252# Nihon, 7

Tokionkaan hotelliin ei kuulunut aamiainen, joten piti lähteä katselemaan lähitienoita jos sellainen aamiaispaikka löytyisi. Ei löytynyt. Vettä satoi kaatamalla edelleen, vaakasuoraan. Lopulta käytiin ostamassa kaupasta kahvia ja kolmioleipää, vaatteet oli jo siinä vaiheessa läpimärät, ja palattiin hotellille syömään.

Lähdettiin Ikebukuroon. Sielläkin meinasi hermot mennä edelleen vesisateen ja ihmispaljouden vuoksi, ja kun suunnistaminen oli vaikeaa. Käytiin ihmettelemässä Seibu-tavaratalossa, ja mulle tuli siellä paskahätä. No ei siinä mitään, kävin siistissä vessassa, mutta tällä kertaa en löytänyt vessan vetokahvaa mistään - joten piti jättää pökäle seuraavan tulijan ihmeteltäväksi :D

Satoi edelleen mutta bongattiin hyvä syömäpaikka, otettiin myös kaljat vaikkei haluttukaan... mutta jotenkin lipsahti. Ruokailuun kului sen verran että aikaa, että juuri kun päästiin ulos sade loppui kuin hanasta olisi käännetty, ja ilma muuttui vähitellen aurinkoiseksi. Ihmiset palasivat kadulle, ja joka puolessa tungosta.

Käytiin Tokyu Handsissa - joka on ehdottomasti lempparikauppani Japanissa helppoutensa takia, joten jos siellä päin pyöritte niin kannattaa poiketa. Kyseessä pienimuotoinen ketju, joten liikkeitä bongaa muualtakin kuin Ikebukurosta.

Palattiin hotelliin lepäämään, joskaan en päikkäreitä ehtinyt juuri ottamaan, kun meni taas surffatessa sekin aika.

Illalla lähdettiin Shibuyaan, jossa ihmisiä piisasi. Käytiin syömässä kallis illallinen, joka ei ollut mielestäni mitenkään erityisen hyvä edes, ja sen jälkeen kännäiltiin parissa baarissa ennen kuin lähdettiin vikalla metrolla takaisin Uenoon. Joissakin baareissa myydään half&half-kaljaa, jossa puolet tuopista on vaaleaa olutta ja toinen puoli tummaa. Kuullostaa kamalalta, ja mulla kesti monta päivää ennen kuin uskalsin testata, mutta sehän on aivan loistavaa!

Ryypiskeltiin vielä automaatista pikkutunneille saakka 9%:sia sparxeja. Kännithän siitä seurasi.

251# Nihon, 6

Heräsin normiaikaan kahdeksalta, parikymmentä minuuttia snoozasin. Hain sitten PE:n ja käytiin syömässä aamiainen - tällä kertaa eri baarissa kuin mihin oltiin totuttu. Aamiainen oli kalliimpi ja huonompi. Ei pitäisi vaihtaa hyväksi havaittua.

Palattiin hotelliin, pakattiin kamat ja check outettiin hotelli, ja lähdettiin jopa hieman masentuneina kohti Shin-Osakaa. Oltiin tykätty Osakasta, ja ei tiedetty mitä uudessa kohteessa Tokiossa oli vastassa.

Junassa nähtiin blondi muija, ja molemmille tuli PE:n kanssa yhteinen konsensus, että nyt ei parane puhua suomea tavalliseen tapaan. Varsinkin kun jutskasimme keskenämme,niin vastapäähän istunut n. 50-vuotias nainen oikein hätkähti. Tunnusti sitten lopulta, että kiva kuulla välillä jonkun puhuvan suomea; oli itse asunut nyt kolme vuotta Osakassa, aiemminkin 7 vuotta. Vaihdettiin pikaiset kuulumiset ja jäätiin sitten Shin-Osakassa naisen matkustaessa eteäpäin.

Meillä oli tietysti laukut mukana, ja oltiin vähän huolestuneita miten saadaan ne junassa kuljetettua Tokioon, ja kun meillä ei ollut niitä paikkojakaan varattu. 25 kiloa oli kannossa, ja piti loppumatka juosta ylös rappusia (liukuportaita ei ollut) joten hikihän siinä tuli. Ehdittiin kuitenkin junaan ja saatiin hyvät paikat - joskin viimeisenä, mutta saatiin kuitenkin. Ja mahduttiin kamojen kanssa junaan. Shinkansen-luotijunissa osa vaunuista on varattuja paikkoja, osa vapaita paikkoja.

Matka Osakasta Tokioon kesti Hikari-junalla kolme tuntia, kilometrejä noin 515. Kesken matkaa alkoi satamaan, joten ei nähty edes Fuji-vuorta. Oltiin ostettu kaupasta eväitä, joten nälkä ei päässyt estämään matkantekoa.

Kahden kieppeillä tultiin Tokion asemalle. Asemalla oli vähän aikaa arpomista, mutta löydettiin aika nopeasti Yamanote Line. Mun täytyy sanoa, mutta ollaan aika hyviä suunnistamaan ja operoimaan isoilla asemilla. Mä olin ollut etukäteen huolissani siitäkin, miten täynnä Yamanote -linja on, ja pitääkö matka taittaa taksilla. Mutta hyvin se meni, ja löydettii Uguisadani-metroasemalle hienosti.

Kävimme aseman vessassa kusella, ja katselimme kaatosadetta ikkunasta. Sattumoisin silmämme osui radan toisella puolella olevan Candeo-hotellimme mainokseen, joten päätimme hylätä karttamme ja lähdimme mutulla kulkemaan oikeaan suuntaan. Alue vaikutti vähän rähjäiseltä, jopa slummilta. Love-hotelleja oli pilvein pimein.

Check innissä oli vaikeuksia, kun kukaan hotellin henkilökunnasta ei puhunut juuri englantia eikä varausta meinannut löytyä. Lopulta saatiin kaikki toimimaan, ja ymmärsimme senkin että huone saataisiin vasta n. 45 minuutin päästä, mutta matkalaukut voisimme jättää hotellille ja saimme niistä jonkin poletinkin.

