614# Ukraina, 2

13.10.2018, Saturday, +17, Clear, Kiev, Ukraine

Nukuin hieman paremmin kuin edellisenä yönä, vaikka AT kuorasikin taas aamuyöstä kovasti. Kahdeksalta oli herätys. Menimme sitten aamiaiselle hotellin ravintolaan; se ei kuulunut huoneen hintaan, vaan piti maksaa erikseen, maksoi huimat ₴290 / naama (verrattuna illalliseen joka maksoi satasen). Se oli buffa, ei mikään kauhean kaksinen. Ei tosin ollut nälkäkään, mutta hinta-laatusuhde oli vähän semmoinen ettei tästä voinut antaa enempää kuin 2/5.

Uusi pakokaasun kyllästyttämä päivä alkamassa taas.

Aamiaisen hinta-laatusuhde ei ollut edukseen.

Kymmeneltä lähdimme tutustumaan Kiovaan. Kävelimme ensiksi Universytet:n metroasemalle. Lippuluukusta ostimme ₴8 hintaisen poletin; hinta oli kaksinkertaistunut keväällä, mutta ei maksanut silti Suomen rahassa kuin noin 25 snt. Jos ei poistunut metroasemalta, sillä sai matkustaa metroissa vaikka koko päivän ja vaihtaa linjaakin. Poletti syötettiin porttiin joka avautui. Polettia ei otettu pois vaan se jäi laitteen sisään. Varsin selkeäkäytöntöinen laitos.

Kiovan metro kulki syvimmällä kuin mikään muu metro maailmassa - Arsenalnan asema oli kaikkien syvimmällä, pitkälti yli sadan metrin syvyydessä. Tämä kannatti ottaa jo huomioonkin, sillä asemalle laskeutuminen liukuportaille kesti likemmäs viisi minuuttia. Me matkustimme kuitenkin Dnipron metroasemalle, joka hämmästykseksemme olikin ulkoasema, aivan Dnepr-joen rannalla.

Metron liukuportaat kestivät ikuisuuden.

Metroa koristi Ukrainan värit.

Dnepr-joki.

Kävelimme sitten moottoritien laitaa pitkin etelää kohti, tarkoituksena löytää Äiti synnyinmaan valtava patsas. Sinne oli järjetön matka käveltävänä, tiesimme sen olevan metsäisen kukkulan päällä. Koitimme muutamaan kertaan oikoa puiston halki, mutta aina jossain vaiheessa tiellemme eksyi grupieeri joka oli käsi ojossa tai sitten käski palata takaisin motarin varrelle. Ohitimme myös Pecherskin luolaluostarin, joka ehkä olisi kannattanut tsekata mutta jätimme sen jostain syystä väliin. Oletimme ehkä pystyvämme palaamaan sinne vielä myöhemmin. Viimein tulimme rappusten tuo ja kapusimme muutamien taukojen saattelemana Äiti-patsaan juurelle. Se olikin melkoinen näky, korkeutta oli 102 metriä. Ihme kyllä, tämä oli valmistettu betonin sijasta teräksestä. Kädessään patsas piti 16-metristä miekkaa, ja toisessa kädessään Neuvostoliiton vaakunalla varustettua kilpeä. Pakolliset kuvat räpsittyämme menimme sisään ja yritimme ostaa lippuja ylös patsaan kilpeen, mutta virkailija pyöritti päätään ja totesi "no" (hinnaston mukaan sinne olisi pitänyt päästä ₴300). Jalkojen juurelle olisi päässyt menemään, mutta syy jäi epäselväksi miksei tänään päässyt aivan ylös asti. Käännyimme sitten takaisin, ei olisi mieltä mennä vain patsaan juurelle. Ilmeisesti täällä olisi ollut jonkinlainen näyttelykin, mutta mieli oli sen verran hapan, että poistuimme koko pytingistä.

Viimein Äiti synnyinmaa -patsas tuli näkyviin.

Saastepilven näki selvästi leijuvan kaupungin yllä.

Patsaan huipulle ei tällä kertaa päästy.

Betonista muistomerkkiä oli taas tarjolla.

"Ei täs mitää turvavaljai tartte..."

