248# Nihon, 3

Oli lauantai. Heräsin klo 3.30, en saanut nukuttua pariin tuntiin. Päätin, etten joudu paniikkiin, vaan homma johtuu jetlagista. Katsoin televisiota, lipittelin vettä, söin sipsejä. Sen jälkeen nukahdin vielä reiluksi tunniksi, ja viime aikoihin verrattuna olo tuntui kohtalaiselta herättyäni. Käväsin vielä testaamassa suihkun; se oli tosiaan suunniteltu 1,50m pitkille japseilla, ja jouduin olemaan kumarassa jotta sain tukan pestyksi. Tietysti kuuma- ja kylmävesihana ovat erikseen, joten sopivan lämpöisen veden saaminen sopivalla paineella on haastava homma. Milloin polttaa itsensä ja milloin jäädyttää. Voi kun Oras saisi itsensä maailmalla läpi, muukin kuin se ärsyttävä poliitikko siis.

Menin koputtelemaan PE:n huonetta puoli yhdeksältä, joka oli suunniteltu aiemmin yhdessä lähtöhetkeksi. Oven avaaminen kesti poikkeuksellisen kauan, viimein ovelle ilmaantui pimeässä huoneessa unenpöpperöinen ukkeli mumisten, että kestää vielä 5 minuuttia. Nukkui, saakeli! Mikä röyhkeys.

Hotelliimme ei kuulunut aamiaista, joten mentiin aiemmin spottaamaamme kippolaan aamiaiselle. Kahvia ja sellaista toastia. Vähän kevyenlainen aamiainen, mutta ihan ok. Kahvi oli hyvää.

Sen jälkeen otettiin juna Osakan rautatieasemalta Shin-Osakaan, ja sieltä edelleen Kyotoon. Oltiin vielä vähän keltanokkia junien käytön suhteen ja juoduttiin johonkin hitaimpaan junaan, joka ajoi matkaa ikuisuuden, ja lopulta ei mennyt edes perille asti, vaan meidät ajettiin ulos ja pakotettiin vaihtamaan junaa. Päästiin kuitenkin lopulta perille, joskin vankkurissa joka oli ääriään myöten täynnä.

Kyoton (vai kirjoitetaanko se suomalaisittain Kioto? Jos luemme nämä japanilaisten koukeroilla, saamme lausuntamuodon "Kjooto" koska japanilainen "y" lausutaan j:nä, eikö niin? Eli esimerkiksi Yamaha tai Toyota tai Yoko Ono ja vastaavasti "j" lausutaan dz-äänteenä. Toisin sanoen Tokyo lausuttaisiin "Tookjoo" (koska o-kirjainten päällä on vielä pidennysmerkit) ja sanat "judo" tai "Fujitsu" lausutaan "dzuudo" ja "Fudzitsu" eli niin kuin englantilainen lausuisi vaikka "Jill" tai "June" tai "Japan". Tietenkään idiootti-finne ei tätä tajua vaan lausuu y:t ja j:t samana kirjaimena joten yleisen konsensuksen takia minäkin niin teen, mutta kirjataan pöytäkirjaan eriävä mielipiteeni asiasta, että se on väärin lausuttu) asemalta poistuttiin taas väärästä ovesta, ja kesti pitkään ennen kuin pääsimme kiertämään aseman ja spottaamaan itsemme kartalta. Aurinko paistoi, ja oli jopa kuuma, tai ainakin ilma tuntui siltä puolen vuoden pakkasessa kärvistelyn jälkeen. Kirsikanpuut kukkivat, täällä oli oikea kevät.

Käytiin ensin spottaamassa parit temppelit, Higashi Hongan-ji ja Nishi Hongan-ji. Olivat aika perseestä, joskin ensimmäisessä joku paikallinen lauma japanilaisia pysäytti meidät. He olivat englannin opiskelijoita ja saaneet tehtävän haastatella ihmisiä (eli ulkomaan turisteja). Kiinassa jne tämmöiset olisivat 100% kusettajia, mutta nämä olivat ihan oikealla asialla. Kerroimme sitten Suomesta tarvittavat asiat - sellaiset jotka edesauttoivat ryhmää tehtävien teossa kuten muumit, revontulet, Nokia, ja talven ankaruuden sekä motivaatiomme matkailuun Japanin suhteen ja jätimme kertomatta sellaiset asiat jota Suomi oikeasti on. Ryhmä vaikutti kiitolliselta, ja ihastelivat Canonin kameraani - japanilainen tuote kuulemma :D

Otettiin metro ja mentiin Imadegawan asemalle. Löydettiin pikaruokaravinteli, joka oli vähän niin kuin japanilainen Hesburger. Perushampat ja ranet sai kolalla.

Sen jälkeen käveltiin Imperial Palace Parkissa, mutta itse palatsin puolelle emme päässeet. Se on sallittu vain ulkomaalaisille, ja sitä varten joutui passin kanssa anomaan erillisestä rakennuksesta pääsyluvan alueelle, mutta koska oli lauantai, ja toimisto oli auki vain ma-pe, joten jäi luvat saamatta ja palatsi jäi näkemättä.

Käveltiin pitkässä puistossa aikamme, poistuimme sitten ulos ja otimme metron takaisin Kyoton asemalle, ja kävimme aseman lähellä eräässä pubissa kaljalla. Japanissa on tosi vaikea löytää sellaisia pubi-pubeja, joissa voi ottaa pelkän juoman. Yleensä pitäisi aina syödä. Tai sitten emme vain osanneet.

