807# Moldovasta kotiin

 23.9.2023, Saturday, +16, Wet, Warsaw, Poland

Herätys oli vasta klo 8.30, aamiaiselle puolta tuntia myöhemmin. Kiirettä ei sinänsä ollut, sillä tänään oli vuorossa kotiinpaluu Varsovan kautta, eikä sen kummempaa ohjelmaa. Vaikka linnuntietä etäisyyttä Moldovan ja Helsingin välillä ei varmaan paljoa ollutkaan, niin matkaan menisi koko päivä, vaikka paluulento olisi Istanbulin sijasta Varsovan kautta. Aamiaisesta selvittyäni otin vielä Imodiumin jälkkäriksi, kun maha tuntui käyvän hieman kierroksilla. Nautin viimeisen pahanhajuisen soviet suihkun (vesi haisi minusta kummalliselle), ja pakkasin sitten kamat kasaan. AT:n selkäkin vaikutti olevan paremmassa kondiksessa, vaikka hänestä selvästi huomasin miten jännitti äkkinäisiä liikkeitä.

Lähtö hotellilta klo 10.45, noin neljä tuntia ennen koneen lähtöaikaa. Hotellilla oli vakikuski, joka heitti meidät kentälle heti check outin jälkeen. Maksoi saman verran kuin tullessakin (15€). Vähän pelotti kun papparainen ajoi taas niin kovaa. Kentällä ei ollut niin kaaos kuin tullessa. Sisälle päästyämme huomasimme nopeasti, että mobiililiput eivät täällä kelvanneet (kävimme kysymässä sitä jopa infotiskiltä, ja näimme jonkun epäonnisen naisen joka oli jonottanut koko jonon turvatarkastukseen missä hänet oli käännytetty takaisin) ja check in-tiski avattaisiin vasta pari tuntia ennen koneen lähtöä, joten odotteluksihan tuo sitten taas meni.

Lähdön tunnelmaa lentokentällä.

Patsastelua lentoasemalla.

45 minuuttia piti odottaa, mutta olimme sen verran hereillä, että bongasimme tiskin aukeamisen ja pääsimme ensimmäiseksi jonoon (joskin piti odottaa, olisiko mahdollisia business-luokan matkustajia). Ruumatavaroitahan meillä ei ollut, joten homma hoitui nopeasti ja saimme boarding passit kätöseen, myös Varsova-Helsinki lennolle. Turvatarkastuksessa meni ehkä vartti, passintarkastuksessa ei ollut jonoa yhtään. Kansainvälinen puoli oli ankeahko, vain yksi kauppa ja yläkerrassa ravintola. Kaupasta ostin sipsejä evääksi ja vähän tuomisia kotiin, hinnat olivat tietysti viisinkertaisia maihin verrattuna. Kippolan jono oli sen sijaan kamala. Meiltä meni yli puoli tuntia jonottamiseen, ja jengiä etuili härskisti. Tilasimme pienet oluet ja niitä juodessamme huomasimme, että lähtötaululla koneemme perään oli tullut "myöhässä" ilmoitus. Kentällä oli wifi, ja googlasimme Chisinaun lentokentän saapuvat lennot. Varsovan kone ei olisi tulossa aikapäiviin, joten kone oli sitten enemmältikin myöhässä. Onneksi meillä oli yli 3,5 tunnin vaihtoaika Varsovassa. Ei siinä sitten voinut oikein muuta kuin mennä jonottamaan toiset bisset; tällä kertaa etulimme yhtä sikamaisesti kuin muutkin, eikä jonottamiseen mennyt kuin 12 minuuttia. Saimme käytetty Moldovan rahat aika mukavasti pois kuleksimasta.

Kurkistus kentälle.

Shahtar Donetskin lentokone täällä?

