287# Syksyssä, 2

Syysmasennus se vaan tulee tänäkin vuonna, aivan kuten aiemminkin."Kesä" oli tänä vuonna ihan kohtalainen, jos sitä nyt voi kesäksi sanoa. Kevätkeliähän tuommoiset alle kolmenkympin säätilat ovat.

Syysmasennus alkaa oikeastaan siitä kun Jaakon päivää vietetään. Päivää, jolloin se heittää sen vittumaisen kivensä sinne veteen. Mä olin tänä vuonna katsomassa tapahtumaa Hesan Kolera-altaalla. Silti tilanne ei huvittanut minua mitenkään, vaikka propsit kyllä kyynisyydestä kyseiselle epätieteilijöiden porukalle.

Mitä pidemmälle syksy etenee niin sen pahemmaksi se ahdistus käy. Eihän mua toisaalta syksy harmita, vaan talvi. Joten pitäisi osata nauttia syksystä, mutta kun se enteilee talvea ja talvi on niin toivoton. Mä vihaan sitä. Mude sanoo aina, että jokaisella pallonpläntillä on omat vittumaisuutensa. On maanjäristystä, tsunamia, tulivuorenpurkausta, tulvia, hirmumyrskyjä, kuivuutta ja kuumuutta. Ja sitten on talvea.

Kyllä se syksykin on aika perseestä. Monesti kuulee miten jotkut pitävät syksystä. On lehtien väriloistoa, ja sitten on niitä kuulaita aamuja (tämä ärsyttää ehkä eniten) ja sitten kun on syysmyrsky niin voi kuunnella miten sade piiskaa ikkunaa pimeässä illassa, heittää pari klapia takkapesään, kietaista villasukat jalkaan ja asettua soffalle lipittelemään punaviintä. Voi saatana tosiaan. Käytännössä se ei ole tuollaista, vaan veronmaksaja asuu kylmässä, vetoisassa ja kosteassa kerrostalokämpässään, herää säkkipimeässä kellon soittoon, kuulee miten sade piiskaa ikkunaa ja lähtee vaakasuorasateessa töihin. Päivän valjettua muutamaksi tunniksi huomaa kuihtuneen ja kuolleen luonnon. Vapaapäivänä herää klo 7 siihen, kun talonmies huudattaa lehtipuhaltimellaan pihamaalla. Ja lohtua pitäisi luoda se ajatus, että kaikki tulee muuttumaan entistä pahemmaksi kuukausien ajan, ja uusi pieni kevät koittaa 8 kuukauden päästä. Ei juukeli.

Ainoa mikä pitää vähän järjissään on eskapismi. Mä säästän vähän kesälomaa myös talveen, ja jos sen lyö talvilomaan niin hyvällä tuurilla voi päästä pariksi viikoksi näistä keleistä veke. Matkan suunnittelu ja ajatteleminen tuo edes vähän enemmän toivoa paremmasta. Eilen tuli telkkarista taas se "Rita Hayworth - avain pakoon"- filmi, joka on susihuono, mutta elokuvan merkityksen kannalta olennainen asia on ystävyyden lisäksi myös toivo. Se on aina meidän pelastus, ja jos se loppuu, niin hullusti käy. Silloin ei tule edes sitä talvea.

Mutta nyt sitkeästi t-paita päälle. T-paita on kesän merkki, joten täytyy yrittää kärvistellä mahdollisimman pitkään ilman pitkähihaisia ja takkeja. Viikonloppuna mökille liottamaan jalkoja järviveteen, loikoilemaan laiturille ja etsimään taivaasta sinisiä kohtia ja haaveilemaan ikuisista, kesäisistä päivistä.

286# Kuivasaari

Miten siitäkin voi olla jo niin saakelisti aikaa? Meinaan 90-luvun loppupuolesta, jolloin mä kävin intin Isosaaressa. 9 kuukautta sellaisella typerällä, kylmällä ja tuulisella saarella, jossa ei ollut yhtään mitään mittavan punkkiyhdyskunnan, keltaisen kasarmirakennuksen ja parinsadan varusmiehen lisäksi.

Saaren eteläreunalta näkyi aava meri. Ei edes Tallinnan valoja. Pohjoisrannalta siinsi noin 10 kilometrin päässä Helsinki. Länsipuolella oli pieni saari, Kuivasaari. Siellä ei ollut sitäkään vähää mitä Isosaaressa.

Muistan kuitenkin käyneeni siellä muutaman kerran. Kerran oli joku työpuhdepäivä, jolloin suoritettiin sellaisia käytännön juttuja. Sai valita mihin hommaan osallistuu. Tarjolla oli tykinammusten lastausta ja sen semmosta. Ja sitten Kuivasaareen tarvittiin lumenluojia. Laiturilta muutaman sadan metrin matka rakennukselle. Sehän kuullosti kivalle, ja ilmottauduin siihen. Mä sanon, etten ole koskaan nähnyt missään niin paljon lunta kuin sinä aamupäivänä kun veneestä sinne ankealle saarelle hyppäsimme. Sitä lunta oli varmasti vyötäisiin asti.

Sitten se joku typerä loppuleiri oli siellä. Muistan, miten istuimme väijyssä sellasessa lumeen tehdyssä luolassa jossain jääkylmän kalliokulman suojissa, katselimme ohilipuvia Ruotsinlaivoja laskiessamme tunteja, jolloin itse olisimme ohi on-risteilyllä nauttimassa sihijuomia. Viikkoa myöhemmin tosiaan keräännyimme kaikki laivan kannelle katsomaan Kuivasaarta kerrankin siltä paremmalta puolelta; ulkopuolelta. Sen jälkeen saari häipyi pikkuhiljaa mielestäni unohduksiin.

