286# Kuivasaari

Miten siitäkin voi olla jo niin saakelisti aikaa? Meinaan 90-luvun loppupuolesta, jolloin mä kävin intin Isosaaressa. 9 kuukautta sellaisella typerällä, kylmällä ja tuulisella saarella, jossa ei ollut yhtään mitään mittavan punkkiyhdyskunnan, keltaisen kasarmirakennuksen ja parinsadan varusmiehen lisäksi.

Saaren eteläreunalta näkyi aava meri. Ei edes Tallinnan valoja. Pohjoisrannalta siinsi noin 10 kilometrin päässä Helsinki. Länsipuolella oli pieni saari, Kuivasaari. Siellä ei ollut sitäkään vähää mitä Isosaaressa.

Muistan kuitenkin käyneeni siellä muutaman kerran. Kerran oli joku työpuhdepäivä, jolloin suoritettiin sellaisia käytännön juttuja. Sai valita mihin hommaan osallistuu. Tarjolla oli tykinammusten lastausta ja sen semmosta. Ja sitten Kuivasaareen tarvittiin lumenluojia. Laiturilta muutaman sadan metrin matka rakennukselle. Sehän kuullosti kivalle, ja ilmottauduin siihen. Mä sanon, etten ole koskaan nähnyt missään niin paljon lunta kuin sinä aamupäivänä kun veneestä sinne ankealle saarelle hyppäsimme. Sitä lunta oli varmasti vyötäisiin asti.

Sitten se joku typerä loppuleiri oli siellä. Muistan, miten istuimme väijyssä sellasessa lumeen tehdyssä luolassa jossain jääkylmän kalliokulman suojissa, katselimme ohilipuvia Ruotsinlaivoja laskiessamme tunteja, jolloin itse olisimme ohi on-risteilyllä nauttimassa sihijuomia. Viikkoa myöhemmin tosiaan keräännyimme kaikki laivan kannelle katsomaan Kuivasaarta kerrankin siltä paremmalta puolelta; ulkopuolelta. Sen jälkeen saari häipyi pikkuhiljaa mielestäni unohduksiin.

Muutama vuosi sitten huomasin lehdestä, että armeija on luopumassa näistä saarista, ja että saaria aletaan pikkuhiljaa avaamaan turisteille. Viime kesänä teimme retken Bengtskäriin, joten jospa tänä kesänä kokeilisi sitten Kuivasaarta.

Netistä googlaamalla löysin Ihalinesin-sivut, jotka järjestävät kyseisiä reissuja viikonloppuisin Kuivasaareen heinä-elokuussa (kenties saarella pesii lintuja, eikä reissuja tehdä alkukesästä?). Sen verran kohde on vielä virallinen, että Suomen kansalainen pitää olla, ja lähtiessä kysytään henkkarit. Ulkomaalaisillekin oli yksi päivä varattuna. Varmaan tämä on myös osin siksi, että saarella kiertuettä vetävät osaavat ottaa englantia taitavan tulkin mukaan.

Itse retken varaaminen oli vähän sekava, vaikka nettisivuilla ohjeet olikin hyvin selitetty. Eli ensin piti soittaa ja tehdä sitova varaus puhelimella, sen jälkeen sieltä lähetettiin sähköpostilla maksuohjeet, ja retki maksettiin etukäteen ja maksusta piti tulostaa vielä erillinen kuitti, joka esitetään n. puoli tuntia etukäteen lähtölaiturilla, jossa ne vaihdettiin lippuihin. Lippuja ei välttämättä tarvitse varata etukäteen; nytkin mukana oli ihmisiä jotka ostivat liput suoraan laivalta, mutta suosittelen etukäteisostoa, sillä sen verran suosittu näytti tuo lauantain aamupäivänkin retkivuoro olevan. Laiva lähti Kaivarista, Cafe Carusellin kohdilta.

Nettisivuilla pyydettiin kiinnittämään huomiota myös varustukseen, eli korkokengät ja lastenvaunut kannatti jättää suosiolla kotiin. Paikka ei ole mikään liikuntaesteisten paratiisi, ja sen verran mobiilia ruumiinrakennetta edellytetään, että pystyy kiipeämään tikkaita, kapeita kierreportaita kumarassa jne. Koska saari on avomerellä, niin näillä leveysasteilla siellä luultavasti tuulee, ja on huomattavasti kylmempi kuin mantereella. Lisäksi nyt oli luvattu sadekin alkavaksi. Ja vaikka puolet retkestä sisätiloissa eteneekin, niin kannattaa tosiaan huomioida tuo keli. Meilläkin oli molemmilla reput mukana, joskin ne tullessa pyydettiin jättämään laiturialueelle kärryyn. Me emme kuitenkaan niistä luopuneet ja ihan hyvin selvittiin, vaikka välillä piti reppu pois selästä ottaa kun noustiin ahtaita tikasvälejä ylöspäin. Mutta minkään rinkan kanssa ei siis asiaa tuonnekaan.

