684# Suomussalmi

13.7.2020, Monday, +13, Thunderstorm, Suomussalmi

Nukuin hieman paremmin kuin edellisenä yönä. Toki heräsin viideltä ja sen jälkeen koisasin pelkkää koiran unta varttia vaille kahdeksaan, mutta kuitenkin. Otin suihkun herätäkseni kunnolla, ja varttia yli kahdeksan menimme aamiaiselle. Se ei kuulunut Greenstar hotellihuoneen hintaan tällä kertaa, mutta maksoimme sen jälkijättöisesti (á 9€). Aamiainen oli köyhänlainen; toisaalta mä jäin kaipaamaan ainoastaan nakkeja ja ehkä siivun pekonia (joskaan hotellien aamiaispaikat eivät paista pekonia sellaiseksi korpuksi josta pidän, vaan jättävät sen aina lötköksi), mutta yleisesti ottaen sekään ei minua haitannut kun olen niin huono syömään aamuisin. Mutta pari viipaletta leipää meni leikkelyksineen ja oheen kahvia ja mehua.

Vetäydyimme sitten vielä reiluksi tunniksi makkoomaan huoneisiimme. Koitin saada uusiounet aikaiseksi, vaan eipä onnistunut. Pakkasin sitten kamat kasaan, koska tänään oli jälleen siirto eteäpäin Itä-Suomen kiertueellamme, ja tällä kertaa ajomatkasta tulisi pitkä, sillä Suomussalmelle olisi lähemmäs 400 kilometriä, joten oli syytä lähteä aikaisemmin matkaan. Kävimme tekemässä check outin, maksoimme aamiaiset + auton parkkipaikan (8€ takapihalla). Se onnistui hyvin. 

Jouduin ottamaan ensimmäisen ajovuoron. Ensiksi ajelimme keskustan halki takaisin kuutostielle, ja sitä pitkin köröttelimme ehkä semmoisen 60 kilometriä, kunnes käännyimme oikealle, suuntana Koli. Kutostieltä oli Kolin "keskustaan" 9 kilometria, siitä vielä 3 kilsaa Ukko-Kolille. Siellä olikin vähän helkkaristi väkeä, mutta saimme viimeisiä parkkipaikkoja. Otimme funicularin hotellitasanteelle, se oli maksuton (sinne olisi päässyt paikalle myös portaita pitkin ja ilmeisesti myös autolla). Vähän sellainen ahdas hissivaunu ahdisti näin korona-aikaan, vaan minkäs teet.

Funicular ylös hotellille lähti parkkikselta.

Ylös.

Hotellin kulmilta alkoi levittymään upeat maisemat.

Hiihtohissi.

Ylhäällä hotellitasanteelta lähti vielä raput ylös Ukko-Kolille, jonne kyltti mainosti olevan 300 metrin matkan. Porukat ovat jo sen verran maisemaa nähneet, että päättivät jättää haasteellisen maaston väliin ja sanoivat odottavansa minua hotellin baarissa. Mua sen sijaan hotsitti maisemat joten lähdin kapuamaan näköalapaikalle. Ei sinne kyllä 300 metriä ollut kirveelläkään, hyvä jos sataa metriä, tai sitten en osunut "oikealle" spotille, mutta minulle tämä riitti. Paikalla ei ollut ruotsalaista turistiryhmää lukuun ottamatta (kuka nekin oli tänne päästäneet koronaa tartuttamaan??) paljoakaan porukkaa pilaamassa valokuvien ottamista. Ilmakin oli loistava, sellainen puolipilvinen, mutta näkyvyys oli hyvä ja aivan tyyni. Koko Pielinen näyttäytyi pläkässä. Kännykkäkamerani jumi ja muutenkin hermostutti, mutta koitin silti nauttia tilanteesta ja näkymistä, ja tallentaa näyn muistiin siltä varalta, etten koskaan enää pääsisi näkemään sitä. Se oli kaunein maisema mitä olen koskaan Suomesta irti saanut.

Kulku Ukko-Kolille.

Ruotsalaisturisteja oli kourallinen.

Kansallismaisemaa.

Pielinen.