Muutama vuosi sitten huomasin lehdestä, että armeija on luopumassa näistä saarista, ja että saaria aletaan pikkuhiljaa avaamaan turisteille. Viime kesänä teimme retken Bengtskäriin, joten jospa tänä kesänä kokeilisi sitten Kuivasaarta.

Netistä googlaamalla löysin Ihalinesin-sivut, jotka järjestävät kyseisiä reissuja viikonloppuisin Kuivasaareen heinä-elokuussa (kenties saarella pesii lintuja, eikä reissuja tehdä alkukesästä?). Sen verran kohde on vielä virallinen, että Suomen kansalainen pitää olla, ja lähtiessä kysytään henkkarit. Ulkomaalaisillekin oli yksi päivä varattuna. Varmaan tämä on myös osin siksi, että saarella kiertuettä vetävät osaavat ottaa englantia taitavan tulkin mukaan.

Itse retken varaaminen oli vähän sekava, vaikka nettisivuilla ohjeet olikin hyvin selitetty. Eli ensin piti soittaa ja tehdä sitova varaus puhelimella, sen jälkeen sieltä lähetettiin sähköpostilla maksuohjeet, ja retki maksettiin etukäteen ja maksusta piti tulostaa vielä erillinen kuitti, joka esitetään n. puoli tuntia etukäteen lähtölaiturilla, jossa ne vaihdettiin lippuihin. Lippuja ei välttämättä tarvitse varata etukäteen; nytkin mukana oli ihmisiä jotka ostivat liput suoraan laivalta, mutta suosittelen etukäteisostoa, sillä sen verran suosittu näytti tuo lauantain aamupäivänkin retkivuoro olevan. Laiva lähti Kaivarista, Cafe Carusellin kohdilta.

Nettisivuilla pyydettiin kiinnittämään huomiota myös varustukseen, eli korkokengät ja lastenvaunut kannatti jättää suosiolla kotiin. Paikka ei ole mikään liikuntaesteisten paratiisi, ja sen verran mobiilia ruumiinrakennetta edellytetään, että pystyy kiipeämään tikkaita, kapeita kierreportaita kumarassa jne. Koska saari on avomerellä, niin näillä leveysasteilla siellä luultavasti tuulee, ja on huomattavasti kylmempi kuin mantereella. Lisäksi nyt oli luvattu sadekin alkavaksi. Ja vaikka puolet retkestä sisätiloissa eteneekin, niin kannattaa tosiaan huomioida tuo keli. Meilläkin oli molemmilla reput mukana, joskin ne tullessa pyydettiin jättämään laiturialueelle kärryyn. Me emme kuitenkaan niistä luopuneet ja ihan hyvin selvittiin, vaikka välillä piti reppu pois selästä ottaa kun noustiin ahtaita tikasvälejä ylöspäin. Mutta minkään rinkan kanssa ei siis asiaa tuonnekaan.

Olimme laiturilla riittävän ajoissa, ja selviydyimme hyvin kuittirallista ja saimme varsinaiset liput. Näitä ei sen jälkeen enää kyllä kyseltykään. Ajokortti piti molempien kyllä näyttää veneeseen lähdettäessä. En tiedä mikä muodollisuus tämäkin nyt sitten oli. Vene näytti varsin pieneltä, mutta kyllä sekin väkeä imi sisäänsä. Ulkonakin olisi voinut istua, mutta vaikutti sen verran tuuliselta keli, että menimme suosiolla sisätiloihin.

Matka kesti reilut puoli tuntia. Aallot olivat Suomenlahdella isoja, ja se pisti veneen keinumaan aika lailla, että vähän hirvittikin. Purjeveneet ottivat tuulista ja aalloista kaiken ilon irti.

Pomppuinen merimatka.

Harmaja harmaana päivänä.

Saareen saavuttuamme meidät jaettiin kolmeen ryhmään; joinakin spesiaaliviikonloppuina saarella tehtiin myös opastettuja luontokierroksia, kuten nytkin. Tykkiryhmä jaettiin kahtia, koska suurta väkimäärää ei saanut helposti ahtailla käytävillä liikutettua muuten joustavasti. Ensimmäinen ryhmä meni menojaan, meille mukava intin ukko kertoi aluksi saaren historiasta jne.

Jatkoimme eteenpäin, ja pysähdyimme ensiksi sellaiselle pienelle keltaiselle puiselle kasarmirakennukselle. Se ei kuulemma ole ollut käytössä aikoihin, mutta mä muistin kyllä yöpyneeni siinä. Ensimmäinen nostalgian aalto valtasi mielen. Jestas. 15 vuotta sitten mä olisin maksanut, että olisin päässyt helvettiin tältä saarelta, nyt maksoin että pääsin tänne takaisin. Omituinen on ihmismieli. Meidän kiertelijöiden mukana oli myös sellainen sympaattinen papparainen, joka oli kyseisellä saarella viimeksi 51 vuotta sitten. Minkähänlainen myllerrys sillä oli menossa.

Reitti jatkui armeijamaisella määrätietoisuudella. Takanamme seurasi sellainen nais-kiltalainen valvomassa, ettei kukaan eksy tai jää porukasta. Vähän sama kuin gaijin Japanissa, niin myös siviileiltä on lupa odottaa mitä tahansa älyttömyyttä armeijassa. Pysähdyimme seuraavaksi tähystystornissa, jonka yläpuolella pyöri vieläkin tutka toiminnassa.