Ulkona oli tosissaan kova sade, joten käveltiin lähimpään baariin mikä vastaan tuli. Se oli aivan helvetillinen räkälä, semmonen paskainen ja täynnä tupakansavua, käsin tehdyt hinnastot. Katsottin että olimme ansainneet jo bisset, joten tilattiin sellaiset. Englanniksi on sitten turha yrittää tilata mitään, etenkään tämän tasoisesta baarista, mutta japaniksihan tuollaiset hoidetaan.

Juotiin kaljat ja palasimme hotelliin, huoneet olivat valmiina. 7. kerros tällä kertaa aikaisemman 14. kerroksen sijasta, ihan jees. Tilaakin oli paljon enemmän ja sain jopa matkalaukkuni auki. Muistutti Omenahotellia.

Oltiin sovittu, että vietetään 1,5 tunnin lepotauko, että saadaan päikkärit otettua ja pahimmat kamat purettua. Pitihän sitä mennä työkoneelle ja vittuilemaan työkavereille, joten jäi päikkärit sitten väliin. Kävin automaatilla; siellä ei ollut Chi hu:ta mutta ostin sitten 9%:sta Sparksia. Ihan yhtä hyvää oli ja kävi nuppiin kuin häkä.

Vettä satoi edelleen, ja sade tuntui vain kiihtyvän. Lähdettiin sitten kuitenkin 25 minuutin junamatkan päähän Shinjukuun; maailman ruuhkaisin asema. Sitä käyttää 3,65 miljoonaa ihmistä päivittäin. Ja siltä se tuntuu. Sitä ihmistä on niin saatanasti ympärillä, ja asema on Katajanokan alueen kokoinen. Ei sitä oikein osaa sanoiksi pukea.

Kaatosateessa valkattiin äkkiä joku piskuinen ravintola jonkun pienen talon kakkoskerroksesta ja saatiin vähän helkkarin hyvät sapuskat. Varmaan parasta mitä oltiin tähän asti syöty, ja hintakin oli aika sopiva.

Ruoan jälkeen käytiin kiertelemässä tavaratalossa, ja sitten mentiin irkkupubiin kahdelle tuopille. Se oli täynnä ulkomaalaisia, joskin baarin ainoa japsinainen tuli vonkaamaan PE:tä; mä sain vain seurakseni jonkun ranskalaisen ukon. Lähdettiin sitten kuitenkin fiksusti parin stoben jälkeen veks.

Käveltiin eteenpäin kahlaten vedessä ja mentiin sitten vielä yhteen baariin. Japanissa saa polttaa ravintoloissa, mutta tahdoin silti baaritiskille istumaan (jossa saa polttaa), tilattiin kaljat ja juteltiin jopa myyjän kanssa siinä päivän kuulumiset :D

Pikkusievässä palattiin Shinjukun asemalle - vettä satoi tietysti edelleen. Ei oltu muuten ainoat ihmiset klo 23 junassa matkalla Ikebukuroon tiistai-iltana. Ei mahduttu edes samaan sloossiin, vaan piti mennä eri vaunuihin ja puskea sisään. Tilaa kuitenkin nanomillin syntyi, kun ovet meni kiinni, ei ahdistanut siis henkeä. Ihmiset nukkuivat puristuksissa, monet pelasivat kännykkäpelejä, ja maski naamallaan köhivät ympäriinsä. En pystynyt hievahtamaankaan. Mä diggasin ihan kympillä. Mä vaan tykkään tästä maasta niin <3

Ikebukurossa vaihdettiin junaa sutjakkaasti puolen minuutin vaihto-aikataululla, jälkimmäisestä junasta saatiin jopa istumapaikat. Ilta sujui normaalisti telkkaria katsellen, netissä surffaillen ja automaattiviinoja juoden.

250# Nihon, 5

Aprillipäivä. Ei tiedetty onko se voimassa muuallakin kuin Suomessa joten ei kusetettu.

Herätys vasta puoli yhdeksältä. Vähän oli pöllämistynyt olo, kävin suihkussa ennen aamiaista. Aamiainen syötiin tutussa paikassa, sen jälkeen otettiin Osaka Loopline-juna ja vaihtoyhteyden kanssa paineltiin Nambaan. Siellä vaihdettiin jälleen junaa, jolla matkustettiin aina Naraan saakka.

Kierreltiin puistoissa ja temppelialueilla, nähtiin puistoissa niin kesyjä peuroja, että niitä pystyi paijaamaan eivätkä olleet moksiskaan. Niille sai ostaa myös ruokaa, mutta PE kielsi mua ostamasta, se on kuulemma pikkulasten juttu ruokkia niitä. Mokoma ilonpilaaja. Kaupoissa myytiin myös peuran paskaa muistoesineinä - tai suklaanappeina. Olin varmaan sen verran tottunut japanilaisiin, että se ei oudoksuttanut mua ollenkaan :D

Käytiin vielä jossain puutarhassa jonne ulkomaalaiset pääsivät ilmaiseksi jos täyttivät kyselylomakkeen. Olin varmaan sen verran tottunut japanilaisiin, että se ei oudoksuttanut mua ollenkaan.

Ruoat haettiin taas 7 elevenistä ja pyydettiin myyjää lämmittämään ne. Istuttiin puiston penkillä ja syötiin. T-paidalla tarkeni. Suomen lumi ja kylmyys tuntui kaukaiselta painajaisunelta.

Käytiin vielä kahvilassa sufeet juomassa ennen kuin lähdettiin kohti juna-asemaa. Matkalla kävi pieni töppi kun mentiin vahingossa naisten vessaan. Peilistä huomasin, että olin polttanut naamani pahasti. Japani on leveyspiiriltään etelä-Kreikan tasolla, mutta en silti arvannut maalis-huhtikuun auringon olevan niin polttava tehoiltaan.

Junamatka kesti varsin pitkään, mutta ei tarvinnut vaihtaa kertaakaan, ja perillä oltiin neljän kieppeillä. Otin pienet päikkärit ja lepäilin, join sitten iltapäiväkahvit hotellin automaattikahvilla. Puoli kuuden kieppeillä lähdettiin etsimään Sakurabowlingia, joka pienen hakuajan jälkeen löytyikin. Keilaus oli kolmessa eri kerroksessa, ja pitkään mietittiin uskalletaanko mennä kysymään vapaata aikaa, kun kielimuuri aiheuttaa edelleen omat haasteensa. Saatiin kuitenkin sönkötettyä asiamme, ja saimme selvää buukkaajasta, ja saimme varattua itsellemme radan ja kengät.