Mäennyppylän takana oli armeija-ajoneuvoja yms sotilaskamaa, joten päätimme käydä tsekkaamassa edes sen. Lippukiska oli kiinni, mutta ukrainaa puhuva mies pönötti portinvartijana käsi ojossa. Sisälle maksaisi kuulemma ₴5 (15 senttiä) mutta kuvauslupa olisi ₴25. Kaivoimme taskuistamme epämääräisen kasan pikkuseteleitä ja ukko otti ne taskuunsa laskematta ja päästi meidät alueelle. Harmi juttu, koska sinne menivät viimeiset metrorahamme. Kuvasimme autot ja muut sotahärvelit ja päätimme sitten lähteä jatkamaan eteäpäin.

Tankkeja.

Aikamoinen pyssy.

Katsoimme kartasta, että lähimmälle metroasemalle olisi 1,6 kilometrin matka. Ei auttaisi sitten taas muu kuin lähteä lampsimaan. Totta kai se oli vielä moottoritien vierustaa, autoista lähtevä meteli oli järjetön ja pakokaasu sai silmät ja kurkut kirvelemään. Viimein pääsimme metroasemalle; AT kävi kioskilla rikkomassa rahat pieniksi ja saimme sopivat setelit metropolettia varten. Otimme suunnaksi Andriivskyi descentin, jossa olisi lupaavantuntuinen torikatu. Poshtova ploschan metroasema oli tuota paikkaa lähimpänä, kerran piti vaihtaa metroa mutta se sujui helposti. Ja samalla poletilla pääsi. Ankeahan se metro oli ja tietysti täynnä ihmisiä (normaali taskuvarasvalmius kannatti pitää päällä) mutta ihan toimiva peli.

Arkkitehtuurin taidonnäyte.

Meitä hiukoi jo, ja kun näimme Petra Sahaidachnoho-kadulla Happy Grill Bar'n, ei lounaspaikan valintakaan tuottanut epäselvyyksiä. Muistutti vähän Hootersia, tarjoilijattaret olivat sieviä ja niukoissa asuissaan. Telkkarit suolsivat ulos futisantiaan. Tarjoilu oli keskittynyt lähinnä oluisiin ja hampurilaisiin. Ihmettelin vain miksi tällaisessa paikassa oli niin vähän väkeä. Ruokakin oli oikein hyvä, tästä voi antaa kyllä 4/5 kirkkaasti. Muistimme tarjoilijoita isoilla tipeillä.

Katukyltti.

Samalta kadulta metroaseman kupeesta lähti ylös rinteeseen funicular. Matka nyt oli naurettavan lyhyt, jonka olisi jalkaisinkin noussut luikauksella, mutta pitihän tällaistakin ihmettä testata. Aivan kuin metrossakin, täälläkin ostettiin luukusta ₴8 hintainen poletti. Ilmeisen suosittu tämä vekotin oli, sillä jouduimme hetken aikaa jonottamaan ja paikat saimme tungoksen keskeltä keskivaunusta, joten maisemat jäivät näkemättä.

Funicularin lähtöhalli.

Saavuimme Pyhän Mikaelin luostarin kappelin kohdille. Heti funicularin ulkopuolella oli ensimmäinen torikoju vastassa; epäluottamusta herättävällä äijällä oli melkoinen kasa hienoja - joskin materiaaliltaan halvanoloisia magneetteja - myynnissä iso liuta. Ukko purjehti heti iholle "hello, buy some magnets, only 30 hrivna, but for you it's 40" ja nauroi räksytti päälle. Ostimme sitten ensimmäiset magneetit alta pois ja jatkoimme kävelytietä eteenpäin. Saavuimme  Mykhailivskan aukiolle, jonne oli ajettu taas sotilasajoneuvot ja tankit parkkiin. Ilmeisesti näillä näytöksillä vakuutettiin kansakunnalle armeijan olevan voimissaan ja vaikka Krim menetettiin niin homma oli muuten hallinnassa. Tai sitten siviilejä yritettiin saada kiinnostumaan armeijahommista. Meitä ne eivät kiinnostaneet juurikaan vaan jatkoimme eteenpäin saapuen Volodymyrska-kadulle, jossa myyntikojuja alkoi tulemaan näkyviin entistä enemmän. Jonkun verran myytiin taidetta, mutta me olimme täällä etsimässä kommunistiaiheista tavaraa ja t-paitoja ja iloiksemme niitäkin alkoi tulla vastaan. Väkeä oli liikkeellä mukavasti, ei mitään kauhean ahdasta tungosta. Myyjät osasivat englantia ja tulivat kyllä (valitettavasti) nopeasti myymään tuotteitaan. AT osti viimeisen sopivan kokoisen Yuri Gagarin T-paidan, se minua harmitti kyllä tosi runsaasti ja pitkään. Itse tyydyin typerään Chernobyl-paitaan. Julisteita ostimme kummatkin sekä Putin-vessapaperia ja vielä lisää magneetteja. Kävimme välissä terassilla nauttimassa oluet; ne tarkeni juuri ja juuri siinä juoda. Vessa oli mallia puucee.

