841# Lappi, 21

 27.7.-28.7.2024, +24, Scattered clouds, Kolari

 

Mude kuorsasi taas 1,5 tuntia siinä neljän jälkeen mutta muuten nukuin ihan hyvin. Koska olimme menneet edellisenä iltana niin aikaisin nukkumaan, niin myös heräsimme aikaisin; ehkä emme olleet kunnolla ennättäneet aklimoitumaan tunnin jetlagiin.

Aamiaiselle menimme kahdeksalta. Henkilökuntaa ei näkynyt, mutta tarjottavat oli jätetty framille. Nakkeja ei ollut joten siitä aina miinusta, mutta muuten ihan kelpo aamupala, pekonikin oli paistettu sopivan rapeaksi. Aamu oli kaunis ja aurinkoinen, maisemat näyttivät entistä paremmalle.

Oli lauantai, ja maanantaiaamuna pitäisi raportoida työpaikalta, joten oli aika lähteä kotiin päin. Hesaan oli täältä 1250 km, mutta onneksi riitti kun ajoimme Kolariin, juna hoitaisi loput. Aikaero piti kuitenkin ottaa huomioon, sillä menettäisimme tunnin kun saapuisimme takaisin Suomen puolelle. Laitoimme kamat kasaan ja yhdeksän maissa lähdimme. Kukaan ei ollut tietenkään respassa; jonkun työntekijän yhytimme ja sanoimme lähtevämme, johon hän totesi lakonisesti "okay". Ollaan muden kanssa totuttu edes pienimuotoisiin kohteliaisuuksiin, jossa mahdollisesti kysytään miten viihdyitte ja tervetuloa uudelleen yms jargonia, mutta täällä ei sellaista harrastettu.

Näille näkymille jäähyväiset.

Ajoimme ensiksi Kilpisjärvelle noin 50 kilometriä. Tankkasimme auton. Tuntui aivan kuin olisi kotiinsa palannut. Norjassa emme nähneet ainuttakaan poroa, mutta heti Kilpisjärven puolella niitä liikkui laumoittain. Yleensä seisoivat keskellä tietä tai sitten juoksivat auton ympärillä. Sympaattisia otuksia kyllä ja vaikuttavat useinkin niin hyväntuulisilta, mutta vaarallisia liikenteessä. Eräässä varjokatveessa oli yksittäinen pieni poro, mutta onneksi vastaantulijat väläyttelivät siinä kohdassa valoja.

Norja jäi taakse.

Heti Suomen puolelle päästyämme alkoi tulemaan poroja vasten.

Ajoimme nopeasti Karesuvantoon, vain yksi asuntovaunu piti ohittaa joka ajoi matelemalla, muuten tosi hiljainen liikenne tähän saakka. Karesuvannossa kävimme kahvilla ja parissa myymälässä, joskaan emme ostaneet mitään. Jatkoimme sitten kohti Muoniota; Hetan tien yhdistyttyä ja Käsivarrentien loputtua tien kunto parani ja leveni ja nopeusrajoitus nousi sataseen.

Karesuvannon kaffepaikka.

Ja turismimyymälä.

Muoniossa jätimme auton samalle parkkikselle kuin tullessamme, mutta emme menneet samaan kauppaan. Kävelimme hetken kylillä, eipä täällä nyt ihmeitä ollut. Jonkunlainen kauppabussikin oli josta sai eräilyyn sopivia tarvikkeita, toisin sanoen meille ei tarjolla mitään. Sitten löytyi sellainen minimaalinen "Koskipuisto" jossa ämyreistä tuli jotain musiikkia, sekä jonkun ranskalaisen patsas (Louis Philippe), ja ihmettelimme miksi sellainen oli täällä (oli saanut jopa oman kadun tänne). Kävimme sitten S-marketissa ostamassa vähän juotavaa, joka oli haastavaa siinä mielessä, että melkein kaikki vissyputelit olivat lopussa.

Matti Mainio ja Jussi Muonio.

Louis Philippe.

Koskipuisto.

Seuraavaksi kohti Kolaria, joka oli tämän päivän viimeinen paikka. Sinne oli vajaa 80 kilsaa, joka ei näillä etäisyyksillä tuntunut enää missään. Sinne päästyämme kävimme ensiksi tsekkaamassa juna-aseman. Kello oli vasta kolme, joten meillä oli kolme tuntia aikaa junan lastaukseen. Ajoimme kirkonkylälle ja koitimme etsiä ruokapaikkaa, mutta kaikki paikat olivat kiinni tai luultavammin konkurssissa, sellaista puuta kasvoi jo oven edessä, että niitä tuskin oli avattu vähään aikaan. Masentava paikka kaiken kaikkiaan päättää lomansa. Aseman lähellä päätien varressa oli kuitenkin Meän paikka, joka vaikutti ihan ok. Nainen toivotti meidät heti tervetulleeksi, antoi ruokalistat käteen jne. Palvelualttius oli vähän toista kuin Skibotnissa. Tilasimme pitset ja vissyt. Ne tulivat nopeahkosti ja olivat ihan kelvon makuiset.

Meän paikka.

Pitse.