Olimme laiturilla riittävän ajoissa, ja selviydyimme hyvin kuittirallista ja saimme varsinaiset liput. Näitä ei sen jälkeen enää kyllä kyseltykään. Ajokortti piti molempien kyllä näyttää veneeseen lähdettäessä. En tiedä mikä muodollisuus tämäkin nyt sitten oli. Vene näytti varsin pieneltä, mutta kyllä sekin väkeä imi sisäänsä. Ulkonakin olisi voinut istua, mutta vaikutti sen verran tuuliselta keli, että menimme suosiolla sisätiloihin.

Matka kesti reilut puoli tuntia. Aallot olivat Suomenlahdella isoja, ja se pisti veneen keinumaan aika lailla, että vähän hirvittikin. Purjeveneet ottivat tuulista ja aalloista kaiken ilon irti.

Pomppuinen merimatka.

Harmaja harmaana päivänä.

Saareen saavuttuamme meidät jaettiin kolmeen ryhmään; joinakin spesiaaliviikonloppuina saarella tehtiin myös opastettuja luontokierroksia, kuten nytkin. Tykkiryhmä jaettiin kahtia, koska suurta väkimäärää ei saanut helposti ahtailla käytävillä liikutettua muuten joustavasti. Ensimmäinen ryhmä meni menojaan, meille mukava intin ukko kertoi aluksi saaren historiasta jne.

Jatkoimme eteenpäin, ja pysähdyimme ensiksi sellaiselle pienelle keltaiselle puiselle kasarmirakennukselle. Se ei kuulemma ole ollut käytössä aikoihin, mutta mä muistin kyllä yöpyneeni siinä. Ensimmäinen nostalgian aalto valtasi mielen. Jestas. 15 vuotta sitten mä olisin maksanut, että olisin päässyt helvettiin tältä saarelta, nyt maksoin että pääsin tänne takaisin. Omituinen on ihmismieli. Meidän kiertelijöiden mukana oli myös sellainen sympaattinen papparainen, joka oli kyseisellä saarella viimeksi 51 vuotta sitten. Minkähänlainen myllerrys sillä oli menossa.

Reitti jatkui armeijamaisella määrätietoisuudella. Takanamme seurasi sellainen nais-kiltalainen valvomassa, ettei kukaan eksy tai jää porukasta. Vähän sama kuin gaijin Japanissa, niin myös siviileiltä on lupa odottaa mitä tahansa älyttömyyttä armeijassa. Pysähdyimme seuraavaksi tähystystornissa, jonka yläpuolella pyöri vieläkin tutka toiminnassa.

Kiipeäminen torniin oli "vapaaehtoista", mutta totta kai halusimme sinne muiden mukana kavuta. Kierreportaat olivat kapeat ja matalat, joten vaadittiin melkein limboamisasentoa että ne pääsi ylös. Pää selvisi kuitenkin kolhuitta, joskin väkeä tornissa oli sen verran ettei siinä päässyt ihmeitä näkemään / kuvaamaan. Lisäksi ryhmässämme oli lauma tottelemattomia lapsia, että mua vähän jo ärsyttikin. Mähän en lapsen kasvattamisesta tiedä mitään, mutta mielestäni tuon ikäiset lapset pitäisi jo saada kuriin. Jos kakaroita kielletään, niin kyllä niiden pitäisi vanhempiaan totella. Erityisesti pitäisi saada pennun kaaliin ajatus, että nyt ollaan ihmisten ilmoilla eikä täällä eletä kuin pellossa, vaan täällä käyttäydytään. Mutta tuntui, että vanhemmat kielsivät vaan siksi kun niiltä sitä odotettiin, ikään kuin kohteliaissyystä, eikä siksi että he oikeasti yrittäisivät saada ajatustaan perille ja lapset itsekin tajusivat käyttää tätä hyväkseen. Vaikka kuinka melskaisivat, niin heille ei mitään seurauksia tule. Käsittämätöntä.

Seuraavaksi meille esiteltiin keskiö, ja sen aikaiset mittaus- ja laskentavälineet. Kuivasaaren isoin tykki oli rakennettu 1914-15 venäläisten toimesta, joten kohtahan tuolle tulee sata vuotta mittariin. Tykin koosta kertonee varmaan jotain se, että tarvittiin 88 sotilasta, jotta sillä pystyttiin ampumaan! Pelkästään keskiössä työskenteli 24 sotilasta, jotka laskeskelivat mihin kohtaan kuti laskeutuu ja mihin pitää tähdätä, jotta ammus saatiin lentämään maaliinsa.

Mittauspömpeli.

Generaattorin ohjauslaite mallia á la Venäjä.

Jatkoimme ammusvarastoon. Paikka oikein huokuin sellaista pirullista tunnetta; sata vuotta sitten ei olisi tosiaankaan huvittanut olla täällä hommissa kuskaamassa tykinammuksia. Ammus painoi lähes 500 kiloa, joten ei varmaan punttisalilla tarvinnut päivän päätteeksi näiden kavereiden mennä.