Kiipeäminen torniin oli "vapaaehtoista", mutta totta kai halusimme sinne muiden mukana kavuta. Kierreportaat olivat kapeat ja matalat, joten vaadittiin melkein limboamisasentoa että ne pääsi ylös. Pää selvisi kuitenkin kolhuitta, joskin väkeä tornissa oli sen verran ettei siinä päässyt ihmeitä näkemään / kuvaamaan. Lisäksi ryhmässämme oli lauma tottelemattomia lapsia, että mua vähän jo ärsyttikin. Mähän en lapsen kasvattamisesta tiedä mitään, mutta mielestäni tuon ikäiset lapset pitäisi jo saada kuriin. Jos kakaroita kielletään, niin kyllä niiden pitäisi vanhempiaan totella. Erityisesti pitäisi saada pennun kaaliin ajatus, että nyt ollaan ihmisten ilmoilla eikä täällä eletä kuin pellossa, vaan täällä käyttäydytään. Mutta tuntui, että vanhemmat kielsivät vaan siksi kun niiltä sitä odotettiin, ikään kuin kohteliaissyystä, eikä siksi että he oikeasti yrittäisivät saada ajatustaan perille ja lapset itsekin tajusivat käyttää tätä hyväkseen. Vaikka kuinka melskaisivat, niin heille ei mitään seurauksia tule. Käsittämätöntä.

Seuraavaksi meille esiteltiin keskiö, ja sen aikaiset mittaus- ja laskentavälineet. Kuivasaaren isoin tykki oli rakennettu 1914-15 venäläisten toimesta, joten kohtahan tuolle tulee sata vuotta mittariin. Tykin koosta kertonee varmaan jotain se, että tarvittiin 88 sotilasta, jotta sillä pystyttiin ampumaan! Pelkästään keskiössä työskenteli 24 sotilasta, jotka laskeskelivat mihin kohtaan kuti laskeutuu ja mihin pitää tähdätä, jotta ammus saatiin lentämään maaliinsa.

Mittauspömpeli.

Generaattorin ohjauslaite mallia á la Venäjä.

Jatkoimme ammusvarastoon. Paikka oikein huokuin sellaista pirullista tunnetta; sata vuotta sitten ei olisi tosiaankaan huvittanut olla täällä hommissa kuskaamassa tykinammuksia. Ammus painoi lähes 500 kiloa, joten ei varmaan punttisalilla tarvinnut päivän päätteeksi näiden kavereiden mennä.

Edelleen eteenpäin siirryttyämme meille näytettiin pyörivän tykkitornin sisus. Mä muistan kyllä armeija-aikanani käyneeni täällä. Edelleenkin kunnioitusta herättävä rakennus, varmaan ollut sata vuotta sitten todellinen sen aikainen ihme. Vaikea arvioida varmasti kustannuksia, mutta toisin kuin Suomenlinna, niin tätä ei oltu turhaan pykätty; sodanaikana tällä oli jopa ammuttu 30 kertaa, ja oli ilmeisesti upottanut jonkun paatinkin. Suurin hyöty saatiin kuitenkin tykin maineesta; se toimi riittävänä pelotteena, ettei kukaan edes viitsinyt lähteä kokeilemaan onneaan tykkiään vastaan.

Kiipesimme ahtaita tikkaita ylöspäin, ja saavuimme tasanteelle, jossa näkyi tykin sisäpuolinen runko, sekä lukko, ja itse lattiassa oleva laukaisunappi. Kiltalainen kertoi hyvin, ja ytimekkäästi ja silti mielenkiintoisella tavalla tietopakettinsa. Mä en kehdannut kysyä, millainen pamaus tänne tykin sisään kuului ammuttaessa, mutta Pp kysäisi takana tulleelta naiskiltalaiselta. Ei kuulemma kuulu pihaustakaan. Ulkopuolella on tietysti varoetäisyys, ja silti pamaus tuntuu koko kehossa. Kuulemma kymmenen kilometrin päässä keskustassa asti on ikkunoita hajonnut kun tällä on ammuttu, joten arvaahan sen miltä tuntuu seistä muutaman sadan metrin päässä. Jo Isosaaressa kun oltiin seuraamassa ammuntoja pamaus ja sitä seurannut vavahdus oli varsin vaikuttava kokemus, vaikka tykki olikin huomattavasti pienempi.

Tykin sisustaa.

Piipun suu sisäpuolelta.

Vaatimaton laukaisunappi.

Kiipesimme tykin katolle, näimme varsinaiset piiput. Kun tykillä ammutaan, niin piipusta katoaa pari kiloa metallia per laaki, joten tykillä pystytään ampumaan 200 kertaa, ennen kuin piippu menee vaihtoon. Piippu on sen verran massiivisen näköinen ilmestys sekin, että vaihto-operaatio ei varmaan ihan helposti käy.

Maisema tykin päältä oli ihan hieno. Tuuli, taivas oli harmaassa pilvessä ja ensimmäiset vesipisarat rupesivat läpsähtelemään huopakatolle. Menimme raput alas, pysähdyimme muistomerkille jossa oli testiammunnoista säilytetty ammuksen läpäisemä teräsmöhkäle. Jatkoimme eteenpäin, ja pysähdyimme vielä erään ohjuksen kohdalle. Nykyaikaa, mutta kiltalainen ei ohjuksista ilmiselvästikään pitänyt joten eipä siitä sen enempää. Vesisade kiihtyi, ja kierros oli lopuillaan, joten menimme vielä pakolliselle vierailulle Sotilaskotiin, jossa otimme kaffet ja munkit.

Piiput ulkopuolelta.