Pari peliä pelasimme, meni yhtä huonosti kuin suomessakin, mutta radassa sinänsä ei ollut mitään vikaa. Olisi mielellään keilannut ehkä vähän lisääkin.

Sain suostuteltua PE:n länkkäriravintolaan, ja hyvin syötiinkin :) Pitkästä aikaa hyvää ruokaa. Mä en juurikaan diggaa japsiruoasta, vaikka sitä aina niin kehutaan. Japsiruoat ovat täynnä sellaisia makuja, joita en ole koskaan maistanut, mutta mä olenkin vähän nirso. Mutta esimerkiksi kalanmakuiset sipsit. Ketä syö sellaisia? Sellaisenkin pussin onnistuin meinaan ostamaan.

Kello oli vasta vähän joten päätimme ottaa junan Nambaan. Siellä ei ollut yhtä hektistä kuin lauantaina, mutta vähän helkkaristi väkeä silti. Kesken kaiken mulle iski aivan saatanallinen paskahätä, joten piti mennä tyyliin lähimpään ravintolaan, sanoa ovella seisseelle ensimmäiselle tarjoilijalle, että pari kaljaa pöytään kiitos ja suunnata saman tien vessan. Mulla oli vesiripuli. Japsivessapaperia käytetään johonkin muuhun kuin perseen pyyhkimiseen, joten mun oli pakko ottaa kaukosäädin käyttöön ja pestä perberi sillä painepesurilla. Toisaalta se teki hyvää ja tuntui että perärööri rauhoittuikin sen jäljiltä. Juotiin vielä gintonicit kuitenkin varmuuden vuoksi, tulin niistä hieman juovuksiinkin.

Kävelimme lähimmälle metroasemalle mutta emme löytäneet oikeaa linjaa. Niinpä päätimme vain suunnata Umedaan, vaikka meidän asema on Nishi-Umeda. Umedassa sitten jäimme tutkailemaan karttaa, ja siihen tuli joku vanhempi japsimies kysymään minne olemme menossa. "Nishi-Umeda eki wa doko des ka?" riitti ukon saamaan niin valistuneeksi Moosekseksi, että ei hänkään tiedä, mutta hän vie meidät sinne :D WTF Seurattiin sitten äijää seuraavat parikymmentä minuuttia, ja ukko pysäytteli ohikulkevia ja porttivahteja ja poliiseja ja ravintoloiden työntekijöitä ja postimiehiä ja kyseli neuvoa, ja lopulta talutti meidät oikeaan paikkaan. Käsittämätöntä ja pyyteetöntä ystävällisyyttä, en ole missään tavannut sellaista, enkä ikinä uskonut sellaiseen törmäävänikään. Yritettiin lopuksi kiitellä ukkoa tarvittavilla arigatou gozaimashita kumarruksilla, mutta mahtoiko ottaa tosissaan.

Hotellilla vielä normaalit automaattikaljat, ja päivän tapahtumien kertausta.

249# Nihon, 4

Heräsin vähän ennen kuutta krapulaan. Otin buranaa, ja taisin torkahtaa vielä hetkiseksi, ennen kuin kello herätti klo 7.30. Kävin suihkussa, ja hain sen jälkeen PE:n huoneestaan. Tällä kertaa äijä kehtasi olla hereilläkin.

Mentiin juna-asemalle, otettiin juna Shin-Osakaan. Palloiltiin asemalla vähän aikaa, käytiin ihmettelemässä kauppoja ja otettiin luotijuna (shinkansen) sitten lopulta Hiroshimaan. Matka kesti puolitoista tuntia. Junassa mulle iski uusi aalto krapulasta, ja piti oikein tosissaan keskittyä olemiseen. Mutta paha olo poistui lähes välittömästi kun pääsimme junasta veks. Ehkä se oli vain vinhaa vauhtia tunneleissa viihtyneen junan ominaisuuksia.

Juna-asemalta oli 25 minsan kävelymatka atomipommin puistoon. Tällä kertaa kaikki meni putkeen - tai sitten olemme oppineet japanilaisen asemalogiikan - ja osasimme kävellä paikalle suoraan ykkösellä. Oli kuuma, ja mulla oli takkikin mukana. Aivan liikaa.

Kuvasimme Peace Parkkia ja sitä ainutta jäljelle jäänyttä taloa. Jos en nyt väärin tätä kirjoittaessani muista, niin jäljelle jäänyt talo oli tyyliin messuhalli tms, ja atomipommi oli räjähtänyt suoraan talon yläpuolella, jolloin kaikki muu oli kilometrien säteellä palanut tuhkaksi, paitsi tuo talo oli jonkinverran paineaallolta selvinnyt. Paikalla oli kyllä jotenkin sellainen paha karma, sen tunsi että jotain pahaa täällä oli tapahtunut. Nähtiin muutama jenkkikin paikalla, ja en yhtään ihmettelisi jos heihin suhtauduttiin nuivasti. Paikalla oli kuollut heti 70 000 ihmistä ja vähän ajan päästä toinen mokoma säteilyyn jne, ja saatiinhan sillä tietysti sota loppumaan ja japsit alkoivat veljeilemään jenkkien kanssa ja talousmahti perustettua. Mutta jos tuohon lisätään vielä Nagasaki, niin oliko se tosiaan hintansa arvoinen tempaus?

Koska oli sunnuntai ja kirsikankukinta-aika ja lämmin ja aurinkoinen keli, niin puisto oli täynnä ihmisiä, japanilaisia isiä viettämässä aikaa perheensä kanssa, ja hiukan he siellä dokasivat. Ei meinattu mistään löytää ravintolaa eikä edes kauppaa josta oltaisiin saatu puistolounas, mutta viimein löytyi 7 eleven. Haettiin sieltä mikrosafkaa, ja pyydettiin myyjiä lämmittämään ne heidän mikroissaan. Palattiin takaisin joenrantaan syömään ja juomaan pussikaljaa, ja mun täytyy sanoa että se oli vallan loistava lounas niin naurettavaan hintaan. Parasta mitä tähän asti olen matkalla syönyt!