Palasin hotellialueelle, mutsi soittikin parahiksi ja kuvasi sijaintinsa (yleensä he jättävät aina puhelimet pois koska eivät tarvitse sitä kuitenkaan). Menin hotellille ja tilasin kahvin, ja join sen sitten ulkoparvekkeella porukoiden kanssa. Se oli mukava hetki.

Ravintolan terassiltakin levittäytyi vielä mukava maisema.

Sibbe.

Palasimme sitten funiculariin ja sillä takaisin alas parkkipaikalle ja lähdimme ajelemaan eteäpäin. Seuraava etappi oli Nurmes, jossa riehtui aivan helvetillinen ukonilma. Eteen ei nähnyt ollenkaan ja vastaantulevat autot ryöpsäyttivät aina joellisen määrän vettä lisää tuulilasiin. Onneksi se oli suht nopeasti ohi kuitenkin ja pääsimme kiihdyttämään norminopeuksiin. Tämä oli jo pelkkää korpitietä; ei ohitettavia, ei vastaantulevia. Pelkkiä erämaajärviä ja loputtomasti metsää ja mäkiä. Saavuimme lopulta Kuhmoon jossa kävimme ensin tankkaamassa auton ja sen jälkeen itsemme Neljä Kaesaa (nettisivut ovat aivan eri vuosisadalta itse ravintolan kanssa) -nimisessä ravintolassa jonka olin skoutannut etukäteen. Se oli melkoista kotiruokaa, mutta ihan kelpoa sellaista, á 9,80€. Ihan ok, tuskin Kuhmossa parempaakaan paikkaa on tarjolla, arvosana 3/5.

Kuhmo.

Kippola.

Lounasta Neljän Kaesan malliin.

Täältä oli kylttiopastus Suomussalmelle (135 km), ja vaikka navigaattori neuvoi ajamaan Hyrynsalmen kautta, niin tottelimme tienviittoja ja ajoimme tietä 912 Suomussalmelle. Isä oli tässä vaiheessa tullut puikkoihin. Tie oli varsin kuoppaista, ja välillä satasen nopeusrajoitukset saivat meidät ihmettelemään vauhtia, sillä Etelä-Suomessa vastaavilla teillä olisi saanut ajaa maksimissaan 60 km/h. Kaupunkien välillä oli paljon P-pysähdyspaikkoja mutta ei bensiksiä tms muutakaan kauppaa tai ihmisasutusta. Lentiirassa taisi olla pari asuntaloa, mutta muuten tarjolla oli vain loputtomasti metsää metsän perään. 

Saavuimme viimein Suomussalmelle - tai Ämmään kuten paikalliset sanoivat. Ukkonen iski parahultaisesti juuri kun kurvasimme kunnan raiteille. Ukko halusi vessaan ja kävimme ensin tsekkaamassa paikallisen S-marketin. Vessa löytyi kyllä ja muuta emme tässä paikassa tällä kertaa toimittaneetkaan.

Arveluttavasti nimetty paikka?

Suomussalmi alkoi olemaan landea kun oli porovaroituksetkin.

Menimme sitten etsimään Kiannon kuohut-nimisen kylpylä-hotellin, josta olimme buukanneet huoneet. Juoksimme kaatosateessa parkkipaikalta sisään ymmärtämättä, että olimme tulleet kylpylän puolelle emmekä hotellin. Meidät ohjattiin kyllä nätisti hotellin respaan, jossa meidät vastaanotti paikallislikka. Hänellä oli kuitenkin koneellaan jotain ongelmia eikä saanut syötettyä oikeita asioita joten laskutus jäi väliin. Antoi meille kuitenkin huonekortit ja pyysi palaamaan myöhemmin uudelleen. Emme pystyneet siirtämään autoa hotellin parkkikselle saati hakemaan kamoja kovasta ukkosesta johtuen, mutta kävimme tutustumassa huoneisimme etukäteen. Hississä naureskelimme, että julkiset tilat ainakin vaikuttivat varsin kasarimeiningiltä, mutta järkytys oli suuri avatessamme huoneidemme ovet. Tämä oli ennemminkin 50- 60 -lukua kuin mitään kasaria. Ennen kaikkea, huone vaikutti myös paskaiselta eikä pelkästään kuluneelta. Minun piti tänään viettää ns. välipäivää, mutta väkisinkin alkoi tekemään kaljaa mieli.