Läpimenoleikkaus.

Kävimme vielä rantasaunalla ja sitten vetäydyimme odottelemaan laiturialueelle laivaamme takaisin mantereelle. Se toi iltapäiväkierroksen tulijat ja poimi meidät sitten kyytiinsä takaisin mantereelle. Sateesta johtuen ulkona ei kukaan halunnut enää istua joten sisätilat tulivat täyteen, mutta saimme hyvät paikat. Nyt oli lisäksi myötätuuli, niin aallokkokaan ei tuntunut niin pahalta kuin menomatka. Kusihätä oli kaamea; se oli ollut orastava jo lähtiessä eikä kaffenjuonti suinkaan auttanut. Saarella oli kyllä juokseva vesi, mutta ei viemäröintiä, joten puucee olisi ollut ainoa mahdollisuus, mutta sinne mua ei kiinnostanut itseäni viedä, joten piti sitten kinnailla.

Sotkun munkkicafé.

Aikataulussa kuitenkin oltiin. Koko retki kesti kolme ja puoli tuntia, ja oli varsin mielenkiintoinen. Pp:kin taisi tykätä. Suosittelen kaikille kynnelle kykeneviä (ryhmässä oli oikeastaan kaikenikäisiä, ja miehiä ja naisia melkeinpä 50-50), ja vaikkei intin touhusta muuten olisikaan kiinnostunut niin tarjosi retki historiaa ja mukavan saarikierroksen, ja opastus oli mahtava. Ihan 5/5 arvostelut, ja hintaansa nähden (30€ / aikuinen) ihan kelpo rahanvastine.

Potski.

285# Ukkostus

Ihan hienoja ukkosia ollut tässä viime öinä. Ei ne mitenkään rajuja ole olleet, mutta yöaikaan (ja elokuussa jo yöt on pimeitä), niin valoshow on ollut hieno. Mä olen yöllä herännyt niihin, ja todennut nukkumisen olevan mahdotonta siinä ryskeessä ja räpsytyksessä, joten yhtä hyvin olen voinut vetäytyä parvekkeelle katsomaan salamointia enemmälti.

Kastuihan siinä tietty läpimärjäksi, mutta toisaalta olin kalsareillani, joten ei tuo suihkua kummempi kokemus ollut. Ulkolämpötilakaan ei laskenut alle kahdenkymmenen asteen ja päälle satanut vesi tuntui lämpimälle. Harvinaista näillä leveysasteilla. Sisälämpötilakin on pyörinyt yli 28 asteen vielä nukkumaan mennessäkin, joten on ollut vaikeuksia sen puolesta nukkuminen. Vähän toi vilvoitusta hetkellisesti ainakin.

Ja ne salamat. Ne olivat välillä niin kirkkaita, että reaktiomaisesti sulki silmänsä. Aivan kuin joku olisi pilvissä päin harrastanut laajamittaista hitsausoperaatiota. Muutaman kerran jyrähti kovemmin, mutta tasainen jylinä tuntui kaikuvan keskustan taloista. Vettä satoi kohtalaisesti. Mutta hienoja nuo elokuun ukkoset.

Mä en kauheasti ukkosta pelkää. Toki en hengaile ukkosella korkean puun alla, tai laakealla pellolla tai järvenselällä golfmaila kurkotettuna taivasta kohden huutaen "Jumalani, todista että olet olemassa". Ja voihan se tuuli olla kovakin homma; silloin kerran Tapaninpäivän myrskyssä kun metsässä kävelin ja ympärillä kaatuvista puista kuului aika ryske, niin hirvittäähän se semmonen. Mutta jos on suojaisa paikka niin mikäs sitä on ukkosta kattellessa.

Yksi kovan luokan ukkosmuisto tulee vuosien takaa. Mä olin sillon vielä exän kanssa, ja mut jätettiin appivanhempien omakotitaloon yksikseen, en muista minkä vuoksi. He asuivat maaseudulla ja lähtiessään sanoivat, että jos kuulet ukkosen tulevan niin ota heti pois televisio pois seinästä.

Polttelin tupakkia takapihalla ja kuulin jostain kaukaa vaimeaa jylinää. Naureskelin mielessäni, että nytkö pitäisi rynnätä sulkemaan televisio ja irroittamaan johdot? Pyh. Mitä lie maalaisten vanhakantaisia höpötyksiä. Ei tuo tekstarichatti tuosta mihinkään katoa. Ja sitä paitsi, ukkonenhan on vielä kaukana.

Menin keittiöön tekemään itselleni voileipää kun yhtäkkiä kuului niin suuri pamaus kuin olisi tykillä ammuttu (olen ollut armeijassa seisoskelemassa tykin lähettyvillä kun sillä ammutaan, se pamaus on riittävän voimakas saamaan kenet tahansa kusemaan housuunsa) ja tuntui hetken että koko talo olisi vavissut. Muutama sekuntti meni ihmetellessä, mitä helvettiä oikein tapahtui kunnes tajusin sen ukkoseksi. Menin olkkariin, ja kas vain... televisio oli kaputt.

Olihan siinä sitten vähän selittelemistä, eikä televisiosta tullut enää kalua. Kaippa se kotivakuutuksen piikkiin meni, mutta hävettihän se silti vähän kun oli asiasta niin varoiteltu. Mutta muuten mulla ei ole negatiivisia kokemuksia ukkosista. En muista pelänneeni niitä lapsenakaan liiemmälti. Toki mä en ole kokenut ukkosmyrskyä merellä pienessä paatissa tai kaakkois-aasialaisen lentoyhtiön pienkoneessa (kuten meidän äitee varmaan rankkaa tuon pahimmaksi ukkoskokemukseksi), mutta toistaseks, antaa tulla vaan!