Tehtiin vielä kävelyretki Hiroshiman kauppakadun alueella ja jumalattomasti löytyi ihmisiä sieltäkin. Mitään ostettavaa ei siltikään; Japanissa on todella vaikea shoppailla, kun 99% kamoista ei tiedä mitä ne ovat.

Meillä ei ollut hajua koska junia lähtisi takaisin Osakaan, mutta kävelimme asemalle, ja näimme aseman alkupäässä junan lähtevän Shin-OSakaan 3 minuutin päästä, joten juoksimme aseman läpi ja ehdimme nipin napin junaan. Vasta junassa tajusimme olevamme kodama-junassa, joka pysähtyi joka juukelin asemalla. Olisimme voineet vaihtaa junaa nopeampaan, jos olisimme tajunneet missä se olisi pitänyt tehdä, mutta meillä ei ollut aikataulua eikä mitään joten kärsimme junassa koko 3 tuntisen matkan, eli tuplaten menomatkaan verrattuna. Vituttihan se, mutta toistaalta nukahdin liki tunniksi junaan. Univelka tai sitten olen japanilaisilta oppinut kyvyn nukahtamaan meluun ja hytkytykseen. Mutta olo tuntui freesiltä perille päästyämme.

Käytiin vielä kaupassa hakemassa muovikassillinen purtavaa ja juotavaa, ja lepäsimme sitten puolitoistatuntia huoneissamme. Yritin ladata kännyköitäni ja kannettavaani rikkinäisellä adapteilla - sellainen tarvitaan japaniin. Aika laiha menestys, joten lisäsin ostoslistalleni semmoisen.

PE tuli huoneeseen ja joimme yhdessä tölkin Sakea. Pahaa se oli, mutta yökötellen meni alas. Juoman jälkeen lähdimme Umedan ostoskeskuksen 11. kerrokseen jossa oli vähän niinkuin ravintolamaailma. Sitä ei kannata väheksyä siinä mielessä, että oli huomattavasti tasokkaampi kuin jotkut suomen ostoskeskuksien vastaavat. Monissa paikoissa oli jonoa, yleensä nimivarauksella. Muutamaan paikkaan olisi päässyt heti, ja ajattelimme niiden olevan kehnoa tasoa, mutta junttituristi ei voi muuta. Käytiin syömässä setit, en tiennyt mitä tilasin, en tunnistanut makuja. Olivat täysin uusia ulottuvuuksia minulle. Ne eivät olleet pahan makuisia, sain syötyä liki kaiken. Mutta ajateltiin allergikkojen olevan aika lujilla.

Käytiin vielä baarissa coctaileilla (näitä japsit eivät osaa tehdä, joten ei kannata ottaa) ja kaljalle. Ei saatu ihan sitä mitä tilattiin, mutta tilatkaa ite japaninkielisestä listasta ja katsokaa mitä saatte :P Pikkusuhinat saatiin kuitenkin aikaiseksi, jota jatkettiin hotellilla automaattikaljan ja seuraavan päivän retkisuunnitelmia laatien.

248# Nihon, 3

Oli lauantai. Heräsin klo 3.30, en saanut nukuttua pariin tuntiin. Päätin, etten joudu paniikkiin, vaan homma johtuu jetlagista. Katsoin televisiota, lipittelin vettä, söin sipsejä. Sen jälkeen nukahdin vielä reiluksi tunniksi, ja viime aikoihin verrattuna olo tuntui kohtalaiselta herättyäni. Käväsin vielä testaamassa suihkun; se oli tosiaan suunniteltu 1,50m pitkille japseilla, ja jouduin olemaan kumarassa jotta sain tukan pestyksi. Tietysti kuuma- ja kylmävesihana ovat erikseen, joten sopivan lämpöisen veden saaminen sopivalla paineella on haastava homma. Milloin polttaa itsensä ja milloin jäädyttää. Voi kun Oras saisi itsensä maailmalla läpi, muukin kuin se ärsyttävä poliitikko siis.

Menin koputtelemaan PE:n huonetta puoli yhdeksältä, joka oli suunniteltu aiemmin yhdessä lähtöhetkeksi. Oven avaaminen kesti poikkeuksellisen kauan, viimein ovelle ilmaantui pimeässä huoneessa unenpöpperöinen ukkeli mumisten, että kestää vielä 5 minuuttia. Nukkui, saakeli! Mikä röyhkeys.

Hotelliimme ei kuulunut aamiaista, joten mentiin aiemmin spottaamaamme kippolaan aamiaiselle. Kahvia ja sellaista toastia. Vähän kevyenlainen aamiainen, mutta ihan ok. Kahvi oli hyvää.

Sen jälkeen otettiin juna Osakan rautatieasemalta Shin-Osakaan, ja sieltä edelleen Kyotoon. Oltiin vielä vähän keltanokkia junien käytön suhteen ja juoduttiin johonkin hitaimpaan junaan, joka ajoi matkaa ikuisuuden, ja lopulta ei mennyt edes perille asti, vaan meidät ajettiin ulos ja pakotettiin vaihtamaan junaa. Päästiin kuitenkin lopulta perille, joskin vankkurissa joka oli ääriään myöten täynnä.

Kyoton (vai kirjoitetaanko se suomalaisittain Kioto? Jos luemme nämä japanilaisten koukeroilla, saamme lausuntamuodon "Kjooto" koska japanilainen "y" lausutaan j:nä, eikö niin? Eli esimerkiksi Yamaha tai Toyota tai Yoko Ono ja vastaavasti "j" lausutaan dz-äänteenä. Toisin sanoen Tokyo lausuttaisiin "Tookjoo" (koska o-kirjainten päällä on vielä pidennysmerkit) ja sanat "judo" tai "Fujitsu" lausutaan "dzuudo" ja "Fudzitsu" eli niin kuin englantilainen lausuisi vaikka "Jill" tai "June" tai "Japan". Tietenkään idiootti-finne ei tätä tajua vaan lausuu y:t ja j:t samana kirjaimena joten yleisen konsensuksen takia minäkin niin teen, mutta kirjataan pöytäkirjaan eriävä mielipiteeni asiasta, että se on väärin lausuttu) asemalta poistuttiin taas väärästä ovesta, ja kesti pitkään ennen kuin pääsimme kiertämään aseman ja spottaamaan itsemme kartalta. Aurinko paistoi, ja oli jopa kuuma, tai ainakin ilma tuntui siltä puolen vuoden pakkasessa kärvistelyn jälkeen. Kirsikanpuut kukkivat, täällä oli oikea kevät.