Viimein LOT:n koneemme saapui, toki sittenkin piti vielä odotella, että edelliset matkustajat poistuivat ja kone siistittiin, ja mitä juttuja siinä nyt henkilökunnalla onkaan tehtävänä. Koneeseen oli tietysti vielä bussikuljetus. Kone oli pieni, vain sellainen 2+2 paikkaa rivillä. AT:lla oli ikkunapaikka, mulla käytäväpaikka. Boardauksen valmistuttua kuulutettiin, että kestää vielä viisi minuuttia ennen kuin päästään lähtemään, mutta nökötimme paikoillamme 25 minuuttia. Kone oli lopulta yli 2h myöhässä; Varsovasta lähdettäessä oli ollut enemmänkin ongelmia ja heidän oli pitänyt vaihtaa lopulta koko kone toiseen, ja siksi myöhästyminen oli ollut näin suurta. Meitä se ei haitannut, mutta monet muut matkustajat myöhästyivät omilta mannertenvälisiltä jatkolennoiltaan, ja osa kävi kuumina kuin hellankoukut. Vähän kävi sääliksi lentoemäntiä, jotka yrittivät parhaansa mukaan auttaa näitä myöhästyneitä. Muuten lento meni hyvin; otimme ilmaiskahveet ja rahalla ostimme vielä valmismojitot.

Mojitoa.

Varsovassa satoi, ilta oli jo pimenemässä. Päästiin onneksi tuubiin, mutta sen jälkeen oli tietysti passin- ja sormenjälkitunnistus, turvatarkastus ja tulli ennen kuin pääsimme "Euroopan" puolelle. Kävimme syömässä hodarit, mimmi laittoi niin paljon sinappia, että ne purskahtivat rinnuksilleni ensimmäisen haukun jälkeen jättäen ikävän keltaisen tahran paidalleni, muuten 4/5 sapuska. Sitten vielä ennätimme kaljalle, sekin oli hyvä.

Sinappia ja hodaria.

Iltarusko Varsovassa.

Baari Varsovan kentällä.

Siellä se vinnairi jo ootteloo.

Finnairin kone Helsinkiin lähti kl 19.10, ja nopeasti lähtikin. Pieni 2+2 rivinen kone oli tämäkin. Kapteeni oli todella kova hölöttelemään ja kertoili juttujaan ja vitsejään pienen ikuisuuden. Myötätuuli oli kova, joten lento meni nopeasti ja saavuimme aikataulussa Helsinki-Vantaalle. Matkalaukkujakaan ei tarvinnut odotella, kävimme vielä Alepassa maihin päästyämme. Taksia ei sen sijaan meinannut kuulua.

Suosikkispottini Helsinki-Vantaalla.

* * * *

Arvio reissusta: 5/5. Positiivinen yllätys, kun emme mitää odottaneetkaan. Olin varautunut Valko-Venäjä kakkoseen, mutta mitä vielä. Tiraspol ja Transnistria toivat vielä oman hyvän mausteensa. Halpaakin oli, ja kaikki onnistui täydellisesti.

805# Transnistria

 22.9.2023, Friday, +27, Scattered clouds, Tiraspol, Pridnestrovie

 

Heräsin klo 4.50 rapinaan, ja unenpöpperöstä huolimatta ymmärsin heti, että tuon täytyy olla torakka. Räppäsin valot päälle mutta en löytänyt mitään. Jätin valot päälle toiselle puolen huoneistoa, mutta hetken päästä heräsin siihen kun rapina kuului huomattavasti lähempää. Oli pakko sitten laittaa täysi valaistus koko kämppään. Jostain ihmeestä huoneeseen oli tullut myös hyttysiä. Koiralauma alkoi niin ikään haukkumaan ja ulvomaan hotellin pihamaalla, joten en nukkunut silmäystäkään loppuyönä. Kamala yö.

Heti kahdeksalta aamiaiselle, tähän aikaan siellä oli muitakin hotellivieraita. Väkisin sain syötyä lautasellisen muroja ja jonkun leivän. Tänään oli luvassa retki Transnistriaan, se hermostutti minua melkoisesti, enkä hermostuneena pysty oikein syömään mitään. Hotellihuoneessa pakkasimme päivän retkikamat. Meitä tultaisiin noutamaan klo 9.10, ihme kyllä aikataulu piti täysin kutinsa. Moldova Tours oli retkenjärjestäjä, ja marshrutkan kaltainen paku saapui ajoissa. Etupenkillä istui opas, kuski oli erikseen. Muut osallistujat oli jo poimittu matkan varrelta, mukana oli vanhempi pariskunta jonka naispuolinen jäsen vaikutti olevan syöpähoitojen väsyttämä, eikä paljon paremmin tainnut pyyhkiä äijälläkään. Takapenkillä istui ilmeisesti tanskalainen isä ja tytär. Istuin keskirivillä syöpäpariskunnan vieressä (eivät paljoa puhuneet mutta oletin näiden olevan saksalaisia), AT jakoi takapenkin tanskalaisten kanssa. Opas ja kuski vaikuttivat kolmikymppisiltä. Opas kertoi nopeasti päivän tulevat ohjelmanumerot, ja sen jälkeen juttelivat kuskin kanssa keskenään. Se oli ihan jees, pystyi uppoutumaan omiin ajatuksiin ja ikävystyttävien maisemien tarkkailuun.