284# Suojatie

Nyt kun pennuilla alkaa taas koulu, ja näkee niitä mainoskampanjoita joissa autoilijoita pyydetään kiinnittämään huomiota suojatiekäyttäytymiseen, niin laitetaanpa kauha soppaan myös. Mulla kun ei ole enää autoa niin voin asettua huoletta jalankulkijoiden puolelle.

Mä olen huomannut, että erityisesti taksit eivät välitä tuon taivaallista suojatiesäännöistä (no ei paljon muistakaan säännöistä). Joten varokaa aina kun tälläinen teiden hirmu on näköpiirissä.

Toinen on bussit. Mä olen kerran kävellyt vihreillä valoilla suojatietä pitkin, kun koputan suoraa ajavan bussin tuulilasiin, sen ulkopuolelta. Bussin siis ollessa liikkeellä? Ihan kun toinen meistä olisi nyt tyrinyt?

Mä annan sen verran armoa, että en nyt ihan yllättäen hyppää autojen sekaan suojatielläkään. Jos autoilija ja minä lähestymme suojatietä samaan aikaan, niin näytän kyllä selvästi elkeeni, että olen nyt tulossa ja hänenpä melkein tarttis väistää munt. Jos auto on kuitenkin isokokoinen rekka tai kuorma-auto, tai hän joutuisi tekemään vaikeahkon mäkilähdön, tai jos on pimeää tai lunta / huono keli, niin päästän kyllä auton menemään. Ei mulla niin kiire ole. Mutta jos keli on kuiva ja näkyvyys hyvä, niin mielestäni ei ole liikaa auton mua varten pysähtyä. Se on tietääkseni ihan liikennelakiin skriivattu sekin pykälä?

Aamulla töihin tullessani olin kävellyt jo toisen kaistan yli suojatietä, kun vastakkaisesta suunnasta lähestyi letka autoja. Kuskeilla ei voinut olla epäselvyyttä, että olen kävelemässä suojatietä. Näen selvästi, että nyt tullaan sukille. Hypähdän taaksepäin, akka ajaa ohi. Koputan ohiajavan auton sivuikkunaan merkiksi, että nyt taisi lipsahtaa pieni virhearvio. Nainen vetää lukkojarrutuksen (suojatien jälkeen!!), seuraa metroasemalle ja asettuu huutamaan naama sentin päässä omastani, ihmisten seuratessa teatraalista näytäntöä ympärillä. Huomautan hänelle suojatiestä. Nainen raivoaa, että hän on mitä kohteliain ajaja.

Just, siltä tosiaan vaikuttaa. Ensinnäkään kyse ei ole kohteliaisuudesta vaan väistämisvelvollisuudesta. Voit olla kusipää tai joviaali, niin sääntöjen mukaan hän joutuu väistämään suojatiellä kävelijää. Toisekseen, jos mun täytyy hypähtää taaksepäin, ettei rouvan autoon tulisi yliajamisestani vielä suurempi klommo, ja silti pysyn koputtamaan hänen sivuikkunaansa, niin enkö mä silloin ole ollut vähän turhan lähellä? Ja tämä kuski väittää, etten ollut lähelläkään suojatietä :D

Nainen oli selvä avohoitopotilas. Sellaisen kanssa ei väitellä. Sellaiselle huudetaan yksi huolella valittu lause ja lähdetään pois paikalta ennen kuin nainen keksii hakea kättä pidempään autostaan tai hälyttämään jonkun aivottoman bodarimiehensä keskustelemaan asiasta. Mutta ärsyttää, kun toinen ajaa melkein toisen yli, ja melkein yliajettu saa vielä huudot päällensä. Esimerkiksi anteeksipyyntö olisi osoittanut enemmän tilannetajua. Mutta kun on lusikalla annettu, niin...

Lopuksi vielä, oli jollakin etuajo-oikeus tai ei, niin aina kannattaa pienemmän ja heikomman väistää itseään suurempaa. Mokia sattuu kaikille, ja toisinaan olen pohtinut ettei ihminen välttämättä voi huolimattomuudellensakaan mitään. Mutta on eri asia olla huolimaton kuin välinpitämätön.

Turvallista matkaa.

283# Sicilia, 8

Heräsin joskus kolmen kieppeillä jumalattomaan päänsärkyyn. Olikohan viini aiheuttanut tepposen? Sen jälkeen pystyin pilkkimään vain muutaman minuutin unia. Milloin heräsin käytävältä kantautuvaan möykkään, kun venäläiset hotellivieraat palasivat baarista, milloin Pp:n kohkaamiseen ja milloin muuten vain. Lopulta kello 5.30 soi herätyskello, joten ei kun ylös sitten vain.

Pää särki edelleen ja otin ensin buranan, ja sitten toisen. Oksettikin. Oliko tämä jumankeklis krapula, en tiedä? Pp näytti kuitenkin olevan hyvissä voimissa...

Pakkasimme loput kamat, lukitsimme ovet ja jätimme "respaan" laukkumme. Kävimme aamiaisella. Koska ei ollut vielä aamiaisaika, niin opas oli luvannut että tarjolla on vain jotain pientä leipää jne. Kuitenkin tarjoilijapoika kiikutti nenämme eteen täyslaidallisen ruokaa, jota en juurikaan saanut pahoinvoinnin takia syötyä. Mua vähän se hävettikin.