Palasimme asemalle (matkalla joku tuli kerjäämään rahaa maanjäristyksen uhreille, mutta emme antaneet killinkiäkään - mua harmitti tämä pitkään) ja otimme luotijunan takaisin Shin-Osakaan. Jos menomatka kesti toista tuntia, niin paluumatka kesti about Cooperin testin verran, eli noin 12 minuuttia. Huh!

Lepäsimme hotellilla puolisentoista tuntia, melkein nukahdin toviksi. Otin sitten vähän viinaa lentokentältä ostamastani pullosta, ja ilmeisesti PE teki samoin, ja lähdimme tutustumaan Namban alueeseen (Dotombori). Namban asemalta kesti taas toista tuntia ennen kuin löysimme "mestoille" ja osasimme paikallistaa  itsemme kartalta.

Voi jumalauta miten paljon voi olla ihmisiä. Mä en pysty sanoin kuvaamaan sitä väentungosta, sellainen pitää itse kokea. Se lumoaa, se ärsyttää, naurattaa ja inhottaa samaan aikaan. Tungoksessa pienenkin kadunmitan läpikulkeminen on työn ja tuskan takana, saati ravintolan etsiminen kun ei osaa lukea eikä ymmärrä mitään.

Ihme kyllä nälkä on aina hyvä motivaattori, ja ravintolakin rupesi löytymään kun otiin tarpeeksi kävelty. Mentiin vain ensimmäiseen ravintolaan mihin mahduttiin, tilattiin ruokaa "ikkunasta", jonne oli muovista tehty ruokien jäljennöksiä. Ruoka-annokset ovat pieniä, joten tilattiin pari jotain semmosta lihajutskaa, ja sitten okonomiyaki sokkona - joka oli periaatteessa jees, mutta periaatteessa kamalaa, koska siinä oli varmasti sientä ja soosi oli ällömakea. Mutta saatiin vatsat täyteen ja orastavat kännit hankituksi. Maksoi 6400 yeniä, eli about 60 €.

Käveltiin vielä Dotomborilla, ja etsimme baaria. Löysimme sellaisen sopivan Whisky-baarin jonne uskalsimme mennä. Ennen kuin olimme ehtineet baaritiskille, niin iholla oli japseja ihmettelemässä meitä ääneen. Yksi äijistä hapuilevalla alkoi englanniksi tiedustella ketä olemme. Nauraa hohotti joka vastauksellemme. Juotiin sitten yhdet kaljat, toiset kaljat, kolmannet kaljat ja dokasimme vanhojen äijien kanssa :D Aluksi epäilimme kippolaa ensiksi homobaariksi, mutta ei se silti sellainen ollut. Outoa. Me luulimme, että japsit ovat kuten suomalaiset, eli dokaavat myrtyneinä iteksiin baarissa, sotkeutumatta ulkomaalaisiin. Nämä äijät olivat toki kännissä, ja uskon että heistä on hauska seurata ulkomaalaisia - ne harvat ulkomaalaiset joihin mekin olimme törmänneet tuntuivat olevan vielä enemmän pihalla kuin me. Olemme nähneet ulkomaalaisia syövän ruokansa tuhkakupeista ja pesevänsä kätensä kastikkeella, joten näiltä voi odottaa mitä tahansa. Emme mekään osanneet käyttäytyä emmekä aina tienneet mikä juttu on mitäkin varten - tosin mä olen alkanut kysymään "mitä tällä tehdään" jos näen jotain omituista omituisessa paikassa - ja japsit tuntuvat arvostavan asiaa, etenkin kun teen seen japaniksi. He jaksavat loputtomiin selittää mieltäni askartanutta asiaa, ja vaihtavat lopulta jopa englanniksi, kun huomaavat että olen itsekin yrittänyt kysyä asiaa japaniksi. Nämä äijät suorastaan alkoivat tivaamaan minulta, miten gaijin osaa japania, missä olen opiskellut ja miksi, ja että heidän mukaan minun on pitänyt opetella ainakin 5 vuotta että olen päässyt niin heikolle tasolle jossa nyt olen. Eivät usko millään, että olen opiskellut vain 6 kuukautta, ja olen laiska oppilas ja vielä tyhmimmästä päästä kurssillani.

Mutta hauskaa meillä oli, toivottavasti oli japseillakin. Lähdettiin yhdentoista jälkeen pois, että ehdimme vielä metrolla. Oltiin aika pöffissä, mutta silti piti vielä dokailla hotellilla pikkutunneille saakka. Ei hyvä!

247# Nihon, 2

Nukuttua ei tullut minuuttiakaan, sitä vastoin tuli jossain Korean niemimaan yläpuolella orastava krapula. Valot olivat koneesta muutaman tunnin pimeänä, mutta koska mennään seuraavaa päivää kohti, niin yö jää väkisinkin minimiin. 7 tunnin aikaero alkaa tuntumaan. Lisäksi mun istumapaikka oli niin ahdas. Ei edes jalkoja saanut suoraksi, kun joku helvetin metallihäkkyrä oli tungettu edessäistuvan tuolin alle. Mikä lie musta laatikko sitten. Vähän kävin koneen takaosassa kävelemässä ja laskemassa pahimpia suolikaasuja ulos.