Edelleen eteenpäin siirryttyämme meille näytettiin pyörivän tykkitornin sisus. Mä muistan kyllä armeija-aikanani käyneeni täällä. Edelleenkin kunnioitusta herättävä rakennus, varmaan ollut sata vuotta sitten todellinen sen aikainen ihme. Vaikea arvioida varmasti kustannuksia, mutta toisin kuin Suomenlinna, niin tätä ei oltu turhaan pykätty; sodanaikana tällä oli jopa ammuttu 30 kertaa, ja oli ilmeisesti upottanut jonkun paatinkin. Suurin hyöty saatiin kuitenkin tykin maineesta; se toimi riittävänä pelotteena, ettei kukaan edes viitsinyt lähteä kokeilemaan onneaan tykkiään vastaan.

Kiipesimme ahtaita tikkaita ylöspäin, ja saavuimme tasanteelle, jossa näkyi tykin sisäpuolinen runko, sekä lukko, ja itse lattiassa oleva laukaisunappi. Kiltalainen kertoi hyvin, ja ytimekkäästi ja silti mielenkiintoisella tavalla tietopakettinsa. Mä en kehdannut kysyä, millainen pamaus tänne tykin sisään kuului ammuttaessa, mutta Pp kysäisi takana tulleelta naiskiltalaiselta. Ei kuulemma kuulu pihaustakaan. Ulkopuolella on tietysti varoetäisyys, ja silti pamaus tuntuu koko kehossa. Kuulemma kymmenen kilometrin päässä keskustassa asti on ikkunoita hajonnut kun tällä on ammuttu, joten arvaahan sen miltä tuntuu seistä muutaman sadan metrin päässä. Jo Isosaaressa kun oltiin seuraamassa ammuntoja pamaus ja sitä seurannut vavahdus oli varsin vaikuttava kokemus, vaikka tykki olikin huomattavasti pienempi.

Tykin sisustaa.

Piipun suu sisäpuolelta.

Vaatimaton laukaisunappi.

Kiipesimme tykin katolle, näimme varsinaiset piiput. Kun tykillä ammutaan, niin piipusta katoaa pari kiloa metallia per laaki, joten tykillä pystytään ampumaan 200 kertaa, ennen kuin piippu menee vaihtoon. Piippu on sen verran massiivisen näköinen ilmestys sekin, että vaihto-operaatio ei varmaan ihan helposti käy.

Maisema tykin päältä oli ihan hieno. Tuuli, taivas oli harmaassa pilvessä ja ensimmäiset vesipisarat rupesivat läpsähtelemään huopakatolle. Menimme raput alas, pysähdyimme muistomerkille jossa oli testiammunnoista säilytetty ammuksen läpäisemä teräsmöhkäle. Jatkoimme eteenpäin, ja pysähdyimme vielä erään ohjuksen kohdalle. Nykyaikaa, mutta kiltalainen ei ohjuksista ilmiselvästikään pitänyt joten eipä siitä sen enempää. Vesisade kiihtyi, ja kierros oli lopuillaan, joten menimme vielä pakolliselle vierailulle Sotilaskotiin, jossa otimme kaffet ja munkit.

Piiput ulkopuolelta.

Läpimenoleikkaus.

Kävimme vielä rantasaunalla ja sitten vetäydyimme odottelemaan laiturialueelle laivaamme takaisin mantereelle. Se toi iltapäiväkierroksen tulijat ja poimi meidät sitten kyytiinsä takaisin mantereelle. Sateesta johtuen ulkona ei kukaan halunnut enää istua joten sisätilat tulivat täyteen, mutta saimme hyvät paikat. Nyt oli lisäksi myötätuuli, niin aallokkokaan ei tuntunut niin pahalta kuin menomatka. Kusihätä oli kaamea; se oli ollut orastava jo lähtiessä eikä kaffenjuonti suinkaan auttanut. Saarella oli kyllä juokseva vesi, mutta ei viemäröintiä, joten puucee olisi ollut ainoa mahdollisuus, mutta sinne mua ei kiinnostanut itseäni viedä, joten piti sitten kinnailla.

Sotkun munkkicafé.

Aikataulussa kuitenkin oltiin. Koko retki kesti kolme ja puoli tuntia, ja oli varsin mielenkiintoinen. Pp:kin taisi tykätä. Suosittelen kaikille kynnelle kykeneviä (ryhmässä oli oikeastaan kaikenikäisiä, ja miehiä ja naisia melkeinpä 50-50), ja vaikkei intin touhusta muuten olisikaan kiinnostunut niin tarjosi retki historiaa ja mukavan saarikierroksen, ja opastus oli mahtava. Ihan 5/5 arvostelut, ja hintaansa nähden (30€ / aikuinen) ihan kelpo rahanvastine.

Potski.