Teimme check outin (kukaan ei näyttänyt tietävän miten se pensionaatissa tehdään, joten Pp luovutti rohkeina avaimet ensimmäisenä, ja muut seurasivat sitten esimerkkiä), jätimme 10€ tippiä aamiaisesta ja toisen 10€ siivouksesta jo aiemmin huoneeseen.

Menimme ulos odottelemaan bussia, joka melko nopsaan saapuikin. Mä olin vähän tohkeissani kun toivoin näkeväni taas sketsipariskunnan ja toivoin että he tulisivat mahdollisimman lähelle meitä, jotta voisin sivukorvalla seurata heidän lennokkaita tarinoitaan. Ja tulivathan he. Tällä kertaa olivat ajoissa, ja iloikseni he saapuivat vielä meidän viereemme käytävän toiselle puolen.

Mä en tiedä mitä ne olivat saaneet aikaan hotellissaan, kun hotellin työntekijä seurasi näitä ulos asti. Se jäi oppaan selvitettäväksi, mutta pääsimme kuitenkin matkaan. Pariskunta oli varustautunut bussimatkalle hyvin, sen verran heillä oli jääteetä ja "koka kolloo" mukana, ja sihauttelivat tölkkejä auki tappavaan tahtiin. Olivat ehkä arvioineet juoman määrän väärin, eivätkä halunneet heittää ylimääräisiä juomia veks.

Oltiin ehkä tultu viitisen minuuttia kun alkoi tämä paska haista, huh huh. Noh, ilmiselvästi joku oli pieraissut kunnon lemut bussiin. Pariskunnan naispuolisko tiedusteli ukoltaan, että pääskös tältä kenties paukku. Ukko ei puolikuurona kuullut naisen sanomaa, ja nainen toisti kysymyksensä kovemmin, liki puolihuutaen. Selvää vastausta ei saatu, mutta pieru haisi niin että meitä muita oikein oksetti ja itketti.

Typerien juttujen lomassa nainen alkoi sittemmin manailla vessahätää. Eipä se ihme ole kaiken sen kokiksen ja jääteen kittailusta. Bussissa näytti olevan vessa ja muija läks sinne. Ovi ei kuitenkaan ottanut auetakseen, vaikka akka kuinka tempoili ovea minuuttikaupalla. Manaten sitten palasi ukkonsa viereen, ja tämä puolestaan ihmetteli miksei vessa kelvannut. Nainen selitti oven olevan lukossa. No mies ei ollutkaan eilisen teeren poikia ja kävi huomauttamassa oppaalle asiasta, mutta lyhyen keskustelun jälkeen bussikuski sanoi, että vessa on poistettu pois käytöstä.

Pienen aikaa mentiin hiljaisuuden vallitessa mutta sitten nainen sanoi, että hänen on päästävä vaikka puskille (keskellä moottoritietä), hänellä on kyllä paperia mukana. Hän "hoksi" bensa-aseman kyltin ja kävi sanomassa kuskille, että tuonne pliis. Kuski kurvasi sitten bensikselle, ja opas saattamaan naista vessaan, ettei hän pääsisi vielä eksymään ja myöhästyttäisiin koneesta koko porukka. Äijä manasi muijaansa ja kävi polttelemassa tupakit huoltoaseman pihalla.

Jatkettiin matkaa kohti lentokenttää. Näiden pariskunnan jutut olivat niin typeriä, ettei mikään sketsisarja ole pystynyt edes samaan. Mä nauroin kaksinkerroin vedet silmissä viereisellä penkillä, toivottavasti eivät arvanneet mikä mulla oli niin hauskaa.

Päästiin lentoasemalle. Check iniin oli kolme jonoa, ja silti siihen meni vähän aikaa jonotellessa. Jopa täällä lentoaseman check in -jonossa vaelteli kerjäläisnaisia lastensa kanssa pummaamassa rahaa. Uskomatonta. Onko tuo nyt sitten oikea paikka... Ajateltiin, että mihinköhän sketsipariskunta oli joutunut, kun yhtäkkiä huomattiin heidät jonon etummaisena. Olivat näköjään etuilleet röyhkeästi, tai sitten opas oli joutunut selvittämään nämä, ja siksi päässeet jonon keulille. Miten ihmeessä ne eivät sitäkään osanneet ilman opasta? Miten he ovat selvinneet viikon hengissä, saaneet ruokaa jne? Opas joutui lopulta saattamaan heidät jopa turvatarkastuksesta läpi!

Jonotus ei kuulu muutenkaan italialaisten parhaimpiin ominaisuuksiin, joten jono turvatarkastukseen kesti, siitäkin syystä että jonolla oli kolme päätä ja ihmiset etuilivat röyhkeästi. Täysin italialaisten piikkiin tuota ei voinut laittaa, koska saksalaiset osaavat sikailun myös, ja niitähän jonossa riitti niin ikään.

Ennätettiin kuitenkin käydä lentokenttäkaupassa ja vessassa. Sketsipariskunnan miespuolinen olento kävi välillä kiroilemassa jonottavaa naispariaan kaupassa niin, että paikallisetkin jo puistelivat päätään, ymmärtämättä todennäköisesti näistä mitään.

Lentokoneessa meillä oli paikat rivillä 12, käytäväpaikat. Ne olivat loistavat paikat. Pääsi vessaan halutessaan, ja siinä oli lisäksi hätäuloskäynti, jolloin jalkatila oli kaksinkertainen muihin väleihin verrattuna. Harmi vaan kun sketsipariskunta istui meistä 15 riviä taaempana. Heidän vierustoveriaan näytti kuitenkin pännivän.