Kuhtalaisen åttiotalet.

Kylppärin ovikin oli varmasti todistanut aikojen saatossa vaikka mitä.

Kohtalainen kavalkadi kaakeleita kylppärissä.

Jääkaappi vaikutti Raatteen tien sotasaaliilta.

Parvekemööbelit.

Sateen tauottua (porukoiden huoneessa oli muuten aivan jäätävä röökinsavu kun naapurit kävivät röökillä tuon tuosta) kävimme tekemässä autosiirron. Päätimme samalla, jos heittäisimme rundin kylillä, kun ei siitä varmaan pariasataa metriä enempää matkaa tulisi. Pistäydyimme ihan kauppaankin, josta irtosi haluamamme tavarat. Sitten hotellille, jossa onnistui nyt myös laskunmaksu, ja samalla veimme tavarat kämpille. Ihmettelimme hetkisen ja menimme sen jälkeen alakerran baariin, jossa olimme yllätys yllätys, ainoat asiakkaat.

Ja kippolassa ainoat asiakkaat.

Baaritiski.

Jonkin ajan päästä baariin tuli myös kolmikko muita ihmisiä. Sivukorvallamme kuuntelimme näiden hölötystä, ja äitee totesikin paikan olevan aikamoinen junttimesta. Paikallisten murre kuului minusta lähinnä uskomattomalta sen suhteen, miksi jotkut puhuivat sellaista. Koitin ehdottaa porukoille toista maljaa, mutta eivät innostuneet siitä. Palasimme sitten hotellihuoneisiimme pienelle tauolle, jonka käytin surffaten.

Puoli kahdeksalta menimme hotellin ala-ravintolaan. Ukko kysyi mitä tarjoilija suositteli. Suositus oli poronkäristys joten tilasimme sellaiset mutsin kanssa. Ukko tilasi lohikeiton. Ei ollut lainkaan hassumpi. Näin paskaiseen, vaatimattomaan ja itsensä ulos hinnoittaneensaan hotelliin tämä oli positiivinen plussa. Vähän suolatonta ja mautonta sapuska oli mutta muuhun verrattuna tästä voi antaa jopa 3½/5.

Poronkäristystä illalliseksi.

Sapuskan jälkeen hain takin (oli satanut ja ukkostanut koko illan, ja heinäkuun lämpötila oli vain 12 astetta). Lähdin sitten kävelylle, pitäen mielessä respa-likan selitykset että ovet menivät kiinni klo 22, ja sisäänpääsy olisi hankalaa (vain tietystä ovesta ovikoodilla). Kävin ensin kääntymässä kylillä, vaikka en tohtinut mennä Vaakuna Pubiin. Kävin kuitenkin kaupassa hakemassa kaksi lonkeroa. Sen jälkeen kävelin kyläraitin ristiin rastiin, ei missään ketään. Ei edes pimppiksen ajajia eikä mopojätkiä. Ympärillä roikkuivat paksut ukkospilvet. Kävelin hotellin takana olevaa jokea pitkin, ja laituria pitkin myös joka ei johtanut minnekään. Kävelin täältä Jätkänpuistoon alittaen viitostien. Missään ei edelleenkään ketään, kaikki rantapaikat kiinni. Kävelin rantapuistoa pitkin, nähden Ilmari Kiannon patsaan. Sitten se vain tuli, sellainen yhteys jota olin tuntenut pari kertaa aiemminkin sivuuttaessani tämän paikan; mä tiedän tän mestan! Vähän samalla lailla jos on katsonut aikoinaan Twin Peaksia ja menisi sen jälkeen vierailemaan kuvauspaikoille. En tosiaan osaa selittää sitä sen kummemmin, mutta jokin tässä Ylä-Kainuun junttimestassa vetää minua puoleensa. Se ei siis ole sellainen tunne, että nyt irtisanoudun  työstäni ja myyn Helsingin asuntoni, vaan ennemminkin semmoinen tietoisuus että tällainen paikka on olemassa ja siinä on merkitystä. Ja se on hyvin omituista.

Wanha Mestari oli maanantaisin kiinni.

Suomussalmen raitti.

Maanantai-illan humua keskikaupungilla.

Tekniset-liike hallitsi mainonnan jalon taidon.