Koitimme vetelehtiä kippolassa mahdollisimman pitkään, mutta myyjä tuli keräämään astiat ja vihjailemaan, haluaisimmeko jotain muuta. Maksoimme ja poistuimme. Kävelimme läheiselle marketille ja ostimme vielä mutsille yhden lonkeron junajuomaksi. Sitten hengailimme melko tovin autolla, kunnes kyllästyimme siihenkin ja ajoimme Kolarin juna-asemalle yytsäilemään tilannetta. Meitä ennen oli jo viisi autoa. Siinä oli helkatin kuuma odotella, aurinko paahtoi ja ei yhtään tuulenviri käynyt. Tosi pitkään saimme odotella siinä, taaksemme kertyi jonoa ja sitten hetken päästä vierellemme. Olin melko varma, että Jyrki Sukula oli takanani, mutta mude oli toista mieltä. Viimein VR:n ukko tuli listojensa kanssa paikalle, ja ohjasi minut ajamaan kakkosvaunuun. Aika pitkälle piti auto ajaa usean eri vaunun läpi, mutta ehkä sitten pääteasemalla olisin ensimmäisten lähtijöiden joukossa tai sitten joutuisin peruuttelemaan niin uskomattomasti.

Paluu sivistyksen ja kulkuyhteyksien pariin.

Kolarin juna-asema.

Suomen pohjoisin juna-asema.

Pitkä juna.

Osa oli vanhoja vaunuja.

Kemiin asti kolkuteltaisiin diesel-vetureilla.

Meidän piti odotella vielä tunnin verran sikakuumalla asemalla, ennen kuin pääsisimme junaan. Asemarakennus oli auki, mutta siellä ei ollut ilmastointia eikä minkäänlaista kippolaa, harmi sinänsä, joten katsoimme parhaaksi odotella sittenkin ulkona. Viimein pääsimme junaan puolta tuntia ennen sen lähtöaikaa. Matkaa Helsingin päärautatieasemalle oli 1067 km. Hyttimme oli valmiina, mielialakin vähän koheni. Onneksi se oli uudemmassa vaunussa, ilmastoitu ja vessallnen & suihkullinen. Junan perässä oli niitä sinisiä vanhanajan makuuvaunuja, miten kuuma sellaisenkin täytyi olla? Junan lähdettyä klo 19.42 menimme ravintolavaunuun, joimme kaljat ja lonkerot. Se oli täynnä ihmisiä ja jouduimme jakamaan pöydän tuntemattoman pariskunnan kanssa, mutta onneksi ne eivät paljoa meille jutelleet vaikka luultavasti heidän olisi tehnyt mieli niin tehdä. Nainen vielä niisti nokkansa siinä pöydässä (mikä on aivan käsittämättömän epäkohtelias tapa muutenkin), ja kiinnitimme molemmat muden kanssa siihen huomiota, vaikka emme siitä tässä vaiheessa keskustelleet. Parin päivän päästä äitee sai kuitenkin koronan, ja epäiltiin molemmat, että se tuli juurikin tältä pariskunnalta.

Kajuutta.

Kippolavaunu.

Ylitimme napapiirin (metka, että siitäkin oli laitettu kyltti junaraiteelle keskelle korpea) ja Ylitornion kieppeillä palasimme makuuvaunuumme. Kauaa siinä ei kehdannut hengailla, ja menimme nukkumaan Kemiin mennessä.

Tunturimaisemat vaihtuivat suomaastoksi.

Kemijoki.

Nukuin yön yllättävän hyvin, mude vähän valitteli ettei uni maistunut metelissa ja hytkeessä. En minäkään ole aiemmin juuri saanut unta junissa, mutta nyt jostain syystä unetti mukavasti. Kahdeksan kieppeillä menimme aamiaiselle, joka käsitti vain kahvin ja croissantin, mutta olipahan jotain suupalaa kuitenkin. Sitten vielä tunniksi makkoomaan vaunuun. Pasilaan saavuttiin peräti 8 minuuttia etuajassa.

Hämeenlinnan asemalla jo.

Vitsikkäitä aamiaiskahvekuppeja.

Autovaunut ohittivat meidät!

Meidän vaunu oli ihan alkupäässä junaa joten siitä oli varmaan 700 metrin kävelymatka autojuna-asemalle. Matkalla näimme vuvven loukkaavan koipisen asemalaiturilla, olikohan astunut johonkin lasinsiruun tms kun pisaroi vertakin hurjasti. Toivottavasti ei ollut mitään pahempaa. Jonkun verran autoa piti odotella. Ne autovaunut ovat kyllä tosi ahtaita, laukut kolhivat autojen peilejä. Joku mummeli valitti minullekin ulkomaaksi kun ajoin autoa pois, että hän ei mahdu väistämään - outoa kyllä se ei tuottanut ongelmia muille. Auto saatiin kuitenkin vaunusta ulos ja sitten piti vielä peippailla Pasilan ahtaita katuja. Itäväylälle päästyämme auto alkoi huutamaan kuin syötävä. Pelkäsin jo että takarengas oli mennyt rikki kun varoitusvaloissa luki pelkkä "rear", mutta jostain syystä auto kuvitteli kesken ajon takapenkillä matkuvastan jonkun joka ei käyttänyt turvavyötä (siinä kohdassa oli reppuni). Ensiksi veimme minun kamani kämpille ja sitten kävin droppaamassa muden ja auton porukoille.

Lähtöpisteessä.

* * * *

Arvio: 5/5. Minusta tuli Käsivarrenlapin fani samoin tein. Matka oli raskas ja uskomattoman pitkä, mutta todellakin vaivan arvoinen, vaikka hotellit yms olivat mitä olivat. En enää pidä Etelä- ja Keskilappia minään, mutta ne Lapin pohjoisosat ovat kyllä huimat. Kummallista ajatella, että kun jonnekin Ouluunkin on jo niin jumalaton matka ja siitä vielä 600 kilometriä ylöspäin teitä riittää, ja vielä senkin jälkeen. Ei se maailma siihen lopu. Huimat maisemat, ja hyvä fiilis, tänne on päästävä uudelleen.