Aamiainen tarjottiin, siinä oli munakasta ja kahvia, jotka vetäsinkin suurella ruokahalulla naamariin. Loppuajan laskin minuutteja. Varttia vaille kymmenen aamulla paikallista aikaa kone rullasi Osakan kentälle. Lento kesti piirun alle kymmenen tuntia ja onhan sellainen kärsimystä. Neljä tuntia lentokoneessa vielä menee, mutta ei enempää.

Mua vähän nauratti lentoemännän kuulutus "tervetuloa Kansain kansainväliselle lentokentälle". Mulla olis joku naseva lyhentämisohjekin tuohon, mutta annetaan sen nyt olla. Koska oltiin kolmanneksi viimeisessä rivissä, niin ulospääsy kesti ikuisuuden. Mitä ihmeen sählääjiä siellä koneessa oli? Jäi nysväämään liki ikuisiksi ajoiksi. Viimein ulos koneesta, ja jumankekka miten hyvälle tuntui nähdä muutakin kuin se lentokone. Ja jaloitella!

Käveltiin ensin terminaalirakennusta, sitten monorailjunalla päärakennukseen, jossa lämpökamerat tsekkasi kuumepotilaat karanteeniin. Huvittavinta oli, että kuumepotilaiden tarkastajien esimiehellä oli maski naamassa, ei olivat plunssassa. Siitä selvittiin kunnialla. Sitten passitarkastukseen, valokuvaukseen ja sormienjälkien ottoon. Mä olin vähän huolissani kun mulla on näitä viisumeita ja leimoja passi täynnä, mutta tarkastaja ei kiinnittänyt niihin mitään huomiota.

Sitten haettiin matkalaukut, mun matkalaukku pyöri viimeisenä hihnalla, PE:n laukkua ei näkynyt missään. Hetken kuluttua lentokenttävirkailija tuli sanomaan, että laukkunne on siirretty syrjään koska noudossa kesti niin kauan. Siis sen passi- valokuva jne jutun takia! Tai sitten matkalaukkujen purkajat ovat vain tehokkaita. Noh, pääasia että laukku löytyi.

Sen jälkeen mentiin kohta tullia, jonne piti aiemmin täytetyt ilmoitukset jättää. Äijä kyseli kaikenlaista hotellista ja kaupungeista jossa aion vierailla, matkan pituudesta, omistanko mä omat kassini (johon kaiken huipuksi vastasin vahingossa "en" :D ) ja että onko mulla huumetta laukussani, edes pieniä määriä. Kuitenkaan äijää ei kiinnostanut avata laukkuani, siinähän olisi saanut vastaukset. Joten maihin päästiin!

Ensimmäiseksi alettiin etsimään juna-asemaa. Se löytyikin pienen haeskelun jälkeen terminaalien välistä. Meillä oli aiemmin tilatut JR Passit, jotka piti "aktivoida". JR Pass on juniin tarkoitettu lippu, jotka käyvät JR-yhtiöiden juniin, mutta eivät kahteen nopeimpaan luotijunaan, Nozomiin ja Mizuhoon. Lippua saa tilata vain ulkomaalaiset, ja sitä ei myydä Japanissa, vaan lippu pitää tilata Suomeen kuriiripalvelulla. Sen sai about viikossa, hinnat kurssin mukaan mutta meille se maksoi 229 € + 10 €:n toimitusmaksu. Lisätiedot http://www.jrpass.com.

JR:n lipputoimistokin löydettiin, mutta siellä oli ulos asti kiemurteleva jono. Matka kentältä kaupunkiin olisi maksanut kuitenkin 2500 yeniä, eli about 22 e, ja JR Passia saisi käyttää viikon ajan rajattomasti, joten pitihän se aktivointi sitten suorittaa. Varsin byrokraattinen homma oli, jonossa kului lähemmäs 1,5 tuntia, mutta saatiin sitten lippu lopulta hommattua ja aktivoitua. Sen jälkeen suunnattiin juna-laiturialueelle. Itse lipun käyttö oli helppoa; sitä ei voinut käyttää porttiautomaatissa, että olisi päänyt sisään, vaan lippua piti näyttää virkailijalle. Yleensä virkailijat eivät olleet kyttäyksestä juurikaan kiinnostuneita, vaan ohjasivat eteen päin heti kun bongasivat passin + turistin.

Juna oli laiturilla valmiiksi, kysyin varmuuden vuoksi meneekö tämä juna Osakaan sellaiselta asematyöntekijältä. Hän sanoi ei, ja ohjasi meidät toiseen junaan. Teimme näin, mutta junassa aloimme epäilemään asemamiehen neuvoja. Koska junat eivät olleet vielä lähteneet, niin vaihdoimme salaa miehen huomaamatta takaisin siihen toiseen junaan jolla alunperin suunnittelimme lähtevämme. Hahaa, eipäs saanut konnari meitä huijattua.

No jooh, olisimme päässeet miehen ohjaamalla junalla haluamallemme asemalle, mutta matka olisi kestänyt 80 minuuttia. Nyt pääsimme puolet lyhyemmässä ajassa, joskin meidän piti vaihtaa junaa Shin-Osakan asemalle. Tässä vaiheessa meillä ei ollut vielä varmuutta asiasta, ja ihmettelimme junakarttaa, ja saman tien joku nainen alkoikin meitä (japaniksi) neuvomaan. Eli kartan kanssa pyöriminen ei ole suotavaa ujoille suomalaisille.