Kauankohan tämäkin mainos on tässä ollut?

Hotellin takana oleva puistoalue.

Pitkä laituri vei ei-minnekään.

Hotellimme takasivua.

Kylpyläpuoli oli hotellin vieressä.

Tälläsiin liikennemerkkeihin ei Hesas törmää.

Silta yli synkän virran.

Jalonniemi.

Jätkänpuisto.

Ilmari Kianto.

Vähän syrjässähän tämä tietysti on...

Palasin hotellille ennen kymmentä. Blogasin hieman ja join säästyneet juomat, kävin suihkussa ja latasin täyteen rannekkeeni. Katselin telkkarista kymmenen tuhatta kertaa uusittua James Bondia. Ärsytti, kun television kaukosäätimen patterikansi oli rikki ja patterit valahtelivat koko ajan lattialle. Sama juttu oli ovien kahvojen kanssa. Se tässä paikassa oli pahin ongelma; kun jotakin hajoaa niin sitä ei korjata, vaan annetaan olla.

683# Joensuu

12.7.2020, Sunday, +19, Partly cloudy, Joensuu

Olin mennyt nukkumaan puoli kahdentoista korvilla. Heräsin jossain vaiheessa yötä, ja ajattelin jokos kohta olisi aamu. Mitä vielä, kello oli vasta vähän yli yksi. Sen jälkeen nukuin katkonaisesti kuuteen, jonka jälkeen en saanut enää nukuttua. Vieras paikka, muutama ylimääräinen olut ja pelko koronatartunnasta saivat yöunet kaikkoamaan.

Odottelin puoli yhdeksään asti jolloin kävin hakemassa porukat aamiaiselle. Aamiaiselle ei ollut minkäänlaista kontrollia olivatko kaikki syöjät hotellin asukkaita edes. Väkeä oli runsaasti, ei ollut kertakäyttöhanskoja tarjolla, turvavälejä oli mahdotonta pitää - esim. kahviautomaattijonossa koitin niin tehdä ja saman tien yksi eukko porhalsi eteeni kun ei ymmärtänyt jonottavani. Muutenkaan aamiainen ei ollut kaksinen, tosin mä olen huono syömään aamuisin muutenkaan joten isoa vahinkoa tässä ei tapahtunut.

Ilma oli parantunut ja aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta. Päätin lähteä vähän kävelemään ja katsomaan miltä kaupunki näyttäisi auringonvalossa. Tyhjää täynnä, ketään ei missään, kaikki paikat kiinni. Lopulta joku kaljanhimoinen känniurpo yhytti minut ja haistatellen alkoi kyselemään kaupan sijaintia. Jos lähestymistapa olisi ollut ystävällisempi niin olisin voinut neuvoakin, mutta nyt katsoin viisaammaksi kiristää vauhtia.

Kolmisen kilometria käveltyäni palasin hotellille. Ei tämä paikka parane, vaikka kuinka sitä edes takaisin talsisi. Ihmettelin asiaa aamiaisella mutsille, miksi tällaisia paikkoja rakennetaan kun täällä ei kerran ole ketään, ja äitee epäili venäläisten takia. No nyt mä ymmärrän; koronaviruksen vuoksi nuo puuttuivat ja siksi kaupunki oli niin autio.

Lappeenrannan kaupparaitti sunnuntaiaamuna.

Humua.

Torillakin kuollutta.

Sää oli kohentunut edellispäivästä huomattavasti.

Otin vähän aikaa lepiä ja pakkasin sitten kamat kasaan, tänään olisi siirtyminen Joensuuhun. Yhdeltätoista tsekkasimme itsemme ulos, faija maksoi minibaarinsa ja autotallipaikan. Minä otin ajovastuun; talli oli hemmetin ahdas ja vain tuurilla selvisimme ulos kolhimatta kiesiä. Kaupungin läpi ajaminen oli haastavaa, kun ei ollut oikein hajuakaan miten siellä ajetaan mutta onneksi tie löytyi eikä liikennettä ollut paljoa. Ajoin kutostielle ja käännytin motarilla pohjoiseen, suuntana Joensuu.