Käytiin ensin spottaamassa parit temppelit, Higashi Hongan-ji ja Nishi Hongan-ji. Olivat aika perseestä, joskin ensimmäisessä joku paikallinen lauma japanilaisia pysäytti meidät. He olivat englannin opiskelijoita ja saaneet tehtävän haastatella ihmisiä (eli ulkomaan turisteja). Kiinassa jne tämmöiset olisivat 100% kusettajia, mutta nämä olivat ihan oikealla asialla. Kerroimme sitten Suomesta tarvittavat asiat - sellaiset jotka edesauttoivat ryhmää tehtävien teossa kuten muumit, revontulet, Nokia, ja talven ankaruuden sekä motivaatiomme matkailuun Japanin suhteen ja jätimme kertomatta sellaiset asiat jota Suomi oikeasti on. Ryhmä vaikutti kiitolliselta, ja ihastelivat Canonin kameraani - japanilainen tuote kuulemma :D

Otettiin metro ja mentiin Imadegawan asemalle. Löydettiin pikaruokaravinteli, joka oli vähän niin kuin japanilainen Hesburger. Perushampat ja ranet sai kolalla.

Sen jälkeen käveltiin Imperial Palace Parkissa, mutta itse palatsin puolelle emme päässeet. Se on sallittu vain ulkomaalaisille, ja sitä varten joutui passin kanssa anomaan erillisestä rakennuksesta pääsyluvan alueelle, mutta koska oli lauantai, ja toimisto oli auki vain ma-pe, joten jäi luvat saamatta ja palatsi jäi näkemättä.

Käveltiin pitkässä puistossa aikamme, poistuimme sitten ulos ja otimme metron takaisin Kyoton asemalle, ja kävimme aseman lähellä eräässä pubissa kaljalla. Japanissa on tosi vaikea löytää sellaisia pubi-pubeja, joissa voi ottaa pelkän juoman. Yleensä pitäisi aina syödä. Tai sitten emme vain osanneet.

Palasimme asemalle (matkalla joku tuli kerjäämään rahaa maanjäristyksen uhreille, mutta emme antaneet killinkiäkään - mua harmitti tämä pitkään) ja otimme luotijunan takaisin Shin-Osakaan. Jos menomatka kesti toista tuntia, niin paluumatka kesti about Cooperin testin verran, eli noin 12 minuuttia. Huh!

Lepäsimme hotellilla puolisentoista tuntia, melkein nukahdin toviksi. Otin sitten vähän viinaa lentokentältä ostamastani pullosta, ja ilmeisesti PE teki samoin, ja lähdimme tutustumaan Namban alueeseen (Dotombori). Namban asemalta kesti taas toista tuntia ennen kuin löysimme "mestoille" ja osasimme paikallistaa  itsemme kartalta.

Voi jumalauta miten paljon voi olla ihmisiä. Mä en pysty sanoin kuvaamaan sitä väentungosta, sellainen pitää itse kokea. Se lumoaa, se ärsyttää, naurattaa ja inhottaa samaan aikaan. Tungoksessa pienenkin kadunmitan läpikulkeminen on työn ja tuskan takana, saati ravintolan etsiminen kun ei osaa lukea eikä ymmärrä mitään.

Ihme kyllä nälkä on aina hyvä motivaattori, ja ravintolakin rupesi löytymään kun otiin tarpeeksi kävelty. Mentiin vain ensimmäiseen ravintolaan mihin mahduttiin, tilattiin ruokaa "ikkunasta", jonne oli muovista tehty ruokien jäljennöksiä. Ruoka-annokset ovat pieniä, joten tilattiin pari jotain semmosta lihajutskaa, ja sitten okonomiyaki sokkona - joka oli periaatteessa jees, mutta periaatteessa kamalaa, koska siinä oli varmasti sientä ja soosi oli ällömakea. Mutta saatiin vatsat täyteen ja orastavat kännit hankituksi. Maksoi 6400 yeniä, eli about 60 €.

Käveltiin vielä Dotomborilla, ja etsimme baaria. Löysimme sellaisen sopivan Whisky-baarin jonne uskalsimme mennä. Ennen kuin olimme ehtineet baaritiskille, niin iholla oli japseja ihmettelemässä meitä ääneen. Yksi äijistä hapuilevalla alkoi englanniksi tiedustella ketä olemme. Nauraa hohotti joka vastauksellemme. Juotiin sitten yhdet kaljat, toiset kaljat, kolmannet kaljat ja dokasimme vanhojen äijien kanssa :D Aluksi epäilimme kippolaa ensiksi homobaariksi, mutta ei se silti sellainen ollut. Outoa. Me luulimme, että japsit ovat kuten suomalaiset, eli dokaavat myrtyneinä iteksiin baarissa, sotkeutumatta ulkomaalaisiin. Nämä äijät olivat toki kännissä, ja uskon että heistä on hauska seurata ulkomaalaisia - ne harvat ulkomaalaiset joihin mekin olimme törmänneet tuntuivat olevan vielä enemmän pihalla kuin me. Olemme nähneet ulkomaalaisia syövän ruokansa tuhkakupeista ja pesevänsä kätensä kastikkeella, joten näiltä voi odottaa mitä tahansa. Emme mekään osanneet käyttäytyä emmekä aina tienneet mikä juttu on mitäkin varten - tosin mä olen alkanut kysymään "mitä tällä tehdään" jos näen jotain omituista omituisessa paikassa - ja japsit tuntuvat arvostavan asiaa, etenkin kun teen seen japaniksi. He jaksavat loputtomiin selittää mieltäni askartanutta asiaa, ja vaihtavat lopulta jopa englanniksi, kun huomaavat että olen itsekin yrittänyt kysyä asiaa japaniksi. Nämä äijät suorastaan alkoivat tivaamaan minulta, miten gaijin osaa japania, missä olen opiskellut ja miksi, ja että heidän mukaan minun on pitänyt opetella ainakin 5 vuotta että olen päässyt niin heikolle tasolle jossa nyt olen. Eivät usko millään, että olen opiskellut vain 6 kuukautta, ja olen laiska oppilas ja vielä tyhmimmästä päästä kurssillani.