Kyytiä odottamassa hotellin parkkiksella.

Transnistrian rajalle oli 75 kilometriä huonokuntoista ja pomppuista tietä. Liikenne oli melko villiä vaarallisine ohituksineen, kuskikaan ei pahemmin kaasujalkaa säästellyt. Matka rajalle kesti ehkä reilun tunnin, maksimissaan puolitoista tuntia. Välillä oli metsämaisemaa, välillä peltoa, välillä pieniä kyliä. Rajavyöhyke oli myös kummallinen: Transnistria on itse julistautunut itsenäiseksi valtioksi (jopa ennen Moldovaa), mutta mikään maa ei ole sitä tunnustanut itsenäiseksi valtioksi, ei edes Venäjä. Kuitenkin, Transnistria on de facto Venäjän alaisuudessa, hallintorakennukset yms olivat venäläisten hallussa, Venäjän lippu liehui valtiorakennusten lipputangoissa Transnistrian lipun vieressä, meininkiä oli rauhoittelemassa ja tarkastamassa venäläiset "rauhanturvaajat". Virallisesti tämä kapea kaistale Moldovan ja Ukrainan välissä kuului kuitenkin Moldovalle. Siltikin, yhtäkkiä keskellä suoraa tietä vastaan tuli raja; auto piti ajaa parkkiin ja mennä passintarkastukseen. Passit kerättiin pois ja varmasti rekisteröitiin Venäjän viranomaisille. Täältä saatiin myös erillinen viisumilappu, joka takasi 72 tunnin luvan vierailla maassa. Viisumilappu piti säilyttää koko matkan ajan, ne kerättäisiin pois "maasta" poistuessa. Joku ryhmäläisistä kysyi oppaalta siinä odottaessa, olisikohan täällä vessamahdollisuutta. Lopulta sellainen löytyi toimiston takaata, mutta se oli pelkkä pimeä koppi ulkona, jossa oli reikä lattialla, ja johon ampiaiset olivat tehneet pesän, sen verran kova oli kuhina. Minuakin hädätti, mutta päätin jättää tämän vessakokemuksen väliin, niin tekivät kyllä kaikki muutkin. Hypättiin autoon ja jatkettiin hiukan eteenpäin kunnes seuraavat rajaviranomaiset pysäyttivät meidät. Kuski joutui näyttämään viranomaiselle auton takatilat, ettemme salakuljettaisi mitään kiellettyjä tavaroita Transnistriaan. Kiellettyjen tavaroiden joukossa olivat esimerkiksi ammattitason kamerat ja laitteet, jolla voisi tehdä ohjelmaa Transnistriasta. Ilmeisesti olivat huolissaan propagandasta, sillä myöskään toimittajia ei tänne haluttu. Rajamuodollisuudet sujuivat kuitenkin niin sutjakkaasti, että epäilen kuskin lahjoneen muutamankin virkailijan. Pääsimme jatkamaan matkaa, seuraavaksi vastaan tuli venäläiset sotilaat jotka valvoivat omien agendojensa mukaan turvallisuutta, mutta ne eivät olleet kiinnostuneita meistä, vaan antoivat jatkaa matkaa. Kyltit ja tienviitat muuttuivat kyrillisiksi, ja hämmästykseksi sanottakoon, että aivan kuin tien kondiskin olisi hieman parantunut.

Kuski työssään.

Mielenkiinnotonta maaseudun maisemaa.