Alkumatka olikin hyvää tietä Ruokolahdelle asti; tie oli aikoinaan rakennettu niin hyväksi, kun oletettiin rekkaliikenteen aiheuttavan massiivia ruuhkia Venäjän rajalle. Rekkaliikenne sittemmin loppui, mutta tie oli onneksi saatu päätökseen. Liikennettä ei ollut kutostiellä nytkään paljoa. Ensimmäisen tauon pidimme Parikkalan Patsaspuistossa. Parkkipaikka olikin täynnä autoja. Sisäänpääsymaksu oli omatunnon varassa; kehoittivat maksamaan 2-5€ / naama, mutta sitäpä ei valvonnut kukaan. Alue hämmästytti laajuudellaan ja patsaiden määrällä; jos en nyt väärin oleta niin taideteos taisi olla jonkun edesmenneen paikallisen kylähullun kivitaiteilijan (Veijo Rönkkönen) elämäntyö. Kyllä tuon vuoksi kannatti pysähtyä, annan arvosanaksi 3/5. Olutta jos ei nähtävyydestä saa, niin siitä tulee aina miinus-piste ja toinen miinus vessan puutteesta.

Patsaspuiston sisäänkäynti.

Parikkalan Patsaspuisto muistutti rajan läheisyydestä.

Patsaita piisasi.

Korkeuksia tavoitteleva.

Erilaisia patsaita.

Jatkoimme ajamista eteäpäin. Itä-Suomeen oli luvattu poutaa, mutta siltikin alkoi ripeksimään vettä. Seuraavan stopin teimme melko pian, Särkisalmen ABC:llä. Pysähdys oli ns. taktinen, eli vessatauko + auton tankkaus. Hetken mietimme, olisiko pitänyt tankata itsejämme myös, mutta mesta vaikutti täydelliseltä viruslingolta ja muutenkin jotenkin luotaantyöntävältä. Jatkoimme matkaa edelleen ja saavuimme Saaren pitäjään. Oli entinen kunta mutta nyt kuntaliitosten myötä kuului Parikkalaan. Kutostieltä oli reilut kuusi kilometriä Saaren kirkolle, jossa oli sukulaisiamme kuopattu paikalliselle hautausmaalle. Halusin nähdä haudat kun en muistanut aivan tarkalleen, missä se oli, vaikka aikoinaan olin ollut arkkuakin kantamassa. Löytyi melko helposti. Tunnelma olisi voinut äityä nostalgiseksi, mutta paikalle osunut sadekuuro ja paarmaparvi piti meidät liikkeessä.

Isä siirtyi ajajan paikalle ja jatkoimme kohti Joensuuta. Pysähdyimme Kiteellä Pajarinhovin taukopaikalla. Se oli varsin kummallinen kompleksi ravintolaa, myymälää, eläintarhaa (sic!) ja kylpylää (sic!). Autoja oli pirusti täälläkin. Pienen arpomisen jälkeen tyydyimme ottamaan vain kaffet ja vähän suupalaa, ennen kuin jatkoimme matkaa. Viimeiset 50 kilometria tuntuivat pitkältä, aivan kuin matka ei loppuisi koskaan.

Monitahoinen taukopaikka Pajarinhovi.

Viimein pääsimme Joensuuhun. Hotellimme oli Greenstar Hotel. Se oli edukas ja sijainti keskustassa Torikadun varrella, mutta paikka vaikutti muuten aika budjetoidulta viherpöpi-paikalta. Aamiainen ei kuulunut hintaan, mutta ostimme sen á 9€ ja autopaikan á 8€. Respan likka oli ystävällinen. Saimme huoneet toisesta kerroksesta. Ne olivat karut, mutta siistit, ja vastoin ennakkopelkojamme täältä löytyi myös omat vessat ja kylppäri, joten hila-suhde oli kondiksessa, suosittelen ilman muuta.

Hotellihuone oli vähän askeettinen.