Juna oli ihan ok, näki ensimmäiset maisemat japanista. Ilma oli sumuinen, lämpötila näytti +14 astetta, kaupunki oli vähän rähjäisemmän näköinen kuin Tokio, jossa olin aiemmin vieraillut. Istuimme non-reserved paikoilla, ja ne vaunut olivatkin suht täysiä, vierekkäisiä istuinpaikkoja ei enää ollut, mutta matkalaukut saimme kätevästi niille varatuille paikoille. Toisaalta kuka japsimatkustaja olisi muka jaksanut mun 25 kilon kamoja mihinkään siirtääkään.

Shin-Osakassa oli yllättävän vähän arpomista, löysimme oikean junan ja raiteen poikkeuksellisen nopeasti. Tähänkin junaan pääsimme matkalaukkujen kanssa vaivatta. Ajoimme 5 minuutin pätkän ja jäimme seuraavalla asemalla pois, Osakan päärautatieasemalla.

Uloslöytäminen asemalta oli taas mahdoton tehtävä. Varsinkin kun yrittää löytää oikean ulostuloväylän. Kysyin sitten joltain muijalta "sakurabashi exit doko des ka?" ja sain vaistauksen japaniksi, josta en ymmärtänyt mitään, ennen kuin muija kysyi uudestaan "eigo o hanashimas ka". Sen jälkeen sain ohjeet englanniksi, ja löysimme kadulle, mutta siltikin olimme menneet jossain kohdissa väärin. Ei hajuakaan missä olimme. Alkoi väsyttämään tavaroiden kanniskelu, väenpaljous, lämpö ja orastava näläntunne, jetlag ja nukkumattomuus. Kartalta kun katsoo, niin sitä voisi kuvitellä että jos asemaa kulkee ympäri niin löytää oikean suunnan. Ei helvetti se mene niin.

Noin reilun puolen tunnin päästä pystyimme viimein paikallistamaan itsemme, ja loppumatka hotellille meni hyvin. Juna-asemalta oli 4 minuutin kävelymatka hotellille ja meiltä meni siihen ehkä 40 minuuttia. Mä olin jopa tyytyväinen tuohon suoritukseen, tehkää länkkärit perässä!

Meillä oli molemmille omat huoneet, koska olemme rikkaita porvareita, ja koska PE kuorsaa niin saatanasti, että sitä ei kestä kukaan. Toinen huoneista oli vasta valmiina, toisen siivousta joutui odottamaan. Saimme kuitenkin kamat viety toiseen huoneeseen, ostimme käytävän juoma-automaatista ensimmäiset chu-hit, testasimme netin toimivuuden ja lepuuttelimme jalkojamme. Hotellihuone oli vähän jumalattoman pieni, siellä ei mahtunut edes matkalaukkua avaamaan. Huone oli 14. kerroksessa, mutta ei mitään näkymää; vastapäinen talon seinä oli niin lähellä,että sitä pystyi koskemaan melkein kädellään, mutta vieressä menevän junaradan äänet kuuluivat silti. Jos nyt joku suunnittelee matkaa Osakaan, niin tuo käyttämämme hotelli oli Hearton Hotel Nishiumeda. Ihan siisti hotelli muuten.

Hotellissa ei tosin ollut kunnollista baaria, mutta joka kerroksessa oli juoma-automaatit, joita japanissa on ihan jumalaton määrä. Ne olivat yksinkertaisia käyttää. Raha sisään, painoi haluamansa juoman nappia, ja kamat tuli ulos ja vaihtorahat kans. Tilattiin heti kaljaa ja Chu-Hi:tä, PE tykkäsi jälkimmäisestä myös. Se on kuin japanilainen lonkero. Hyvää ja tehokasta.

Vastaanottaja-virkailija soitti ovikelloa ja tuli tuomaan avaimen, pokkurointien kera. Japsit kumartelevat aina kun voivat, mikä on todella omituista näin länkkärin silmin. Ihailtavaa, sano. Heitin kamat sisään, ja lähdettiin melkein yksintein tutustumaan lähialueelle.

Viime syönnistä oli kulunut jumalattomasti aikaa, joten etsittiin ensiksi ruokapaikka. Sellainen löytyikin lopulta. Periaatteessa ei tiedetty mitään eroja ravintoloiden osalta, kaikissa oli ruokalistat pelkästään japaniksi, joten mentiin sitten lopulta johonkin ravintolaan mistä löytyi tilaa, tilattiin bisset ja ruoat kuvista.

Japanilainen ruoka ei ole minusta hyvää. Mä tykkään kyllä aasialaisesta noin muuten, kiinalaisesta, thaimaalaisesta ja jopa nepalilaisesta (vaikka inhoankin currya) mutta jotenkin tuo japsisafka tökkii. Se on niin kovin erilaista, maut ovat uppo-outoja, joihin ei ole aikaisemmin elämässään törmännyt. Eikä niille kamppeille ole varmaan minkään muunkielisiä nimiäkään.