Saavuimme Benderiin, Transnistrian toiseksi suurimpaan kaupunkiin. Se oli noin 100 000 asukkaan kaupunki Dnestr-joen varrella. Ajoimme pakun parkkiin ja menimme ensiksi Sheriff-ostoskeskukseen. Sheriff-konserni omisti täällä yli 70% yrityksistä toimialasta riippumatta, sekä myös euroliigoissakin viihtyneen jalkapallojoukkueen. Ensiksi pääsimme käymään vessassa, se visiitti tulikin tarpeeseen. Transnistriassa oli käytössä oma raha - Transnistrian rupla - joten suuntasimme seuraavaksi rahanvaihtopisteeseen. Vaikka kyseinen raha oli täällä virallinen, niin kansainvälisessä rahanvaihdossa olevaa valuuttatunnusta ei ollut olemassa. Tämän vuoksi rahaa sai vaihdettua vain täällä Transnistriassa. Myöskään muiden maiden luotto- ja pankkikortit eivät toimineet täällä, pelkästään Transnistrian oma luottokortti. Opas neuvoi vaihtamaan 10€, mutta meistä se tuntui vähän vähältä, sillä halusimme päästä myöhemmin lounaalle ja kenties löytäisimme jotain tuliaisostoksiakin. Jonotusta nopeuttaakseen vaihdoin AT:lle ja minulle 20€+20€. Niillä sai 680 ruplaa.

Sheriffin ylläpitämä ostari oli ensimmäinen kohteemme.

Transnistrian ruplia.

Rahanvaihdon jälkeen menimme viereiseen puistoon, jossa oli hulppea monumentti, patsas, ja sotilashautausmaa. Puisto oli siisti ja moitteettomassa kunnossa. Ympärillä kohosivat neukkukuutiot. Tiet olivat monikaistaisia ja leveitä, mutta autoliikenne oli harvalukuista. Uusimmatkin kotterot tuntuivat olevan vähintään 30 vuotta vanhoja. Jalankulkijoitakaan ei liikuskellut paljoakaan ja hekin vaikuttivat olevan suuremmaksi osaksi kypsiin kymmeniin ehtineitä babushkoja. Ilma oli helteinen ja huomasin olevani kateellinen AT:n shortseille; minä en ollut ymmärtänyt sellaisia ottaa mukaan koko matkalle. Hikinorot juoksivat farkkujeni sisällä.

Grigory Potemkinin patsas muistomerkin edessä.

Armeijan historiallinen muistomerkki, arvaan ma?

Sotilashautausmaa Benderissä.

Seuraavaksi ajoimme Benderin linnakkeelle. Ana-niminen nuori naisopas esitteli meille linnaketta ja luennoi historiasta pitkät tovit. Ensimmäiset linnamuodostelmat oli rakennettu 1300-luvulla, ja vuosisatojen vaihtuessa linnaketta oli laajennettu ja paranneltu. Ottomaanit, puolalaiset ja jopa ruotsalaiset olivat pitäneet täällä majaansa aikojen saatossa. Moldova yleisestikin alkoi vaikuttamaan maalta, joka ei ollut ikinä oikein osannut pitää puoliaan, vaan aina joku valloittaja oli täällä pyörinyt ja kansaa alistanut. Silti olin vähän yllättynyt, että ruotsalaisetkin olivat täällä olleet 1700-luvulla, en ollut pitänyt heitä minkäänlaisena valloittajakansana. Linnakkeen pohjoisnurkassa oli valtavan kokoinen tykinkuula; tarina kertoi itse Paroni von Münchausenin lentäneen tämän tykinkuulan päällä. Museorakennuksessa oli vanhoja vaatteita ja aseita, mielenkiintoisin paikka oli kidutusmuseo. Aivan kuten Prahassakin, täälläkin lähes kaikki kidutusvälineet olivat sellaisia mitä työnnettiin perseeseen. "Inhimillisin" tuomio pikkurikkeistä oli joutua häpeäpaaluun kahdeksi viikoksi, joskin siinäkin ajassa tietysti kuoli jo janoon.

Turistitungoksesta ei ollut tietoakaan.

Aleksanteri Nevskin patsas, linnapuisto ympärillä.

Kirkko.

Sisäpiha.

Teos linnakkeen reunamilla.

Paroni von Münchhausenin patsas.