Mutta hauskaa meillä oli, toivottavasti oli japseillakin. Lähdettiin yhdentoista jälkeen pois, että ehdimme vielä metrolla. Oltiin aika pöffissä, mutta silti piti vielä dokailla hotellilla pikkutunneille saakka. Ei hyvä!

247# Nihon, 2

Nukuttua ei tullut minuuttiakaan, sitä vastoin tuli jossain Korean niemimaan yläpuolella orastava krapula. Valot olivat koneesta muutaman tunnin pimeänä, mutta koska mennään seuraavaa päivää kohti, niin yö jää väkisinkin minimiin. 7 tunnin aikaero alkaa tuntumaan. Lisäksi mun istumapaikka oli niin ahdas. Ei edes jalkoja saanut suoraksi, kun joku helvetin metallihäkkyrä oli tungettu edessäistuvan tuolin alle. Mikä lie musta laatikko sitten. Vähän kävin koneen takaosassa kävelemässä ja laskemassa pahimpia suolikaasuja ulos.

Aamiainen tarjottiin, siinä oli munakasta ja kahvia, jotka vetäsinkin suurella ruokahalulla naamariin. Loppuajan laskin minuutteja. Varttia vaille kymmenen aamulla paikallista aikaa kone rullasi Osakan kentälle. Lento kesti piirun alle kymmenen tuntia ja onhan sellainen kärsimystä. Neljä tuntia lentokoneessa vielä menee, mutta ei enempää.

Mua vähän nauratti lentoemännän kuulutus "tervetuloa Kansain kansainväliselle lentokentälle". Mulla olis joku naseva lyhentämisohjekin tuohon, mutta annetaan sen nyt olla. Koska oltiin kolmanneksi viimeisessä rivissä, niin ulospääsy kesti ikuisuuden. Mitä ihmeen sählääjiä siellä koneessa oli? Jäi nysväämään liki ikuisiksi ajoiksi. Viimein ulos koneesta, ja jumankekka miten hyvälle tuntui nähdä muutakin kuin se lentokone. Ja jaloitella!

Käveltiin ensin terminaalirakennusta, sitten monorailjunalla päärakennukseen, jossa lämpökamerat tsekkasi kuumepotilaat karanteeniin. Huvittavinta oli, että kuumepotilaiden tarkastajien esimiehellä oli maski naamassa, ei olivat plunssassa. Siitä selvittiin kunnialla. Sitten passitarkastukseen, valokuvaukseen ja sormienjälkien ottoon. Mä olin vähän huolissani kun mulla on näitä viisumeita ja leimoja passi täynnä, mutta tarkastaja ei kiinnittänyt niihin mitään huomiota.

Sitten haettiin matkalaukut, mun matkalaukku pyöri viimeisenä hihnalla, PE:n laukkua ei näkynyt missään. Hetken kuluttua lentokenttävirkailija tuli sanomaan, että laukkunne on siirretty syrjään koska noudossa kesti niin kauan. Siis sen passi- valokuva jne jutun takia! Tai sitten matkalaukkujen purkajat ovat vain tehokkaita. Noh, pääasia että laukku löytyi.

Sen jälkeen mentiin kohta tullia, jonne piti aiemmin täytetyt ilmoitukset jättää. Äijä kyseli kaikenlaista hotellista ja kaupungeista jossa aion vierailla, matkan pituudesta, omistanko mä omat kassini (johon kaiken huipuksi vastasin vahingossa "en" :D ) ja että onko mulla huumetta laukussani, edes pieniä määriä. Kuitenkaan äijää ei kiinnostanut avata laukkuani, siinähän olisi saanut vastaukset. Joten maihin päästiin!

Ensimmäiseksi alettiin etsimään juna-asemaa. Se löytyikin pienen haeskelun jälkeen terminaalien välistä. Meillä oli aiemmin tilatut JR Passit, jotka piti "aktivoida". JR Pass on juniin tarkoitettu lippu, jotka käyvät JR-yhtiöiden juniin, mutta eivät kahteen nopeimpaan luotijunaan, Nozomiin ja Mizuhoon. Lippua saa tilata vain ulkomaalaiset, ja sitä ei myydä Japanissa, vaan lippu pitää tilata Suomeen kuriiripalvelulla. Sen sai about viikossa, hinnat kurssin mukaan mutta meille se maksoi 229 € + 10 €:n toimitusmaksu. Lisätiedot http://www.jrpass.com.

JR:n lipputoimistokin löydettiin, mutta siellä oli ulos asti kiemurteleva jono. Matka kentältä kaupunkiin olisi maksanut kuitenkin 2500 yeniä, eli about 22 e, ja JR Passia saisi käyttää viikon ajan rajattomasti, joten pitihän se aktivointi sitten suorittaa. Varsin byrokraattinen homma oli, jonossa kului lähemmäs 1,5 tuntia, mutta saatiin sitten lippu lopulta hommattua ja aktivoitua. Sen jälkeen suunnattiin juna-laiturialueelle. Itse lipun käyttö oli helppoa; sitä ei voinut käyttää porttiautomaatissa, että olisi päänyt sisään, vaan lippua piti näyttää virkailijalle. Yleensä virkailijat eivät olleet kyttäyksestä juurikaan kiinnostuneita, vaan ohjasivat eteen päin heti kun bongasivat passin + turistin.