Oppaallamme alkoi myös kesäloma, joten hänkin tuli mukanamme Suomeen. Näytti maistuvan shamppanja hänellekin. Mekin tilasimme putelit. Sen jälkeen rupesi unettamaan, ja taisin ensimmäistä kertaa elämässäni torkahtaa lentokoneessa pieneksi hetkeksi, vau. Takanani ollut kakara tosin potki ja krenasi istuintani muutamaan otteeseen niin, että luulin koneen putoavan. Finnair tarjosi ruokaakin, joku härkä-jutska se oli, ihan ok lentokoneruoaksi.

Laukut tulivat Hesan kentällä nopeasti, meidän laukut ensimmäisten joukossa. Pp lähti hakemaan autoaan parkista, minä suuntasin taksijonoon. Naiskuski ajoi juukelin hitaasti, varsinkin verrattuna menomatkaan, että ajattelin etten koskaan pääse kotiin. Pääsin kuitenkin.

Äitee oli tehnyt jauhelihakastiketta.

Kotimatkalle.

282# Sicily, 7

Heräämisellä ei ollut tällä kertaa niin kiire, kun päätettiin viettää pääsääntöisesti rantapäivä. Täytyyhän sellainenkin nyt olla. Sen verran herättiin, että ennätettiin aamiaisella taas käydä.

Klo 9.30 käytiin rantakahvilassa ostamassa vettä. Siellä oli vain yksi miestarjoilija, joka oli ehkä maailman vittumaisin. Hän varmasti huomasi, että ilmaannuttiin siihen tiskille vesipulloa lunastamaan, mutta silti hän teki kaiken keittiöjärjestelynsä ennen kun tuli meitä palvelemaan, ja sittenkin tiuski kun meillä ei ollut tasarahaa. Oikea mulkku. En tajunnut ottaa baarin nimeä ylös, eikä sitä näkynyt Google Mapsin Street view'lläkään, niin en nyt pääse varoittamaan kippolasta.

Sitten biitsille. Kyllä me siellä yli 2,5h saatiin vietettyä, rantaleijonien seassa. Enempää ei oikein uskalla kerralla olla, kun aurinkoon tottumaton kroppa voi siitä mielensä pahoittaa. Mutta tuo aika otettiin aurinkoa täysiä, uitiin täysiä.

Vietimme vähän taukoa, kävimme ostoksilla ja kaljalla. Yritimme saada kaffeloista myös spremutaa (miten mulla meinaakin aina iskeä lukihäiriö tämän juoman kanssa), se on sellainen appelsiineista tai lemoneista puristettu mehu. Ensimmäisessä paikassa se epäonnistui, ja saatiin granitaa, se on sellainen jäädyke. Hyvää sekin oli, ei siinä mitään. Menimme sitten aiemmin viikolla käytyyn Lido di Naxos rantabaariin, josta mehut pitkän vaivan jälkeen onnistui. Ensin piti mennä erilliselle kassalle maksamaan, ja sen jälkeen tiskille tilaamaan itse juoma. Omituinen käytäntö. Tosin siinä kaffelassa on moni muukin asia pielessä. Pöydät ja lattia notkuivat roskia, mutta tarjoilijalle ei tullut mieleenkään tyhjentää pöytiä. Hän toi koko ajan uusia juomia uusille asiakkaille, mutta käveli tyhjin käsin pois takaisin keittiöönsä. Uskomatonta. Mutta limonespremutat olivat ytykkäitä ja oikein hyviä.

Käytiin vielä jäähyväisuinnit tekemässä, kun aurinko oli vähän hiipunut iltapäivän tunteina. Matkalla rannalle italoperhe tuli kysymään italiaksi erään maksullisen uimarannan sijaintia. Pp neuvoi italiaksi heille asian, ja osasi vastata kyselyihin että sinne pääsee kävellen, ei tarvitse autoa jne. Ei hassummin kieltä osaamattomalle, kun paikallisetkin jo tulevat kysymään neuvoa.

Illemmalla käytiin vielä drinkillä baarissa. Mä otin margaritan (epäilin sen olevan neitimäinen juoma, mutta onneksi siitä oli väsätty maskuliiniversio) ja Pp tilasi Paradisen. Oikein hyviä olivat. Oli viimeinen ilta, joten päätettiin vielä kerran syödä pizzet. Viintä tilattiin litra, ja se tuntui toimivan aikast hyvin, sen verran on illan tapahtumat hämyssä. Käveltiin rantabulevardia ja ihmeteltiin takanamme operoinutta hääautoa. Jotkut menivät naimisiin, puoli yhdeksän aikaan illalla! Oli niillä siinä pieni ilotulituskin. Aika omituista miten ilotulitus kuuluu kirkollisiinkin juhliin. Sekä omituista ettei se sytytä sen enempää maastopaloja rutikuivassa ympäristössä.

Aamulla olisi aikainen herätys ja lähtö, joten pakkailtiin kamoja valmiiksi. Hotellimme parvekkeelta kuului läheisen Naxoslandia-huvipuiston meteli ja kuulutukset, missä miesääni innostuneesti huuteli jokailtaista "numanca"-mantraansa.

Uinnit on uitu.

281# Sicily, 6

Aamiaisen jälkeen lähdimme taas klo 9.15 bussilla Taorminaan. Tarkoituksemme oli jatkaa sieltä kävellen vuoren huipulla olevaan Castelmolan pikkukylään, joka näkyi hienosti jopa Giardini-Naxoksesta saakka.