Tykinkuula, jolla Paroni lenteli. Penkki ja kaikki :)

Vankkurit.

Jotain ruotsalaista tässä kyllä on.

Häpeäpaalu.

What has happened here?

Entisaikojen "satulatuoli".

Varsinainen fakiirintuoli.

Perinteinen giljotiini.

Linna oli hyvin säilynyt. Kiersimme muureja pitkin pääportin korkeimpaan torniin. Se pisti tietysti jalat taas hapoille, joskaan ei niin pahasti kuin Tallinnan reissulla. Täältä pääsi näkemään vieressä olevan venäläisten kasarmialueen. Muuten maasto oli tasaista, joki kulki ihan vieressä. Meidän lisäksi ei muita vierailijoita ollut, joten saimme koko nähtävyyden itsellemme. Linnan edessä oli siisti puisto (joskin wc-tilat olivat taas karmivat), joka oli ideaalinen piknik-retkikohde keskiluokkaiselle transnistrialaiselle perusperheelle; olisipa ollut kiva tietää, kävikö täällä joskus joku paikallinen. Ana-opas toivotti lopuksi hyvää jatkoa ja pyysi meitä mainostamaan Transnistriaa tuttavillemme kotopuolessa. Niin sivistynyt ja kielitaitoinen nainen oppaana tällaisessa paikassa? Palasimme oman oppaamme kanssa takaisin autolle, hän kyseli meiltä vuorostansa Suomesta kun oli suunnitelmissa mennä talvella Lappiin.

Näkymiä linnakkeen päätornista.

Venäläissotilaiden kasarmit.

Tupakointipaikka.

Ei taida olla Serlaa?

Matkasimme sitten noin 15 minuutin ajomatkan Dnestr-joen yli Tiraspoliin, joka oli Transnistrian pääkaupunki. Auto jätettiin kaupungintaloa vastapäätä olevaan parkkiin, ja teimme pienen kävelyretken. Näimme yliopiston, teatterin ja kaupungin merkkihenkilöitä esittelevän mainosständin. Rauhallista oli ja siistiä, ei roskia kadulla, kukkaistutukset loistivat. Ajoteitä kansoittivat vanhat neuvostoaikaiset kuorma-autot, bussit ja Ladat.

Tiraspolissa. Pari kilsaa Ukrainasta.

Autoissa "omat" rekkarit.

Kaupungintalo. Ja Lenin, tietysti.

Transnistrian yliopisto.

Puistokatu.

Odessaankaan ei olisi pitkä matka. Takana teatteri.

Arvohenkilöitä esittelyssä.

Mitä lie parempaa väkeä.

Lisää arvohenkilöitä.

Aikamoinen paku.

Alkoi olemaan lounasaika, joten meidät vietiin hieman keskustasta sivuun Choba B CCCP-nimiseen ravintolaan (nimi oli kirjoitettu kyrillisin kirjaimin, joten en ole ihan varma onko tässä kirjoitusmuoto translitteroitu oikein). Se oli vanhan ajan neukkuravintola, jossa meininki ja safka olivat pysyneet ajan henkeen sopivana. Se oli kieltämättä aika cool mesta. Jouduimme tosin syömään ulkona, sillä sisätiloissa oli meneillään yksityistilaisuus - itse asiassa hautajaiset (kuka järjestää hautajaisten muistotilaisuuden tällaisessa paikassa?). Sen verran pääsimme kurkkaamaan sisätiloihin vessaan mennessä, että näimme paikan olevan koristeltu Leninin kuvilla ja neukkuaiheisilla mainoskylteillä. Ne olivat aika hienoja. Ravintolan edustalle oli pysäköity vanha Volga. Me retkivieraat jouduimme istumaan samassa pöydässä, kuski ja opas istuivat keskenään sivummalla. Juttelimme vain omissa porukoissa, onneksi kukaan ei alkanut haastamaan mitään tyhmää small talkkia. Nätti tarjoilijatyty otti meidän tilaukset - opas tuli onneksi tulkiksi. Tarjoilijatar valitteli, ettei hänen kynänsä toimi, mutta opas käski hakemaan toimivan kynän jostain. Viime kerralla oli ollut sama juttu, ja vaikka tarjoilija oli sanonut muistavan kaikkien tilauksen, ne olivat menneet silti pieleen. Tyty oli kyllä todella nätti, AT taisi häneen hieman ihastua :) Emme silti kehdanneet pyytää häntä kaverikuvaan, vaikka olisi varmaan suostunut. Tilasimme Kievin kanaa ja juomaksi oluet - ainoina koko porukasta. Sapuska tuli ajallaan, ja oli ihan maukkaan makuinen joskin kovin pelkistetty, sillä riisi oli jäänyt puuttumaan (se oli kyllä mainittu kuuluvaksi ruokalistalla). Arvosana 3/5 (joskin tarjoilijasta tuli jo kaksi pistettä). Hinta kaljasta ja kanasta oli yhteensä 105 Transnistrian ruplaa, eli olisikohan tuo ollut 5-6 €.