Juna oli laiturilla valmiiksi, kysyin varmuuden vuoksi meneekö tämä juna Osakaan sellaiselta asematyöntekijältä. Hän sanoi ei, ja ohjasi meidät toiseen junaan. Teimme näin, mutta junassa aloimme epäilemään asemamiehen neuvoja. Koska junat eivät olleet vielä lähteneet, niin vaihdoimme salaa miehen huomaamatta takaisin siihen toiseen junaan jolla alunperin suunnittelimme lähtevämme. Hahaa, eipäs saanut konnari meitä huijattua.

No jooh, olisimme päässeet miehen ohjaamalla junalla haluamallemme asemalle, mutta matka olisi kestänyt 80 minuuttia. Nyt pääsimme puolet lyhyemmässä ajassa, joskin meidän piti vaihtaa junaa Shin-Osakan asemalle. Tässä vaiheessa meillä ei ollut vielä varmuutta asiasta, ja ihmettelimme junakarttaa, ja saman tien joku nainen alkoikin meitä (japaniksi) neuvomaan. Eli kartan kanssa pyöriminen ei ole suotavaa ujoille suomalaisille.

Juna oli ihan ok, näki ensimmäiset maisemat japanista. Ilma oli sumuinen, lämpötila näytti +14 astetta, kaupunki oli vähän rähjäisemmän näköinen kuin Tokio, jossa olin aiemmin vieraillut. Istuimme non-reserved paikoilla, ja ne vaunut olivatkin suht täysiä, vierekkäisiä istuinpaikkoja ei enää ollut, mutta matkalaukut saimme kätevästi niille varatuille paikoille. Toisaalta kuka japsimatkustaja olisi muka jaksanut mun 25 kilon kamoja mihinkään siirtääkään.

Shin-Osakassa oli yllättävän vähän arpomista, löysimme oikean junan ja raiteen poikkeuksellisen nopeasti. Tähänkin junaan pääsimme matkalaukkujen kanssa vaivatta. Ajoimme 5 minuutin pätkän ja jäimme seuraavalla asemalla pois, Osakan päärautatieasemalla.

Uloslöytäminen asemalta oli taas mahdoton tehtävä. Varsinkin kun yrittää löytää oikean ulostuloväylän. Kysyin sitten joltain muijalta "sakurabashi exit doko des ka?" ja sain vaistauksen japaniksi, josta en ymmärtänyt mitään, ennen kuin muija kysyi uudestaan "eigo o hanashimas ka". Sen jälkeen sain ohjeet englanniksi, ja löysimme kadulle, mutta siltikin olimme menneet jossain kohdissa väärin. Ei hajuakaan missä olimme. Alkoi väsyttämään tavaroiden kanniskelu, väenpaljous, lämpö ja orastava näläntunne, jetlag ja nukkumattomuus. Kartalta kun katsoo, niin sitä voisi kuvitellä että jos asemaa kulkee ympäri niin löytää oikean suunnan. Ei helvetti se mene niin.

Noin reilun puolen tunnin päästä pystyimme viimein paikallistamaan itsemme, ja loppumatka hotellille meni hyvin. Juna-asemalta oli 4 minuutin kävelymatka hotellille ja meiltä meni siihen ehkä 40 minuuttia. Mä olin jopa tyytyväinen tuohon suoritukseen, tehkää länkkärit perässä!

Meillä oli molemmille omat huoneet, koska olemme rikkaita porvareita, ja koska PE kuorsaa niin saatanasti, että sitä ei kestä kukaan. Toinen huoneista oli vasta valmiina, toisen siivousta joutui odottamaan. Saimme kuitenkin kamat viety toiseen huoneeseen, ostimme käytävän juoma-automaatista ensimmäiset chu-hit, testasimme netin toimivuuden ja lepuuttelimme jalkojamme. Hotellihuone oli vähän jumalattoman pieni, siellä ei mahtunut edes matkalaukkua avaamaan. Huone oli 14. kerroksessa, mutta ei mitään näkymää; vastapäinen talon seinä oli niin lähellä,että sitä pystyi koskemaan melkein kädellään, mutta vieressä menevän junaradan äänet kuuluivat silti. Jos nyt joku suunnittelee matkaa Osakaan, niin tuo käyttämämme hotelli oli Hearton Hotel Nishiumeda. Ihan siisti hotelli muuten.

Hotellissa ei tosin ollut kunnollista baaria, mutta joka kerroksessa oli juoma-automaatit, joita japanissa on ihan jumalaton määrä. Ne olivat yksinkertaisia käyttää. Raha sisään, painoi haluamansa juoman nappia, ja kamat tuli ulos ja vaihtorahat kans. Tilattiin heti kaljaa ja Chu-Hi:tä, PE tykkäsi jälkimmäisestä myös. Se on kuin japanilainen lonkero. Hyvää ja tehokasta.

Vastaanottaja-virkailija soitti ovikelloa ja tuli tuomaan avaimen, pokkurointien kera. Japsit kumartelevat aina kun voivat, mikä on todella omituista näin länkkärin silmin. Ihailtavaa, sano. Heitin kamat sisään, ja lähdettiin melkein yksintein tutustumaan lähialueelle.

Viime syönnistä oli kulunut jumalattomasti aikaa, joten etsittiin ensiksi ruokapaikka. Sellainen löytyikin lopulta. Periaatteessa ei tiedetty mitään eroja ravintoloiden osalta, kaikissa oli ruokalistat pelkästään japaniksi, joten mentiin sitten lopulta johonkin ravintolaan mistä löytyi tilaa, tilattiin bisset ja ruoat kuvista.

Japanilainen ruoka ei ole minusta hyvää. Mä tykkään kyllä aasialaisesta noin muuten, kiinalaisesta, thaimaalaisesta ja jopa nepalilaisesta (vaikka inhoankin currya) mutta jotenkin tuo japsisafka tökkii. Se on niin kovin erilaista, maut ovat uppo-outoja, joihin ei ole aikaisemmin elämässään törmännyt. Eikä niille kamppeille ole varmaan minkään muunkielisiä nimiäkään.