Safkaa kuitenkin saatiin, ja bisset tottakai. Viereisessä pöydässä äijäkööri röökäsi kuin viimeistä päivää. Japanissa saa polttaa sisällä, mutta ei ulkona, joka näin länkkärin silmissä on vähän omituinen tapa. Joten pitkästä aikaa pääsi haisemaan röökille. Hyh hyh. Ruoasta saatiin kuitenkin vatsat täyteen. Laskun tilaaminen ei meinannut onnistua, mutta johtui siitä kun yritin tilata laskua pöytään; myöhemmin paljastui että riittää kun lähtiessä pysähtyy ravintolan ulko-oven vieressä olevalle kassalle. Joskus pöytään on toimitettu lasku tai vähintäänkin pöydän nimi / numero, tai sitten pienemmissä paikoissa tarjoilija kyllä muistaa mitä on syöty. Japanissa ei kuseteta, joten ei välttämättä suurempaa tarvetta laskun ja vaihtorahojen tarkkailun suhteen ole.

Ilta oli pimenemässä, joten käveltiin Umeda Sky Building- pilvenpiirtäjälle, se löytyi helposti, noin puolen kilometrin päästä hotelliltamme. Yläkerrassa oli näköalatasanne, jonne maksoi 700 yeniä. Kierrettiin näköalat, ja pysähdyttiin sitten kahville, ja mua alkoi väsyttämään niin jumalattomasti, että luulin tipahtavani siihen paikkaan. Saatiin kuitenkin sinnikkyydellä kuvattua pakolliset yölliset kaupungin valot -pilvenpiirtäjäkuvat. Hienoa.

Käytiin vielä kiertelemässä läheisessä ostoskeskuksessa ja tavaratalossa, jotka olivat luonnollisesti aivan jumalattoman kokoisia, ja täynnä ihmisiä, täynnä melua, täynnä valosaastetta. Puhti oli kuitenkin pois, joten palasimme hotelliin ottamaan yömyssyä automaattikaljoilla ja jauhamalla paskaa. Nukkumaan joskus klo 22 jälkeen, jetlag ja parin vuorokauden valvominen vaati veronsa.

246# Nihon, 1

Viimein oli se päivä, kun kevätloma alkoi ja samalla matka Japanin tourneelle. Ensimmäisenä kohteena Osaka.

Heräsin klo 8.30. Olin nukkunut yli 8 tuntia, enempää ei nukuttanut. Oli kusihätää ja tuli tekstaria ja puhelua. Ja matkakuume.
Siltikin meni hyvin tiukille pakkaamisen kanssa. Isä oli luvannut heittää minut lentokentälle, ja odotteli kypsyneenä mun viimeisiä pakkaamisia. Mutsi tuli mukaan, haettiin PE kämpiltään ja kurvattiin lentokentälle.

Mä olin ollut vähän huolestuneena, kun lentokentälle oli povattu kovia ruuhkia. Kiirastorstai on kuulemma vuoden kiireisin päivä lentokentällä. Itse asiassa olin varma ettei saavuteta koskaan kenttää ajoissa, vaikka oltiin varattu lisää aikaa normaaliin verrattuna.

Niin ja, isän painostuksesta tehtiin Check in jo aamulla netissä!

Kentällä hyvissä ajoin, ja olihan siellä ihmisiä, ei siinä mitään. Jopa joku maikkarin kuvausryhmä kuvasi ja haastatteli ihmisiä, harmi ettei päästy niihin karkeloihin mukaan.

Laukut heitettiin baggage dropiin, ja turvatarkastuksista selvittiin ilman kopelointia ja piereskelyä, ja varsin nopeasti. Mentiin sen jälkeen Oak Barrelliin kaljalle, kuinkas muuten. Baari oli ääriään myöten täynnä, vaikka normi kolmostuoppi maksoi siellä 8,70€. Hei haloo!

Juotiin vain yhdet bisset äärimmäisen hitaasti, notkuttiin sen jälkeen pakolliset loppuminuutit kentällä, käytiin pari kertaa kusella.

Lentokoneessa meillä ei ollut vierekkäisiä paikkoja. Istuin itse reunapuolen käytäväpaikalla, PE oli keskirivin keskipaikka, mua kävi se vähän sääliksi. Meidän välissä istui vanha japsiäijä, joka valehtelematta kaivoi räkäkokkareita nokastaan pitkillä kynsillään ensimmäiset pari tuntia. Mitä helkkarin aarteita se sieltä oikein löysi?

Pari ekaa tuntia meni hyvin. Luin Iltasanomat, katselin Tie Pohjoiseen elokuvan ja koneen etenemistä kartalla (ja naureskelin varmaan puoli tuntia pongatessani kartasta paikan nimeltä Perm - kuka lienee unohtanut s-kirjaimen kaupungin nimen edestä), ja vastentahtoisesti seurasin nenää kaivavaa äijää. Takanaolleilla tuntui olevan kovat plunssat, lisäksi kyydissä oli japanilaisia maskit naamallaan (ne joilla on plunssa käyttävät naamioita, eivät ne jotka ovat bakteerikammoisia). Vieressäni oli ranskalainen nuori likka, joka hänkin köhi, mutta oli kova neito dokaamaan.