Asemalta käveltiin Messinan portille, mutta emme menneet keskustaan vaan jatkoimme mäkeä ylöspäin. Käännyimme oikealle Via Cappuccinille, kävelimme kiviportin ali ja jatkoimme edelleen mäkeä ylös kunnes näimme tiestä erkanevat portaat. Sitten vaan kapuamaan.

Täällä asuu Samperi.

Opaskirjassa kerrottiin, että Taorminasta oli 50 minuutin kävelymatka Castelmolaan. Sinne pääsi toki tietäkin pitkin (5 km), ja sinne oli bussiyhteyskin, mutta mitäs järkeä sellaisessa olisi. Ei, me kävelisimme, vaikka olimmekin varmoja ettei tuota 50 minuutin matkaa oltu meidän kunnoillemme mitoitettu. Meillä oli puolen litran vesipullot, mutta aurinko paistoi kuumasti jo heti aamusta ja juomaa oli syytä säästellä, ettei loppumatkasta tullut noutaja.

Pidimme paljon taukoja, kuvasimme maisemia, saimme sätkyjä meitä pelästyneiden liskojen poukkoiluista. Yhdessä kulmauksessa nähtiin jopa sellainen pitkä musta käärme, hyi saakeli. Se kyllä vähän pelästytti, mutta ilmaantui onneksi vasta loppumatkasta. Ei tiedetty, onko Sisilian käärmekanta miten myrkyllinen, eikä haluttu siitä empiirisesti ottaa selvääkään. Alkumatkan rappusosiolla oli lisäksi kasvit vallanneet portaat, eikä nähty mitä eläimiä jaloissa poukkoili. Osa kasveista oli vielä piikikkäitä, ja mulla shortsit jalassa, joten ne raatelivat ikävästi paljaita sääriä.

Liskoa.

Rinne oli etelänpuolelle, joten varjolepopaikat olivat kortilla. Meiltä meni kapuamiseen reilu tunti. Mäki oli jyrkkää ajotietä tai sitten rappusia (alkumatkasta). Ihmeteltiin, miten joku hullu jaksoi asua täällä, ja millainen kapuaminen tänne aina oli. Ja vaati mäkihyppääjän kaltaista hurjapäisyyttä edes ajaa autolla näitä jyrkkiä ja mutkaisia teitä. Asfalttikin vaikutti sellaiselta, että siinä ei ollut pitoa nimeksikään, saatikka sitten sateella.

Tie vie.

Ylöspäin.

Päästiin perille. Castelmolan yläpuolella oli vielä linna, joka oli kuitenkin nyt remontissa eikä sinne päässyt. Kävelimme vähän aikaa kylän ahtailla kaduilla. Täällä oli niin ikään julkkiskahvila San Giorgio, johon emme kuitenkaan menneet. Pistäydyimme perhetrattorio Le Mimosessa, tyydyimme pelkkiin Cappucinoihin. Omistajaperhe tappeli erittäin kovaäänisesti keskenään, se vähän häiritsi, mutta kun tilasimme laskun niin muuttui ääni kellossa. Tarjoilija jopa tuli kättelemään meidät lähtiessään.

Käveltiin vielä hetki Castelmolassa, tsekattiin kirkko. Olihan täälläkin baareja ja kahviloita, mutta harmi ettei löydetty niitä heti aluksi. Ostettiin vielä vesipullot, ja sitten etsittiin toinen kulkureitti ulos kylästä, takaisin Taorminaan.

Se oli helpompi kävellä, vaikka maasto oli kivikkoinen. Mutta alamäkeä, niin ei tarvinut juurikaan pitää taukoa. Saavuimme lopulta ajotielle ja siinä vaiheessa tapahtui eksyminen. Meillä ei ollut kunnollista karttaa alueesta, eikä ainakaan sellaista johon olisi kadunnimet merkitty pedantisti. Tiesimme kuitenkin, että alaspäin jatkamalla meidän on pakko tulla viimeistään Giardini-Naxokseen. Päädyimme kuitenkin jo Taorminan toiselle portille, Catanian portille, jossa olimme jo aiemminkin vierailleet.

Etsimme ruokapaikan, Il Ciclopen. Se oli logonsa perusteella vähän niin kuin kyklooppi. Ihmeteltiin, miten yksisilämäisellä voi olla kuitenkin kahdet kulmakarvat? Syötiin pastalounaat, juomaksi kalja.

Kierreltiin vähän kauppoja, jos olisi löytynyt ostettavaa (ei löytynyt). Vanhempaan suomalaispariskuntaankin törmättiin, he pyysivät ottamaan parikuvan itsestään. Käväistiin Naumaciessa, joka jäi aiemmalta visiitiltä bongaamatta. Siinä nyt ei ollut juuri mitään näkemistä, pelkkä tiilinen seinä, mutta joskus muinoin tämä oli ollut urheilijoiden treenisali, ja josta sittemmin tuli nymfien paikka.

Otimme bussin takaisin Giardinoon, saatiin istumapaikatkin tällä kertaa. Käytiin uimassa. Nähtiin sellainenkin omituisuus, kun nainen ajoi sähköisellä partakoneella miehensä selkäkarvoja, hyi. Meiltä se ei olisi edes onnistunut, koska oma vehkeeni posahti partaa ajaessa useiksi palasiksi, jättäen aikamoisen siivon hotellin vessaan. Huomasin niskan palaneen, vaikka yritinkin sitä päivän aikana suojella aurinkorasvalla ja lippiksellä.

Lämmöt kohillaan.

Sitten suihkun kautta paukuille baariin. Ostettiin tuliaisia vielä ennen illallista, joka nautittiin Il Pipo-ravintolassa. Päivä oli kiva, yksi onnellisimmista koko loman aikana.