu.

Hotellilla kävin vielä suihkussa ja pakkasin vähän kamoja. Seuraavana päivänä meillä olisi lähtö Luzonin saaren pohjoisosiin jonnekin metsän keskelle. Alunperin meidän piti lähteä klo 9:n lennolla, mutta olimme kuulleet, että tuo lento oli jostain syystä peruttu, ja meidän pitäisi ottaa jo klo 7 flygari Cauayaniin. Huono läppä, koska hotellilta pitäisi lähteä klo 05, ja herätys olisi näin ollen neljältä.

622# Filippiinit, 1

12.2. - 13.2.2019, +10, Overcast, Istanbul, Turkey

Lähdimme porukoiden kanssa Olympian järjestämälle Filippiinien kiertomatkalle. Se oli ollut jo pari vuotta suunnitelmissa, mutta nyt se viimein toteutui. Meitä oli vähän epäröittänyt paitsi pitkät lennot, myös pitkät bussimatkat, mutta tänä vuonna yksi 10 tunnin bussimatka oli korvattu sisäisellä lennolla, joten se todennäköisesti käänsi valinnan Filippiinien eduksi.

Lähtö tapahtui tiistai-iltapäivänä klo 15, haiseva ja astmaattinen taksikuski heitti meidät lentokentälle. Meidän matkaryhmällemme oli annettu aikaikkuna klo 15.40 - 16.10 saapua tekemään check in, sitä ei tarvinnut itse tehdä netissä. Mikä oli hyvä asia, koska meillä oli vaihto Istanbulin kentällä. Lennolle checkaus meni nopeasti, turvatarkastus samaten, edes murheenkryyni-laukkuni ei joutunut tällä kertaa minkäänlaisiin lisätesteihin. Kävimme ostamassa vähän evästä lennoille, ja sitten painelimme passintarkastuksen läpi non-schengen -alueelle. Turkish Airlinesin lento Istanbuliin lähtisi portilta 51a, mutta meillä oli reippaasti aikaa joten kävimme vielä tempaisemassa lähtöoluet naamariin. Baarissa oli eräs englantilainen nuorimies, joka halusi nyt välttämättä alkaa juttusille. Oli Liverpoolin läheltä, menossa Delhiin.

Kentällä.

Desinfiointiaineita sisäiseen ja ulkoiseen käyttöön.

Lentokentän mainokset alkoivat jo tuntua vierailta.

Lähtöportilta oli bussikuljetus koneeseen, tuntui kestävän ikuisuuden ennen kuin bussi sai luvan lähteä viemään meitä koneeseen. Meillä oli kolme vierekkäistä istumapaikkaa rivillä 14. Ukko antoi minulle kerrankin ikkunapaikan. Käytävän toisella puolen ukon vieressä oli joku golf-matkalle suuntaava äijä, joka alkoi juottamaan meidän isää juovuksiin. Meitä ärsytti se mutsin kanssa sikana. Muuten lento lennettiin "pimeänä", ei oikein ymmärretty miksei valoja voinut pitää päällä, vaikka kello oli vasta vähän yli kuusi illalla. Ruokaakin tarjottiin, sai valita kanan ja mac&cheesen väliltä. Otimme kanat. Ruokajuomat myös ilmaisia, alkoholitkin. Otin viinin ja whiskeyn. Lento kesti 3h30min.

Siitä se lähtee.

Lentokoneemme Istanbuliin.

Kotimaa kun taakse jäi.

Istanbulissa meillä oli kolmisen tuntia aikaa tuhlattavana. Tilannetta hankaloitti kun valuuttana oli Turkin liirat; hyväksyivät toki eurotkin mutta kiskurikomissiolla. Yhden oluen ostin luottokortilla, toivottavasti eivät skannanneet korttiani. Vessalle spesiaalimaininta, se oli aivan hirveä. Faijakin siellä kävi ja viipyi poikkeuksellisen pitkään. Palattuaan totesi, että hän oli alkanut yhtäkkiä voimaan hirveän huonosti. Ajateltiin tosiaan mutsin kanssa, että liekkö saanut mahataudin vihanneksista joita tarjottiin aiemmalla lennolla - semminkin kun me jätimme sen syömättä ja ukko pisteli naamariin kielloistamme huolimatta.

Istanbulin lähtötauluja ollaan ennenkin oltu ihmettelemässä.

This place needs Jesus.

Koipiset joutui pesemään muualla.

Pääsimme kuitenkin lopulta Manilan koneeseen; lähtö oli klo kahden jälkeen yöllä. Mulla oli keskirivillä käytäväpaikka, vieressäni oli filippiiniläismies, joka ei poistunut kertaakaan paikaltaan edes vessaan koko 11-tuntisen lennon aikana. Ruokaa tarjottiin pariinkin otteeseen, sama kana/pasta valinta oli edessä. Otin harmikseni kanaa, olisi pitänyt kokeilla sitä pastaa, mude kehui myöhemmin sen olevan ihan kohtalainen. Aamiainen tarjottiin lähempänä Manilaa, vaikka kello oli jo 16. Väliaikana kokeilin pilkkiä muutaman tunnin, ehkä jopa torkahdin muutamiksi minuuteiksi. Välillä koitin katsoa viihdekeskuksesta Johnny English strikes again-elokuvaa. Ärsytti myös kun matkustamohenkilökunta pakotti ikkunapaikallaolijoiden pitää ikkunasuojat laskettuna koko lennon ajan vaikka päivä oli jo valjennut ja aurinko olisi paistanut.