Enää ei Finnairiltakaan saanut viiniä pulloissa kuten ennen, vaan lentoemäntä kaasi viiniä lasiin. Ei saatana. Ihmiset ottivat vain lasin viiniä, eivätkä juuri muuta. Kun juomatarjoilu tuli ensimmäistä kertaa mun kohdalle, pyysin kaikkia viinejä mitä lentoemolta löytyi sekä kaljaa. Vierustoverin tästä rohkaistuneena tilasi "same, please", ja olin vähän aikaa otettu. Muutenkin me juotiin hänen kanssaan kuin salaa kilpaa, naisen lopulta puhuessa pelkkää ranskaa ja minun kirjoittaessani tulli-ilmoitukset ja maahantulolomakkeet päin helvettiä :D

Niin, tarjottiinhan siellä ruokaa. Ei, siellä tarjottiin "ruokaa". Koska me istuttiin rivillä 54, niin kanapastavaihtoehto oli meidän kohdalla jo loppunut ja ainoa jäljelle jäänyt eväs oli sienirisotto. Olenko mä koskaan kertonut miten vihaan sieniä? En pelkästään ruokana ja hajuna, vaan myös käsitteenä. Hajottava, jne. Maistoin haarukallisen ja heitin loput helvettiin ja täytin vatsani viinillä, vieruskaverini pysyessä tahdissa.

245# Lomanalus, osa 2

Vaikkei kevät noin niin kuin ilmastollisessa mielessä olekaan, niin pitkän talven selättymisestä kertoo että mulla alkaa 2,5 viikon kevätloma. On sitä odotettu.

Yksi parhaimpia fiiliksiä on, kuin viimeisenä lomaa edeltävänä työpäivänä kirjoittaa duunipaikan sähköpostiin poissaoloilmoituksen, tsekkaa että kaikki lomallelähtijän muistilistan kohdat on yliraksittu, kehoittaa työkavereita sulattamaan lumet helvettihin sillä välin kun olen poissa ja sulkee työpaikan oven.

Jos Kun lähtee lomalla ulkomaan ihmeitä katselemaan, niin paras hetki on siinä kun lentokentällä on selvinnyt check inneistä, turvatarkastuksista ja matkalaukun jättämisistä jne ja istahtaa Oak Barrellin kippolaan ryystämään ylihintaista kaljaa. Siitä on tullut minulle ikään kuin jonkinlainen hyvän onnen toivottamisen rituaali ja perinne. Kaikki tarvittava matkavalmistelu on siinä vaiheessa periaatteessa tehty, raja ylitetty ja ne kamat mitä jäi, niin niitä ei enää saa. Loppuu se turha säätäminen, ja matka voi virallisesti alkaa.

Mun tarvis 4 tunnin päästä lähteä tästä lentokentälle. Pakkaamista ei ole vielä tehty. Lisäksi lentoyhtiö on pommittanut sähköpostein ja tekstarein, että tehkää nyt jumalauta se lennon check in netissä, lentokentällä on luvassa kaaos, koska pääsiäinen ja toisaalta he ovat irtisanoneet väkeä niin paljon että ei siellä ole työntekijöitäkään enää. Miksi mä tekisin heidän työnsä? Ja kun mulla on ruumatavaraa, niin joudunhan mä kuitenkin menemään nekin luovuttamaan, eli en pääse edes suoraan turvatarkastukseen, jolloin kokisin online check inistä olevan jotain hyötyäkin. Kaiken huipuksi matkatavarat olisi kuulemma pitänyt viedä jo edellisenä iltana kentälle.... hei haloo!

Vähän kyllä hermostuttaa kun en tiedä millainen kaaos siellä kentällä on luvassa. Täytyy varmaan varata vähän ylimääräistä aikaa sitten. Ja toivon, että joku urpo olisi vienyt kamansa jo edellisenä iltana, että mulla ei olisi niin paljon jonotettavaa. Jäisi sitten aikaa vaikka toiselle tuopposelle Oak Barrellissa.

Ihan kohtuuhyvin sain nukuttuakin orastavasta matkakuumeesta huolimatta, joskin univelkaa on taas kertynyt viikon mittaan muutenkin. Jos hommat menevät suunnitelmien mukaan, niin ensi yö kuluukin sitten lentokoneessa, jossa en luonnollisesti saa nukuttua ollenkaan. Kone on aamulla perillä, joten tässä olisi sitten taas 2 vuorokautta putkeen valvomista. Ja siihen 7 tunnin jetlaaki päälle. Mutta ehkäpä se innostuksissaan menee, toivon näin.

Yritetään laatia jonnin näköistä rapsaa (otan ensimmäistä kertaa matkalle kannettavan mukaan, mutta ei kyllä hajuakaan toimiiko se siellä) viimeistään sitten kun palaan (toivottavasti) joskus kotia. Pitäkää te sillä välin huoli, että olette sulattaneet lumet veks poissaollessani.

244# Juhlapyhä

Kyllä mä olen sitä mieltä, että jos ei kirkkoon kuulu niin ei silloin passaa viettää pääsiäistä, joulua tai mitään muutakaan juhlapyhää, vaan oikea tuomio moisille pakanoille olisi mennä töihin. Jämpti on niin!

243# Hajussa

Mä käyn yhellä Työväenopiston (kalskahtaa vähän kommumeiningiltä, mutta välillä pitää porvarinkin löystää  pipoa) kurssilla. Se on ihan hyödyllinen, siellä on mukava käydä. Itse asiassa mä olen jo jatkokurssilla.

Oon ennenkin käynyt vastaavilla opinahjoilla. Hassua huomata, mutta siellä tosiaan on kaikenlaisista yhteiskuntaluokista väkeä. Ikä- ja sukupuolijakauma on myös ollut varsin tasainen. Ja sitten on näitä stereotypioita; joka kurssilla on aina samat edustajansa. On homoa ja on kiukkusta mummoa, ja on kaikkitietävää ja on idioottia ja on koko-ajan-äänessä olevaa tyyppiä. Ja luokan pelle.