Lounaskippolamme.

 

Voisiko tämä olla Volga?

 

Kyltissä pyydetään luottamusta?

 

Hienoja nämä entisaikojen kommukkakyltit.

Lisää kylttejä.

Neukkula elää ja voi hyvin.

Pese kätesi on hyvä neuvo tänäänkin.

Jäi testaamatta olisiko tämä toiminut?

Lenin-setä.

Siinähän niitä ukkoja sitten on.

Vanha kirjoituskone.

Menusta ei paljoa ymmärtänyt.

Tiraspolikaljat.

Jotain taisi annoksesta unohtua?

Ruuan jälkeen teimme reilun tunnin mittaisen kävelylenkin keskustassa (joskin syöpäpariskunta ei jaksanut koko matkaa kävellä). Näimme kulttuuritalon (olisi ollut näyttävä sisältä, mutta tällä kertaa turistiryhmäämme ei päästetty jostain syystä sisälle), lukuisia suihkulähteitä, pari puiston lampineen ja vesilintuineen, pienoismallin kaupunginosasta, green marketin (valtavan iso katettu torialue, joissa myytiin vihanneksia yms), patsaita, presidentinlinnan (!?), sotamuistomerkin, tankin, ikuisen tulen yms. AT kävi oppaan kanssa tupakkiostoksilla. Kävimme myös matkamuistomyymälässä (sellainen löytyi De Wollant-puiston vierestä, osoitteesta Naberezhny Ln 1-10). Se oli 5/5 myymälä, siellä olisi ollut vaikka ja mitä mielenkiintoista, mutta aikaa nyt ei ollut riittävästi kun koko muu ryhmä joutui odottelemaan. Tuliaisia saatiin, mutta emme ehtineet penkomaan kuin yhden myymälänkulman läpi, ties mitä aarteita täältä olisi löytynyt. Kaiken kaikkiaan saimme rahaa kulumaan Transnistria puolet vaihtamastamme, eli euroissa noin kympin, vaikka kävimme lounaallakin. Joten halpaa oli!

Suihkulähteitä riitti.

Muraali.

Markkinoita hallitsevan Sheriff-konsernin pääkonttori.

Elokuvateatteri.

Kulttuuritalo.

Miniatyyrikaupunki.

Puistot olivat siistejä.

Joutsenlammella.

Pulut rivissä.

Mikä-lie-Pepsi-lintu asui täällä?

Suomessa tämäkin olisi tuhottu ajat sitten.

Tiraspolilaiset tuntuivat pitävän suihkulähteistä.

Green market.

Tori sisältä.

Hyvännäköiset rypälesetit.

Suvorovin patsas.

Tarkoittaisikohan tämä 33 vuotta itsenäisenä?

Transnistrian vaakuna.

Transnistrian presidentin linna, Lenin-patsas etualalla.

Tankki se on siitä huolimatta.

Tankki lähempää.

Afganistanin sodan muistomerkki.

Tämä taisi olla Tsernobylin ydinvoimalaonnettomuuden muistolle.

Vaatimaton ikuinen tuli.

De Wollant Park.

Katariina Suuren patsas.

Bussipysäkillä.

FC Sheriff Tiraspolin jalkapallopyhättö.