Hetken vedimme happea ja lähdimme sitten kylille kävelemään. Pyörimme toria ympäri, ja sunnuntaista johtuen ihmisiä ei tuntunut aluksi olevan juuri sen enempää kuin Lappeenrannassakaan. Menimme jokirantaan, joka olikin eläväisempi. Emme "kehanneet" jäädä tännekään, vaan menimme hotellimme takana olevaan ravintolakompleksiin, joka tahtoi totella paikallisten kesken Surakan taloa. Aurinko paistoi ja lämpötila riekkui parinkympin kieppeillä, joten jäimme terassille. Siinä oli paha kynnys, ja vaikka oli teipattu keltaisella varoteipillä, niin faija kompuroi kynnykseen (hänellä on syvyysnäkö mennyt jotenkin vituiksi ja tasoerojen vaihtelu jää usein huomaamatta). Laskimme tavarat ja lähdimme hakemaan juomaa sisältä, kun ukko kompuroi taas samaan kynnykseen - ja palatessamme juomien kanssa ukko kompastui jälleen kynnykseen, aivan kuin se hovimestari siinä "Illallinen yhdelle" - ohjelmassa jota esitetään aina uutenavuotena. Tällä kertaa ukolla oli kaljamuki kädessä ja olut lensi äiteen päälle kastellen hänet täydellisesti. Ei hassummin ottaen huomioon sen, että osapuolet olivat selvinpäin. Ravintola itsessään oli aika halpa; kaksi tuoppia kaljaa ja lonkero maksoivat yhteensä alle kympin, vaikka Hesassa saa pulittaa sellaisen per juoma. Hain sitten vielä uudet juomat, että faijakin sai jotain juodakseen - jonotus kesti pitkään kun vain yksi nainen myymässä + hoiti vielä urhoollisesti karaoke-emännänkin roolia.

Joensuun tori.

Surakan talon terassi.

Porukat lähtivät hotellille ja minä poikkesin Citymarkettiin hakemaan vähän pikkusuolaista ja juotavaa, ja palasin minäkin sitten hotellille hetkiseksi huilaamaan. Sain blogattua, ja seitsemän maissa lähdimme etsimään illallisravintolaa. Olimme jo aiemmin googlanneet sopivaa kippolaa, mutta kaikki mainitsemisen arvoiset olivat sunnuntaina kiinni, joten jouduimme tyytymään Rossoon. Ovella oli jonoa ja meille ilmoitettiin, että palvelussa kestää. Saimme kuitenkin pöydän, eikä tilauskaan ollut mielestäni mitenkään kauhean hidasta, vaikka säännöllinen jono ovella oli vielä kahdeksaan saakka. Lehtipihvi nyt oli tasoa bensa-asema, se oli porsaasta, ja vihannekset käsittivät oikeastaan pelkkää vesikrassia. Olut oli ok. Arvosana 2/5.

Illallinen näytti bensiksen annokselta.

Ruuan jälkeen kävin tekemässä vielä pitkähkön kävelyn (lähemmäs 5,4 km). Aikoinaan kävimme täällä 18-vuotiaina junnuina Ilosaarirockissa ja päätin käydä muistelemassa paikkoja. Mestat olivat täysin tuntemattomia, ei tullut ainuttakaan dejavú -ilmiötä. Mutta ilma oli lämmin ja oli kiva kävellä joensuulaista lähiötä, paljon mainostettuja "skinilöitä" en bongannut ainuttakaan. Jopa jäätelökiskat olivat auki vaikka kello oli puoli kymmenen illalla ja muutenkin paikkakunnalla oli sellainen "terve" pössis, joka Lappeenrannasta puuttui. Mopot ajelivat ympyrää torilla, hieman vanhemmat ajoivat autoillaan soittaen ikkunat auki ja volat kaakossa bensalenkkarimusiikkiaan ja baarien terasseilta kantautui lomalaisten kännimökä. Niin kuin sanoin, tervettä. Ei kuollutta.

Patsaita riitti Joensuussakin.

Joensuun kirkko.

Silta yli synkän virran.

Joensuuta.

Kymmenen kieppeillä palasin hotelliin ja kävin testaamassa suihkun. Äänieristys Greenstar -hotellissa ei ollut kaksinen. Naapurihuoneesta kantautuva kovaääninen puheensorina kuului varsin selkeästi omaan huoneeseeni. Blogasin ja siirryin sitten katsomaan telkkarista Janne "Nacci" Tranbergin haastattelua, joka mielenkiintoisesta henkilöstä huolimatta sai minut pilkkimään siihen malliin, että katsoin viisaaksi siirtyä tyystin yöpuulle.