Ministeriön fasadi oli pramea.

Torikadulta löytyi kirkkojakin.

Wihtori oli karannut katolle.

Lähdimme kävelemään takaisin päin. Hetken aikaa ihmettelimme maisemia funicularia vierustavassa puistossa. Matka Maidanille ei ollut pitkä, joten käppäilimme saman tein sinne. Täällä piti olla postitoimisto jossain ja melko pitkään piti sahata Khreschatyk-katua edes takaisin ennen kuin semmoisen löysimme ravintolaterassien välistä. Toimisto muistutti oluthanoineen enempi baaria kuin postia ja mietin jo hetken onko tässä nyt jonkinlainen väärinkäsitys. Ensimmäinen virkailija ei tietysti englantia osannut mutta haki paikalle jonkun joka osasi. Hän sanoi, että täältä saa postimerkkejä vain kotimaahan, ja että ulkolaiset merkit pitää ostaa toisesta paikasta. Neuvoi kuitenkin tien ja sinne olikin helppo löytää. Lisää yllätyksiä seurasi, kun paikka oli jopa auki ja virkailija osasi englantia. Ostin merkit kortteihin ja ne löysivät tiensä Suomeen reilussa viikossa. Postin edessä olivat postilaatikot, onneksi siinäkin oli nainen sujuvasti ukrainaksi neuvomassa mihin lootaan ne piti laittaa.

Silta yli synkän virran.

Pröystäilevä mopo.

Palkitsimme itsemme terassiolueilla Pashtet-nimisessä baarissa - palvelu oli kehnoa - ennen kuin palasimme marketin kautta hotellille. Jonkun aikaa meni siinä levätessä, tänään oli tullut käveltyä jo yli 20 000 askelta. Emme oikein tienneet minne olisimme menneet illallistamaankaan, mutta muistimme nähneemme hotellin lähettyvillä Tarasa Shevchenko bulevardilla pienen kebab-paikan, joten se sai luvan toimia nälänpoistajana. Odotimme tietysti molemmat tyypillistä karvakäsi-äijää mutta tiskillä olikin vastassa nuori ukrainalaislikka. Englantia ei ymmärtänyt tietysti sanaakaan eikä tilaus onnistunut osoittamalla listalla mitä halusi. Keittiön puolelta avuksi tuli hieman naista vanhempi mies joka vähän syyttävästikin ilmoitti naisen olevan vasta harjoittelija. Saimme kebab-boksimme tilattua minimaalisella rahalla ja juomiksi vielä bisset. Maku yllätti hyvyydellään joten ei mitään pahaa sanottavaa tästäkään kippolasta. Hinta-laatusuhde oli täällä kyllä asiakkaan puolella.

(Bessarabian) Kauppahalli jäi tällä kertaa näkemättä.

Kotimarkettimme.

Kaupungin kadut olivat pitkiä ja suoria.

Illemmalla menimme vielä hotellin baariin istuskelemaan. Pöytäämme tuli sekapäinen ruotsalaismies shortseissaan; oli tulossa Egyptistä, mutta oli viettämässä täällä välilaskua. Ei uskonut meitä suomalaisiksi ensinkään. Oli kova poika mekastamaan ja väitti, että kaikki tunsivat hänet tässä hotellissa, hän oli täällä aina kun kävi Egyptissä. Kyllä ne ruotsalaisetkin näköjään hallitsee juopottelun siinä missä muutkin. Liikaa tuli ehkä meidänkin juotua ja mentyä aivan liian myöhään nukkumaan.