Ja sitten on rankkitynnyri.

Tälle nykyiselle kurssille on pesiytynyt ihan oikea pesunkestävä (sic!) puliukko. Mä en tiedä mitä se siellä tekee; välillä se saattaa olla viisikin kertaa peräkkäin pois, mutta sitten taas ilmaantuu. Se haisee, remuaa ja mylvii. Kyselee koko ajan jotain toisilta ja häiritsee muiden keskittymistä. Mitä hän itse luulee sieltä hyötyvänsä, en tosiaankaan tiedä. Tyhmä se on kuin saapas, ei kuuntele mitään ohjeistusta, opetusta, tehtävänantoa tms. Vanha se on, mutta mistäs tuollaisten todellisia ikiä tietää. Sen jutuista päätellen se on varmasti matkustellut elämässään paljon; voisin epäillä jopa merimieheksi, jolle sitten jäänyt putki päälle.

Toivon joka kerta, että kunpa se äijä ei tulisi paikalle, koska se mies osaa tosiaan haista paskalle ja paljon. Ei edes semmoiselle pyllypaskalle, vaan jollekin vielä kauheammalle. Sellaiselle pesemättömälle. Se ei ole varmastikaan käynyt vuosiin pesulla. Ennen joulua hän kerran pahoitteli kun joutui poistumaan kesken oppitunnin - hänelle oli tulossa pesukone kotiin. Opettajakin totesi "mutta sehän on hienoa" - en tiedä olinko kuulevinani helpotuksen vai sarkasmin sävyn hänen äänessään. Mutta valitettavasti pesukone on jäänyt koristeeksi tai vähintäänkin käyttämättömäksi.

Eilen hän taas ilmaantui tunnille. Oli riehakas, jätkitteli miehiä ja tiedusteli naisten kuulumisia epäsuomalaiseen tapaan. Ja jessus sitä hajua. Sama haju kuin ennen, mutta potenssiin tuhat. Se äijä istuu edessäni, ja se pyörii paikallaan. Yritin istua niin kauaksi nojattuna kuin mahdollista mutta se haju! En tiedä miten sen vieruskaverit pystyvät siinä lemussa olemaan, mutta mun vieressä ollut mies totesi "voi vittu toi äijä haisee" :D Sen vaatteet, silmälasit, naama ja tukka oli yltä päältä paskassa ja oksennuksessa. Edes Hakaniemen deekut eivät ole noin likaisia. Ja sen paskan, oksennuksen ja ulon haju oli kruunattu aivan kuin miehen päälle olisi kaadettu tynnyrillinen hikeä.

Mua oksetti koko illan ja yön, ja olin haistavinani sen miehen vielä aamullakin. Pienessä tilassa puolitoista tuntia sen kanssa aiheuttaa vähintäänkin lievät traumat.

Mitä tuolle voi tehdä? Lisäksi tuntui että se äijä oli kännissä siellä. Ei kai siellä sinänsä mitään nollatoleranssia ole, mutta pitäisi sitä huutelua ja hilluntaa vähän suitsia ja ennen kaikkea, miten sellaiselle voisi hienovaraisesti vihjata, että jonninlainen hygieniataso kuuluu ihmisellä olla siinä vaiheessa kun hän julkiselle paikalle lajikumppaniensa sekaan onkalostaan möyrii esiin. Ja kuin saoksena pohjalla, opettaja kysyi mahdollisia halukkaita jotka syksyllä tulisivat jatkokurssille, tämä ukkeli oli suuna päänä ensimmäisten ilmottautujien joukossa.

Mä olen pultsarirasisti, mä inhoan niitä. Mä en tajua mitä annettavaa niillä on yhteiskunnalle, mikä sellaisen tarkoitus on? Muuta kuin toisten ihmisten vaivana oleminen. Jos on kyllästynyt olemaan oravanpyörässä ja uskottelee itselleen olevansa kuul-boheemi, niin miksi helvetissä ei voi käydä edes suihkussa ja pestä vaatteitaan tai sitten dokaisi itsensä hengiltä jossain hyvin kaukana ihmisistä. Jos pultsarina on niin hienoa niin miksi täytyy kuitenkin tulla saboitoimaan muiden elämiä jotka haluavat vaalia toisenlaisia elintapoja ja nauttia hajuttomista oppikursseista.

242# Aokigahara

Mä olen aiemminkin lukenut metsiköstä nimeltä Aokigahara (青木ヶ原) joka tunnetaan japanilaisten itsemurhametsänä. Se on maailman toiseksi suosituin itsemurhapaikka heti San Franciscon Golden Gate -sillan jälkeen. Ja kun on Japanista kyse, niin itsemurhamäärät ovat suuret.

Jostain syystä juttu tuli yhtäkkiä mieleeni maanantaiaamuna - ei siis sillä tavalla että ottaisin osaa kyseiseen tapahtumaan maanantaimasennuksissaan - vaan lähinnä mielenkiinnosta. Mikäs se aavemainen metsikkö taas siellä Japanissa olikaan? Aloin googlaamaan ja pian huomasin pari tuntia kuluneen kuin huomaamatta, linkatessani aina vain uusia sivustoja ja youtube-videoita auki.