Safkaa kuitenkin saatiin, ja bisset tottakai. Viereisessä pöydässä äijäkööri röökäsi kuin viimeistä päivää. Japanissa saa polttaa sisällä, mutta ei ulkona, joka näin länkkärin silmissä on vähän omituinen tapa. Joten pitkästä aikaa pääsi haisemaan röökille. Hyh hyh. Ruoasta saatiin kuitenkin vatsat täyteen. Laskun tilaaminen ei meinannut onnistua, mutta johtui siitä kun yritin tilata laskua pöytään; myöhemmin paljastui että riittää kun lähtiessä pysähtyy ravintolan ulko-oven vieressä olevalle kassalle. Joskus pöytään on toimitettu lasku tai vähintäänkin pöydän nimi / numero, tai sitten pienemmissä paikoissa tarjoilija kyllä muistaa mitä on syöty. Japanissa ei kuseteta, joten ei välttämättä suurempaa tarvetta laskun ja vaihtorahojen tarkkailun suhteen ole.

Ilta oli pimenemässä, joten käveltiin Umeda Sky Building- pilvenpiirtäjälle, se löytyi helposti, noin puolen kilometrin päästä hotelliltamme. Yläkerrassa oli näköalatasanne, jonne maksoi 700 yeniä. Kierrettiin näköalat, ja pysähdyttiin sitten kahville, ja mua alkoi väsyttämään niin jumalattomasti, että luulin tipahtavani siihen paikkaan. Saatiin kuitenkin sinnikkyydellä kuvattua pakolliset yölliset kaupungin valot -pilvenpiirtäjäkuvat. Hienoa.

Käytiin vielä kiertelemässä läheisessä ostoskeskuksessa ja tavaratalossa, jotka olivat luonnollisesti aivan jumalattoman kokoisia, ja täynnä ihmisiä, täynnä melua, täynnä valosaastetta. Puhti oli kuitenkin pois, joten palasimme hotelliin ottamaan yömyssyä automaattikaljoilla ja jauhamalla paskaa. Nukkumaan joskus klo 22 jälkeen, jetlag ja parin vuorokauden valvominen vaati veronsa.

246# Nihon, 1

Viimein oli se päivä, kun kevätloma alkoi ja samalla matka Japanin tourneelle. Ensimmäisenä kohteena Osaka.

Heräsin klo 8.30. Olin nukkunut yli 8 tuntia, enempää ei nukuttanut. Oli kusihätää ja tuli tekstaria ja puhelua. Ja matkakuume.
Siltikin meni hyvin tiukille pakkaamisen kanssa. Isä oli luvannut heittää minut lentokentälle, ja odotteli kypsyneenä mun viimeisiä pakkaamisia. Mutsi tuli mukaan, haettiin PE kämpiltään ja kurvattiin lentokentälle.

Mä olin ollut vähän huolestuneena, kun lentokentälle oli povattu kovia ruuhkia. Kiirastorstai on kuulemma vuoden kiireisin päivä lentokentällä. Itse asiassa olin varma ettei saavuteta koskaan kenttää ajoissa, vaikka oltiin varattu lisää aikaa normaaliin verrattuna.

Niin ja, isän painostuksesta tehtiin Check in jo aamulla netissä!

Kentällä hyvissä ajoin, ja olihan siellä ihmisiä, ei siinä mitään. Jopa joku maikkarin kuvausryhmä kuvasi ja haastatteli ihmisiä, harmi ettei päästy niihin karkeloihin mukaan.

Laukut heitettiin baggage dropiin, ja turvatarkastuksista selvittiin ilman kopelointia ja piereskelyä, ja varsin nopeasti. Mentiin sen jälkeen Oak Barrelliin kaljalle, kuinkas muuten. Baari oli ääriään myöten täynnä, vaikka normi kolmostuoppi maksoi siellä 8,70€. Hei haloo!

Juotiin vain yhdet bisset äärimmäisen hitaasti, notkuttiin sen jälkeen pakolliset loppuminuutit kentällä, käytiin pari kertaa kusella.

Lentokoneessa meillä ei ollut vierekkäisiä paikkoja. Istuin itse reunapuolen käytäväpaikalla, PE oli keskirivin keskipaikka, mua kävi se vähän sääliksi. Meidän välissä istui vanha japsiäijä, joka valehtelematta kaivoi räkäkokkareita nokastaan pitkillä kynsillään ensimmäiset pari tuntia. Mitä helkkarin aarteita se sieltä oikein löysi?

Pari ekaa tuntia meni hyvin. Luin Iltasanomat, katselin Tie Pohjoiseen elokuvan ja koneen etenemistä kartalla (ja naureskelin varmaan puoli tuntia pongatessani kartasta paikan nimeltä Perm - kuka lienee unohtanut s-kirjaimen kaupungin nimen edestä), ja vastentahtoisesti seurasin nenää kaivavaa äijää. Takanaolleilla tuntui olevan kovat plunssat, lisäksi kyydissä oli japanilaisia maskit naamallaan (ne joilla on plunssa käyttävät naamioita, eivät ne jotka ovat bakteerikammoisia). Vieressäni oli ranskalainen nuori likka, joka hänkin köhi, mutta oli kova neito dokaamaan.

Enää ei Finnairiltakaan saanut viiniä pulloissa kuten ennen, vaan lentoemäntä kaasi viiniä lasiin. Ei saatana. Ihmiset ottivat vain lasin viiniä, eivätkä juuri muuta. Kun juomatarjoilu tuli ensimmäistä kertaa mun kohdalle, pyysin kaikkia viinejä mitä lentoemolta löytyi sekä kaljaa. Vierustoverin tästä rohkaistuneena tilasi "same, please", ja olin vähän aikaa otettu. Muutenkin me juotiin hänen kanssaan kuin salaa kilpaa, naisen lopulta puhuessa pelkkää ranskaa ja minun kirjoittaessani tulli-ilmoitukset ja maahantulolomakkeet päin helvettiä :D

Niin, tarjottiinhan siellä ruokaa. Ei, siellä tarjottiin "ruokaa". Koska me istuttiin rivillä 54, niin kanapastavaihtoehto oli meidän kohdalla jo loppunut ja ainoa jäljelle jäänyt eväs oli sienirisotto. Olenko mä koskaan kertonut miten vihaan sieniä? En pelkästään ruokana ja hajuna, vaan myös käsitteenä. Hajottava, jne. Maistoin haarukallisen ja heitin loput helvettiin ja täytin vatsani viinillä, vieruskaverini pysyessä tahdissa.