Lentokoneen infotaulu muistutti rukoussuunnista ja -ajankohdista.

Ukko oli oksennellut alkumatkan, mutta hetken levättyään olo oli vähän kuulemma parantunut ja sai hieman aamiaista syödäkseen. Kone laskeutui klo 18 jälkeen, aikaeroa Suomeen oli kuusi tuntia. Suht raskaalle matkustus taas tuntui, ja tuntui kieltämättä hyvältä päästä viimein ulos koneesta. Passintarkastuksessa meinasi mennä pitkä tovi, mutta avasivat onneksi lisää passintarkastuspisteitä. Viisumia ei vaadittu, lentokoneessa piti tosin täyttää maahantulokortti; meidän osalta se oli onneksi jo osin täytetty.

Maahantulokortti.

Matkalaukkuja piti jonkun aikaa odotella, mutta onneksi löysivät perille. Paikallisopas Tony oli bussikuskeineen vastassa. Ilta oli jo pimentynyt mutta päivän jälkihehku roikkui vielä vahvasti ilmassa. Bussi oli pieni, siellä sai tosiaan istua polvet suussa. Onneksi meitä oli vain 12 matkailijaa + oppaat, joten vähän oli väljyyttä bussissa. Matkatavaroita siihen ei mahtunut, vaan erillinen pakettiauto toimitti laukut hotellille myöhemmin. Saimme ensikosketuksen Manilan infernaalisiin liikenneruuhkiin; kenttä oli ihan Makati-kaupunginosan lähellä, jossa hotellimme oli, mutta silti sinne kesti yli puoli tuntia ajella.

Ensimmäiset tuulahdukset Manilasta.

Hotellimme oli Dusit Thani-niminen neljän tähden hotelli. Hotelliin päästäkseen piti mennä metallipaljastimen läpi; ne hälyttivät jokaisen kohdalla mutta silti ei tarvinnut virkailijalle näyttää taskujaan tms. Laukut tutkittiin pintapuolisesti. Pommikoiria kyllä parveili haistelemassa matkalaukkuja. Sellainen saa tietysti aina vähän ajattelemaan, mahtaako täällä olla vaarallista. Hotellin ala-aula oli kuitenkin pramea, lattiaa kiillotettiin tuon tuosta. Tervetuliaisjuomat tarjottiin. Ärsyttävän kauan piti odotella, että matkanjohtaja ja paikallisopas saivat check init tehtyä ja jaettua meille hotellihuoneen avaimet. Mulla oli huone vitoskerroksessa, kaikilla muilla ylempänä. Harmittavasti avainkortti oli koodattu niin, ettei sillä päässyt kuin omaan kerrokseen (ja respaan).

Kiiltoa riitti.

Hotellimme ala-aulaa.

Laukut toimitettiin nopeasti huoneeseen. En antanut tippejä laukkupojille, Olympian matkoilla heille maksetaan tipit matkanjärjestäjän toimesta. Hyvä niin, koska mulla ei ollut pieniä seteleitä ollenkaan. Huone oli iso, tilava ja siisti, netti oli nopea. Näkymät ikkunasta eivät olleet kaksiset.

Vuode oli kutsuva.

Kello oli jo sen verran, että piti lähteä nopeasti katsomaan jos lähistöltä saisi jotain syötävää. Alkoi hiukomaan kun oli tullut syötyä vain lentokoneaterioita kolme edelliskertaa. Ulkona oli säkkipimeää, hurja liikenne eikä meillä ollut yhtään mitään käryä mihin suuntaan edes lähteä. Lähistöllä oli SM-ostoskeskus, mutta sekin meni kiinni yhdeksältä, eikä aikaa syömiseen jäänyt. Menimme sitten hotelliimme, jossa oli ainakin kolme ravintolaa. Buffet olisi maksanut sikana, joten otimme á la carte listalta muden kanssa hampurilaiset ja oluet. Isä valitteli taas huonoa oloaan; tilasi kanakeiton, muttei pystynyt syömään siitä lusikallistakaan vaan lähti annoksen saatuaan huoneeseensa oksentelemaan. Olimme vähän äijästä huolissamme; meille ruoka kuitenkin upposi hyvin eikä merkkejä vatsataudista ollut. Lasku oli 3000 pesoa eli noin 50€, ja tämä olikin ylivoimaisesti kallein sapuskamme matkalla.

Hampurilaisateria.

Huoneeseen palattuani otin suihkun, se olikin miellyttävä kokemus. Surffasin netissä ja blogasin hieman, katselin telkkaria ja yritin mennä ajoissa unille, kun jäi edellinenkin yö väliin + jetlag varmasti kiusaisi seuraavat yöt.