Ensimmäinen reaktioni oli, että siihen metsikköön minua ei saisi suurin surminkaan. Mä olen vähän mamis ja friikki, enkä viihdy tuollaisissa aavemaisissa paikoissa, jossa levottomat sielut vaeltavat öidensä pimeydessä. Meidän duunipaikallakin kummittelee, ja siinä on jo riittävästi minulle. Ja siellä on sentään oletettavasti tapettu vain kaksi henkilöä. Ei mitään sellaista, missä vuosittain päivänsä päättää kymmeniä ihmisiä, joskus jopa satamäärän ylittäen.

Mikä metsässä sitten on niin erikoista, että sinne kannattaa mennä tekemään itsemurha? Aikoinaan oli tehty romaani, jossa ilmeisen rakastunut nuoripari meni kyseiseen metsään surmaamaan itsensä, joskin alue oli jo ennen sitä suosittu harakiri-heppujen viimeisenä leposijana. Myöhemmin alueesta Wataru Tsurumui teki kirjan, joka oli nimetty tyyliin paras paikka itsemurhan tekoon, ohjeita unohtamatta. Puistattavaa. Lisäksi metsikkö on kuulemma verrattaen kaunis - aavemaisuudestaan huolimatta, ja kenties lähellä sijaitsevalla Fuji-vuorella on paikkansa japanilaisten sydämissä. Ennemmin sitä päättää päivänsä yksin luonnossa kuin katsellen kaupungin näkymää. Ja absurdina anekdoottina, että Japanissa jos tekee itsemurhan hyppäämällä esimerkiksi junan alle, niin perhe ja sukulaiset saattavat saada siitä sakot!

Alue on kuitenkin virkistyskäytössä pääsääntöisesti, ja siellä menee opastettuja reittejä. Siellä on pari yleisölle auki olevaa luolaa, jotka ovat verrattain suosittuja. Itse metsä on 35 neliökilometrin mittainen, hyvin tiheä ja varsin vaikeakulkuinen. Metsä on vihreä ympäri vuoden. Laavapohjainen maasto on sitä myöden varsin nilkkaepäystävällistä. Kasvusto on tiheää, ja puiden latvusto eritoten - taivasta ei juuri näy. Maaperä on lisäksi niin magneettista, ettei kompassillakaan ole juuri virkaa. Siksipä eksymisen riski on suuri, eikä ohjatuilta poluilta saa poiketa. Metsänvartijat - eli toisin sanoen ruumiiden etsijät käyttävät nauhoja, joita sitovat puiden ympärille eivätkä näin ollen pääse eksymään. Metsän laidalla ja polkujen lähtöpaikan läheisyydessä olevaa parkkipaikkaa seurataan, ettei pitkään paikoillaan seisseitä autoja ole. Koska mitä pidempään auto on ollut paikoillaan, sitä todennäköisempää on että omistaja on viimeiselle matkalleen lähtenyt. Metsän laidalla on myös kyltit, joissa itsemurhaa suunnittelevia kehoitetaan harkitsemaan toiseen kertaan tekojensa seurauksia ja jopa valvontakamerat, joista paikallinen poliisi pystyy kyttäämään potentiaalisia kandidaatteja.

Ruumiita etsitään metsiköstä viikottain. Jotkut löytyvät tuoreeltaan, jotkut vasta vuosien päästä. Ihmettelen sitäkin duunia, miten joku pystyy sellaista tekemään. Googlatessani erehdyin muutaman turhan rankan kuvan näkemään; tuskallisesti kuoleva ja pääosin mädäntynyt ruumis ei ole mikään hieno näky. Asia kävi herkälle mielelleni sen verran, että kuvat puskivat yöuniini. (Note to self: ihan kaikkea ei tarvitse netistä tarkistaa.)

Kuitenkin, asiaa tutkittuani, metsä alkoi herättämään minussa jonkinlaista vetovoimaa. Youtubeen videoita kuvannut kertoi metsää aavemaiseksi ja pahan tuntuiseksi, ja hänen piti todella pinnistää, ettei olisi lähtenyt paniikissa juoksemaan metsästä pois, päämäärättömästi eteenpäin. Useat eri kävijät sanoivat, etteivät aio sinne toista kertaa mennä, että metsässä oli jotain pielessä. Metsää on kuvailtu erittäin hiljaiseksi, joka on omiaan tuomaan pahaenteistä tunnelmaa. Luultavasti se on vain mielikuvitusta, joka väkisinkin alkaa varmasti laukkaamaan kun niitä polkuja tallaa ja tuntee metsän historian. Jos siitä ei olisi tietoinen, niin tuskin poikkeaisi kovinkaan paljon tavallisesta suomalaisesta metsäreissusta, jossa hyttyset pistävät niskaan ja hämähäkin seitti on naaman peittona puolet ajasta. Siltikin, metsä on päässyt kuuden parhaan joukkoon Creepiest places in the world -listalla.

Mutta onko se tavallinen metsä? Olen menossa Japaniin kuun lopulla. Ja aivan kuin huomaamattani, olen alkanut etsimään reittitietoja miten metsään pääsisi, jos haluaisi. Ihan vain varmuuden vuoksi.

Liitteeksi vielä parinkymmenen minuutin dokumentti alueesta, jossa seurataan metsäntutkijan arkea. Ukko on varsin sympaattinen eikä aihetta romantisoida tai hehkuteta vaan käsitellään varsin arvokkaasti.