242# Aokigahara

Mä olen aiemminkin lukenut metsiköstä nimeltä Aokigahara (青木ヶ原) joka tunnetaan japanilaisten itsemurhametsänä. Se on maailman toiseksi suosituin itsemurhapaikka heti San Franciscon Golden Gate -sillan jälkeen. Ja kun on Japanista kyse, niin itsemurhamäärät ovat suuret.

Jostain syystä juttu tuli yhtäkkiä mieleeni maanantaiaamuna - ei siis sillä tavalla että ottaisin osaa kyseiseen tapahtumaan maanantaimasennuksissaan - vaan lähinnä mielenkiinnosta. Mikäs se aavemainen metsikkö taas siellä Japanissa olikaan? Aloin googlaamaan ja pian huomasin pari tuntia kuluneen kuin huomaamatta, linkatessani aina vain uusia sivustoja ja youtube-videoita auki.

Ensimmäinen reaktioni oli, että siihen metsikköön minua ei saisi suurin surminkaan. Mä olen vähän mamis ja friikki, enkä viihdy tuollaisissa aavemaisissa paikoissa, jossa levottomat sielut vaeltavat öidensä pimeydessä. Meidän duunipaikallakin kummittelee, ja siinä on jo riittävästi minulle. Ja siellä on sentään oletettavasti tapettu vain kaksi henkilöä. Ei mitään sellaista, missä vuosittain päivänsä päättää kymmeniä ihmisiä, joskus jopa satamäärän ylittäen.

Mikä metsässä sitten on niin erikoista, että sinne kannattaa mennä tekemään itsemurha? Aikoinaan oli tehty romaani, jossa ilmeisen rakastunut nuoripari meni kyseiseen metsään surmaamaan itsensä, joskin alue oli jo ennen sitä suosittu harakiri-heppujen viimeisenä leposijana. Myöhemmin alueesta Wataru Tsurumui teki kirjan, joka oli nimetty tyyliin paras paikka itsemurhan tekoon, ohjeita unohtamatta. Puistattavaa. Lisäksi metsikkö on kuulemma verrattaen kaunis - aavemaisuudestaan huolimatta, ja kenties lähellä sijaitsevalla Fuji-vuorella on paikkansa japanilaisten sydämissä. Ennemmin sitä päättää päivänsä yksin luonnossa kuin katsellen kaupungin näkymää. Ja absurdina anekdoottina, että Japanissa jos tekee itsemurhan hyppäämällä esimerkiksi junan alle, niin perhe ja sukulaiset saattavat saada siitä sakot!

Alue on kuitenkin virkistyskäytössä pääsääntöisesti, ja siellä menee opastettuja reittejä. Siellä on pari yleisölle auki olevaa luolaa, jotka ovat verrattain suosittuja. Itse metsä on 35 neliökilometrin mittainen, hyvin tiheä ja varsin vaikeakulkuinen. Metsä on vihreä ympäri vuoden. Laavapohjainen maasto on sitä myöden varsin nilkkaepäystävällistä. Kasvusto on tiheää, ja puiden latvusto eritoten - taivasta ei juuri näy. Maaperä on lisäksi niin magneettista, ettei kompassillakaan ole juuri virkaa. Siksipä eksymisen riski on suuri, eikä ohjatuilta poluilta saa poiketa. Metsänvartijat - eli toisin sanoen ruumiiden etsijät käyttävät nauhoja, joita sitovat puiden ympärille eivätkä näin ollen pääse eksymään. Metsän laidalla ja polkujen lähtöpaikan läheisyydessä olevaa parkkipaikkaa seurataan, ettei pitkään paikoillaan seisseitä autoja ole. Koska mitä pidempään auto on ollut paikoillaan, sitä todennäköisempää on että omistaja on viimeiselle matkalleen lähtenyt. Metsän laidalla on myös kyltit, joissa itsemurhaa suunnittelevia kehoitetaan harkitsemaan toiseen kertaan tekojensa seurauksia ja jopa valvontakamerat, joista paikallinen poliisi pystyy kyttäämään potentiaalisia kandidaatteja.

Ruumiita etsitään metsiköstä viikottain. Jotkut löytyvät tuoreeltaan, jotkut vasta vuosien päästä. Ihmettelen sitäkin duunia, miten joku pystyy sellaista tekemään. Googlatessani erehdyin muutaman turhan rankan kuvan näkemään; tuskallisesti kuoleva ja pääosin mädäntynyt ruumis ei ole mikään hieno näky. Asia kävi herkälle mielelleni sen verran, että kuvat puskivat yöuniini. (Note to self: ihan kaikkea ei tarvitse netistä tarkistaa.)

Kuitenkin, asiaa tutkittuani, metsä alkoi herättämään minussa jonkinlaista vetovoimaa. Youtubeen videoita kuvannut kertoi metsää aavemaiseksi ja pahan tuntuiseksi, ja hänen piti todella pinnistää, ettei olisi lähtenyt paniikissa juoksemaan metsästä pois, päämäärättömästi eteenpäin. Useat eri kävijät sanoivat, etteivät aio sinne toista kertaa mennä, että metsässä oli jotain pielessä. Metsää on kuvailtu erittäin hiljaiseksi, joka on omiaan tuomaan pahaenteistä tunnelmaa. Luultavasti se on vain mielikuvitusta, joka väkisinkin alkaa varmasti laukkaamaan kun niitä polkuja tallaa ja tuntee metsän historian. Jos siitä ei olisi tietoinen, niin tuskin poikkeaisi kovinkaan paljon tavallisesta suomalaisesta metsäreissusta, jossa hyttyset pistävät niskaan ja hämähäkin seitti on naaman peittona puolet ajasta. Siltikin, metsä on päässyt kuuden parhaan joukkoon Creepiest places in the world -listalla.

Mutta onko se tavallinen metsä? Olen menossa Japaniin kuun lopulla. Ja aivan kuin huomaamattani, olen alkanut etsimään reittitietoja miten metsään pääsisi, jos haluaisi. Ihan vain varmuuden vuoksi.

Liitteeksi vielä parinkymmenen minuutin dokumentti alueesta, jossa seurataan metsäntutkijan arkea. Ukko on varsin sympaattinen eikä aihetta romantisoida tai hehkuteta vaan käsitellään varsin arvokkaasti.