Palasimme autolle ja lähdimme ajelemaan takaisin kohti Chisinauta. Väsytti, mutta tie oli niin huonokuntoinen ja pomppuinen, ettei pystynyt nukkumaan (nukun yleensä kaikkein parhaiten juuri tällaisissa turistibusseissa). Rajalla tarkastettiin taas passit, ja tarkastettiin myös paperiviisumi. Auto tsekattiin myös, ettemme salakuljettaisi mitään Transnistrian aarteita tai liikaa viinaksia / tupakkeja pois. Paluumatka sujui ihan vauhdikkaasti. Vastaantulijat varoittivat tulevasta ratsiasta ahkerasti välkyttämällä pitkiä valoja. Chisinauhun saavuimme hieman kuuden jälkeen. Meidät dropattiin ensimmäisenä hotellille. Annoin jonkunlaisen tipin oppaalle, ja pyysin jakamaan sen kuskin kanssa, mutta opas sujautti fyrkkalahjuksen taskuunsa niin nopeasti, että jäin vähän epäilykannalle.

Paluumatkan maisemia auton ikkunasta.

Hotellilla kirjoittelimme postikortit valmiiksi, ja lähdimme sitten viemään niitä postiin. Jouduimme kävelemään aika pitkään, ennen kuin löysimme postilaatikon. Menimme sitten steakhouseen, mutta se vaikutti niin oudolta paikalta eikä ollut muita asiakkaita perjantai-illan "prime timesta" huolimatta, että mekin poistuimme ruokalistat saatuamme. Menimme kadun toisella puolella olevaan Beer Houseen, jossa olimme olleet jo pari iltaa aikaisemmin. Luulimme osaavamme tällä kertaa tilata safkat oikein mutta pieleenhän se meni. Tilasimme pitsat, mutta jostain syystä vain yksi pitsa tuotiin, Fhat? Ensin ajattelimme, että toisessa pitsassa kestää (sillä pöytään oli tuotu molemmille veitset ja haarukat??), mutta kun sitä ei alkanut kuulumaan niin vinkkasimme tarjoilijan paikalle, ja saimme jotenkin viitottua, että toiselle tyypille pitsa maistuis kans. Toinenkin pitse saatiin, ja ne olivat yllättävän hyviä, pakko antaa arvosanaksi 4/5. Moldovalaisittain aika kallis setti, pitzet ja bisset tippeineen maksoivat 520 leitä (olisikohan ollut n. 27€). Ravintolapöydästä noustessaan AT totesi selkänsä olevan kaputt, epäili loukanneensa sen jo noustessaan aiemmin päivällä ulos pakusta, mutta nyt se oli mennyt pahaksi. Hänelläkin oli ollut aiemmin noidannuoli, se oli nyt ilmeisesti palannut.

Illallispitze.

Kävimme kaupassa hakemassa hotellille olutta ja muuta tarpeellista. Myyjä alkoi mussuttamaan oluesta jotain, mutta emme ymmärtäneet muuta kuin "pivo njet" johon totesimme vain "pivo da"; myyjää se hymyilytti ja myi meille sen soviet oluen kuitenkin. Hotellilla kelailimme vähän huomista kotimatkaamme; meille oli ollut vähän epäselvää mikä lentoyhtiö meidät hoitaisi kotiin täältä, eikä se ollut vieläkään ihan selvää :) Mutta paluumatka olisi Varsovan kautta ja sieltä Finnairilla illaksi kotio. Mobiililiput eivät kelpaisi, joten lentoasemalle pitäisi lähteä hyvissä ajoin. AT oli huolissaan selän kondiksesta, ja ettei pääsisi sängystä ylös (muistan itsekin saman kokeneena, miten helkkarin vaikeaa makuulta ylös nouseminen oli siinä tilassa), joten illan loppubileet jäivät vähän latteaksi. Sain hänet kuitenkin huoneeseeni etsimään edellisyön minua valvottanutta "torakkaa", ja hän löysikin sellaisen puolikkaan lepakon kokoisen luteen, ja tappoi sen. Veri vaan lensi, hyi.

Kirjoittelin vähän päivän kulusta muistiinpanoja, nukahdin kesken kirjoituksen mutta heräsin yhden kieppeillä sammuttamaan valot. Tällä kertaa sain nukuttua jonkunlaisesti ilman häiriötekijöitä ja eläinmaailman attakkeja.